Amfion pro musica classica

Joulutunnelmaa koko Candomino-kuoroperheen voimin

Candominolaisia ja candominiläisiä joulutunnelmassa. Kuva © Viena Kangas

Candominolaisia ja candominiläisiä joulutunnelmassa. Kuva © Viena Kangas

Candomino-kuoroperhe juhlistaa joulunaikaa perinteisissä Loiste-joulukonserteissa 18.12. Helsingin Olaus Petrin kirkossa ja 19.12.  Espoon tuomiokirkossa. Konserteissa kuullaan musiikkia aina Piae Cantionesista tähän päivään, kun ohjelmistossa on rakastettuja joululauluja, kuten Arkihuolesi kaikki heitä, Mökit nukkuu lumiset ja Hiljainen joululaulu, ja kauniita englantilaisia sävelmiä muun muassa John Tavenerilta ja John Rutterilta. Kuoroja johtavat Esko Kallio ja Viena Kangas.

Espoolaiseen Candomino-kuoroperheeseen kuuluvat vuonna 1967 musiikkineuvos Tauno Satomaan perustama nuorisokuoro Candomino, tänä syksynä viisi vuotta täyttänyt ja Claudio Monteverdi -kuorokilpailun Grand Prixin voittanut CandoMini-lapsikuoro, syksyllä perustettu CandoMini-valmennuskuoro ja 7–10-vuotiaiden kuorokerho. Koko kuoroperhe osallistuu perinteiseen joulukonserttiin tänä vuonna ensimmäisen kerran.

Arvio: Rattlen ja Freiburgin barokkiorkesterin Hippolyte et Aricie lumosi Staatsoperissa ja Elbphilharmoniessa

Hippolyte et Aricie Berliinin Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Hippolyte et Aricie Berliinin Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Jean-Philippe Rameaun ensimmäinen ooppera, Hippolyte et Aricie (1733/1742/1757) sisältää jotakuinkin kaikkea, mitä vain toivoa saattaa. Rakkaussuhteiden kirjo säädyllisyydestä säädyttömyyteen, matka manalan halki, myrskyävä meri kauhistuttavine hirviöineen, nostattava metsästyskohtaus, syvä tragedia ja deus ex machina -henkinen onnellinen loppu löytävät kaikki paikkansa tässä ranskalaisen barokin mestariteoksessa.

Ensimmäisessä oopperassaan viisikymmentävuotias säveltäjä valjastaa kaiken taitonsa ja oivalluksensa Simon-Joseph Pellegrinin oivallisen libreton palvelukseen, kohottaen musiikkidraaman aivan uudelle tasolle. Oopperan teksti sulauttaa yhteen useita antiikin draamojen aihelmia elementtejä ja henkilöitä Rameaun huikean harmonisen ja melodisen keksinnän elävöittämänä, puettuna värikylläiseen orkesteriasuun, joka katsoo pitkälle tulevaisuuteen, aina Berlioziin saakka.

Hippolyte et Ariciesta on olemassa kaikkiaan kolme versiota, vuoden 1733 alkuperäisversio, vuoden 1742 uudistettu laitos sekä lopullinen, vuoden 1757 versio. Huomattavin ero alkuperäisen ja lopullisen version välillä on prologista luopuminen, tapa, jonka Rameau omaksui Zoroastresta (1749) alkaen. 

Rameaun elinaikana Hippolyte et Aricie oli säveltäjänsä suosituimpia oopperoita. Nykypäivänä teos on tullut tutuksi lähinnä alkuperäisessä, vuoden 1733 asussaan. Sen sijaan säveltäjän lopullinen, dramaattisesti intensiivisin versio on tehnyt paluunsa näyttämölle vasta nyt Berliinin Staatsoperissa, Sir Simon Rattlen, Aletta Collinsin ja Ólafur Elíassonin produktiona.   

Rattlen ohjelmistossa Rameaulla on ollut keskeinen paikkansa jo pitkään, erityisesti oopperoiden, kuten Les Boréades (1763) ja Les Indes galantes (1735/26), tanssillisten orkesterisarjojen muodossa. Hippolyte et Aricie on kuitenkin vasta toinen kerta, kun Rattlella on johdettavanaan kokonainen Rameau-ooppera.

Staatsoperin Hippolyte et Aricie on samalla myös Rattlen ja Helsingin juhlaviikoillakin viime kesänä vierailleen Freiburgin barokkiorkesterin ensimmäinen yhteinen projekti. Tämän oivallisen periodiorkesterin monipuolinen ohjelmisto ulottuu Bachista ja Corellista aina Mendelssohniin ja Schumanniin saakka, oman aikamme säveltäjiä, kuten Michel van der Aata ja Rebecca Saundersia, unohtamatta.

Staatsoperin kuuden näyttämöllisen esityksen ohessa kuultiin myös yksi konserttiesitys Hampurin Elbphilharmoniessa. Kaikki esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä. 

Sekä näyttämöversion että konserttiesityksen perustana on ollut Hippolyte et Aricien vuoden 1757 editio, joka julkaistiin hiljattain uutena laitoksena osana Rameaun teosten kokonaissarjaa. Näitä esityksiä varten tätä editiota oli kuitenkin täydennetty muutamilla vaihtoehtoisilla numeroilla vuosien 1733 ja 1742 versioista.

Lisäksi kohtausten esitysjärjestykseen oli tehty pieniä muutoksia, erityisesti kolmannessa näytöksessä. Näissä muutoksissa motiivina on ollut eittämättä draaman painopisteiden terävöittäminen näyttämölle vastaamaan paremmin oman aikamme teatterin konventioita. 

Hippolyte et Aricien tapahtumat kiertyvät Reinoud van Mechelenin ja Anna Prohaskan hienosti tulkitsemien nimihenkilöiden rakkaustarinan ympärille. Tähän asetelmaan

monimutkaisempia rakkauden ulottuvuuksia kietoo Hippolyten äitipuoli Phèdre, jonka rooli kuultiin Magdalena Koženán huikeana suorituksena. Phèdren kiinnostus poikapuoltaan kohtaan muodostaa oopperan emotionaalisten jännitteiden ytimen. 

Nämä asetelmat esitellään Dianen temppeliin sijoittuvassa ensimmäisessä näytöksessä, jonka näyttämökuvaa hallitsee ristikkäisten valopalkkien verkko, joka vangitsee päähenkilöt sisäänsä omien kohtaloidensa toteuttajiksi. 

Toisessa näytöksessä matkataan, ajan oopperakerronnalle tyypillisesti, manalaan. Näytöksen funktiona on esitellä neljäs päähenkilöistä, Thésée, Phedrèn aviomies ja Hippolyten isä. Thésée on laskeutunut kuolleiden valtakuntaan vedotakseen manalan hallitsijaan, Plutoniin, jotta tämä vapauttaisi hänen ystävänsä Pirithoüsin kuoleman kahleista. 

Pluton on kuitenkin taipumaton tuomiossaan, kieltäen myös Théséeltä paluun elävien maailmaan. Merenjumala Neptunen avustuksella Thésée onnistuu kuitenkin saamaan vapautuksensa Plutonin ennustaessa hänen osakseen kuitenkin maanpäällistä helvettiä. 

Plutonin sanat kirkastuvat Théséelle kolmannessa näytöksessä, kun hän saa selville Phèdren ja Hippolyten välisen suhteen. Raivoissaan Thésée vetoaa Neptuneen toteuttaakseen kostonsa surmaamalla Hippolyten. Thésée ei kuitenkaan tiedä Phédren rakkauden olevan yksipuolista ja että Hippolyte on torjunut äitipuolensa jyrkästi.

Magdalena Kožená Phèdrenä Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Magdalena Kožená Phèdrenä Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Manalan tummanpuhuva näyttämökuva rakentuu peileistä, joiden lomassa valokehikkoihin puetut keskushenkilöt liikkuvat verkkaisesti upeiden tanssinumeroiden kehystäminä. Mainittakoon myös Théséen puvustusratkaisun synnyttämä mielenkiintoinen, kenties tahaton assosiaatio kuusikymmentäluvun Star Trekin kapteeni Kirkin rooliasuun.    

Neljännessä näytöksessä Hippolyten yksinomainen rakkaus Aricieta kohtaan saa vahvistuksensa näiden tunteikkaassa avauskohtauksessa, joka kasvaa rakkauden ylistysjuhlaksi johtaen Diane kunniaksi järjestettyyn nostattavaan metsästyskohtaukseen, yhteen Hippolyte et Aricien musiikillisista huipennuksista. 

Ilon ollessa ylimmillään nousee kuitenkin myrsky, joka ei ole tästä maailmasta. Myrskyn mukana kohoaa merestä hirviö, joka vie Hippolyten mukanaan. Näytös päättyy Phèdren katumuksentäytteiseen lamentaatioon hänen Hippolytelle syyttä aiheuttamastaan rangaistuksesta. Näytöksen viimeisenä repliikkinä kaikuu kuoron vaikuttava huokaus ”Hippolyte n’est plus”. 

Pelkistettyä näyttämöä hallitsevat veden pinta-aaltoja heijastava videokuva, jonka asteittaiset muutokset elävät tapahtumien mukana. Draama syntyy musiikista, joka tässä näytöksessä kohoaakin huippuunsa. 

Viimeisessä näytöksessä sureva Aricie kohtaan Dianen, jonka jumalallinen väliintulo on pelastanut Hippolyten. Jumalatar liittää rakastavaiset yhteen ja ooppera saa onnellisen, pastoraalisävytteisen päätöksensä vokaali- ja tanssinumeroiden saattelemana. 

Diane (Elsa Dreisig) saattaa Hippolyten (Reinoud van Mechelen) ja Aricien (Anna Prohaska) yhteen. Kuva Jari Kallio

Diane (Elsa Dreisig) saattaa Hippolyten (Reinoud van Mechelen) ja Aricien (Anna Prohaska) yhteen. Kuva Jari Kallio

Musiikillisesti Hippolyte et Aricie on Rameaun vaikuttavimpia teoksia. Hienojen vokaalinumeroiden ohella sitä hallitsevat moninaiset tanssit, jotka tarjoavat orkesterille oivallisia tilaisuuksia näyttää osaamistaan. 

Orkestraatiossaan Rameau käyttää huiluja oboeita ja fagotteja mitä taitavimmin mestarillisen jousisatsin rinnalla. Lisäväriä tuovat käyrätorvet, trumpetit, patarummut sekä teatterilliset lyömäsoitinefektit.  

Olipa sitten kyse hienovireisimmistä tai myrskyisimmistä hetkistä, riemusta tai syvimmästä surusta, Rattle ja Freiburgin barokkiorkesteri sukelsivat Rameaun partituurin rikkauksiin mitä innoittuneimmalla kekseliäisyydellä, herkkyydellä ja ilmaisuvoimalla tarjoten unohtumattoman orkesteriseikkailun. Erityinen ilo oli saada nauttia tästä soinnin kirjosta konserttiesityksenä Elbphilharmonien verrattomassa akustiikassa. 

Sir Simon Rattle ja Freiburgin barokkiorkesteri Elbphilharmoniessa. Kuva Jari Kallio

Sir Simon Rattle ja Freiburgin barokkiorkesteri Elbphilharmoniessa. Kuva Jari Kallio

Satakieltä imitoivat huilut, trumpettien ja käyrätorvien nostattavat kutsut sekä sekä hehkuvat oboet ja fagotit värittivät draaman käänteitä herkän oivaltavasti, kahden musetin ja elintärkeiden lyömäsoitinefektien merkitystä unohtamatta.

Yhdessä loistavien jousisoittajien ja continuoryhmän kanssa Rattle ja koko orkesteri tekivät suurenmoista työtä Rameaun musiikin parissa. Balanssin Rattle oli hionut sekä Valtionoopperassa että Elbphilharmoniessa aivan viimeisen päälle, tarjoten loistaville laulajille kauttaaltaan erinomaisen soivan tuen.   

Valtionoopperan kuoron puhtaus, ilmeikkyys ja tarkkuus tekivät niin ikään vaikutuksen. Kuoron intonaation olivat Rattle ja kuoromestari Martin Wright harjoittaneet myös loistavaan kuntoon, mikä oli omiaan syventämään Rameau-elämystä. 

Päärooleissa laulaneet Anna Prohaska, Magdalena Kožená, Reinoud van Melchen ja Gyula Orendt muodostivat ainutlaatuisen tiimin, jotka olivat niin musiikillisesti kuin näyttämöllisesti rooleissaan tasaisen vakuuttavia. 

Ylitsevuotavat kehut ansaitsevat myös pienempien roolien laulajista itse kukin, mutta Kenties kaikkein syvimmän muiston jättivät Peter Rose Plutonin pahaenteistä auktoriteettia huokuvassa roolissa sekä Elsa Dreisigin koskettavan kaunis tulkinta Dianesta. 

Aletta Collinsin ohjaus ja Ólafur Elíassonin näyttämökuva olivat vahvasti musiikkiin juurtuneita antaen viisaasti tilaa Rameaun partituurista kohoavalle draamalle, jonka lähes itseriittoinen voima tuli korostetusti esiin Elbphilharmonien vangitsevassa konserttiesityksessä. 

Oopperan laaja tanssillinen elementti kohosi Collinsin toteutuksessa vaikuttavaksi osaksi kokonaisuutta, kuten ranskalaisen oopperan henkeen olennaisesti kuuluukin. 

Magdalena Kožená, Sir Simon Rattle, Anna Prohaska ja Reinoud van Mechelen Staatsoperissa sunnuntaina. Kuva Jari Kallio

Magdalena Kožená, Sir Simon Rattle, Anna Prohaska ja Reinoud van Mechelen Staatsoperissa sunnuntaina. Kuva Jari Kallio

Kaikkiaan Hippolyte et Aricie oli, niin näyttämöllä kuin konserttiesityksenäkin, verraton kokemus, jonka toivoisi olevan Rattlen ja Freiburgin barokkiorkesterin syvemmän yhteistyön alku. Josko näin on, sen näyttää sitten aika.

– Jari Kallio 

 

Freiburgin barokkiorkesteri

Sir Simon Rattle, kapellimestari

 

Anna Prohaska, Aricie

Magdalena Kožená, Phèdre

Adriane Queiroz, Oenone

Elsa Dreisig, Diane

Reinoud van Mechelen, Hippolyte

Gyula Orendt, Thésée

Peter Rose, Pluton

 

Berliinin valtionoopperan kuoro

Martin Wright, kuoron valmennus

 

Jean-Philippe Rameau: Hippolyte et Aricie (1733/1742/1757)

 

Aletta Collins, ohjaus ja koreografia

Ólafur Elíasson, lavastus, valosuunnittelu, puvut

 

Elbphilharmonie, Hampuri (konserttiesitys)

Ti 27.11. 2018, klo 20

Staatsoper Unter den Linden, Berliini 

Su 2.12. 2018, klo 18

Lilli Paasikiven kautta oopperan taiteellisena johtajana ehdotetaan jatkettavaksi

Suomen kansallisooppera ja -baletti sr:n hallitus on tänään 4.12.2018 päättänyt, että Lilli Paasikiven kautta oopperan taiteellisena johtajana ehdotetaan jatkettavaksi kolmella vuodella 31.7.2023 saakka.  Paasikivi aloitti oopperan taiteellisena johtajana 1.8.2013, ja hänen nykyinen kautensa päättyisi 31.7.2020. Hallitus kuulee Paasikiven jatkokaudesta orkesteria, kuoroa ja solistikuntaa ennen kuin se päättää 18.12.2018 Paasikiven nimittämisestä jatkokaudelle.

Hallituksen perusteluiden mukaan Lilli Paasikivi on kehittänyt kaudellaan monipuolisesti oopperan toimintaa strategian mukaisesti. Oopperan taiteellinen johtaja vastaa ooppera- ja konserttiohjelmiston taiteellisesta suunnittelusta, johtaa ja kehittää taiteellista toimintaa sekä ylläpitää ja kehittää taiteellista tasoa. Hän raportoi pääjohtaja Gita Kadambille.

”Ennakkoluuloton ja laadukas ohjelmistosuunnittelu sekä uusien yleisöjen tavoittaminen ovat leimanneet Lillin kautta”, Gita Kadambi korostaa.

Paasikiven kaudella oopperaesitysten taiteellinen taso ja käyttöasteet ovat olleet korkeat, ja hän on kiinnittänyt taloon useita merkittäviä suomalaiskapellimestareita. Erityisesti yhteistyö talon taiteellisena partnerina toimivan Esa-Pekka Salosen kanssa on ollut tärkeää koko organisaatiolle.

Lilli Paasikivi oli aloitteellinen maailmallakin harvinaisen mediasopimuksen neuvotteluissa Kansallisoopperan ja -baletin taiteellisten ryhmien kanssa. Se mahdollistaa laajan digitaalisuuden hyödyntämisen ja esimerkiksi suoratoistot.

Hän on myös omalta osaltaan uudistanut talon perusohjelmistoa ja organisaatiota pitkäjänteisesti sekä mahdollistanut osallistumisen useisiin kansainvälisiin yhteistuotantoihin, kuten Elektra 2016 sekä Kaija Saariahon Only the Sound Remains 2017.

Paasikiven oopperanjohtajakaudella on nähty tähän mennessä kolme kantaesitystä. Perttu Kivilaakson ja Eicca Toppisen säveltämä IndigoSebastian Fagerlundin säveltämä Höstsonaten – Syyssonaatti sekä Iiro Rantalan Pikaparantola. Seuraava kantaesitys, Jaakko Kuusiston säveltämä Jää, saa ensi-iltansa tammikuussa. Se perustuu Ulla-Lena Lundbergin samannimiseen palkittuun romaaniin.

Kantaesitysten lisäksi Paasikivi on laajentanut oopperan yleisöpohjaa tuomalla ohjelmistoon suositun Oopperan kummitus -musikaalin sekä genrerajat ylittävän CircOperan, jossa oopperamusiikki lyö kättä huiman sirkustaiteen kanssa. Yhteistyö Klaus Haapaniemen kanssa Ovela kettu -oopperassa sai puolestaan huomiota designpiireissä.

Seuraava suurponnistus on Richard Wagnerin Ring-tetralogia. Kotimaisin voimin toteutettava Ring alkaa Reininkullalla elokuussa 2019. Suurteoksen johtaa ensimmäistä kertaa Esa-Pekka Salonen.

Tampereen pianokilpailun nuori tähti konsertoi Kangasala-talossa

Fanny Söderström. Kuva ©Tuomas Salo

Fanny Söderström. Kuva ©Tuomas Salo

Tampereen pianokilpailuissa 2017 jaetulle 2. sijalle yltänyt Fanny Söderström tuo Kangasala-talon resitaalikonserttiinsa muun muassa saksalaisia sävyjä nykyisestä opiskelukaupungistaan Berliinistä. Söderströmin pianokonsertti soi Kangasala-salissa tiistaina 4.12. Konsertti on Kangasala-talon palkinto, joka myönnettiin yhdelle kilpailun finalisteista.

Fanny Söderström (s. 1993) on monipuolinen nuori pianisti, joka liikkuu sulavasti tyylistä toiseen. Söderströmin ohjelmisto kattaa laajalti teoksia 1700-luvun alusta aina nykypäivän kantaesityksiin asti.

− Kangasala-talon konsertin teema on matka sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti. Konsertti alkaa Debussyn preludeilla, jotka ovat herkkiä luontokuvia. Schumannin Nocturno eli yölaulu jatkaa samaa teemaa. Händelin Chaconne puolestaan edustaa minulle soittajana alkuvoimaa. Se on iloinen ja rempseä ja antaa soittajalle omaa tilaa, Fanny Söderström kertoo innostuneesti.

– Konsertin päättävä puolituntinen Lisztin sonaatti puolestaan on kuin elämänmittainen matka, Söderström jatkaa.

Vuonna 2017 Söderström saavutti menestystä Nordic Piano Competition-kilpailusssa (finalisti) ja Tampereen pianokilpailussa (jaettu 2. sija). Samana vuonna hän myös edusti Suomea kansainvälisessä Maj Lind-pianokilpailussa. Söderström on opiskellut pianonsoittoa Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa vuosina 2009−2016 professori Tuija Hakkilan ja Antti Hotin johdolla. Tällä hetkellä täydentää opintojaan Berliinin Taideyliopistossa.

Söderström esiintyy säännöllisesti ympäri Suomea. Suomen lisäksi Söderström on konsertoinut ympäri Kiinaa ja esiintynyt Pohjoismaissa, Keski-Euroopassa ja Kanadassa.

− Tulevaisuuden suunnitelmiini kuuluu soittaa mahdollisimman paljon! Söderström kertoo. Häntä on kuultu niin solistitehtävissä kuin kamarimuusikkona mutta myös liedin ja oopperan parissa. – En vielä tiedä, mikä näistä on minulle rakkain, ja ehkä sitä ei tarvitse päättääkään, Söderström tuumii.

− Olen kuullut, että Kangasala-talossa on hirveän hyvä soitin, ja hyvä sali, joten odotan innolla ensi viikon konserttia, Söderström jatkaa.

 

RSO kantaesittää joulukuussa Sebastian Hilliä ja Kimmo Hakolaa

Sebastian Hilli. kuva © Sara Kokko,

Sebastian Hilli. kuva © Sara Kokko,

 

Kimmo Hakola. Kuva © Saara Vuorjoki / Music Finland

Kimmo Hakola. Kuva © Saara Vuorjoki / Music Finland

Radion sinfoniaorkesteri kantaesittää kuluvalla kaudella neljä Yleisradion tilaamaa kotimaista teosta. Ensimmäisenä kuullaan Sebastian Hillin orkesteriteos Snap Music itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa 6.12. ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla. Seuraavalla viikolla 12.12. maailman kantaesityksensä saa Kimmo Hakolan ensimmäinen sinfonia.

Kantaesitykset jatkuvat kevätkaudella, jolloin 11.1. kuullaan Jukka Tiensuun pasuunakonsertto ja 27.2. Ville Raasakan orkesteriteos Black cloud, under ground. Suomen ensiesityksiä ovat Sebastian Fagerlundin sellokonsertto, Thomas Larcherin 2. sinfonia ja Tyondai Braxtonin orkesteriteos TELEKINESIS.

Mitä tarkoittaa, kun hallinnan tunne katoaa ja edessä on vain huimaava tyhjyys? Tätä kysymystä Sebastian Hilli pohtii uudessa teoksessaan. Sävellyksen inspiraationa on englannin kielen sana ’snap’, joka voi merkitä esim. katkeamista, räsähtämistä tai napsahtamista.

Hillin tuotannon painopiste oli alkuun kamarimusiikissa, jossa hän on kiinnittänyt huomiota mm. sointiväreihin ja soittotapoihin. Orkesteriteos Reachings voitti 2015 ensimmäisen palkinnon Toru Takemitsu -sävellyskilpailussa Tokiossa sekä kansainvälisen säveltäjärostrumin alle 30-vuotiaiden sarjan Palermossa 2017. Syyskuussa 2018 Hilli sai kansainvälisen Gaudeamus Award -palkinnon Utrechtissä.

Kimmo Hakolan varhaisia menestysteoksia olivat UNESCOn arvostetun säveltäjärostrumin vuorollaan voittaneet ensimmäinen jousikvartetto ja Capriole sellolle ja klarinetille. Sittemmin hän on säveltänyt mm. useita monumentaalisia konserttoja, kuusi oopperaa ja oratorion Le Sacrifice.

Näistä suurimuotoisista teoksista huolimatta sinfonia on saanut odottaa. Vihdoin kantaesityksensä saavasta ensimmäisestä sinfoniastaan Hakola toteaa: ”Olen ylpeä siitä, että vuosien kamppailun jälkeen olen rohjennut erilaisten työstöjen ja hiomisen jälkeen palauttaa sinfonian maisemaan niitä musiikillisia ilmaisuja, joiden vuoksi aikoinaan hylkäsin sinfonian eri versioita. Oppi tästä on se, että aina ei tarvitse etsiä syitä, voi myös kehittää itseään – ja ajatuksiaan.”

Konsertit lähetetään suorina lähetyksinä Yle Radio 1:ssä ja Yle Areenassa.