Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

arvio: Kohtalonsinfoniaan ei kyllästy

Torstain 4.4. 2019 Helsingin kaupunginorkesterin konsertti juuri ennen heidän Keski-Euroopan kiertuettaan sujui dramaattisissa merkeissä.

Lotta Wennäkosken Lontoon Proms-festivaalille säveltämä Flounce on eräänlainen laajahko fanfaari täydelle orkesterille. Ohjelmassa sen kestoksi mainittiin vain viisi minuuttia, mutta siihen aikaväliin mahtui paljon. Värikylläinen orkesteri myllersi vauhdikaasti monikerroksisena orkestraation taidonnäytteenä. Sointikuva oli joka tapauksessa koko ajan kulinaarisen miellyttävä, tätä olisi kuullut mielellään pidempäänkin. Säveltäjä saapui lavalle kiittämään violetissa puvussa, mikä väri sopi oivasti yhteen hänelle ojennettujen punaisten tulppanien kanssa.

Tshaikovskin tyylilaji ja ihanne on italialaisuus, se on hyvä aina muistaa. Kyllä hänellä on muitakin topoksia kuten keisarityyli, joka nerokkaasti huipentaa viulukonserton ensiosan poloneesirytmeihin kuten Eugen Oneginin balettikohtauksessa. Solistina oli japanilainen huippuvirtuoosi Akiko Suwanai, jonka tekniikalla ei ole mitään rajoja. Hänen näkemyksensä Tshaikovskista oli hyvin dramaattinen, viulunääni oli vahva ja hetkittäin harkitusti krahiseva, mikä sai vaikeat kuviot kuulumaan äärimmäisen selkeästi. Hänen temponsa olivat henkeäsalpaavan nopeita. Ylimääräisenä kuultiin jokin Paganinin kapriisin variaatio, olisiko ollut Eugène Ysaÿen, en ole varma.

Mutta illan päänumero oli tietenkin Beethovenin sinfonia nro 5 c-molli ja erityisesti Susanna Mälkin johdolla. Teoksenhan tuntevat jo lähes kaikki kuulijat. Kun kerroin eräälle kadulla tapaamalleni säveltäjälle, että olen menossa Musiikkitaloon kuulemaan Beethovenin viidettä hän vastasi: ”Ai, mä olen kuullut sen jo!” Silti muistan mitä säveltäjä Matti Rautio sanoi kuuluisissa Radio-orkesterin konserttien esittelyissään aikoinaan eli kauan sitten yleisradion Kasarmikadun talon salissa, jonne pääsi myös yleisöä seuraamaan äänitystä: ”Aina on salissa joku, joka ei ole koskaan ennen kuullut tätä teosta ja jolle siitä muodostuu valtava elämys.” Kohtalo-sinfoniaan kiteytyy klassisen musiikin salaisuus, että jostain syystä haluamme kuulla näitä teoksia aina uudestaan ja uudestaan.

Harvaan teokseen on myöskään ladattu niin paljon kommentteja ja tutkimusta kuin tähän. Historian ensimmäinen musiikkitieteellinen analyysi lienee E. T. A. Hoffmannin laatima essee täysine musiikkiesimerkkeineen. Beethoven on Hoffmannille romantikko, joka tässä sinfoniassaan ”… liikuttelee kauhun, surun ja tuskan verhoja ja paljastaa tuon sunnattoman kaipuun joka on romantiikan olemus”. Mutta toisille, kuten brittien rakastamalle Sir Donald Francis Toveylle, teos on sinfoniakirjallisuuden ehdoton huippu, joka osoittaa miten yhdestä solusta saadaan kasvamaan valtava musiikillinen organismi. Jotkut arvostelevat. Suuri Adorno ei hyväksynyt hitaan osan marssimaista puhallinkuoroa, vaan piti sitä banaalina. Hän kysyi: onko tämä osa todella hyvä? Hän uskalsi siis filosofina asettua Beethovenin yläpuolelle. Joka tapauksessa tässä musiikissa hämmästyttää se, miten yksinkertaisista elementeistä se on tehty. Tahtikaupalla pelkkiä murrettija toonikakolmisointuja. Erik Tawaststjerna sanoi kerran, että täytyy olla todella suuri runoilija, että uskaltaa sanoa taivas on sininen. Tässä on vähän samaa efektiä.

Susanna Mälkin johtamista luonnehtii aina ehdottoman kurinalainen rytmiikka. Nyt hän halusi sen varaan rakentaa hyvin dramaattisen tulkinnan, jossa ei myöskään kaihdettu erittäin nopeita tempoja. Kuitenkin kun Beethoven itse esitti omia teoksiaan hän saattoi antaa eri teemoille aivan eri tempot. Voisi harrastaa myös Luftpauseja taitteiden välissä. Hidas osa on maailman ihanin teema ja sen orkestrointi tuo lumoavia sointipintoja, tämä toteutui upeasti. Ylimeno finaaliin latasi äärimmäisen jännitteen. Lopulta päästiin voiton teemaan, joka saksalaisessa traditiossa soitetaan sehr tüchtig, tukevasti. Olisi hauskaa jos joku suomalainen kapellimestari uskaltaisi tehdä sen, minkä Hans von Bülow toteutti Berliinissä aikoinaan – nimittäin venytti puolella käyrätorvien laulavaa sivuaihetta. Felix Weingartner mainitsee tämän, vaikkei itse hyväksynyt sitä ja varoittaa sellaisesta ”yllätyksestä” muita kapellimestareita kirjassaan Beethovenin sinfonioiden esittämisestä. Mutta kannatan von Bülowin keksimää hidastusta. Seid umschlungen Millionen, se tahtoo sanoa jo kauan ennen yhdeksättä!

beethoven5.sinfoniabülow

Sello- ja konrabassoryhmä sai briljeerata fugatollaan malliesimerkki Beethovenin huumorista, todellista romanttista ironiaa esteettisessä mielessä.

Myöskään jos tempo on jo valmiiksi melkoisen nopea ei loppuun jää enää varaa kiihdytykselle. Richard Strauss sanoi, että jos nuoteissa lukee presto tai schnell, niin soittakaa vielä kaksi kertaa nopeammin. Näin pitäisi tapahtua aivan lopussa. Mutta hienot tulkinnat virittävät aina kaikenlaisia ajatuksia. Ilta oli ehdottomasti suuren luokan tulkintataidetta Mälkin käsissä.

– Eero Tarasti

arvio: Kaarle Kuningas taas kylässä

Lina Johansson Kaarle-kuninkaana ja Eero Lasorla Jonathanina. Kuva ©  Lydia Siikasmaa

Lina Johansson Kaarle-kuninkaana ja Eero Lasorla Jonathanina. Kuva © Lydia Siikasmaa

Metropolian oopperakoulutus Helsingissä on tuottanut Fredrik Paciuksen Kaarle kuninkaan jälleen pääkaupungin näyttämölle. Aina kun näin tapahtuu on sinne tietenkin syytä kiiruhtaa, onhan tämä ensimmäinen oopperamme ja kansallinen monumentti. Mutta ilman elävöittämistä eli tuota niin sanottua ”animaatiota” ei perinne elä, vaan siitä tulee ”Schlampereita” (hutilointia), kuten Gustav Mahler uskoi. Siitä että teos saatiin taas esille ja nyt sangen autenttisessa musiikkiasussa on kiittäminen Pacius Bühnenwerke -editiota, jonka parissa Mikko Nisula ja Jani Kyllönen ovat tehneet työtä jo vuosikausia Svenska kulturfondenin tukemana. Tapasin väliajalla Jani Kyllösen, joka kertoi monimutkaisesta toimitustyöstä, kun tästä oopperasta on monia versioita. Aikoinaan Ulf Söderblom laati niistä hauskan taulukon, joka osoitti miten teosta oli muuteltu ja leikelty. Mutta jopa Tukholman versio, jonka Pacius itsekin näki, on kuulemma mielenkiintoinen ja pitäisi esittää, kertoi Kyllönen, vaikka siinä oli eniten muutoksia.

Nytkin Metropolian versioon oli tehty leikkauksia ja vähän sääli, että suosikkikohtaukseni toisen näytöksen markkinanäytös oli radikaalisti supistettu. Siinähän Pacius esiintyy melkoisena avatgardistina kun hän kirjoittaa neljää-viittä eri musiikkia päällekkäin: karhuposetiivin sävelmän, suomalaisen kalastajanaisen kanteleen soittoa, Porilaisten marssia viululla jne. Esikuva oli tietenkin jo Mozartin Figaron häissä ja Don Giovannissa, mutta silti! Kaarle kuninkaan musiikki on kauttaaltaa tuoretta, raikasta, elinvoimasta, dramaattista, melodista. Se yhdistää samaan teokseen nerokkaasti kauden eri tyylejä saksalaisesta laulunäytelmästä ja romanttisesta oopperasta italialaiseen bel cantoon ja suomenruotsalaiseen folkloreen. Oli harmi, ettei tämä ooopera koskaan matkustanut Keski-Eurooppaan yrityksistä huolimatta. Pacius koetti sitä itse matkallaan Saksaan 1856 ja tavatessaan jumaloimansa opettajan Louis Spohrin. Spohr puhui kuitenkin vain itsestään, ”kuten kaikki suuret henget”, niin kuin Pacius nöyrästi totesi. Silti jälkimaailma näkee ja kuulee, miten paljon lahjakkaampaa ja kekseliäämpää oli Paciuksen musiikki Spohrin lukuisiiin menestysoopperoihin nähden.

Kaarle-kuninkaan metsästyksen loppukohtaus (Magnus von Wrightin öljymaalaus)

Kaarle-kuninkaan metsästyksen loppukohtaus (Magnus von Wrightin öljymaalaus)

Perjantain ensi-ilta Metropoliassa toi joka tapauksessa juuri Paciuksen Kaarle kuninkaan avut tuoreesti esille. Ensinnäkin suuri kiitos on orkesterin, Sasha Mäkilän luoman Helsinki Metropolitan Orchestran, jonka Mäkilä on sammumattomalla energiallaan luonut tyhjästä. Orkesteri on tehnyt ulkomaan kietueitakin ja se soi nyt täysin ammattiorkesterin tavoin. Mäkilästä sanotaan ohjelmakommentissa, että hän on ainoa suomalainen mm. Venäjällä uraa tekevä kapellimestari – ja taustana on mm. assistentuuri Kurt Masurin johdolla. Toinen komponentti oli Helsingin filharmoninen kuoro, joka saatiin mukaan kuulema viime hetkellä; se toi lukuisat kuorokohtaukset etualalle. Kuorolauluhan oli Paciuksen tärkeimpiä saavutuksia Helsingin yliopistossa, ja kuoron käytön hän peri mm. Carl Maria von Weberiltä. Hän käyttää kuoroa sekä dekoratiivisena tehokeinona markkinakohtauksessa että draamaa kommentein tukevana hieman esiwagneraaniseen tyyliin.

Ohjaus oli Ville Sandqvistin ja se kunnioitti alkuperäistä Topeliuksen ideaa, mutta lisäsi siihen hauskoja muttei milloinkaan häiritseviä uudistuksia, kuten hovin kaksi tyttöä, jotka olivat oma elementtinsä näyttämöllä. Kuoroa liikultetiin myös taitavasti pienellä lavalla ja se sai tehtäviä toimia muurina katsomon ja näyttämön välillä. Oopperassa olennaista on aina oikeiden ”tyyppien” löytäminen rooleihin. Paciuksen musiikin monityylisyys asetttaa suuria vaatimuksia laulajille, joiden on hallittava niin italialaista kuin saksalaista ja poh- oismaista tyyliä. Oopperan päätuottaja oli Tuire Ranta-Meyer ja oopperatuottaja Meri-Kukka Muurinen; laulajien treenaamisesta vastasi yliopettaja Sirkku Wahlroos-Kaitila, joka väliajalla kertoili kahvikupin äärellä harjotusten eri vaiheista. Leonorana Veera Niiranen hallitsi osansa ilmeikkäästä kansanlaulunomaisesta balladista miltei koloratuuriepisodeihin à la Donizetti. Varsinainen löytö oli hänen rinnallaan Jonathania, nuorta hylkeenpyytäjää esittänyt Eero Lasorla. Hänen mainittiin vierailijaksi Tampereelta, mutta kun katsoin ohjelmalehtistä, huomasin että hän oli juuri valmistunut Rooman Santa Ceciliasta. Erinomainen ääniaines, hänen tulkintanaan merimieslaulusta tuli melkein koko oopperan mieliinpainuvin kohtaus. Hän oli myös näyttämöllisesti mainio roolisuoritus naiviin vilpittömän kalastajan osassaan. Hän oli näköjään aiemmin laulanut mm. Stravinskyn Rake’s Progressin pääroolia, joten melkoinen dramaattinen venymiskyky. Häntä kuulee jatkossa ehdottomasti mitä mieluiten uudestaan.

Juonittelija Gustaf Gyllenstjernana esiintyi Samuli Takkula, jolla oli koko illan kantavin ja dramaattisin ääni, todella suuriin saleihin luontuva mahtava baritoni. Anu Ontronen sai laulaa leskikuningattaren kiitollisen roolin ja hänen uskottuuaan Reutercranzia esitti Joonas Tuominen, molemmat oivallisia. Samaa on sanottava koko muusta miehityksestä eli kuninkaan seurueesta: Antti Tolvanen, Sampsa Heiniö, Jussi Keltakangas ja Ilmari Leisma. Agentit eli näyttämöä eri tavoin muokkaavat tytöt toivat oopperaan paljon hauskuutta. On melko symbolista, ettei kuningas itse laula ollenkaan vaan ainoastaan puhuu. Kaarle XI 16-vuotiaana oli Lina Johansson, joka osasi huipentaa hieman humoristisen roolinsa holhottuna nuorukaisena aina loppuhuipennuksen melodramaattiseen julistukseen. Jäähyväishymnihän oli muuten pitkän aikaa Suomen epävirallinen kansallishymni ennen Maamme-laulun vakiintumista. Yleisö nousikin spontaanisti seisomaan sen aikana siniristilippujen heiluessa.

– Eero Tarasti

arvio: Büchnerin/Bergin Wozzeck – kauhukuva saksalaisesta kulttuurista

Alban Berg

Alban Berg

Kansallisoopperan visuaalisesti, dramaturgisesti ja musiikillisesti loistokas Wozzeck herätti monia ajatuksia. Ja miltei enemmän kuin ajatuksia, se pureutui syvälle tajuntaan kysymyksin ihmisen arvosta/arvottomuudesta ja kohtalosta tapahtumien vääjäämättömässä kulussa. Sinänsä ihmistä on aina kiehtonut seurata tarinoita jatkuvasti päällepainavasta onnettomuudesta. Kun itse olemme samaan aikaan turvassa, koemme sen kuulun ”katharsiksen” Aristoteleen mukaan, tunnetilan, jossa on yhdistyneenä sääliä ja kauhua. Itse asiassa jo Jobin tarina Raamatussa on tällainen kertomus, jossa henkilölle käy aina vaan huonommin ja huonommin. Vastaava juttu antiikin tragediassa on Sofokleen Oidipus, jonka kohtalo täyttyy vailla vaihtoehtoa. Jean Cocteau kutsui sitä jumalten julmaksi leikiksi kuolevaisilla tässä helvetillisessä koneessa, machine infernalessa. Samaa voisi sanoa Wozzeckista, mutta siinä on lisäksi kulttuurisesti kiinnostava liittyminen vahvasti saksalaiseen kontekstiin. Itseasiassa koko ooppera on kuin groteski parodia saksalaisuudesta, sen filosofiasta, ”arvoista”, estetiikasta ja musiikista.

Tapasin Hannnu Linnun edellisenä iltana Musiikkitalossa. Juttelimme ohimennen uuden musiikin vaikeudesta. Sanoin, että Bartók on vaikeaa (kuultiin nimittäin hänen viulukonserttonsa Emma Vähälän upeana tulkintana). Mutta Alban Berg ei ole sitä välttämättä musiikillisesti. Wagnerilla keskeinen kysymys oli: ovatko hänen oopperansa teatteria vai sinfoniaa. No Wozzeck on sinfoniaa kyllä siinä mielessä, että sen eri osilla on ankara musiikillinen muoto tai ainakin sellaiseen viittaava otsake: passacaglia, sonaatti, fuuga, rondo, inventio. Berg itse sanoi, ettei sen tule antaa häiritä. Mutta hän tarvitse sen tueksi ja kuulijan avuksi, ettei tämä hukkuisi musiikin arvaamattomaan avantgardeen. Nykymusiikin ongelmahan on, miten välittää yhtäaikaa koodia ja sanomaa. Mieluiten koodissa – eli musiikin muodossa – pitää ollaa jotain tuttua, jotta sanoma välittyy. Mieli ei voi askarrella yhtaikaa kummankin kanssa. Berg on lähellä Wagneria ja itse asiassa sen jatketta. Aiheesta on kirjoittanut mm. Turussa väitöskirjaa tekevä nuori amerikkalainen Vanja Ljubibratic; Berg palautuu Wagnerin radikaaleimpaan vapaan, ”kelluvan” harmonian ainekseen, vaikka on hengeltään aivan eri maailmaa. Teatteria! Koko Wozzeckin idea on kulku kohti täystuhoa, sanoi Hannu Lintu.

Itse asiassa Bergin Wozzeck on siis groteski kuvaus saksalaisuudesta. Hän yltää paljon tehokkaammin siihen mihin Adorno ja Horkheimer tähtäsivät sodan jälkeen kirjallaan Dialektik der Aufkärung, jossa he pohtivat, miten Saksa saattoi vajota barbariaan. Selitys oli autoritäärinen ihminen. Sellaisia ovat Wozzeckin alistajat. Lääkäri terrorisoi kaikkia diagnooseillaan. Eksperimentteineen ja ihmiskokeineen hän on jo kuin keskitysleirin sadistinen tohtori. Kapteeni on ilmetty preussilainen simputtajaupseeri. Filosofia, moraali, kaikki mitä Kant, Goethe, Hegel, Schelling pohtivat ylevyydellä, on muunnettu irvokkaiksi. Köyhillä ei ole valinnanvaraa. Heillä ei ole toivoa. Kuka voi lukea tämän jälkeen Ernst Blochin teosta Prinzip Hoffnung (Toivon prinsiippi)?

Olin nähnyt oopperan jo aikoinaan vanhassa oopperassamme ja mieleen oli jäänyt muutamia musiikillisia intonaatioita: sotilaiden unikuoro, crescendot välisoitossa läpitunkevalla unisonolla – aivan kuin Olivier Messiaen Aikojen lopun kvartetossa sittemmin. Ja järkyttävä loppu antikliimakseineen. Kun draaama on jo käyty läpi, mitä vielä voi tapahtua: jonkinlainen kevennys? Kuten Don Giovannin loppukuoron moraliteetti? Ei vaan lasten julma leikki löydetyllä ruumiilla ja pojan joutuminen samaan toivottomuuden kierteeseen.

Voi siis mielellään uskoa Jacques Attalin teoriaan, että musiikkiteokset ennakoivat yhteiskunnan kriisejä. Mutta tässä ei ole oikeastaan musiikin kriisi, vaan musiikki on johdonmukaisesti myöhäiswieniläistä tyyliä, samaa josta juontuu joku Schönbergin Erwartung. Se on upeaa, taidokasta, ilmaisevaa, todella ”puhuvaa”, kun ajattelee jo orkestraatiota. Kuten sanottu Wagneria on paljon, tematiikassakin, ajatellen Magdalena-viittausta, lainauksena Parsifalin Kundrysta. Ensi illassa laulajat loistivat niin äänillään kuin tulkinnoillaan. Orkesteri soitti harvinaisella intensiteetillä Hannu Linnun varmalla johdolla teoksen dramatiikkaa alleviivaten.

– Eero Tarasti

arvio: Petri Sariola esitelmöi France Ellegaardista, Skandinavian pianokuningattaresta

France Ellegaard v. 1934

France Ellegaard v. 1934

Petri Sariola

Petri Sariola

HYMSin pianopiiri sai torstaiseen iltamaansa 14.3.2019 Topeliassa huippuasiantuntevan esitelmän France Ellegaardista (Pariisi 1913–Espoo 1999), tästä Suomeen sotien jälkeen muuttaneesta tanskalaisesta mestaripianistista; Petri Sariola kertoi taiteilijan monivaiheisesta elämästä ja soitti hänen äänitteitään. Paikalla oli myös hänet tunteneita henkilöitä, jotka kertoivat lopuksi omia muistojaan taiteilijattaresta.

Ellegaardista on nähty Suomen TV:ssä dokumentti v. 1993, jossa hän on jo iäkkäänä hoitokodissa, mutta soittaa kohmuraisilla sormillaan itsepintaisen vakuuttavasti Mendelssohnin Sanatonta laulua fis-molli, joka alkaa trillillä. Surullista nähtävää, mutta ei kuultavaa, sillä pelkästään nauhalta soitettuna siinäkin rakentui määrätietoinen muoto huipennuksineen. Bengt von Bonsdorff  hankki taiteilijalle paremman pianon.

Ellegaardin äiti oli kotoisin Fyn saarelta samoinkuin isä Thorvald, joka oli huippu-urheilija polkupyöräilijänä, voittanut kuusi maailmanmestaruutta ja saanut Danneborgin ritarikunnan ristin. France Ellegaard tuli ilmeisesti isäänsä ja peri häneltä vahvan fyysisen rakenteen, mitä tarvittiin konserttipianistin uralla. Hän esiintyi jo 1. maailmansodan viihdytysjoukoissa sotilaille. France kiersi jo nuorena ympäri Euooppaa. Hän oli opiskellut Pariisissa ja edusti siis ranskalaista koulukuntaa. Tästä on näytteenä äänitys Rameaun sarjasta e-molli, hämmästyttävän vivahteikas barokin tulkinta presiöösiin tyyliin. Hän oli opiskellut opettajalla, joka oli yksi noista tuhannesta ja taas tuhannesta Chopinin oppilaanoppilaaksi ilmoittautuneesta. Joka tapauksessa Ellegaardin tulkinta Chopinin As-duuripoloneesista on mykistyttävä virtuoosisuudessaan ja oktaavien nopeudessa. Joskin Liszt oli Sariolan mukaan vihainen, jos sen oktaavit soitettiin liian nopeasti. Sen piti kuulostaa kuin etäiseltä tykistön jylinältä.

1934 Ellegaard vieraili ensi kerran Suomessa Edvard Fazerin ja Else Salmisen kutsumana. Mutta kun sota syttyi hän jäi loukkuun Tanskaan ja hänen nuottinsa olivat kaikki Pariisissa. Hän soitti Tanskassa mm. Nielseniä ja hänen tulkintansa tämän kuulusta Chaconnesta on hyvin hienostunut. Vuonna 1942 hän meni Berliiniin äänittämään. Tanskalaiset esiintyivät saksalaisten kulttuuritilaisuuksissa ja itse kuningaskin oli siihen kehottanut. Ellegaard siis soitti miehitysjoukoille. Mutta kun hän sitten sodan jälkeen 1946 yritti comebackia Tanskan radio-orkesterin kanssa muusikot kieltäytyivät soittamasta hänen kanssaan. He boikotoivat häntä. Sota-aikana hän muutoin oli ollut Ruotsissa kuten mm. Annie Fischer. Lokakuussa 1948 hän vieraili sieltä käsin Helsingissä ja tapasi taidemalari Birger Carlstedtin (1907–1975) sekä avioitui hänen kanssaa 1949. Edessä oli muutto Suomeen. Carlstedt asui Matinkylässä Porkkalan rajalla, jonne hän oli rakentanut itselleen funkkistalon. Rannalla sen edessä oli soncin piirtämä kesähuvila. Carlsted oli abstrakti taiteilija, mutta Francen mukaan täysin epämusikaalinen. Kuitenkin hän maalasi taulun aiheesta Uponnut katedraali kuultuaan sen Francen soittamana. Sariola on tosin laskenut, että Ellegaard soittaa sen minuutin liian nopeasti verrattuna itse Debussyhyn, joka oli opettanut sen myös Marcel Ciampille. Ellegaard soitti mm. Brahmsin B-duurikonserttoa ja olisi halunnut lähteä Amerikkaan, mutta hänen miehensä ei halunnut.

Ellegaard toimi sitten Sibelius-Akatemiassa opettajana, mutta oppilaiden todistuksen mukaan hän ei juuri opettanut. Hän vain näytti malliksi. France esiintyi lukemattomia kertoja eri orkesterien solistina ja piti suuren määrän sooloiltoja. Itse olen kuullut hänen unohtumattoman tulkintansa Brahmsin Händel-muunnelmista ja sen monumentaalisesta fuuga-huipennuksesta. Lisäksi hän harjoitteli pianokonserttoja yhdessä opettajani Kaisa Arjavan kanssa, mitä harjoituksia pääsin pikkupoikana seuraaman Arjavien kotiin Laivurinkadulla. Hän kantaesitti mm. Bengt von Törnen pianokonserton – Törnen, tuon legendaarisen Sibelius-tutkijan ja ystävän, joka julkaisi Adornoa ärsyttäneen Sibelius close up -kirjan 1936. Kaisa Arjavan tytär, pianotaitelija Ritva Arjava, kertoi vaikutelmanaan, että Francea ympäröi harvinainen iloisuus ja elämänmyönteisyys. Mutta hän eli vain lavaa varten ja kun hän ilmaantui yleisön eteen osasi hän heti ottaa sen. Hän nauhoitti vielä vanhoilla päivillään Yleisradiolle, joka ei kaikkia tulkintoja hyväksynyt, vaikka ne olivat tietenkin erittäin vaikuttavia ja historiallisen autenttisia tulkinnoiltaan. Mm. Lisztin sovitus Wagnerin Isolden lemmenkuolosta kuulostaa hänen soittamanaan huomattavasti paremmalta kuin mitä tuo sovitus muuten onkaan.

Lopulta hän asui eristyneenä jättimäisten tanskandogiensa kanssa talossaan, jossa harva uskalsi vierailla juuri koirien takia. Joka tapauksessa hän oli yksi suurimpia maassamme vaikuttaneita pianisteja. Onneksi hänen tulkinnoistaan on valmisteilla Pianon ystävät ry:n toimesta oma CD-levynsä.

– Eero Tarasti

Arvio: Henrik Järvi soitti ja kertoi Palmgrenista

Selim Palmgren. Kuva © Museovirasto

Selim Palmgren. Kuva © Museovirasto

HYMSin pianopiirin ilta 7.3.2019

Selim Palmgren (1873–1951) oli epäilemättä merkittävin suomalainen säveltäjä, joka keskittyi pianolle säveltämiseen; hänen viiden pianokonserton sarjastaan nr. 2, ”Virta”, on saavuttanut jonkinlaisen kansalliskonserton aseman. Henrik Järvi valmistelee taiteellista tohtorintutkintoa Sibelius-Akatemiaan säveltäjästä. On varmasti hyödyllistä koota ajatuksia ja ideoita jo ennen väitöstä ja testata niitä erilaisilla yleisöillä. Helsingin yliopiston musiikkiseura on varmasti tähän sovelias paikka. Kuuluuhan Palmgrenin muotokuvakin Vanhan ylioppilastalon toisen kerroksen musiikkisalin galleriaan.

Palmgren sävelsi 50 vuoden ajan, joten hänen tuotantonsa läpäisee tyylikausia varhaisesta romantiikasta impressionismiin. Mutta onko Palmgen sittenkään impressionisti? Pikemminkin samoin kuin Carl Hirnin tapauksessa hänen musiikkinsa harmoninen perusta on täysin tonaalista joskin muunnesoinnuin rikastettua tekstuuria, mutta lähtemättä sellaisiin radikaaleihin muotoratkaisuihin kuin Debussy. Järvi soitti edustavan valikoiman harvoin kuultua Palmgrenia: Nordische Sommer op. 39, Pieni balladi (1913), Finska rytmer op. 31, Karjalan tanssi, sovitus Sibeliuksen laulusta Flickan kom…. sekä kappaleista op. 54 Kuutamo, ja kappaleista op. 71 Caprice barbaresque (1920). Mutta varmaan se Palmgren, joka ensimäisenä tulee kaikille mieleen on Meren, En routen ja Kolmikohtauksisen nokturnon Palmgren. Mannerheim-ihailijat tuntevat hänen marssinsa ylipäällikölle. Järvi soitti em. teokset erinomaisen sujuvalla ja virheettömällä tekniikalla.

Järven väitöksen pääidea kävi selväksi. Palmgren itse kertoi haluavansa luoda Euroopassa edustuskelpoisen suomalaisen pianomusiikin tradition – näin hän sanoi kirjeessään Robert Kajanukselle. Hän siis halusi kehittää ja luoda traditiota, mutta taustalla häämöttää toinenkin konteksti: suuri romantiikan pianotraditio, johon Palmgren ja monet kauden kotimaiset pianistit kokivat kuuluvansa tai ainakin tahtoivat kuulua. Erittäin monet olivat opiskelleet sellaisilla nimillä kuin Moscheles, Reinecke, Leschetizky, Grünfeld, Scharwenka, Siloti, Reisenauer, Cortot ja Krause. Heitä esiintyi myös tiheään Helsingissä, jossa kuultiin maailman mestaripianistien resitaaleja huomattavasti useammin tuolloin kuin nykyisin. Kieltämättä tässä jännitteessä kotimaisen tyylin, en sanoisi kotitekoisen, – ja suuren romanttisen perinteen välille sijoittuu Palmgrenin koko tuotanto pianolle. Leschetizkyn hahmo kummittelee taustalla, tuo kuuluisa autoritäärinen opettajahamo, jonka kerrotaan sanoneen, kun äiti toi ihmelapsensa kuultavaksi: ”Sisään!” … ja sitten: ”Soita”, ja sen jälkeen: ”Ulos”.

Järvi oli analysoinut Palmgrenin pianotyyliä ja löytänyt siitä seuraavat kategoriat: laulavuus kaikkein ylimpänä – tämähän oli juuri romantiikan pianoklangin ydin, ja se syntyi täydellisestä eläytymisestä; Alfred Cortot opetti Schumannin Kinderszenen-sarjastaDer Dichter spricht” -osaa sanomalla, että Il ne faut pas le jouer, il faut le rêver (Sitä ei pidä soittaa, se pitää uneksia), korkeavirtuoosiset elementit, improvisatorinen ote, kansanmusiikin käyttö, tietty inhimillisyys, elegisyys ja melankolia (minkä syynä Järvi piti äidin varhaista poismenoa); tietty välittömyys ja mahtailun karttaminen. Itse asiassa hän toteutti musiikissa samaa kuin Nuori Suomi -liikkeen taiteilijat kirjallisuudessa ja maalaustaiteessa.

Assistenttina luennoin aikoinaan Palmgenista ja soitin savikiekkolevyltä hänen omaa soittoaan ja ikävä kyllä rikoin levyn. Myöhemmin oppilaani Kimmo Korhonen julkaisi Palmgren-elämäkerran. Kuvanauhalla on säilynyt Palmgrenin soittoa uutiskatsauksessa vuodelta 1951. Joka tapauksessa Palmgren oli kansainvälinen kuuluisuus; jopa Sibelius katsoi tarpeelliseksi kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Selim Palmgren ger en stor konsert i Berlin… Således blef han den första finnen – icke jag. Allt tyder på att jag är ur spelet.” (Juli 1913, Sibelius: Dagbok 1909–1944.)

Ja muistan kun tapasin Rio de Janeirossa vuonna 1976 Aloysyo de Alencar Pinton, Afrikan musiikin laitoksen johtajan, joka oli tehnyt pianistinuran Casadesus’n oppilaana Pariisissa: hän mainitsi Palmgrenin spontaanisti.

– Eero Tarasti