Amfion pro musica classica

Monthly Archives: maaliskuu 2022

You are browsing the site archives by month.

Preussin prinsessa Wilhelminen konserton Suomen-ensiesitys

Suomalaisen barokkiorkesterin kamarikokoonpano FiBO Players. Kuva © Juuso Westerlund.

Suomalaisen barokkiorkesterin kamarikokoonpano FiBO Players. Kuva © Juuso Westerlund.

Preussin kuningas Fredrik Suuri rakasti taiteita. Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO) Berliini–Potsdam-konsertti 11.3. Ritarihuoneella esittelee hänen hoveissaan kuultua musiikkia Johann Philipp Kirnbergeriltä, Carl Philipp Emanuel Bachilta ja Johann Sebastian Bachilta. Lisäksi ohjelmassa on Fredrik Suuren sinfonia G-duuri ja kuninkaan sisaren Preussin prinsessa Wilhelminen cembalokonsertto, joka saa Suomen ensiesityksensä.

Fredrik II Suuri (1712–1786) tunnettiin menestyksekkäänä soturikuninkaana mutta taide oli kuitenkin lähellä Fredrikin samoin kuin hänen isosiskonsa prinsessa Wilhelminen (1709–1758) sydäntä, ja molemmat sävelsivät, soittivat ja kirjoittivat myöhemmin oopperalibrettoja. Tässä konsertissa kuullaan kuninkaan sävellyksistä sinfonia G-duuri. Fredrikin hallitsijakaudella Preussin hovi puhkesi kulttuuriseen kukoistukseen. Kuningas kokosi noin nelikymmenhenkisen orkesterin, joka kuului saksankielisen Euroopan suurimpiin. Hän rakennutti Berliinin Unter den Lindenin oopperatalon ja palkkasi pääkaupungin sekä Potsdamin palatsien kamarimuusikoiksi aikansa huippuja.

Carl Philipp Emanuel Bach (1714–1788) oli eräs Fredrikin hovissa työskennelleistä säveltäjistä. Hän suhtautui varauksellisesti italialaisen tyylin ja oopperan suosioon, eikä hänen noin tuhannen sävellyksen joukosta näyttämömusiikkia löydykään. Hänen omaperäisintä tyyliään edustaa usein kamarimusiikki, josta konsertissa kuullaan triosonaatti G-duurissa vuodelta 1747.

Fredrik Suuren hovin tunnetuin musiikillinen tapaus liittyy 62-vuotiaan Johann Sebastian Bachin vierailukonsertteihin vuonna 1747. Bach sai kuninkaalta monipolvisen teeman, jonka pohjalta hän esitti fuugan. Vangitseva teema jäi kuitenkin Sebastianin mieleen, ja tuloksena oli kamarimusiikkikokoelma Musikalisches Opfer (Musiikillinen uhrilahja). Kokoelman tyyli vaihtelee arkaaisista kaanoneista uusimpiin virtauksiin kantaaottavaan triosonaattiin, ja sitä on tulkittu niin teologisena arvoituksena, retorisena ohjelmana kuin älyllisenä kuittailunakin.

Preussin prinsessa Wilhelmine loi loistokkaan hovin Bayreuthin rajakreivittärenä. Wilhelmine soitti useita soittimia, etupäässä cembaloa. Hänen sävellystuotantoonsa kuuluu esimerkiksi ooppera Argenore (1740), aarioita, sonaatteja ja cembalokonsertto g-molli, jonka luultiin pitkään osin kadonneen ja joka nyt esitetään tiettävästi ensimmäistä kertaa Suomessa.

Lisätietoa: https://fibo.fi/konsertit/2022/berliini-potsdam

arvio: Wien saapui taas Helsinkiin

lehar

Franz Lehárin Iloinen leski Helsingin Konservatoriossa keskiviikkona 2.3.2022, musiikinjohto Petri Sakari, ohjaus Markku Nenonen, Helsinki Concordia -orkesteri

Elämme synkkiä aikoja Euroopassa, mutta se ei estä meitä saamasta virkistystä menemällä katsomaan operettien operettia Iloista leskeä. Franz Lehárin teos esitettiin ensi kerran 1905, se henkii menneen maailman ruusuista ja melankolista ilmapiiriä, aikakautta, joka uskoi ihmisyyteen ja edistykseen. Stefan Zweig kirjoitti kuolemattomassa teoksessaan Eilispäivän maailma (Die Welt von Gestern) – jota kaikille suosittelen, vaikkei se varmaan täällä löydy enää kuin kirjastojen kuolleista varastoista – seuraavaa: ”Melkein tuhatvuotisessa itävaltalaisessa monarkiassamme kaikki näytti perustuvan kestävyyteen… Kaikki oli tässä laajassa valtakunnassa kiinteästi ja järkkymättömästi paikallaan… Kukaan ei uskonut sotiin, vallankumouksiin tai jyrkkiin muutoksiin.” Itävalta-Unkarissa kaikki oli Kaa und Kaa eli Königlich und Kaiserlich. Keisarikunta oli tuo Robert Musilin romaanissa Mies vailla ominaisuuksia kuvaama Kakanian fiktiivinen valtakunta.

Aivan samoin kuin Lehárin operetti tapahtuu kuvitteellisessa balkanilaisessa Ponteverdon kuningaskunnassa – vaikka jokainen heti näkee, kuulee ja aistii, että itse asiassa ollaan Wienissä. Ehkä juuri tämä asema historiassa tekee Iloisesta leskestä niin ajankohtaisen. Sen tapahtumat ja juoni ovat aivan yhdentekeviä – kuka kirjoitti viuhkaan sanat ”Rakastan sinua”, kuka meni huvimajaan kenenkä kanssa jne. – mutta kaikessa on sellaisen ajan lumoa, joka ehkä aavistaa loppunsa, vaan ei sitä myönnä. Se on yhä wieniläinen Gemütlichkeit, se on wienervalssien ja Grisettien maailma, joka on ikuistettu Lehárin loppumattoman hersyävällä melodiikalla ja tansseilla valssista cancaniin. Elämän keveys oli Wienin sääntö ja laki.

Iloisen lesken suosio perustuu kaikkeen tähän ja ennen kaikkea sen musiikkiin. Lehár rakentaa teoksensa siten, että tunnetuimmat hittisävelmät sukeltavat esiin musiikin ja draaman kudoksesta vähitellen. Alussa ei ole vielä juuri mitään huomiota kiinnittävää, mutta sitten melodiavuo puhkeaa… ja johtaa Vilja-aariaan, hitaaseen valssiin ja tempaa lopulta mukaansa pariisilaiseen kahvilaan. Nämä eivät voi olla tarttumatta korvaan ja kun poistuu salista, sykkii myös kuulijoiden suonissa yhä tuo loistava ranskalaisen Offenbach-tyylin jäljitelmä, riehakas cancan.

On sanottava taas, että esitys oli mukaansatempaavan raikas, nuorten esiintyjien into, tuoreus ja huumori läsnä joka hetki. Librettoa oli hauskasti ’modernisoitu’ Jussi Tapolan käännöksestä ohjaajan toimesta. Yksi sanoo aina: mahtavaa! Markku Nenonen laittoi näytämökuvan assosioimaan jugendkoristeilla vuosisadan vaihteen Wieniin. Iloinen leski syntyi mös Schönbergin, Klimtin ym. aikana. Operetti tarjoaa mahdollisuuden koruilevaan kvasiloistokkuuteen ja prameuteen, mutta tässä ei oltu sillä linjalla. Aivan oikein, sillä loisto on musiikissa ja esiintyjien ammattitaidossa sekä eläytymiskyvyissä. Ja tietysti kapellimestarin Petri Sakarin,todellisen suuren tyylin maestron hyppysissä. Monet ovat kuulleet Karajanin levytyksen Iloisesta leskestä, mutta Sakarin tempot olivat vielä vilkkaampia jo alusta alkaen. Operetin vaikeasti hallittava puheen, tanssin ja laulun yhteistyö toimi juuri Sakarin ansiosta aukottomasti. Sitä paitsi orkesterin taso oli korkeaa luokkaa vaikka kyseessä oli oppilasorkesteri. Miten hyvin Suomessa ovatkaan musiikin koulutus ja kaikki tällaisen klassikkoteoksen tuottamiseen liittyvä.

Koreografialla oli suuri merkitys, kaikki oli jatkuvassa kepeässä liikkeessä; ja lopulta melko pieni näyttämökoneisto vaikutti paljon suuremmalta, kun sitä käytettiin näin taidokkaasti. Ainoastaan hetkittäin laulajat pysähtyivät vain laulamaan, jolloin musiikki oli etualalla. Millainen erinomainen laulajakunta olikaan saatu kiinnitettyä. Operetti siinä missä oopperakin on hyvin vaikea laji. Ei riitä, että on etevä laulaja tai etevä näyttelijä, täytyy osata yhdistää puhe ja musiikki ja olla lavalla uskottava tyyppi.

Näin siis version, jossa oli seuraava miehitys. Iloisena leskenä eli Hanna Glavarina Elisaveta Rimkevitch Helsingistä, aivan ilmetty keskieurooppalaisen tyylin primadonna, vokaalisesti loistokas, ja näyttämöllisesti eleineen upean vaikuttava naishahmo. Kreivi Danilo Danilowitchinä Jere Hölttä. Äänellisesti rikas, herkästä lyyrisyydestä fortissimoon ja lavalla notkea, ilmeiltään ja käytökseltään kuin suoraan Wienin kahvilasta näyttämölle loikannut. Erinomainen valinta ja varmasti jatkossa erittäin varteenotettava laulaja. Täytyi ihan katsoa taustatietoja: hän oli voittanut hiljattain Mustakallio-kilpailussa palkinnon, on kotoisin Oulusta ja nyt opiskelee Sibelius-Akatemiassa, julkaissut jopa tutkielman laulajan rekisterien vaihdoksista. Muistan kun kysyin kerran niistä Heljä Angervo-Ksrttuselta tutkiessani bel cantoa; hän kertoi juuri noista samoista asioista. Hölttä muuntui nopeasti kevytmielisen kreivin mielialojen mukaan; liikunnallisesti rooli oli sangen eloisa, Höltällä olikin näköjään myös urheilijan taustaa.

Danilon vastapooli äänellisesti ja muutenkin vakavuudessaan on lavalla Camille de Rossillon, totinen rakastaja, ja häntä tulkitsi Petteri Loukio. Sopivalla tavalla hänen äänensä oli hyvin eri tyyppinen kuin Höltän, joten musiikillisesti he eivät sekoittuneet keskenään. Paroni Mirko Zeta eli Jarkko Salminen, baritoni, oli taas uusi ’tyyppi’ lavalla iäkkäämpänä järkevyyden äänenä, tulkinta oli tässäkin osuva. En pysty tässä luettelemaan kaikkia laulajia, mutta taso oli kauttaaltaan korkeaa luokkaa ja myös näytteleminen draamassa uskottavaa.

Lehari Iloinen leski heijastaa Wienin ilmapiiriä aidommin kuin moni muu taiteenlaji. Kun Itävalta ei ollut menestynyt sotilaallisesti kotoinen ylpeys suuntautui taiteeseen. Saksalaisuus sekoittui slaavilaiseen, unkarilaiseen, espanjalaiseen, italialaiseen ja ranskalaiseen vereen. Kaupungin nerous oli siinä miten se sulatti nämä vastakohdat yhteen: wieniläisyydeksi. Oli helppoa elää tässä suvaitsevassa ilmapiirissä. Wien oli nautiskeleva kaupunki. Herkuttelua, soittoa, tanssia, teatteria, keskustelua ja miellyttävää käytöstä vaalittiin taiteina. Voisiko tämä maailma vielä palata Eurooppaan!

– Eero Tarasti