Amfion pro musica classica

Monthly Archives: joulukuu 2018

You are browsing the site archives by month.

raportti: Jean Sibeliuksen koottujen teosten 30. nide julkistettiin

JSW72dpi

Säveltäjät eivät aina osaa ilmaista itseään ja tarkoituksiaan nuottipaperilla. Siksi he tarvitsevatkin ediittoreita ja musiikin tulkitsijoita avukseen. Sibelius oli aina huolissaan, oliko puhtaaksikirjoittaja ymmärtänyt oikein hänen käsikirjoitustaan. Kieltämättä virheitä pääsikin usein vahingossa painotuotteeseen saakka. Jean Sibelius Gesamtausgabe julkaisee monumentaalisena sarjana kriittisesti toimitettua laitosta yhteistyössä saksalaisen kustantajan Breitkopf & Härtelin kanssa. Muistan kun sen omistaja Liselotte Sievers kerran vieraili Suomessa. On hieno asia, että hekin haluavat tämän sarjan ja panostavat siihen. Toivotaan, että mahdollisimman monet alkavat soittaa uudesta laitoksesta. Projektia hallinnoi professori Esko Häkli Kansalliskirjastosta ja sen johtajana toimii professori Timo Virtanen. Niinikään toivotaan, että rahoitus jatkuu, kuten on suunniteltu.

Kansalliskirjaston kupolisalissa julkistettiin (13.12.) siis viulu- ja selloteosten nide, jonka toimittaja on Anna Pulkkis. Hän juonsi elegantisti tilaisuuden, jossa kaksi muusikkoa soitti edition teoksia, professori Kaija Saarikettu, viulu ja lehtori Teppo Koivisto, piano. Paikalle olivat saapuneet Suomen merkittävimmät Sibelius-tutkijat ja soittajat. Professorin rouvien hankkiman flyygelin avustuksella kuultiin lyhyitä kappaleita 1910-luvulta, Souvenir, Tanz-Idyllle ja Sonatina (jonka otsakkeesta Sibelius oli epävarma, t.s oliko se sonatiini vai sonaatti), sekä kaksi sangen myöhäistä teosta, liki viimeisiä hänen kynästään: Auf der Heide op. 115 ja Die Glocken op. 115. Viimeksimainitusta Teppo Koivisto kertoi, että pääaihe on sama, jolla Kallion kirkon kelloja soitetaan. Nuoteissa lukee sempre pedale, mikä tehostaa kaikuisaa efektiä. Tosin saattaa olla jossain määrin arvoituksellista, mitä sempre pedale tarkoittaa. Kirjoittihan Beethovenkin sen ohjeeksi Kuutamosonaatin koko ensi osaan – mutta jos niin soittaa, se kuulostaa kamalalta. Gustaf Djupsjöbacka huomautti lisäksi, että lauluissakin on Glocken kaltaista tekstuuria.

Sibeliuksella on moniselitteisiä merkintöjä. Esimerkiksi Kaija Saarikettu kertoi, että yhdestä viulukappaleesta on eri painoksia, joissa sama paikka lukee joko merkinnällä allegro tai larghetto. Kilpailujen tuomaristoissa hän on sitten arvaillut, kumpaa solisti on tarkoittanut. Muistan, miten Sibeliksen varhaisessa pianokvintetossa lukee viimeisen osan esitysohjeena vivace, joka yleensä tarkoittaa hyvin nopeaa. Mutta ei tässä missään tapauksessa: teoksen loppu tulisi mahdottomaksi soittaa. Busoni, jolle teos oli tarkoitettu, ei sitä osaa koskaan soittanutkaan. Lopussa on tosin presto ja siihen pätee mitä Richard Strauss sanoi: Jos näette jossain ohjeen prestissimo, soittakaa vielä kaksi kertaa nopeammin.

Joka tapauksessa Pulkkis heijasti kankaalle yhden tapauksen, jossa kopisti tulkitsi väärin pianon triolikuvion arpeggioksi ja jätti viulun diminuendon pois. Sibelius ei pitänyt tästä ja toi sen esiin jopa päiväkirjassaan. Joka tapauksessa viulukappaleet ovat oma genrensa, karaktäärikappaleita, jotain muuta kuin viulukonsertto. Saarikettu on näitä runsaasti esittänyt, minkä kuuli tulkinnan ja otteen varmuutena. Samoin Koiviston piano-osuudessa. Niteeseen kuuluu myös selloteos Malinconia, mutta sen manuskripti on yksitysomistajan hallussa jossain Keski-Eurooopassa eikä tämä ole suostunut yhteistyöhön ediittorien kanssa. Käsikirjoitusta on yritetty myydä Southebyn huutokaupassa huikella hinnalla, mutta sitä ei ole saatu Suomeen.

Pian sarjassa on tulossa tärkeä opus: 4. sinfonia. Kaikki kapellimestarit eivät tosin vieläkään ole omaksuneet sarjan niteitä johtamistyöhönsä, vaan esittävät omia versioitaan, jotkut jopa parannellen tekstuuria. Siihen nyt ei kuitenkaan pitäisi mennä.

En voi olla lopuksi kertomatta anekdoottina, mitä kuulin pari viikkoa sitten musiikkiseminaarissa Barcelonassa. Klarinetisti Lorenzo Coppolan isoisä soitti Rooma-kvartetissa ja esiintyi myös Sibeliukselle. Hän pelasi myös shakkia maestron kanssa. Olisi kiinnostavaa tietää, näkyykö tuttavuus mitenkään kirjeenvaihdossa.

— Eero Tarasti

Tuore Grammy-ehdokas Yuja Wang RSO:n solistina tammikuussa

Yuja Wang. Kuva © Norbert Kniat/DG

Yuja Wang. Kuva © Norbert Kniat/DG

RSOn kevätkaudella Mahler-sarja päättyy ja Sebastian Fagerlundilta kuullaan uusi sellokonsertto

Häikäisevän tekniikkansa, vahvojen tulkintojensa ja säihkyvän lavapersoonallisuutensa ansiosta suursuosikiksi noussut Yuja Wang esittää Schumannin pianokonserton RSO:n solistina 25.1. Kevätkaudella nähdään myös nuoremman kapellimestaripolven kärkinimiä Klaus Mäkelästä Nicholas Colloniin.

Kiinalaissyntyinen Yuja Wang teki läpimurtonsa vuonna 2007 korvattuaan Martha Argerichin Bostonin sinfoniaorkesterin solistina. Sittemmin hän on esiintynyt maailman huippuorkesterien kanssa ja ollut mukana näiden laajoilla kiertueilla. Wang esiintyy myös kamarimuusikkona ja pitää sooloresitaaleja niin New Yorkissa kuin Pariisissakin. Schumannin pianokonserttoa hän esittää tänä keväänä Helsingin lisäksi mm. Pariisissa, Wienissä ja Bostonissa. Wangin levytys Bartókin toisesta pianokonsertosta on vuoden 2019 Grammy-ehdokkaana. Muita kevätkauden pianistihuippuja ovat kotimaan kiertueen solisti Olli Mustonen, ihmisoikeusaktivismistaankin tunnettu turkkilainen Fazil Say ja Stephen Hough, jonka kanssa RSO levyttää Beethovenin pianokonserttoja.

Kapellimestarien nuori polvi tulee

Oslon filharmonikkojen tuleva ylikapellimestari, Tapiola Sinfoniettan taiteellinen partneri sekä Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Klaus Mäkelä johtaa Bachia, Mendelssohnia ja Beethovenia kolmessa konsertissa maaliskuussa. Mäkelän lisäksi muita nousukiidossa olevia nuoremman polven kapellimestarivieraita ovat brittiläinen Nicholas Collon, espanjalaiset Pablo Heras-Casado ja Gustavo Gimeno sekä jo pitkään huippu-uraa tehnyt venäläinen Tugan Sohijev.

David Zinman johtaa Mahlerin sinfonian nro 10

Mahlerin keskeneräiseksi jääneen viimeisen sinfonian ensimmäisen osan saapuu toukokuussa johtamaan amerikkalaiskapellimestari David Zinman, joka on tunnettu ylistetyistä Mahler-levytyksistään. Zinmanin lisäksi Mahlereita johtavat ylikapellimestari Hannu Lintu, kunniakapellimestari Sakari Oramo ja brittiläinen säveltäjä ja kapellimestari Ryan Wigglesworth. Mahler-teeman lisäksi keväällä on ohjelmassa aikamme suuria orkesteriteoksia ja kotimaisia kantaesityksiä. Mahlerin manttelinperijäksi mainitun Thomas Larcherin 2. sinfonia ja Tyondai Braxtonin Telekinesis kuullaan ensimmäistä kertaa Suomessa. Jukka Tiensuulta kantaesitetään pasuunakonsertto ja yhdessä Hampurin radion sinfoniaorkesterin kanssa Sebastian Fagerlundilta tilattu sellokonsertto saa Suomen ensiesityksen Nicolas Alstedtin esittämänä.

Kotimaan kiertue Pietarsaareen, Kauhajoelle, Forssaan ja Lahteen

RSO konsertoi Hannu Linnun johdolla Pietarsaaressa, Kauhajoella, Forssassa ja Lahdessa 1.–5.3.2019. Ohjelmassa on Debussyn La merVille Raasakan vain viikkoa aiemmin kantaesitetty orkesteriteos, Brahmsin 1. sinfonia sekä Bartókin 3. pianokonsertto. RSO:n intendentti Tuula Sarotien mukaan kotimaan kiertueet ovat kunniatehtävä Yleisradion orkesterille, joka kuuluu kaikille suomalaisille. ”On tärkeää, että RSO on mahdollisimman monen suomalaisen tavoitettavissa myös aidossa konserttitilanteessa.”

Arvio: Sinfonian voimaa – Radio-orkesterin ilta huipensi kauden 12.12. Musiikkitalossa

Kimmo_Hakola_1

Kimmo Hakola

Keskiviikon Radion sinfoniaorkesterin ohjelma sisälsi kaksikin musiikillisen loiston momenttia: Rahmaninovin 2. pianokonserton ja Kimmo Hakolan odotetun sinfonian esitykset. Rahmaninovin 2. on lajinsa tyyppiesimerkki, aina yhtä vaikuttava. Nyt sen soolo-osuuden tarjosi korealainen Seong-Jin Cho, yksi noita orientin tarjoamia pianisti-ihmeitä. Hänen tulkintansa korosti Rahmaninovin ”sinfonismia”, kuten Boris Asafjev keksi airä nimittää. Pianistin muototaju oli ehdoton: hän loi teokseen eri kerrostumia, sävyjä ja tasoja vaihtelemalla kosketusta, olemalla koskaan prässäämättä, huipentamalla oikeissa kohdissa – mikä oli kuten tunnettua tarkkaan laskettua Rahmaninovilla. Hän soitti alun akordit meditatiivisen hitaasti, mutta yltyi lopussa Hannu Linnun kanssa sangen raisuun laukkaan.

Väliajalla saattoi todeta, että koko musiikki-Helsinki oli paikalla kaikkien polvien säveltäjistä musiikkitieteilijöihin, kapellimestareihin ja arvostelijoihin. Oli hauskaa vaihtaa heidän kanssaan kuulumisia – ja tietenkin vielä konsertin lopuksi. Heidät oli saanut paikalle Kimmo Hakolan uutuus, sinfonia, tuo suomalaisen säveltäjän teste glorifiante, kunniaatuottava koe kuten sanotaan folkloressa. Hakolan sinfonia täytti jo ulkoisesti genren vaatimukset neljällä osallaan: Furioso e fuoco, In memoriam, Scherzi, Misterioso e festivamente. Toinen osa oli erityisesti omistettu musiikinteoreetikko Risto Väisäsen muistolle, hänhän poistui keskuudestamme vain kuukausi sitten.

Säveltäjän omaa ääntä oli jännittävää lukea ennen teoksen alkua. Siinä Hakola kertoo saaneensa koko säveltämisen idean kuuntelemalla Brucknerin sinfonioita ja nimenomaan seitsemättä E-duurissa. Joskaan hän ei vaatimattomasti väitä yltäneensä tämän rinnalle. Hän on siis samalla linjalla kuin toinen suomalainen sinfonikko ja Bruckner-ihailija, Einojuhani Rautavaara, mutta vakuuttaa, ettei hänen sinfoniallaan ole mitään tekemistä Brucknerin kanssa. Nyt kun se on soitettu, niin on siinä kyllä jotain sukulaisuutta, tietty järkälemäisyys ja nuo kuulut ”Steigerungsanlaget” huipennussuunnitelmat. Tosin Hakolan teoksessa ollaan kyllä ikään kuin jatkuvasti huipulla, että jotakuta voi alkaa huimata. Jo teoksen alku valtavalla rummuniskulla, erityisellä puunuijalla, oli alkushokki, joka sai kuulijan pomppaamaan penkillään. Hakola oli ottanut kirjaimellisesti sen, mitä Richard Strauss sanoi kuultuaan Stravinskyn Tulilinnun alun: ”Ei sitä noin epämääräisesti voi alkaa, säveltäjän täytyy heti alussa tarttua kuulijaan.” Tässä tapauksessa noihin ”iskuihin” palattiin sitten finaalissa.

Sointimassojen vyörytys alkoi välittömästi. Usein asteikkokulkuja rinnakkaissoinnuin eri soitinryhmillä, jolloin niistä muodostui väreileviä, kohoavia ja laskevia sointipintoja. Mutta aina hienostuneita, värikylläisiä ja suurimmassakin fortessa euforisia, miellyttäviä korvalle. Ne olivat kuin nopeutettua ja lavennettua Stravinskyn Petrushkan ”Danse russea” koko orkesterin voimin. Ne toimivat jonkinlaisia arabeskeina, joita jotkut ovat pitäneet myös Sibeliuksen sinfoniatyylin olemuksena (Leo Normet). Vaikka liikuttiin koko ajan dynamiikan äärillä, oli kyseessä ilmeisen hedonistinen musiikki. Tekstuuri koostui olennaisesti vertikaalisista elementeistä, jotka tuntuivat noudattavan yläsävelsarjaa, eli resonoivan oivallisesti ja miellyttävästi. Joonas Kokkonen sanoi kerran, että säveltäminen ei ole muuta kuin vertikaalisen ja horisontaalisen yhteensovittamista. Orkesterin käsittelyn briljanssissa nykysäveltäjistämme kenties vain Kalevi Aho on samanlainen mestari.

Hakolaa on myös kutsuttu postmodernistiksi, ts. hän rakentaa Musik über Musik. Silloin tällöin tiheästä tekstuurista saattaa erottaa jonkun soitinsoolon aktoriaalisia elementtejä. Kuulijalle annetaan tonaalisia tukipisteitä keskellä tätä myrskyisää sointimerta. Voi erottaa ilmeisiä lainauksia, hetkittäin ne ovat orientaalisia à la Rimski-Korsakov, hetkittäin ranskalaisia, esimerkiksi lainaus Debussyn preludista Les bruyères, Kanervia. Kun sinfonia alkoi lähestyä loppuaan, saattoi joku ajatella, miten teoksen ”juoni” oikein menikään. Onko viimeinen osa jo liikaa? Lopulta Hakola alkaa pilailla tällä liiallisuudella. Hieman kuin Sibeliuksen viidennessä loppua kuulutetaan yllättävästi terävien taukojen erottamilla akordeilla. Mutta ne eivät tässä noin vaan lopetakaan teosta, vaan jatkuvat ja jatkuvat. Lopulta kuullaan Sibeliuksen seitsemännen lopun johtosävelen purkautuminen toonikaan jousilla. Ja sitten lyömäsoittimissa kohoaa taas uhkaavasti alun puunuija ja lopulta osuu pamahtaen resonointipintaan eli palataan aivan alkuun. Sinfonia on päättynyt. Erittäin vaikuttava elämys! Hannu Linta piti hienosti koko orkesterin koossa.

— Eero Tarasti

RSO:lle ja Hannu Linnulle kaksi Emma-ehdokkuutta

Hannu Lintu. Kuva © Veikko Kähkönen.

Hannu Lintu. Kuva © Veikko Kähkönen.

Radion sinfoniaorkesterin ja ylikapellimestari Hannu Linnun Witold Lutosławskin sinfonioita sisältävä levy sekä Sebastian Fagerlundin teoksia sisältävä levy ovat molemmat ehdolla kotimaisen Emma-palkinnon saajaksi. Lutosławski-taltioinnin on julkaissut Ondine ja Fagerlund-levyn BIS Records.

Aiemmin tänä vuonna RSO:n ja Hannu Linnun levytyksiä on palkittu Gramophonella sekä International Classical Music -palkinnolla (ICMA). Gramophone myönnettiin Bartókin viulukonserttojen taltioinnille ja ICMA Sibeliuksen sävelrunojen levytykselle. Sibelius-levy oli ehdolla myös Gramophonen saajaksi.

Bartók-taltiointi pääsi lisäksi sijalle 27 yhdysvaltalaisen radiokanavan National Public Radion 50 parhaan albumin listalle, jossa klassisen musiikin levytyksiä oli mukana vain muutamia. Myös klassisen musiikin äänitteisiin keskittynyt Presto Classical -sivusto valitsi Bartókin vuoden 2018 100 parhaan levytyksen joukkoon.

Lehtiarvostelutkin ovat olleet ylistäviä. Lutosławski-levy sai Helsingin Sanomissa viisi tähteä ja Magnus Lindbergin orkesteriteosten taltiointi niin ikään viisi tähteä BBC Music Magazine -julkaisussa.

RSO:n, Hannu Linnun ja levy-yhtiö Ondinen menestyksekäs yhteistyö jatkuu tulevaisuudessakin ja nyt kuluvalla kaudella taltioidaan viimeiset teokset Lutosławskin sinfonioiden kokonaislevytystä varten sekä aloitetaan Bartókin pianokonserttojen levytys Olli Mustosen kanssa. Lisäksi orkesteri levyttää Zimmermannin orkesterimusiikkia. Hyperion -levymerkille RSO taltioi Stephen Houghin kanssa kaikki Beethovenin pianokonsertot.

Joulutunnelmaa koko Candomino-kuoroperheen voimin

Candominolaisia ja candominiläisiä joulutunnelmassa. Kuva © Viena Kangas

Candominolaisia ja candominiläisiä joulutunnelmassa. Kuva © Viena Kangas

Candomino-kuoroperhe juhlistaa joulunaikaa perinteisissä Loiste-joulukonserteissa 18.12. Helsingin Olaus Petrin kirkossa ja 19.12.  Espoon tuomiokirkossa. Konserteissa kuullaan musiikkia aina Piae Cantionesista tähän päivään, kun ohjelmistossa on rakastettuja joululauluja, kuten Arkihuolesi kaikki heitä, Mökit nukkuu lumiset ja Hiljainen joululaulu, ja kauniita englantilaisia sävelmiä muun muassa John Tavenerilta ja John Rutterilta. Kuoroja johtavat Esko Kallio ja Viena Kangas.

Espoolaiseen Candomino-kuoroperheeseen kuuluvat vuonna 1967 musiikkineuvos Tauno Satomaan perustama nuorisokuoro Candomino, tänä syksynä viisi vuotta täyttänyt ja Claudio Monteverdi -kuorokilpailun Grand Prixin voittanut CandoMini-lapsikuoro, syksyllä perustettu CandoMini-valmennuskuoro ja 7–10-vuotiaiden kuorokerho. Koko kuoroperhe osallistuu perinteiseen joulukonserttiin tänä vuonna ensimmäisen kerran.