Amfion pro musica classica

Monthly Archives: elokuu 2022

You are browsing the site archives by month.

arvio: Valkyyria – Anna Kelon suurohjaus jatkuu

 

Ferdinand Leeken näkemys Valkyyrian I näytöksen lopusta

Ferdinand Leeken näkemys Valkyyrian I näytöksen lopusta

Richard Wagnerin Die Walküre Suomen Kansallisoopperassa, ensi-ilta 26.8.2022. Ohjaus Anna Kelo, musiikinjohto Hannu Lintu, lavastus, valaistus ja videosuunnittelu Mikki Kunttu, puvut Erika Turunen; päärooleissa Siegmund: Joachim Bäckström, Hunding: Martti Turunen, Wotan: Tommi Hakala, Sieglinde: Miina-Liisa Värelä, Brünnhilde: Johanna Rusanen, Fricka: Niina Keitel

Pari vuotta saatiin odottaa Valkyyriaa Reininkullan jälkeen, joka oli – kuten jo kirjoitin tuolloin Amfionissa – täydellinen menestys. Kuinka ohjaaja kykenee pitämään yllä saman linjan ja yhteistaideteoksen yhtenäisyyden illasta toiseen – vai eikö siihen kenties pyritäkään, jos korostetaan Ringin jokaisen oopperan ainutlaatuisuutta? Koossapitäviä elementtejä ovat tietenkin juoni, joka pakottaa aina kertomaan lavalla mitä tapahtui aiemmin kuin TV:n saippuaoopperoissa. Toiseksi: kuuluisa leitmotiv-tekniikka eli n. 200 johtoaiheen verkosto, jonka avulla kaikki mitä nähdään ja kuullaan lavalla merkityksellistetään noilla usein ikonisilla merkeillä.

Hajottavia tekijöitä taas ovat mm. se että draman päähenkilöt eivät esiinny kautta linjan. Valkyyriassa ei ole vielä vilaustakaan Siegfriedistä ja Wotan nähdään viimeisen kerran Wotanina. Seuraavassa oopperassa hän on jo valtansa menettänyt Wanderer, joka tahtomattaan toteuttaa suurta Valhallan pelastussuunnitelmaansa. Carl Dahlhausin mielestä draama on Wotanin, mutta loppujen lopuksi hänen järkeilevät ja monimutkaiset selityksensä käytökselleen jäävät arvoituksiksi. Miksi hän kiihkeästi haluaa vain yhtä: kaiken loppua? Siitäkö pelosta, että muutoin Alberich saa kaiken vallan käsiinsä ja alistaa jumalat orjikseen? Wotan edustaa tahto-elementtiä, mutta hänen tahtonsa on kovin taipuisa ja kääntyy naisten psykologisen manipulaation kautta suuntaan jos toiseenkin – ajatellaan Frickaa, vihaista puolisoa tai Brünnhildeä, emansipaatiossaan katuvaa tytärtä.

Mutta hajottava tekijä on myös, jos voi sanoa se, että jokaisessa oopperassa orkesteri on erilainen. Jos musiikin ensimmäinen elementti on klangi kuten Christian Thielemann toteaa kirjassaan Mein Leben – mit Wagner, on se tässäkin olennaista. Ja orkesteri on Wagnerilla aivan keskeinen, se kantaa musiikin narratiiveja, se on kuin antiikin tragedian kuoro, se jatkaa melosta kun laulaja vaikenee. Sitä tapahtuukin usein Valkyyriassa, jonka henkilöt edustavat myyttien arkaaista mykkyyttä. Tästä huolimatta Valkyyria on Ringin sarjassa kaikkein psykologisin. Olkoon että henkilöt on lainattu skandinaavisesta mytologiasta he käyttäytyvät 1800-luvun esifreudilaisten romaani- ja näytelmähenkilöiden tavoin, kuten totesi jo Thomas Mann. Se mitä nähdään voisi siis olla kuin vaikka Ibsenin Kummittelijoista, ahtaan sisätilan psykologinen draama Hundingin majassa.

Joka tapauksessa juuri orkesteri on se implied author, joka saa kertoa tarinan ja usein kamarimusiikillisen intiimisti, jolloin soittimia, erityisesti puhaltimia, käsitellään kutakin täysin yksilöllisesti. Tämä antoi Hannu Linnun johtamalle oopperan orkesterille tilaisuuden loistaa. Ote oli sinfoninen alusta alkaen… ja kaiken Wagner-toteutuksen peruskysymyshän on aina: onko tämä teatteria vai sinfoniaa? Ensi- ilta yleisö osoitti ehdottomasti suurimman aplodimyrskynsä ja kiljuntansa Linnulle ja orkesterille. Erik Tawaststjerna piti juuri Valkyyriaa Wagnerin parhaimpana oopperana, kuten hän kerran sanoi minulle, nuorelle opiskelijalle ja wagneriaanille.

Mikä on Anna Kelon visio tästä teoksesta? Jos Reininkulta oli sangen myyttinen ja oikeaoppinen, autenttinen tulkinta, oltiin tässä siirrytty varovaisen modernisaation linjalle. Tietenkin tässä mielessä Chéreaun/Boulezin tulkinta 1970-luvulta on ylittämätön vertailukohta.

Anna Kelo. Kuva © Veikko Kähkönen

Anna Kelo. Kuva © Veikko Kähkönen

On aina tärkeää noudattaa niitä esitysohjeita, joita Wagner on kirjoittanut partituuriin. Niiden seurauksena näyttämöllä on oltava tiettyä konkretiaa esineissä, puvuissa ja lavarakenteissa. Siis tiettyä perustason realismia. Sodan jälkeen se pyyhittiin pois Wieland ja Wolfgang Wagnerin ohjauksissa. Mutta Kelo on palauttanut sen kunniaansa. Tapahtumat lavalla ovat kaiken kaikkiaan sangen fyysisiä, inhorealismiin saakka. Tiettyä modernisointia on, muttei luojan kiitos Regie-teatterin suuntaan, En kyllä tajua, miksi valkyyrioista on tehty eräänlaisia Wotanin partisaanisotureita alkeellisten kiväärien kanssa ja miksi Wotan itse esiintyy kuin 1900-luvun sodan strategi karttojen äärellä esikunnassa ja ilmaantuu lavalle jopa nykyarmeijan mallinen kypärä päässään lopussa – hieman koomista. Hundingin majan seinällä on risti. Tästä huomautti yksi katsoja väliajalla. Mehän ollaan kuitenkin muinaisessa ja pakanallisessa Germaniassa. Miksi Siegmund vajoaa toisen näytöksen Todesverkündigungsscenessä eräänlaiseen joogan lootusasentoon kääntämättä päätään, kun Brünnhilde ilmaantuu. Eihän tuossa asennossa voi mitenkään laulaa: Wer bist du, sag, die so schön und ernst mir erscheint? kun ei ole kerran vilkaissutkaan vielä tähän valkyyriaan.

Sitten tulee koko oopperan ratkaiseva psykologinen käännekohta, jota olen analyysissani kutsunut Brünnhilden valinnaksi. Hän näkee ja kuulee Siegmundin epätoivon, kun tämä saa tietää, ettei Sieglinde voi seurata häntä Valhallaan … ja yhtäkkiä hän tuntee sääliä tai myötätuntoa, joka on wagneriaanisen maailman korkein ja ehdoton hyve (tietenkin Schopenhauerin kautta buddhalaista vaikutusta). Onko tuo surkea maassa makaava nainen todellakin sinulle kaikki kaikessa? Brünnhilde ihmettelee… mutta esitysohje on erschüttert, järkyttyneenä eli tässä tuo psykologinen käänne on tapahtunut. Brünnhilde jättää Wotanin ja siirtyy Siegmundin puolelle. Mutta miten ihmeessä tällaista sisäistä tapahtumaa voi toteuttaa lavalla?

Monille koko ooppera huipentuu kolmannen näytöksen alkusoittoon eli Valkyyriain ratsastukseen. Olen monasti huomannut sen vaikutuksen yleisöön eri puolilla maailmaa teoksen esityksissä. Se on musiikkia ja kohtaus, joka on täyteen ladattu kulttuurisilla ja musiikillisilla stereotypioilla. Miten löytää siitä enää mitään tuoretta? Musiikista ei tarvitse olla huolissaan, tämä tehoaa aina, se on yhtäaikaa häikäilemätöntä, fyysistä ja kiihottavaa – ja samalla se on topos: laukkaavat hevoset, jollaisia sävelsivät jo Mozart ja Beethovenkin.

Elon tulkinta on eräänlainen Verfremdung, valkyyriat ovat makaabereja paljasrintaisia naissotilaita. Ruumiit, joita he sitten lavalle raahaavat eivät ole sentään ilkosen alastomia kuten Friedrichin ohjauksessa eivätkä valkyyriat lallattele Oktoberfestin tapaan niin kuin Nikolas Lehnhoffin ohjauksessa.

Mutta usein unohdetaan kohtauksen varsinainen sanoma: naisyhteisö siinä pelastaa Sieglinden ja tulevan Siegfriedin, vaikkeivät pohjimmaltaan uskallakaan jäädä puolustamaan Brünnhildeä Wotanin raivolta. Miten hienosti balansoitu onkaan koko oopperan rakenne: lyyrisen hiljaisen ensimmäisen näytöksen jälkeen sisätilassa, koetaan toisen näytöksen verinen taistelu, ja lopulta finaalissa suuri huipennus kun Brünnhilde vaipuu uneen. Näyttämöllä on todellakin aina nähty tulta. Äitini täti Alma Sahlstén, taidemaalari Annan sisar, näki oopperan Pariisissa 1897 ja kirjoitti kotiinsa: ”Kyllä mamma olisi pelännyt, kun lavalla oli ihan oikeaa tulta!”

Ohjaajan taitoihin kuuluu myös oikeiden laulajien kiinnittäminen oikeisiin rooleihin. Se on ollut myös Bayreuthin prinsiippi. Kun Siegfried Wagner keksi kaupungin kapakasta baarimikon, joka hänen mielestään muistutti Mestarilaulajien Walther von Stoltzingiä, hän kutsui tämän oitis esittämään tätä roolia. ”Mutta enhän minä ole koskaan esiintynyt näytämöllä,” tämä vastusteli. ”Ei se mitään, kyllä me opetetaan”, ilmoitti Wagnerin poika.

Tässä Valkyyriassa kaikki laulajat olivat kyllä superammattilaista luokkaa. Joachim Bäckström oli loistavasti Siegmundin rooliin sopiva. Hänen tulkintansa teoksen ainoasta aariasta Winterstürme wichen dem Wonnemond oli juuri mitä pitääkin, kansanlaulunomainen kuin Schubertin liediä. Vastapeluri Sieglinde eli Miina-Liisa Värelä oli äänivaroiltaan koko salin täyttävä, uskomaton suoritus. Hunding eli Martti Turunen oli synkkä basso, vaikuttava ilmestys. Wotanin Tommi Hakala teki suuren roolitulkinnan tästä vaikeasta hahmosta. Fricka oli myös juuri oikea tähän jäiseen rooliin punaisine käsilaukkuineen – eli häntä esitti Niina Keitel. Ja lopulta tietenkin Brünnhildenä Johanna Rusanen, täysin armoitettu Wagner-laulajatar, jonka korkea äänellinen kvaliteetti on kaikkien tuntema, mutta joka esiintyi nyt myös lavalla Anna Kelon ohjaamana draaman mukaisesti. Mikki Kuntun skenografia oli taiturillista. Näytämöllä oli usein aika lailla tavaraa, mutta valaistuksella oli tärkeä yhtenäistävä roolinsa. Valkyyriain ratsastuksen visuaalinen näkymä oli sangen omintakeinen välkkyvine valopylväineen… ja sitten tietenkin kaikkien odottama tulipiiri aivan lopussa.

Koko Valkyyriahan sijoittuu kahden yhteisön välimaastoon: jumalien ja heidän agenttiensa kuten valkyyrioiden – sekä sitten koko Ringin kaikkein eniten normaaleja ihmisiä muistuttavien Siegmundin ja Sieglinden. Ehkä tämä taiteilut kahden isotopian välillä oikeuttivat myös sen lievän modernisaation, jota lavalla nähtiin, ainakaan se ei ollut pahemmin häiritsevää. Jäämme odottamaan suurella innolla ja jännityksellä miten Siegfriedin satumaailma puhkeaa esiin seuraavassa Kelon ohjauksessa, toivon mukaan jo toukokuussa.

— Eero Tarasti