Amfion pro musica classica

arvio: Azerbaidžanin kansallisooppera Bakussa

Üzeyir Hajibeyov (1885-1948), Azerbaidžanin kansallissäveltäjä

Üzeyir Hajibeyov (1885-1948), Azerbaidžanin kansallissäveltäjä

Vieraillessani kongressissa Bakussa pääsin myös oopperaan kuulemaan heidän kansallisoopperaansa Leyli ja Majnun, jonka sävelsi 1908 Azerbaidžanin suuri säveltäjä Uzeyir Hajibeyov (1885-1948). Mutta… mikä maa, mikä mies? Täytyy sanoa, että eurooppalaisen ihmisen tietämys Kaukaasiasta saattaa rajoittua median uutisiin Azerbaidžanin naapurimaista Dagestanista, Georgiasta, Turkista ja Iranista, mutta heistä itsestään emme ole kuulleet juuri mitään. Parhaassa tapauksessa joku on lukenut Leo Tolstoin tarinan Kaukaasian vanki. Azerin kieli on turkin yksi murre, siis uralilais-altailaista perua ja näin ollen sukua suomellekin. Puhuttu nyky-azeri muistuttaakin lystikkäällä tavalla unkaria intonaatioltaan ja fonetiikaltaan.

Musiikin kansallisen tyylin taustana ovat aina myös maan historialliset tapahtumat. Ei se mistään tyhjästä synny. 1800-luvulla maa jaettiin naapurien Venäjän ja Persian kesken. Miljoona azeria asuu edelleen Iranissa. Maa oli itsenäinen edistyksellinen demokratia kaksi vuotta 1919-1920, jossa naisilla oli äänioikeus. Mutta sitten alkoi bolshevikkiaika. Mm. Stalin sai vallankumouskoulutuksen Bakun öljytehtailla.

Bakun onni ja onnettomuus on öljy. Nyt kaupunki on rikas. Se kannattaa kokea. Mukaan lukien oopperatalo, joka valmistui 1910.

Bakun opperatalo vuodelta 1910

Bakun opperatalo vuodelta 1910

Kuka oli Hajibeyov? Jonkinlainen kansallissankari, säveltäjä, kapellimestari, journalisti, kirjailija, opettaja, kääntäjä. Hän sävelsi Azerbaidžanin kansallishymnin ,joka otettiin uudelleen käyttöön 1991 kun maa itsenäistyi ja irtaantui Neuvostoliitosta. Hän sävelsi islamilaisen maailman ensimmäisen oopperan, joka nyt menee Bakun oopperatalon vakio-ohjelmistossa. Sali täyttyi nytkin esityksessä 23.4. Salissa kuuli paljon venäjää, venäläiset harrastavat oopperaa, mutta myös azeri-nuorisoa kiitettävästi. Kaikki tunsivat ooperan juonen ja puhkesivat aplodehin huippukohdissa. Eli kyseessä oli elävä kulttuuriperinne – hieman niin kuin Lontoossa Shakespeare-esityksissä yleisö tietää jo ennakkoon, missä kohdassa pitää liikuttua tai nauraa.

 

Kohtaus Hajibeyovin oopperasta Leylin ja Majnun, näyttämöohjaus: Sevil Haciyeva ja Hafiz Quliyev

Kohtaus Hajibeyovin oopperasta Leylin ja Majnun, näyttämöohjaus: Sevil Haciyeva ja Hafiz Quliyev

Oopperan juoni perustuukin arabimaailman tunnetuimpaan lemmentarinaan, eräänlaiseen islamilaiseen Romeoon ja Juliaan… tai miksei Tristan ja Isoldeen tai Kaija Saariahon Kaukaiseen rakkauteen. Rakastavaiset eivät koskaan saavuta toisiaan. Leylin isä kieltää tytärtään naimasta Majnunia, tästä masentneena Leli hiipuu pois kuin Traviatassa ja Majnun tulee hulluksi, vaeltaa hautausmaalla ja vaipuu lopulta kuolleena Leylin muistomerkille. Oopperan perustyyli on lähinnä venäläistä romanttista oopperaa à la Glinka tai Borodin. Erityisesti kuoroa käsitellään siihen tyyliin.

Mutta varsinaisen uutuuden tarjoaa paikallisen folkloretyylin sisällyttäminen suoraan eurooppalaiseen oopperaann. Useimmat roolihenkilöt laulavat nimittäin ns. mughamia, joka on yleisnimitys azerien regionaaliselle musiikkityylille; se on tyyypillistä Kaukasuksen vuoristoalueille ja perustuu modaalisille asteikoille. Mugham on sukua arabialaisten maqamille ja persialaisten dastgah-tyylille. Kyseessä on myös eräänlainen jodlaava kurkkulaulutekniikka, joka sijoittaa melodian varsin korkealle ja sisältää eräänlaista vibratoa niin että laulu kuulostaa melkein kuin itkulta tai vaikerrukselta. Useat laulajat oopperaesityksessä oli selvästi koulutettu vain tähän laulutekniikkaan, kuten pääroolin Majnun esittäjä Elnur Zeynalov. Hankalampaa heille oli siirtyä mugham-sooloista perinteiseen oopperatyyliin orkesterisäestyksellä. Vaikuttavia hetkiä toisaalta ensikertalaiselle olivat juuri nämä siirtymät, joissa orkesteri ikään kuin antiikin tragedian kuoron tavoin kommentoi näyttämökuoron kanssa tapahtumia. Mugham laulua säesti saz-niminen soitin orkesterimontusta, se on eräänlainen pitkäkaulainen luuttu. En ole juuri kuullut vastaavaa tapausta , jossa foklore esiintyy näin paljaan autenttisena länsimaisen tyylin rinnalla (Eero Hämeenniemi on kyllä onnistunut siinä intialaisaiheisissa teoksissaan). Näyttämökuva tarjosi orientaalista loistoa hehkuvissa väreissä. Yleisö käyttäytyi hieman eri tavalla kuin länsimaisissa ooperataloissa, ihmisiä tuli ja meni ja takapenkeillä nuoriso hälisi ja hipelöi iPadejaan.

Leylin ja Majnun -oopperan esirippu

Leylin ja Majnun -oopperan esirippu

Joka tapauksessa on syytä kiinittää huomiota myös säveltäjään. Hänen nimensä oppiminen tosin kestää ulkomaalaiselta tovin: siis – Uzeyir Hajibeyov. Hän syntyi Venäjän keisarikunnan Agjabadin kaupungissa (1884) , mutta sai koulutuksena Shushan kaupungissa, jota on sinänsä sanottu ’Kaukaasian konservastorioksi’. Tämä selittää, miten hän jo 1908 pystyi säveltämään koko illan oopperan vailla laajempaa koulutusta. Hän kävi uskonnollista madrasah-koulua arabian ja persian kielillä. Myöhemmin hän meni venäläiseen kouluun. Siellä hän perehtyi Idän ja lännen klassisiin kirjailijoihin. Läntinen taideperinne saapui tähän maahan juuri Venäjän vältyksellä – minkä saatoin itse todeta laajemminkin pari vuotta sitten opettaessani naapurimaan Kazakstanin Alma Atassa, jossa kaikki tunsivat Goethen, Beethovenin, Wagnerin, Mannin ja Proustin – kiitos venäjänkielisten käännösten,

Hajibeyon pystyi itse laulamaan mughamia ja säestämään sitä sazilla. Mutta Gorin pedagogisessa seminaarissa 1899-1904 hän oppi soittamaan viulua, selloa ja vaskisoittimia. Hän toimi opettajana ylä-Karabakhissa ja muutti sitten Bakuun, jossa opetti matematiikaa, maantiedettä ja historiaa, azerin ja venäjän kieltä.Hän julkaisi venäläis-turkkilaisen sanakirjan politiikan ,lainopin ja sotilastermien sanastosta, sekä koulukirjan aritmetiikan onghelmista (1908). Hän toimi itsenäisen Azebaidshanin sanomalehden päätoimittajana 1919-20. Mutta hän joutui myös keskelle vallankumouksen myllerrystä. Hän puolusti azeri-soittimien käyttöä ja pyrki sisällyttämään niitä läntiseen orkesteriin kohottaakseen niiden statusta.

Hänen seuraava oopperansa oli aivan erilainen kuin ensimmäinen, täysin eurooppalaiseen oopperatyyiin. Juonessa sheikki tapaa matkallaan Mekkaan kauniin gruusialaisen naisen,ihastuu tähän ja luopuu uskostaan. Mutta naisen isä on sikopaimen, palvelee siis muslimeille kiellettyä eläintä. Ooppera esitettiin 1909, mutta se herätti pahennusta. Säveltäjä poltti partituurin. Kun häneltä kysyttiin miksi, hän sanoi: ”En tuhonnut sitä, teos on minulla päässäni koko ajan”. Hänen seuraavat oopperansa Rustam ja Sohrab (1910), Asli ja Karam (1912, esitettiin Pariisissa 1925) ja Shaahi Abbas ja Khurshid Banu (1912) ja Harun ja Leyli (1915) perustuivat jälleen mughamiin.

Hajibeyov perusti Bakun Musiikkiakatemian 1920. Hänen merkittävien oppilaiden joukossa on myös maan ensimmäinen tärkeä naissäveltäjä Idila Hüseyn-Zadi (1916-2005). 1927 hän julkaisi kokoelman Azerbaidžanin kansanmusiikkia. 1931 hän perusti orkesterin, joka esitti länsimaista klassista musiikkiav azeri-soittimin. Hän joutui siis luomaan notaation, jolla tämä musiikki tuli soittokelpoiseksi. Hän oli Azerbaidžanin säveltäjäliiton puheenjohtaja kuolemaansa saakka vuoteen 1948. Hän liittyi kommunistipuolueeseen 1938 ja edusti kahdesti maataan Neuvostoliiton korkeimmassa byroossa. Hän sai Lenin-palkinnon ja lisäksi kahdesti Stalin-palkinnon, oopperastaan Koroghlu 1941 ja 1946 elokuvamusiikista, joka perustui hänen oopperaansa Arshin Mal Alan.

Historian kannalta on merkillistä, että Hajibeon onnistui säilyttämään asemansa vainojen aikana ja saamaan sitten korkeimpia neuvostotunnustuksia. Ja kuitenkin hän oli ollut itsenäisen Azerbaidžanin johtavia intellektuelleja 1919-1920. Tätä olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin.

— Eero Tarasti

 

Mikkelin kaupunginorkesterin perinteinen vappukonsertti 1.5.2017 klo 13 Kauppakeskus Stellassa

 MKO_yläportaikko_2017_3-

Perinteeksi muodostunut Mikkelin kaupunginorkesterin vappukonsertti kuullaan vapunpäivänä maanantaina 1.5.2017 klo 13 Kauppakeskus Stellassa konserttimestari Jyrki Lasonpalon johdolla. Konserttiin on vapaa pääsy.

Konsertti pyörähtää käyntiin Johann Straussin Lepakko-alkusoitolla. Ohjelmassa kuullaan myös tangoklassikoita, csárdásta, valssia sekä Friz Kreislerin ikivihreitä sävelmiä. Victor Herbertin Serenadissa saadaan esimakua 6.5.2017 Mikkelin teatterissa ensi-iltaan tulevan Kalahari-näytelmän musiikista.

Konsertin solistit löytyvät orkesterin omista riveistä: laulusolistina esiintyy Tuukka Lehtonen ja viulusolisteina Jyrki Lasonpalo, Esa Ahokainen ja Lauri Kotila. Konsertin juontaa Jaakko Pitkänen.

www.mikkelinkaupunginorkesteri.fi
www.facebook.com/MKOrkesteri

Sebastian Fagerlundilta kantaesitys RSO:n konsertissa

Daniil Trifonov

Daniil Trifonov

Radion sinfoniaorkesterin solistina 5.–6.5. esiintyy venäläinen pianisti Daniil Trifonov, jota on kuvailtu mm.  ”A pianist for the rest of our lives”. Toista kertaa RSO:n kanssa esiintyvä Trifonov esittää ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla Ravelin pianokonserton G-duuri. Lisäksi hän soittaa sooloteoksia myöhäisillan kamarimusiikissa sinfoniakonsertin jälkeen. Konsertin ohjelmassa on myös Sebastian Fagerlundin orkesteriteoksen Drifts kantaesitys ja Carl Nielsenin sinfonia nro 4. Konsertti uusitaan seuraavana päivänä, lauantaina 6.5. klo 16.15.

Perjantain konsertti lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/rso. Fagerlundin teos ja Ravelin konsertto nähdään myös Yle Teema & Femillä 14.5. RSO Musiikkitalossa-ohjelmassa. 5.5. konsertti on loppuunmyyty, mutta 6.5. konsertin lippuja saa vielä Ticketmasterista.

Sebastian Fagerlund (s. 1972) on ikäpolvensa suomalaisista säveltäjistä kansainvälisesti menestynein. Taustatukena on perinteikäs ja arvostettu kustantaja Edition Peters, ja tilauslista ulottuu jo useamman vuoden päähän. Tällä hetkellä hän toimii Amsterdamin konserttitalon Concertgebouw’n residenssisäveltäjänä. Drifts liittyy keskimmäisenä teoksena laajempaan orkesteritriptyykkiin. Jo säveltäessään edellistä orkesteriteostaan Stonework, Fagerlund ryhtyi miettimään kolmen teoksen kokonaisuutta, josta Drifts muodostaa keskimmäisen osan. Trilogian kolmantena, sen laajimpana ja tavallaan kokoavana osana on seuraavaksi syntyvä, Amsterdamin Concertgebouw’n, BBC-sinfoniaorkesterin ja RSO:n tilaama teos, jonka kantaesitys on Amsterdamissa huhtikuussa 2018. Teokset liittyvät toisiinsa eräänlaisen väljän perheyhtäläisyyden ja osittaisten yhteisten materiaalisten lähtökohtien tasolla, mutta jokainen niistä on itsenäinen ja omaehtoinen teoksensa.

Nizhniy Novgorodissa 1991 syntynyt Daniil Trifonov on nuoresta iästä huolimatta jo konkari pianokilpailujen voittajana. Hän voitti 2011 sekä Artur Rubinstein -kilpailun Tel Avivissa että Tšaikovski-kilpailun Moskovassa. Vuotta aiemmin hän tuli kolmanneksi Chopin-kilpailussa Varsovassa. Trifonov on sittemmin herättänyt huomiota suurenmoisilla esityksillään ja musiikillisilla näkemyksillään. Viime vuosina hän on debytoinut mm. Wienin filharmonikkojen, Lontoon ja Chicagon sinfoniaorkesterien ja Los Angelesin filharmonikkojen solistina. Kaudella 2015–2016 hän esitti kaikki Rahmaninovin pianokonsertot New Yorkin filharmonikkojen kanssa Lincoln Centerissä sekä Philharmonia-orkesterin kanssa Royal Festival Hall’ssa, Lontoossa. Samalla kaudella Pittsburghin sinfoniaorkesteri kantaesitti Trifonovin oman pianokonserton Manfred Honeckin johdolla.

Kuluvalla kaudella Daniil Trifonov on Dresdenin Staatskapelle -orkesterin nimikkotaiteilija, joka esiintyy orkesterin kanssa mm. BBC:n Proms-festivaalilla ja Wienin Musikvereinissa. Mariinski-teatterin orkesterin ja Valeri Gergijevin kanssa Trifonov soittaa kaikki Rahmaninovin pianokonsertot. Lisäksi hän esiintyy mm. Berliinin ja Los Angelesin filharmonikkojen, Clevelandin ja Sydneyn sinfoniaorkesterien sekä Zürichin Tonhalle-orkesterin solistina. Soolokonsertteja Daniil Trifonov soittaa mm. Lontoon Barbican keskuksessa ja Wigmore Hall’ssa, Berliinin Filharmoniassa, New Yorkin Carnegie Hall’ssa ja Amsterdamin Concertgebouw’ssa.

5.5. klo 19
Perjantaisarja 14
Hannu Lintu, kapellimestari
Daniil Trifonov, piano
Sebastian Fagerlund: Uusi teos, kantaesitys (Ylen tilaus)
Maurice Ravel: Pianokonsertto G-duuri
Carl Nielsen: Sinfonia nro 4 ”Sammumaton”

Myöhäisillan kamarimusiikki:
Daniil Trifonov, piano
Dmitri Šostakovitš: Preludit ja fuugat nro 7, 2, 5, 24

6.5. klo 16.15
Lauantaisuusinta
Hannu Lintu, kapellimestari
Daniil Trifonov, piano
Sebastian Fagerlund: Uusi teos, kantaesitys (Ylen tilaus)
Maurice Ravel: Pianokonsertto G-duuri
Carl Nielsen: Sinfonia nro 4 ”Sammumaton”

Arvio: Barenboimin ja Divaaniorkesterin Mozart ja Strauss -seikkailu Musiikkitalossa

Daniel Barenboim ja West-Eastern Divan Orchestra Musiikkitalossa torstaina. Kuva © Jari Kallio.

Daniel Barenboim ja West-Eastern Divan Orchestra Musiikkitalossa torstaina. Kuva © Jari Kallio.

Helsingin juhlaviikkojen orkesterivierailujen sarjassa saatiin kuulla torstaina Musiikkitalossa West-Eastern Divan Orchestran ja Daniel Barenboimin innostunutta musisointia. Lähi-idän nuorista muusikoista, niin arabi- kuin juutalaistaustaisista, koostuva Divaaniorkesteri on monin tavoin riemastuttava ilmiö musiikkimaailmassa. Olikin ilahduttavaa saada kohdata nämä mainiot muusikot konsertissa.

Illan ensimmäisenä teoksena kuultiin Wolfgang Amadeus Mozartin Es-duurisinfonia, KV 543 (nro. 39). Samainen Mozartin teos avasi muuten myös taannoisen Royal Philharmonic Orchestran Tampereen-vierailun.

Mozart sävelsi sinfoniansa kesällä 1788 jälkipolville tuntemattomaksi jäänyttä tarkoitusta varten. On pidetty mahdollisena, että Mozart ajatteli kolmea viimeistä sinfoniaansa yhtenä kokonaisuutena, jotka yhdessä muodostaisivat kokoillan konserttiohjelman. Toisaalta nämä sinfoniat toimivat myös konserttiohjelmissa sujuvasti yksikseen.

Barenboim on johtanut näitä Mozartin sinfonioita konserttiohjelmissaan yhdessä ja erikseen ahkerasti viime aikoina. Hänen lähestymistapansa Mozartiin on varsin erilainen kuin monien periodisoittoon perehtyneiden kapellimestarien. Barenboim tuo ennemminkin mieleen Wilhelm Furtwänglerin ja Karl Böhmin Mozart-näkemyksiä.

Barenboimin tempovalinta sinfonian johdantoon oli verkkaisehko. Liikkuvaisempaan Mozart-soittoon tottuneelle tämä tulokulma vaikutti varsin vieraalta, mutta missään mielessä vailla hyveitä Barenboimin ratkaisu ei ollut.

Tempojen ansiosta huomio kiintyi sointiin ja Mozartin ainutlaatuiseen harmoniseen keksintään, joka sai avausosassa mainion toteutuksen, joskin liike-energian kustannuksella. Silti Divaaniorkesterin soitosta saattoi ehdottomasti nauttia.

Andante con motossa sukellettiin vielä syvemmälle soinnin maailmaan. Vaikka Barenboimin ja orkesterin tulkinta olikin varsin kiehtova, kohdakkoin kuulija saattoi jäädä miettimään con moto -esitysmerkinnän toteutumista. Toisaalta osan monet jännitteet toteutuivat varsin vaikuttavasti.

Menuetto ja päätösallegro taas olivat varsin liikkuvaa musisointia. Hetkittäin tuli jopa sellainen vaikutelma, että Barenboim oli tarkoituksellisesti jakanut sinfonian maailman kahteen puoliskoon, tutkiskelevaan ja vapautuneeseen.

Mozartin hieno finaaliallegro sai orkesterilta mainion toteutuksen. Sointi oli hetkittäin varsin jousistopainotteista, jolloin muutamat puhallinten tärkeistä harmonioista jäivät hieman taka-alalle, mutta muutoin tämä osa oli kerrassaan riemastuttava.

Siinä määrin kiehtova Barenboimin Mozart-näkemys oli, että mieluusti olisi voinut kuunnella myös g-molli ja C-duurisinfonian sen jatkoksi. Toisaalta on kuitenkin hyvä, ettei tätä sinänsä varsin toimivaa, mutta aavistuksen verran muoti-ilmiöksi muodostunutta käytäntöä sovelleta mekaanisesti jokaiseen konserttiohjelmaan.

Richard Straussin Cervantes-seikkailu Don Quixote, Op. 35 (1897) on säveltäjänsä laajamittaisimpia orkesteriteoksia. Se on avoimen ohjelmallisen sävelrunon ja konsertoivan teoksen kiehtova yhdistelmä, jonka kohtaa mielellään konsertissa.

Don Quixotessa kuulija kohtaa ohjelmamusiikin problematiikan, jota Leonard Bernsteinkin tunnetusti pohti 50-luvulla Young People’s Concerts -sarjassaan. Bernstein osoitti, että vaikka Straussin musiikin perustana on ulkomusiikillinen narratiivi, voi samaa sävellystä lähestyä periaatteessa minkä tahansa kuviteltavissa olevan kertomuksen kautta. Tai kertomukset voi unohtaa kokonaan ja kokea musiikin musiikkina.

Modernismi tunnetusti karsasti ohjelmamusiikin ideaa. Tunnetuin manifestaatio tästä ajattelusta lienee Stravinskylta, joka totesi yksikantaan keskusteluissaan Robert Craftin kanssa, ettei musiikki viittaa mihinkään itsensä ulkopuolelle eikä se siten ole sanan perinteisessä mielessä merkityksen kantaja.

On kuitenkin huomattava, että monet Stravinskyn kiitetyimmät teokset eivät suinkaan ole absoluuttista musiikkia, vaan näyttämöteoksia. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että Stravinsky oli neljäkymmentäluvulla avoin ajatukselle elokuvamusiikin säveltämisestä, mutta neuvottelut Hollywoodin tuottajien kanssa kariutuivat kerta toisensa jälkeen.

Niinpä onkin kaiketi kohtuullista päästää ohjelmamusiikki periaatteellisesta pannastaan. Samoin voidaan kyseenalaistaa, onko yhä tämän tästä niin kovin suosittu vastakkainasettelu Gustav Mahlerin syvälle metafysiikkaan pureutuvien sinfonioiden ja Straussin avoimen ohjelmalisten sävelrunojen välillä erityisen hedelmällistä.

Jos antaudumme avoimin mielin musiikin vietäväksi, voimme huomata kuinka nerokas sävellys Don Quixote oikeastaan on. Tämä yli puolituntinen seikkailu soolosellolle, alttoviululle ja suurelle orkesterille on mitä taidokkainta harmonian, orkestraation ja kerronnan juhlaa.

On hämmästyttävää ajatella, että Don Quixote valmistui 1897. Monet Straussin siinä käyttämät soittimelliset keinovarat katsovat pitkälle eteenpäin. Voimme tunnistaa niiden vaikutuksen Schönbergissä ja Webernissä. Sanoin tuulikonetta ja nasaalina määkiviä vaskia kuunnellessaan voi aistia sillan sodanjälkeiseen musique concreteen.

Toisaalta Don Quixoten kekseliäisiin efekteihin ja säihkyviin sointeihin kietoutuu traaginen pohjavire, kuten usein Mozartin musiikissa. Näin Strauss on myös tietoisesti tradition jatkaja, kujeilun ja tragiikan taitava yhdistäjä.

Taitava oli myös illan Strauss-tulkinta. Kian Soltani oli kerrassaan oivallinen sellosolisti, jolle Miriam Manasherov oli mainio pari. Darenboim ja orkesteri tarjosivat heille täyden tukensa. Niinpä musiikkitalossa saatiin kuulla erinomaisesti balansoitu, upeasti soiva ja johdonmukaisesti etenevä Strauss-seikkailu.

Divaaniorkesterin muusikot tarjosivat monia riemastuttavia hetkiä Straussin uljaimpien ja räävittömimpien soittimellisten ratkaisujen toteuttajina. Barenboim on selvästi kotonaan tässä jännittävässä musiikissa. Kolmen vuoden takaisen Barenboimin ja Staatskapellen vierailun upea Ein Heldenleben sai nyt vertaisensa Don Quixotesta.

Musiikkitalon riemastunut yleisö sai kuulla vielä kaksi ylimääräistä. Ensin Soltani ja Divaaniorkesterin harpistit hemmottelivat kuulijoita Saint-Saensin Joutsenella, jonka jälkeen Staatskapelle-vierailun tavoin kuultiin Valse triste. Sibeliuksen mitä soitetuin klassikko sai erittäin kauniin ja raikkaan tulkinnan ja hyväntuulinen konsertti oivan päätöksen.

Täyteen ei Musiikkitalon salia oltu kuitenkaan saatu houkuteltua. Päätellen takakatsomon autiudesta probleemana voisi ajatella olleen juuri näiden paikkojen hinnoittelu. Muualla salissa kun taas väkeä riitti varsin mainiosti.

— Jari Kallio

West-Eastern Divan Orchestra
Daniel Barenboim, kapelllimestari

Kian Soltani, sello
Yulia Deyneka, alttoviulu

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia Es-duuri, KV 543 (nro 39)
Richard Strauss: Don Quixote, Op. 35

Helsingin juhlaviikkojen orkesterivierailu
To 27.4. klo 19.30
Musiikkitalo, Helsinki

HKO sukeltaa tulevalla kaudella germaanisuuden ytimeen

Ingrid Fliter soittaa Chopinin toisen pianokonserton 17.11.2017. Kuva © Gary Houlder

Ingrid Fliter soittaa Chopinin toisen pianokonserton 17.11.2017. Kuva © Gary Houlder

Helsingin kaupunginorkesterin konserttikaudella 2017-18 soi saksalaisen kielialueen musiikki. Ohjelmiston aikajana ulottuu Beethovenin, Mahlerin ja Brucknerin klassikkosävellysten kautta oman aikamme musiikkiin. Orkesterin vuosi huipentuu Salzburgiin ja Pariisiin suuntautuvaan konserttikiertueeseen toukokuussa 2018.

Syyskauden taiteilijavieraita ovat mm. kapellimestari Simone Young, sopraano Anne Schwanewilms sekä pianistit Matan Porat ja Ingrid Fliter. Kevään 2018 aikana Musiikkitalon lavalle yhdessä kaupunginorkesterin kanssa nousevat mm. kapellimestari Juraj Valcuha, sopraano Karita Mattila ja Sibelius-viulukilpailun voittanut Christel Lee.

Saksalaisen kielialueen musiikin lisäksi suomalaisia säveliä ohjelmistossa on niin ikään paljon. Kantaesityksensä saavat Veli-Matti Puumalan tilausteos sekä Sebastian Hillin sävellys Affekt, jonka Helsingfors sång- och musikförbundin monisatapäinen suurkuoro esittää kapellimestari Leif Segerstamin johdolla. Joulukuun alussa kuultavassa gaalakonsertissa kuullaan musiikkia ja runoutta Suomen satavuotisen itsenäisyyden ajalta. Lyriikka limittyy säveliin Krista Kososen ja Hannu-Pekka Björkmanin tulkitsemana.

Syyskauden aluksi Helsingin kaupunginorkesteri yhdistää jälleen voimansa UMO Jazz Orchestran kanssa. Jules Buckleyn johtaman konsertin solisteina ovat pianisti Cory Henry sekä kaksi Grammy-palkintoa tänä vuonna voittanut vokalisti Jacob Collier. Kevätkaudella on tarjolla erikoisprojekti myös lapsiyleisölle. Tarinallisessa konsertissa soivat Iiro Rantalan uudet sävellykset Timo Parvelan tulevaan Ella ja kaverit konsertissa -kirjaan.

Konserttikausi huipentuu Salzburg-Pariisi –kiertueeseen toukokuussa 2018. Helsingin kaupunginorkesteri konsertoi kolmesti Salzburgin Grosses Festspielhausissa yhdessä ylikapellimestarinsa Susanna Mälkin ja sellisti Truls Mørkin kanssa. Pariisin konserttipaikkana on uusi Auditorium La Seine Musicale, ohjelmassa on Mahlerin yhdeksäs sinfonia.

Suositut konserttien HKO Screen -verkkolähetykset jatkuvat myös tulevalla konserttikaudella. Kaupunginorkesterin tuottamia suoria konserttilähetyksiä voi seurata Helsinki-kanavalla sekä YLE Klassisen verkkosivuilla. HKO Screen -sarjassa on kaikkiaan kahdeksantoista verkkolähetystä.

Koko ohjelmisto: http://www.helsinginkaupunginorkesteri.fi