Amfion pro musica classica

Monthly Archives: tammikuu 2010

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Ebony Concerto

Igor Stravinski. Kuva: Boosey & Hawkes

Big bandin soinnissa on jotain nostalgista, tuulahdus aikakaudelta, joka ei enää palaa (”Nevermore” sanoisi Poen korppi). Big band samoin kuin sinfoniaorkesteri kertovat nykypäivän kuulijalle menneistä ajoista, menneistä pyrkimyksistä ja ihanteista. Siinä mielessä Igor Stravinskyn Ebony Concerto (1945) on virkistävä poikkeus. Kuten Stravinskyn musiikki parhaimmillaan, konsertto asettuu sen verran kummalliseen asentoon aikansa virtauksiin nähden, että se kääntää totutut perspektiivit ylösalaisin. Ebony Concerto on eräänlaista kubistista jazzia, jossa tutut elementit kohtaavat toisensa oudoissa yhteyksissä. Konserton soitinnus on raikkaan omaperäinen: missä muussa big band –teoksessa käytetään harppua?

UMO:n taiteelliset johtajat Kirmo Lintinen ja Kari Heinilä olivat rakentaneet toimivan ohjelmakokonaisuuden Ebony Concerton ympärille. Ennen Stravinskya kuultiin molemmilta herroilta nuoruusteokset 1990-luvun alkupuoliskolta. Lintisen Spring Poem (Esko Linnavalli in memoriam) vuodelta 1992 oli sympaattinen hieman arasteleva tyylitutkielma. Heinilän Blue in Distance (1994) antoi Markku Veijonsuolle mahdollisuuden esitellä hattusordinoidun pasuunan ilmeikästä sointikirjoa.

Stravinskyn konserton vastapainona kuultiin konsertin lopuksi toinen vahva klassikko, Duke Ellingtonin Harlem (1951). Siinä missä umolaiset olivat turvallisilla kotivesillä Ellingtonin parissa, tuntui Stravinsky olevan heille pelottavan karikkoinen taival. Muuhun ohjelmistoon verrattuna Ebony Concertosta ei välittynyt samalla lailla soittamisen riemu, esitys jäi vähän vaisuksi. Nähtävästi syynä olivat Stravinskyn musiikin kulmikkuus ja yllättävät leikkaukset materiaalista toiseen, vastuksia jotka poikkeavat big band –orkesterin normaaliohjelmiston lineaarisemmin rakentuvasta muodonnasta. Edes klarinetisti Antti Sarpila ei päässyt kunnolla esittelemään virtuoosin taitojaan, sillä Ebony Concerto tarjoaa yllättävän vähän soitettavaa solistilleen. Kaikesta huolimatta konserton esitys oli kulttuuriteko UMO:n taholta, ja hieman virallisenoloinen yleisö (joukossa tasavallan presidentti Tarja Halonen) huokui tyytyväisyyttä saadessaan maistella jotain tavanomaisesta poikkeavaa.

Väliajan jälkeen tunnelma tiivistyi. Jouni Järvelän sopraanosaksofoni soi maukkaan rosoisesti Severi Pyysalon Jounille kymmenisen vuotta sitten kirjoittamassa teoksessa Dans la nuit des temps. Pyysalon musiikin myötä konsertissa päästiin lähemmäksi jazzklubin tunnelmaa, juuri sitä välitöntä vahvaa läsnäoloa tässä ja nyt, joka on mielestäni jazzin sykkivä sydän.

Arvio: Pinnanalaista temperamenttia ja vahvaa karakterisointia

Bela Bartók

On uskomatonta havaita, kuinka pitkälle Olivier Messiaen (1908–1992) oli löytänyt sävelkielensä jo 22-vuotiaana säveltämässään orkesteriteoksessa Les offrandes oubliées (Unohdetut uhrilahjat, 1930). Keinuvat hindulaiset rytmit ja lintuimitaatiot tosin löysivät tiensä Messiaenin musiikkiin vasta myöhemmin, mutta säveltäjälle läpi uran leimallinen modaalisten asteikkojen käyttö, rikas harmoninen ilmaisu, selkeän urkumainen orkestrointi sekä sävyjen harras eetos olivat täysillä läsnä jo nyt. Radion sinfoniaorkesteri tavoitti nuoren Messiaenin meditatiivis-hurmokselliset visiot tehokkaasti.

Bela Bartókin (1881–1945) tuotannossa voidaan romanttisten varhaisteosten jälkeen nähdä kaksi tendenssiä: toisaalta Bartók laajensi ilmaisuaan modernismin, ekspressionismin ja atonaalisuuden suuntaan, toisaalta hän haki vaikutteita kansanmusiikista ja piti – erityisesti loppuvuosinaan – myös tonaaliset ainekset ilmaisukielensä osana. Upea toinen viulukonsertto (1938) sijoittuu tällä tyyliasteikolla jonnekin keskivaiheelle: melodisesti teos on usein lähes täyskromaattista musiikkia, mutta harmoniat perustuvat paljolti kolmisointuihin. Kansanmusiikkivaikutteet ovat aistittavissa jossakin taustalla, mutta eivät ole ilmiselvästi läsnä. Draamallisesti teos piirtää vahvan, vääjäämättömästi etenevän kaarroksen, joka rakentuu tiukasti ensiosan teemoille vielä finaalissakin.

Viulusolisti Elina Vähälä on korkeimman tason ammattilainen, jonka soitto on viimeisteltyä, taiturillista, sävykästä ja äänellisesti erinomaista. Tulkitsijana Vähälä on tietyssä mielessä hillityn viileä: tempot olivat kautta linjan reippaita, ja musiikin tulisuus välittyi yleensä tyylikkään sivistyneessä asussa. Muotoilu ja fraseeraus oli tavallaan niukkaeleistä ja ekonomista; myös Bartókin musiikin romanttisia puolia voisi joskus korostaa vielä enemmänkin. Konserton monitahoinen muoto pysyi Vähälän otteessa kuitenkin erinomaisesti kasassa, ja esityksen pinnanalainen intensiteetti kantoi vahvasti alusta loppuun.

Modest Musorgskin (1839–1881) sarja Näyttelykuvia (1874) – tällä kertaa perinteiseen tapaan Maurice Ravelin erinomaisena orkesterisovituksena (1922) – oli selvästi kapellimestari Tugan Sohijevin vahvaa alaa. Sohijev löysi kullekin miniatyyrille vahvan, persoonallisen ja oivalletun ilmeen, mutta myös kokonaisuuden punainen lanka välittyi selkeänä. RSO:n muusikot loistivat teoksen monissa sooloissa.

Episodeja erään professorin elämästä, osa 2

Kuva: Martin Polak

4.1. Tapaan ystäväni Henri Bromsin Fazerin kahvilan kupolisalissa – jossa tunnetusti kaiken mitä sanoo toisella laidalla kuulevat ihmiset toisella laidalla. Syynä tapaamiseen on tällä kertaa juuri Bromsin erikoisala Persian kulttuuri, sillä olen saanut kutsun Teheranin taideakatemiasta tulla vierailemaan sinne  semiotiikan kongressiin ja opettamaan. Hyvin kiehtova avaus, joka tosin nyt on jo siirtynyt erinäisistä syistä tulevaisuuteen, mutta antanut lisäyllykettä persialaisen kulttuurin harrastukselleni. Olin jo perehtynyt vuotta aiemmin  ihan pikaisesti farsin kielen alkeisiiin yhden Helsinkiin kutsumani  persialaisen opiskelijan avulla, joka saapui Pohjois-Kyproksen amerikkalaisesta yliopistosta. Vierailun seurauksena saapui sitten kuukautta iso, painava paketti Teheranista: siinä oli farsin kielen oppikirjoja ja kielioppeja.  Sanon muuten tahallani ’persialainen’ sillä kyseessähän eivät ole arabit vaan eurooppalaisen kulttuurin ydintä edustavat 7000 vuotta vanhan kulttuurin edustajat. Mieleeni tuli jo oireellisesti, että minulle tärkeimmän oopperan nimi Parsifal viittaa Persiaan: ’parsi’ tarkoittaa zoroasterilaista tulen palvojaa, ja ’fal’ tarkoittaa tietämätöntä. Wagner otti juuri tämän etymologian käyttönsä ja kuten Pekka Asikaisen Parsifal- kirjassakin kerrotaan, säveltäjä antaa Kundryn selostaa Parsifalille nimensä alkuperän.

Broms tietää kaiken Persiasta asuttuaan siellä shaahien aikana viisi vuotta. Hän on myös tavannut shaahin kolme kertaa ja on Farah Diban henkilökohtainen ystävä. Hän on suomentanut Hafizia ja Fedajatia, romaanikirjailijaa. Hän kertoo että Iranissa on yhä  zoroasterilaisia, mutta että he enimmäkseen pakenivat arabien tultua Intiaan Bombayn  (Mumbayn) ympärille ja Pakistaniin. Zoroaster= Zarathustra … Nietzshe! = Sarastro …. Taikahuilu. Näin myytit elävät nimien kautta vaikkemme ole niistä aina tietoisia.  Joka tapauksessa jään odottamaan vierailuni toteutumista.

31.1. Liisa Aroheimo-Marvian ja Petri Hirvosen legendaarisella vastaanotolla tapaamme pianisti Arto Satukankaan ja kuulemme hänen soittoaan. Satukangas aloitti opintonsa lauttasaarelaisella pianisti Annaliisa Virtasella ja pääsi Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolle Liisa Zweygberg-Jalkasen oppilaaksi. Ja voitti Maj Lindin kuten muistetaan. Hänestä on kehittynyt Suomen etevimpiä romantiikan pianismin edustajia ja tulkitsijoita. Hän soittaa otteita Schumannin Fantasiasta, Chopin valsseja, Fantasiaa f  ja e-molli-konserttoa.

Erityisesti hänen Chopin-soitossaan tapahtuu mielenkiintoinen ilmiö: musiikin kohoaminen lajinsa yläpuolelle, sen muuttuminen eräänlaiseksi dialogiksi, puheeksi. Chopinin myöhäisteosten tyylihän on synkreettistä ja perustuu lajien sekoittamiseen. Samassa Balladissa voi olla elementtejä nokturnoista, masurkoista, valsseista, poloneeseista jne. ja niistä muodostuu chopinmaista diskurssia. Mutta nyt mieleeni tuli, että sama voi tapahtua jo tulkinnan tasolla yksittäisten lajien kohdalla. Kyseessä ovat nuo tulkinnan le presque rienit, lähes-ei-mitään -piirteet, joista ranskalainen esteetikko Vladimir Jankelevitsh puhui. Tämä olisi mielenkiintoinen tutkimusaihe ja aionkin sitä käsitellä esitelmässäni Varsovan Chopin kongressissa ensi helmikuun lopulla. Tulee nimittäin 200-vuotta Chopinin syntymästä. Irena Poniatowska kutsui minut sinne ja sain juuri hänen tuoreen kirjansa  Fryderyk Chopin. The Man and His Music, joka jakautuu kiinnostavalla tavalla osastoihin: Fate, Personality, Nationality, Sorrow, Striving for Perfection. Olen iloinen että hän mainitsee lähteissään esseeni Chopinin narratologiasta jo vuodelta 1983.

Joka tapauksessa Satukankaan kanssa puhuimme Schumannin Fantasiasta, jota hän kertoi opiskelleensa koko ikänsä alkaen leningradilaisen opettajansa Nilssenin ohjauksesta. Myös itselleni tämä teos on ollut pianokirjallisuuden keskeisin, pääsin sillä v. 1967 Suomen Nuorisoliiton pianokilpailussa ykköseksi ja pyrin sillä Sibelius Akatemiaan. Kun olin soittanut pari sivua alusta lautakunta jo keskeytti. Luulin että se tarkoitti hylkäämistä. Sitten Prof Mikkilä kysyi, olinko soittanut myös toista osaa. Sitä ei ehditty kuulla… pääsin sisään. Myöhemmin kirjoitimme opettajani Liisa Pohjolan kanssa nuottien takakanteen kummankin allekirjoittaman vakuutuksen saksaksi: Diese Phantasie wird nich für trivialen Absichten geopfert. Tätä Fantasiaa ei uhrata triviaaleille tarkoituksille  – mikä tarkoitti kurssitutkintoja.
Kyseessähän on valtava metafyysinen teos, sinfonia pianolle. On miellyttävää, että keskimmäinen rytmikäs marrsiosa soitetaankin melodisesti, se on salaisuus sen moniin pulmiin, ei vähiten lopun kuuluisiin hyppyihin. Mutta viimeinen osa on teoksen tärkein. Sen esitysohje  langsam getragen on otettava kirjaimellisesti. Ja se ei ole vain langsam vaan lisäksi Durchweg leise zu halten. Ja lopuksi ehdottomasti adagio. Se on mielestäni ainoa musiikki, joka voisi sopia äänimaisemaksi Goethen Faust II loppukohtaukseen, joka tapahtuu vuoristossa, eräänlaisessa transsendentaalisessa tilassa, jossa enkelien kuorot kuljettavat Faustin sielua. Sinänsähän tällaisen literäärin ohjelman liittäminen teokseen on osa romantiikan kulttuuria, ja koko Fantasian mottona on kuuluisa Schlegelin säe …durch alle Töne tönet im bunten Erdentraum ein leiser to gezogen… jo tämä saa kuulijan ja tulkitsijan etsimään mikä on tuo hiljainen sävel joka soi ’kirjavassa maanunessa’. Luultavasti se on heti ensiosan alun motiivi a-g… joka toistuu vielä lopulta aivan viimeisen osan  lopussa, huom. aksentoituina. Mutta miten pystyisin todistamaan, että viimeinen osa liittyy Goethen Faust II loppukohtaukseen. En mitenkään, sillä siihen ei ole biografisia vihjeitä – mutta koko romantiikan kulttuuri tihkuu tällaista  taiteidenvälisyyttä. Prof. Tilman Seebass Itävallasta, kansainvälisen musiikkitieteen seuran puheenjohtaja, sanoi minulle eräässä  kongressissa, ettei sitä tarvitsekaan todistaa. Miksi tällaisia yhteyksiä sitten tulee etsiä? Siksi että itse musiikki näyttäytyy silloin eri valaistuksessa, se saa uuden ’isotopian’, merkitystason. Musiikki ilmaisee aina jotain. Tämä koskee myös Lisztiä, joka lähestyy hänen musiikkiaan pelkkänä sointina ja virtuositeettinä, ei tavoita olennaista.  Tekisin lisäksi Schumannin viimeosaan kaksi pientä ’muutosta’ : lisäisin ylimääräisen basson kahteen dynaamiseen huippukohtaan kun eräänlainen Lebewohl- teema puhkeaa esiin fortissimossa (koko osan ainoissa) –     ja lisäisin pienen Luftpausen joka kertaa kun sivuteeman – josta Vjatsheslav Novikov sanoi, että siinä astuu sisään ’minä’, kertova subjekti – keskeyttää neljä kertaa toistuva näennäisen epälooginen arpeggiokuvio kuin toisesta maailmasta (3. tahti alkaen etwas bewegter kohdasta). Satukangas kysyi mistä voisi lukea enemmän tästä Fantasiasta, ja tällaisista asioista. Ei juuri mistään sinänsä, sillä kyseessä on kokonaisen kulttuuriperinnön  hallitseminen, eli on parasta aloittaa lukemalla vaikka Goethen Tarua ja totta ja jatkamalla V.A. Koskenniemen elämäkerroilla Goethestä, sitten vaikka lukemalla ruotsalaisen Henrick Schückin Yleinen kirjallisuuden historia, kymmenen nidettä. Ja sitten jos osaa saksaa niin alkukielellä kaikkia romantiikan kirjailijoista  E.T.A. Hoffmanista Schlegeleihin jne.

Sain joku aika sitten myös tästä Fantasiasta suurenmoisen äänitteen, Ritva Arjava siinä soittaa vuodelta 1967 koko Fantasian erittäin monumentaaliseen tyyliin, kuunnellen toisen osan murtosointujen harpunhelähdyksiä eeppisen kertovaan tyyliin. Arjavan äänitteet pitäisi julkaista uudestaan Pianonystävien sarjassa legendaarisia suomalaisia pianisteja, jossa jo ovat ilmestyneet mm Rolf Bergrothin monet tulkinnat.

10.12. Viimeinen matka ennen joulua kohdistui Pariisiin. Minun piti ensiksi mennä Aixiin väitöksen juryyn, kyseessä oli Lola Rossignolin väitös Skrjabinista: Poétique de la sonate pourt piano d’Alexandre Scriabine. analyse, signification   mutta erinäisistä syistä johtuen en tullut jatkaneeksi matkaani Pariisista TGV:_llä Provenceen, vaan jäin Pariisiin valmstautumaan tulevaan ohjelmaan siellä, ts. IASS:n (Kansainvälisen semiotiikan yhdistyksen) Boardin  kokoukseen Sorbonnessa, esitelmiin siellä ja erityisesti kansainvälisessä Villa-Lobos kongressissa. Kun saavuin Pariisin kentälle keskelle valoa, pimeästä Suomesta, en voinut kuin huokaista Je suis sauvé.

Joka tapauksessa oli aikaa liikkua tuossa Pariisissa, joka on ’minun’ Pariisini – jokaisella on omansa. Tarkoitan kortteleita Sorbonnen ympärillä, ’kotikatuani’ Rue Cujasia likellä Blv Micheliä, jossa on vakiohotellimme, tutut kirjakaupat, joista viimeisimpänä löytönä Thiers mythe – kauppa jonka hyllyt pursuavat näennäisen sekasortoisesti  kirjoja kaikista maailman kulttuureista. Likellä on Rue des ecoles jossa on kustantajani L’Harmattanin liikkeet, Institut finlandais, josta löytyy aina ystävällistä apua käytännön pulmiin kuten tietokoneisiin, suosikkiravintolat Polidor, Sirènes, Il pescatore, Balzar, elokuvatattereita,  joissa pyörii aina italialaisia klassikkoja jne. Sitä paitsi siitä pääsee bussilla 26 ja 27 suoraan toiselle puolelle kaupunkia. Jo pelkkä matka tällä bussilla on hauskaa ohjelmaa, ja yllättäen siinä tapaa tuttaviakin.  Luxembourgin puistosta saa ideoita eriväristen kukkien yhdistämisiin, joskaan ei tietenkään talvella.

IASS:n Board kokoontui kollegani prof Anne Henaultin kutsumana Faculté Clubissa Sorbonnen päätalossa jonne pääsee Rue St Jacquesin puolelta. Sorbonnen kaikkia ovia vartioivat poliisit ja kaikkien on sanottava miksi ja minne on menossa. Mutta tilat ovatkin sitten erittäin hyvin hoidetut ja siistit. Vartiot on tarpeen sillä tämä kortteli on yksi Pariisin suosituimpia demonstraatioalueita,. Ei yhtään kertaa, ettei joku kulkue tukkisi Blv Micheliä, se kuuluu suorastaan asiaan. Boardin tarkoitus on valmistella tulevaa semiotiikan maailmankongressia Kiinassa, Nanjingissa, sekä pohtia jokaisen yhdistyksen ikuisuusasioita jäsenmaksuja, statuutteja ym. Koska olen toista kautta IASS presidenttinä vastuullani on eräässä mielessä koko maailman semiotiikka ja erityisesti se, että maailmankongressit jatkuvat ja että pääaikakauslehti Semiotica jatkuu. Nyt näyttää että kaikki on hyvin. Kongresseja on tulossa Nanjingissa, Sofiassa ja Aarhusissa… ja Semiotica jatkuu Torontossa Marcel Danesin toimittamana.

Mutta sunnuntaina on jo menossa Villa-Lobos festivaali Maison de la radiossa. On kulunut 50 vuotta mestarin poismenosta ja Pariisissa hän on suuri säveltäjä. Jo edellisenä iltana oli Ranskan radion orkesteri soittanut Villa-Lobos- illlan,  jossa kuultiin mm. Brasilian löytö-sarjan ensimmäinen osa. Sehän on elokuvamusiikkia, mutta äärimmäisen värikästä ja hienosti kirjoitettua, tulee mieleen miten Olivier Messiaen  piti Villa-Lobosia 1900-luvun musiikin suurimpana orkestroijana. Mutta sunnuntaiaamuna on pianoresitaali, jossa Sonia Rubinsky soittaa täyden ohjelman  Bachianas nr 4, osia Prôle do bébésta ja lopuksi Rupepoeman. Rubinsky on levyttänyt koko Villa-Lobosin  pianotuotannon. Hän lähetti minulle äänitteitään jo v. 2002 kun järjestin Pariisissa yhdessä Pierre Vidalin kanssa ensimäisen laajan kansainvälisen Villa-Lobos-kongressin Suomen instituutin tiloissa, yhdessä tuolloin prof. Jukka Havun johtaman laitoksen kanssa.

Hän on brasilialainen, mutta Pariisissa asuva pianisti, vanhemmat Puolasta ja Liettuasta. Hänellä on erittäin klassinen koulutus, hieno muototaju, ja balansoitu pianonsointi hallussaan. Rudepoema on tunnetusti pianokirjallisuuden vaikeimpia teoksia, omistettu Artur Rubinsteinille; kun hän soittaa sitä, hän soveltaa samaa prinsiippiä kuin Albenizin Iberiassa: kaikkia ääniä ei voi ikinä soittaa, riittää kun saa esiin noin puolet. Rubinsky soittaa kaikki äänet – mutta jään kaipaamaan Villa-Lobosin hurjaa tempermanttia, riskin ottoa, ja sitä että Rudepoema liittyy Brasilian modernismiin ja sen kirjallinen vastine on ilma muuta Mario de Andraden groteski romaani Macunaima.

Maanantaina alkaa itse symposium ja Sorbonnessa – koska sen johtaja on prof Danièle Pistone. Paikalla on vanhoja tuttuja Brasiliasta kuten kapellimestari Roberto Ricardo Duarte… hän osoittaa puheessaan miten Villa-Lobos siirsi  pianotekstuurista suoraan tiettyjä soittokuvioita orkesteriteostensa jousistoon. Se on kiinnostavaa sillä pianohan ei ollut Villan varsinainen soitin vaan sello. Duartelta on juuri ilmestynyt teos: Villa-Lobos errou? Subsidios par auma revisão musicologica em Villa-Lobos ( Sao Paulo: Algol Editora 2009), myös engl.  Manuel de Correa Lago puhui Cirandas sarjan pianoteoksien synnystä. Hänet muistan nuorena Riosta, kävin hänen kotonaan Copacabanalla 1976. Hänestä tuli sittemmin liikemies ja hän  toimittaa nyt kahvia mm. Suomeen Pauligillle – mutta jatkaa myös musiikkitieteilijänä.

Symposiumin toinen osa tapahtuu Institut finlandais’ssa jota Sorbonne usein käyttää tilaisuuksiinsa. Helena Elias, pianoprofessori Ecole Normale de Musiquesta on myös merkittävä Villal-Lobos spesialisti, hänen miehensä oli hyvin kuuluisa pianoprofessori Pariisissa. Meillä on yhteisiä tuttavia kuten amerikkalainen pianisti David Lively, Gentilen luokan tähtioppilas, Queen Elisabeth –kilpailun voittaja, muuttanut Pariisiin.

Mutta tiistaina jouduin jättämään symposiumin ja pitämään omaa esitelmääni Anne Henaultin ’metaseminaarissa’  Rue Serpentella, tosin puheeni oli siirretty Sorbonnen Salle Richelieuhen koska tarvitsin pianoa, aiheeni oli La musique comme communication ja itse asiassa kävin läpi musiikin historiaa JS Bachista ja Händelistä aina Debussyhyn ja Sibeliukseen ja illustroin pianolla, miten musiikin merkitykset toteutuvat itse tekstuurissa. Tämä on valmistusta tulevalle kirjalleni, jonka Henault on tilannut Presses Universitares de Francelle, sen tulee olla musiikin historian yleistajuinen esitys juuri tuolta kannalta ja uutuutena siihen tulee liittää dvd, jossa puhun ja soitan. Sivuja saa olla vain n 200. Otan tarjouksen vastaan mielelläni sillä PUFilla en ole aiemmin julkaissut ja se on Ranskan tärkein akateeminen kustantaja. Ajattelen liittää siihen mm Chaussonin pianokvarteton analyysin ja esityksen. Henault on perustanut yhdistyksen ISIS joka tukee em sarjaa, pidämmekin ISIksen kokouksen seuraavana aamuna hänen kotonaan Avenue Denfert Rocheraulla.

Kun palaamme, matkaseuranamme on ollut myö prof Pirjo Kukkonen, Suomen edustaja em IASS:ssa ja jostain syystä päätämme, että palaammekin kentälle taksilla emmekä RER:llä, jota yleensä aina käytän. Vasta taksissa kuulemme, että RER onkin lakossa. Sen seurauksen on valtava ryntäys autoilla Charles de Gaullelle, Taksi puikkelehtii sivureittejä, mutta joutuukin aina vain hankalammille kujille …mutta pääsemme perille ajoissa. Alkaa olla vähän niin kuin Keeping up appearances sarjan Mrs Buckuén matkalla autolla loistoristeilijälle. Pariisi alkaa jo olla maailmaa, jossa mitä vaan voi tapahtua. Muistan kun Riossa palatessamme pitkän, miltei vuoden oleskelun jälkeen varasimme koko päivän aikaa matkaan pelkästään lentokentälle Ilha Governadorille –  ja syystäkin, sillä ensimmäiseen taksiin tuli vika, toinen jätti meidät puoliväliin kun alkoi lounastauko ja vasta kolmas vei perille tuntien odotuksen jälkeen.

Vielä kilpailemisesta

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kolumnisti Johanna Korhonen vertaa päivän lehdessä musiikkikilpailuja urheilukilpailuihin: ”Musiikkikilpailuihin verrattuna urheilukisat ovat reiluuden perikuvia. Urheilijoita mitataan täsmällisesti sekunnein, sentein ja pistein.” Huipputason muusikkoja sen sijaan arvostellaan suurelta osin subjektiivisin perustein.

Korhonen on poleeminen kirjoittaja, joka viime keväänä herätti ajatuksia kolumnillaan taiteilijoiden esittelyteksteistä. Tässä tapauksessa sävy on ehkä ymmärtämätön, sillä kilpailujen tuomat hyvät asiat kuten uusi yleisö, mediahuomio ja työtilaisuudet mainitaan lähinnä sivulauseessa.

On turha silti ummistaa silmiä ongelmilta, joita kilpailuvietin ja taiteen yhdistäminen aiheuttaa: kilpailusuoritukset etääntyvät joskus esittävän taiteen todellisuudesta, sillä ne riskien ottoa välttäessään edustavat tulkinnallisessa mielessä keskitietä. Ja kenties hankalimpana asiana on aina välillä hyvä muistaa betasalpaajat ja muut lääketieteelliset keinot, joilla liiallista jännitystä pyritään hillitsemään.

Korhonen kirjoittaa kriittisesti myös psyykkisestä valmennuksesta, jota en kuitenkaan osaa pitää lainkaan pahana asiana: moderni ihminen tarvitsee muutenkin tukea psykofyysisen olemuksensa tasapainottamiseen, oli kyse sitten pilateksesta, joogasta tai elämäntaito-oppaista. Psyykkisen valmennuksen ei tietenkään tulisi silti keskittyä kilpailussa menestymiseen, vaan – Korhosen sanoin – ”rauhan, ilon ja yhteyden ilmentymän” löytymiseen.

Amfionissa kilpailemista on käsitelty runsaasti: lisää luettavaa on esimerkiksi täällä ja täällä.

Kavakos ja Sibelius

Leonidas Kavakos tutkii Guarneri del Gesu -viulua

Kansainvälisesti merkittävin jousisoittajien asioihin keskittyvä brittiläinen lehti The Strad on avannut uudet nettisivunsa. Sivulta löytyy paljon kiinnostavaa tietoa, kuten uutisia, blogeja ja huomattavien taiteilijoiden vinkkejä Read More →