Tuskin mikään on tärkeämpää kuin musiikkielämämme kansainvälisyys. Osuvan vertauksen mukaan voikukat puskevat asfaltinkin raoista, mutta kukoistavia ruusuja puutarhaansa haluava joutuu panostamaan rahaa ja vaivaa. Suomen kesän ihastuttavassa festivaalirunsaudessa keskittyminen meikäläisittäin entuudestaan tuntemattomiin uuden maailman säveltäjiin tekikin Kallio-Kuninkalan Kamarimusiikista pakollisen pysähdyspaikan. Ohjelman oli suunnitellut häpeilemättömän omannäköisekseen festivaalin tämän vuoden teemasäveltäjä, kanadalaissuomalainen Matthew Whittall (s. 1975). Esityksistä vastasi nykymusiikkiensemblejemme hienostuneimpiin valioyksilöihin lukeutuva Zagros ystävineen. Read More →
Arvio: Amerikan raikkautta Kallio-Kuninkalassa
Arvio: LSO:n ja Daniel Hardingin sointi-iloa Tampere-talossa
Lontoon sinfoniaorkesteri oli ensimmäinen orkesteri, jonka opin tuntemaan nimeltä. Kuten niin monella oman sukupolveni musiikinharrastajalla, minunkin ensikohtaamiseni LSO:n kanssa tapahtui Tähtien sota -elokuvien musiikin kautta. Siksi olikin erityisen kiehtovaa kuulla livenä orkesteria, joka aikoinaan oli johdattanut minutkin sinfonisten sointien maailmaan. Read More →
Arvio: Nuorta intohimoa ja kutkuttavia paradokseja
Päättymässä olevan orkesterikauden kantaesityksistä yksi keskustelua herättävällä tavalla paradoksaalisimmista lienee Juhani Nuorvalan Septimalia. Uskaltaisiko jo pelkkää tätä puhututtavuutta pitää taiteellisen menestyksen merkkinä? Musiikin alkutahtien kansallisromanttiset assosiaatiot hälvenivät pian mielestä, kun teoksen harmonis-äänenkuljetuksellinen korvienmuljauttelu pääsi vauhtiin. Säveltäjän tarkoituksena kun on luoda puhdasvireinen, yläsävelsarjan huojumattomiin intervalleihin perustuva harmoniamaailma ja samalla ottaa kaikki irti näiden ei-modaalisten, eripohjasävelisten sointuyhdistelmien mitä ”epävireisimmiltä” kuulostavista mikrotonaalisista äänenkuljetusintervalleista. Musiikki on siis kullakin ajanhetkellä niin puhdasta kuin Radion sinfoniaorkesterin soittimista mitä suurimmalla huolellisuudella suinkin saa, mutta samalla melodisilta linjoiltaan välillä hyvinkin epäpuhdasta (? rumaa; taiteessa ’kaunis’ = arjen yläpuolelle nouseva). Eikä tässä vielä kaikki. Read More →
Arvio: Maistuiko lauluntekijälle Romitelli?
Sibelius-Akatemian ja AAVE-festivaalin ensimmäinen yhteistyö synnytti energisen lapsen. Professor Bad Trip -trilogiasta tunnetun italialaissäveltäjä Fausto Romitellin viimeinen teos, video-ooppera An Index of Metals (2003) kuultiin Malmitalossa viidennen audiovisuaalisen undergrounfestivaalin osana. Yleisöä kerääntyi täydeksi saliksi asti, joukossa varmasti moni AAVE-festivaalin tiedotuksen saavuttama, jolle nykymusiikki ei kuulu peruskuunteluohjelmistoon.
Istahdimme näytöksen jälkeen Malmitalon galleriaan säveltäjän ja laulunkirjoittajan Ville Laaksosen kanssa keskustelemaan kuulemastamme. Harvemmin nykymusiikkia kuuntelevan Laaksosen kanssa pohdimme säveltäjän ja yleisön välistä kommunikointia, visuaalisuuden ja auditiivisen suhdetta – unohtamatta käyntiä mielen juoksulenkillä. Read More →
Reportaasi: Pikavisiitti Tampereelle
Huristimme opiskelukaverin kanssa suoraan oppitunnilta, pikaisen lounaan siivittämänä kohti pohjoista. Autossa istuessamme valmistauduimme henkisesti kohtaamaan intensiivisen joskin työkiireiden takia harmillisen lyhyeksi jäävän vierailun Tampereelle kuuntelemaan joka toinen vuosi järjestettävän Biennalen torstai-illan tarjontaa. Tämänvuotisen festivaalin keskiössä ovat musiikkia ja visuaalisuutta yhdistävät teokset.
Pieni vastuusta vapauttava lauseke lienee paikallaan. Torstai-iltapäivänä astuin jo vuorokauden ikäiseen myllerrykseen. Vain ohjelmasta pystyin lunttaamaan miten avajaispäivän ohjelmaan oli kuulunut festariteeman avaavat neljä multimediateosta Galleria Himmelblaussa, sekä myöhäisillan kitarakonsertti Finlaysonin kirkossa. Silmäkulmissani laput peittämässä kuuloni ja katseeni kaikesta torstai-iltaa edeltäneestä ja seuranneesta, astuin Tampere-taloon. Read More →