Amfion pro musica classica

Monthly Archives: kesäkuu 2009

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Tehtailusta ei tietoakaan

Kuva: Heikki Tuuli

Jukka Tiensuun väkevä nemo avasi Suvisoiton päätöskonsertin Porvoon Taidetehtaalla. Haastava partituuri on täynnä Tiensuulle tyypillistä nopeiden triolien ja kuudestoistaosien svengaavaa repetitiota ja glissandoja neljäsosasävelaskelilla ja ilman. Elektroninen osuus koostuu lyömäsoittajan laukaisemista sampleista, äänen vahvistamisesta ja säveltäjälle läheisestä nauhakaikuefektistä. Avantin virtuoosit selvittivät vaikeat stemmansa täysin suvereenisti: erityismaininnan saa Hanna Kinnusen hysteerinen huilusoolo.

Tiensuun säveltäjäkuvassa on viehättävää oman, välillä epätrendikkäänkin sävelkielen periksiantamattoman seuraamisen lisäksi se, että hän systemaattisesti pidättäytyy selittämästä teoksiaan. Tässä hän lähestyy hiljattain siteeraamiani Pierre Boulez’n ja Petr Kotikin ajatuksia – toisaalta sävellysten monikieliset ja -mieliset nimet houkuttelevat kuulijaa pelaamaan sanojen merkityksien ja musiikin yhdistämisellä. Kokonaisuuden voi tietysti vastaanottaa myös yhdistämällä haiku-runojen tapaan kaksi erilaista mielikuvaa ilman narratiivia niiden välillä.

Monet instrumentalisteista ovat pitäneet ihmisäänen, eritoten laulun, jäljittelyä korkeimpana päämääränään. Viimeisen sadan vuoden aikana on sävelletty paljon musiikkia, joka kähinöineen ja karjuntoineen on ehkä bel cantoa paremmin kiinni omassa ajassamme. Paatuneempikaan avantgardisti ei silti voine välttyä liikuttumasta nemo-yhtyeen puhjetessa kuorolauluun teoksen loppupuolella: ihmisen ääni puhuttelee ilman suotimia. Eikä Tiensuu karta instrumentaaliteatterin keinoja muutenkaan, ja teos päättyy ykkösviulun ja klarinetin mykkään elehdintään samplatun vihellyksen säestyksellä, kenties George Crumbin Vox Balaenaen innoittamana.

Seppo Kantonen

Illan kantaesitys oli Kirmo Lintisen toinen pianokonsertto, jonka oli tilannut monipuolinen jazzin ja improvisoidun musiikin taitaja Seppo Kantonen. Yhteistä toukokuussa ensiesityksen saaneen ensimmäisen konserton kanssa on ainakin pianon rooli orkesteritekstuurin osana ja yksiosainen muoto, jonka taitteet säveltäjä omien sanojensa mukaan on tarkoittanut rajuiksi. Ehkei kuulokuva istumapaikaltani heti lavan edessä ollut optimaalinen, mutta olisin kaivannut sinänsä kiinnostaviin jaksoihin enemmän karakterisointia ja värikkyyttä. Kantonen oli konserton pätevä solisti ja kenties vapautuneimmillaan improvisoiduissa jaksoissa orkesterin säestyksellä ja ilman.

Hérodiade ei saanut minua kääntymään Paul Hindemith -faniksi. Käsityötaitoa en kiistä enkä sitä, että jotkut jaksot soivat myöhäisromanttisen lihaisasti. Sävelkieli kuulostaa silti korvaani hiukan pölyttyneeltä ja jäykältä.

Kapellimestarin jo kohottaessa tahtipuikkoa ensimmäiseen lyöntiin saatiin lisää instrumentaaliteatteria kännykän alkaessa lurittaa yleisössä. Kesti verrattain kauan, ennen kuin Grande Valse ja yleinen pulina saatiin loppumaan – mutta miksi juuri silloin joku halusi sihauttaa auki virvokepullonsa? Silti, myös tätä on elävä musiikki.

Johannes Brahmsin neljään vakavaan lauluunsa Lutherin Raamatusta valitsemat tekstit ovat niin vahvoja, että Detlev Glanertin orkestraatio ja välisoitot tuntuivat pikemminkin latistavan kokonaisuutta kuin tuovan siihen jotain lisää. Antti Häyrynen toteaa ansiokkaassa ohjelmakirjatekstissään sovituksen kunnioittavan Brahmsin sointi- ja sävymaailmaa, mutta enemmän omaan makuuni on revisionistisempi uudelleen tulkitseminen esimerkiksi Luciano Berion tyyliin. Baritoni Markus Lehtinen auttoi luomaan pitkän kaaren teoksen ylle, vaikka solistin ääni välillä kapeahkolta kuulostikin.

Kolmiosaisessa konsertissa musiikin johdosta vastasi kolme kapellimestaria. Kollaasi johdatteli pohtimaan minkä tahansa orkesterin identiteettiä ja musiikillisen johtajan työhön kuuluvia motorisia ja psykologisia elementtejä. Dmitri Slobodeniouk johti Tiensuun ja Lintisen teokset rauhallisesti mutta selkeästi, kollegiaalista katsekontaktia soittajien kanssa suosien. Seuraavana korokkeella oli velhomainen Hannu Lintu, jonka lyönti on huomattavasti eksentrisempää ja välillä liikkumattomuuteen asti viitteellistä. Sähköistävällä, välillä jopa hurjalla olemuksellaan Lintu saa soittajistosta irti värikkyyttä ja muhevia sointeja, rytmisestä tarkkuudesta tinkimättä.

Konsertin päättäneen Robert Schumannin toisen sinfonian johti John Storgårds, jonka sivuttaissuuntaista lyöntiä orkesterin oli ehkä välillä hieman vaikea seurata: ainakaan kauniin hitaan osan pulssi ei ollut aivan kohdallaan. On kenties tarpeetonta spekuloida, olisiko Schumannin musiikista ilman säveltäjän mielenterveydellisiä ongelmia tullut niin rosoista kuin millaisena sen nyt tunnemme. Oli miten oli, varsinkin myöhemmästä tuotannosta tekee kiinnostavan juuri kauneuden pysymättömyyden ja vääristymisen kipeys. Vaikka toisessa sinfoniassakin on tätä vastakkainasettelua, tuntuu kokonaisuus junnaavalta. Maanisuus vie teoksessa voiton.

Soitto oli Taidetehtaalla kauttaaltaan nautinnollista. Muusikoista oli vaistottavissa sellaista heittäytymistä ja paneutumista tehtävään, mitä ei monien soittajien vakityöpaikoilla filharmonisessa maailmassa ihan aina voi kokea.

Aspenin musiikkiakatemia alkaa

Aspen, Colorado, toimii kesäisin kotina Yhdysvaltojen suurimmalle klassisen musiikin festivaalille, joka tänä vuonna juhlii 60 ikävuottaan. Tämä Kalliovuorten kainalossa sijaitseva pikkukaupunki tunnetaan myös monen filmitähden kotina ja talvisin vilkkaana hiihtokeskuksena. Täällä ilma on ohutta ja keskipäivän aurinko paahtava, yöt taas koleita – ainakin näin kesäkuussa.

Aspen Music Festival alkoi virallisesti toissapäivänä kanadalaispianisti Marc-André Hamelinin pianoresitaalilla, mutta meidät Aspen Music Schoolin opiskelijat on kutsuttu paikalle jo viikkoa aikaisemmin. Kaikki joutuvat tekemään koesoiton, minkä perusteella oppilaat sijoitetaan eri opettajille, kamarimusiikkiryhmiin ja eri orkestereihin. Kapellimestariakatemia on myös toiminut täydellä teholla alusta lähtien. Koejohdon jälkeen saimme välittömästi tietää kahden ensimmäisen viikon ohjelmiston ja sen, ketkä pääsevät johtamaan ensimmäisessä konsertissa. Pääopettajamme on festivaalin taiteellinen johtaja, Tonhalle-orkesterin ylikapellimestari David Zinman. Hänen lisäkseen opettajina toimivat festivaalilla vierailevat kapellimestarit, kuten tällä viikolla meitä ohjastanut brittiherrasmies Christopher Seaman, sekä tietenkin Zinmanin assistentti Murry Sidlin joka on kuulunut festivaalin vakiokalustoon jo kolmekymmentä vuotta.

David Zinman

Amerikassa kaikki on suurta, ja Aspenin musiikkijuhlat eivät ole poikkeus. Festivaali kestää yhdeksän viikkoa ja sen aikana yleisö voi ottaa osaa 350 tapahtumaan. Opiskelijoita on noin 750, opettajia ja esiintyjiä 200. Konsertteja pidetään päivittäin 2000-paikkaisessa Benedict-musiikkiteltassa (jonka aiempi versio oli muuten Eero Saarisen suunnittelema!), minkä lisäksi kaupungissa on mm. yksi Pohjois-Amerikan vanhimmista oopperateattereista.

Eilen ehdin käydä festivaalin ensimmäisessä orkesterikonsertissa, jonka johti (Isaacin poika) Michael Stern. Beethovenin ensimmäisen pianokonserton solistina toimi Jeremy Denk. Eurooppalaiseen silmään esiintyminen on täällä korostetun visuaalista – en ole aiemmin nähnyt pianistia joka soittaa jatkuvasti kasvot yleisöön päin kääntyneinä! Aspen Chamber Symphony soitti upeasti vaikka harjoituksia oli ehtinyt olla vasta pari päivää. Kesken konsertin meidät yllätti ukkoskuuro jonka pauhu teki soiton mahdottomaksi kuunnella (konserttisali on siis todellakin teltta, vaikkakin kiinteä sellainen). Konsertti siis keskeytettiin ja kapellimestari yritti viihdyttää yleisöä mikrofonin varressa sen aikaa kun kuuroa kesti! Onneksi säätiedotus piti paikkansa, ukkosrintama loittoni, ja konserttikin saatiin päätökseen. Noin tuhatpäinen yleisö osoitti suosiotaan täkäläiseen tapaan seisaaltaan.

Oma aikatauluni kapellimestariakatemian puitteissa on ollut tavattoman tiukka. Opetuksen lisäksi meidän oletetaan istuvan orkesteriharjoituksissa ja konserteissa, minkä lisäksi omalle harjoittelullekin pitäisi löytyä aikaa. Kapellimestariakatemia on tavattoman hyvin organisoitu, ja kerronkin siitä lisää ensi kerralla, kunhan saamme akatemian ensimmäisen konsertin ensin alta pois!

Arvio: Missa ja Missa

Oli ilahduttavaa nähdä loputtoman tuntuisesti kiemurteleva jono Porvoon tuomiokirkon edustalla ennen perjantai-illan ensimmäistä Suvisoiton konserttia. Festivaali ei muuten juuri näkynyt kaupunkikuvassa, ja yleisö taitaakin tulla etupäässä Helsingistä, mutta tyyriistä lipuista huolimatta kirkko oli tupaten täynnä.

Kaksi messua – toinen soitinsävellys, toinen perinteisempi requiem tekstin, kuoron ja solistien kanssa – muodostivat konserttiohjelman toimivan parin. Ensin kuultu Jukka Tiensuun toinen klarinettikonsertto Missa (2006) istui sekä esittäjille että kirkkotilaan kuin hansikas. Solisti oli sijoitettu orkesterin taakse alttarille, ja oivallisen balanssin ansiosta niin kontrastoivat kuin yhtenäisetkin elementit erottuivat tekstuurin sisältä kirkkaina.

Tiensuu käyttää sävellyksessä taitavasti psykoakustiikan keinoja, kuten kolmen klarinetin tiheiden sointujen synnyttämiä interferenssiääniä, jotka tuntuvat saavan koko pääkopan resonoimaan. Innoittajana tässä on kenties toiminut György Ligetin 10 kappaletta puhallinkvintetolle. Myös vanhaa kunnon nauhakaikua livenä jäljittelevä efekti on käytössä ahkerasti.

Hiljattain Pohjoismaiden neuvoston palkitsema Kari Kriikku on oivallinen tulkitsija materiaalissa tiuhaan esiintyville orientaalis-ilkikurisille melismoille ja vuoroin svengaaville, kohta taas onnahtaville rytmeille. Osin improvisoituja kadensseja kurkkuäänineen ja virtuaalipolyfonioineen olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään.

Johann Michael Haydnin vuonna 1771 arkkipiispa Schrattenbachille säveltämä hieno sielunmessu oli kiinnostava tuttavuus ja osoittaa, että nuottilaareja kannattaa tutkia myös kantaohjelmistomappien ulkopuolelta. Näin Avantissa onkin tavattu tehdä. Orkesteri oli hyvässä vedossa, ja etenkin vasket puhalsivat komeasti. Vakuuttavasta solistikaartista jäi mieleen vaivattomasti ja jäntevästi fraseerannut tenori Tuomas Katajala.

Hieman väsyneenä hiippailin takaisin kirkkoon myöhäisillan pakahduttavan laajoja kaarroksia varten, mutta Anton Brucknerin seitsemännen sinfonian kamariversion esityksen jälkeen oli uupumus tiessään. Hanns Eislerin ja kumppaneiden 1920-luvun alussa tekemä sovitus yli tunnin mittaisesta teoksesta ei tuntunut lainkaan pitkältä, kiitos innoittuneen ja inspiroivan musisoinnin. Edellisessä konsertissa kapellimestarina uurastanut John Storgårds kaivoi väsymättömän oloisesti syviä sävyjä ensiviulustaan ja lietsoi hienot kamarimusiikkikumppaninsa paahteiseen, intensiiviseen soittoon, jonka pienet epätarkkuudet jäivät kokonaan unholaan.

Kolumni: Oi maamme Suomi!

Aittakuru Pyhätunturilla

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Tämän sanonnan totuusarvo vaihtelee niin sanojan makumieltymysten kuin muidenkin ennakkokäsitysten mukaan. Olettaen, että oma maa on Suomi, voidaan faktoja esittää puoleen jos toiseenkin. Yksi asia on kuitenkin varma: väestöön suhteutettuna järjettömän suuri kesäinen musiikkifestivaalitarjonta.

Pidennetyn viikonlopun mittaista tapahtumaa tuppaa olemaan vähän jokaisessa notkelmassa. Mikä ilahduttavinta, klassisen musiikin osuus tästä tarjonnasta on suuri. Jos viulujalka vipattaa, ei tarvitse jäädä kotiin levyjä soittelemaan.

Ja onhan se toki ymmärrettävää – kuka nyt ei haluaisi kuunnella minimalismia koulun jumppasalissa? Tutustua 2000-luvun musiikkiin hyttysten ininän säestyksellä? Olla mukana pianonkannossa paikalliselle parikymmentä metriä korkealle vuorelle? Ja vielä maksaa kaikesta tästä kunnon konserttilipun verran.

Festivaalien houkutus onkin tunnelmassa. On ihanaa kuulla tuttuja tai tuntemattomia teoksia yllättävissä yhteyksissä. Kaunis miljöö kruunaa konserttielämyksen. Useamman konsertin putkessa on hurmoshenkeä, jonka tavoittaminen tavallisessa arjessa on vaikeaa. Kaiken tämän välttämättömänä ehtona on tietenkin laatu. Mutta kun sitä kerran piisaa, niin piisatkoon. Sen parempi kuulijoille.

Tähän loppuun on Suomen hyväksi tehtävä pieni vertailu. Yritin etsiä mukavaa konserttia vanhemmilleni erään suuren keskieurooppalaisen kulttuurimaan kesätarjonnasta. Kuvittelin tehtävää helpoksi – mikä tahansa pieni festivaali, kamarikonsertti, resitaali tai vaikka rock-keikka olisi tehnyt tehtävänsä. Mutta tulos oli vastaansanomaton. Tämän 300000 asukkaan kaupungin ja lähialueiden  kulttuuritarjonta on heinä–elokuun ajalta yhtä kuin nolla. Ei yhtään konserttia. Ei yhtään oopperaa. Ei yhtään mitään. Lomalla kun ollaan, niin ollaan. Kuka sitä nyt musiikkia kaipaisi päiväänsä pilaamaan.

On siis todettava, että vaikka itse mustikasta pidänkin, tämän asian osalta Suomi on yliveto. Vaikkei rahaa tai intoa jonain kesänä riittäisikään, seuraavana vuonna voi ahnehtia kaksin käsin osansa kulttuurisadosta. Täten siis todettakoon: Suomen festivaalikesä elää ja voi hyvin.

Luinen huilu antaa vihjeitä kivikauden musiikista

Kuva: Daniel Maurer

Viime vuonna Hohle Felsin luolastosta Ulmin kaupungin liepeiltä Etelä-Saksasta löydettiin luusta tehty viisiaukkoinen huilu, jota tutkijat pitävät parhaiten säilyneenä esimerkkinä kivikautisista soittimista. Muut löydöt, joiden joukossa on mammutin ja joutsenen luista tehtyjä huiluja, ovat antaneet mahdollisuuden tehdä pitemmälle vietyjä tulkintoja kivikauden ajan musiikkikulttuurista. Read More →