Amfion pro musica classica

UUSI KANSALLINEN PIANOKILPAILU TAMPEREELLE KEVÄÄLLÄ 2017 

Tampereen pianokilpailu kokoaa yhteen Suomen eturivin nuoret pianistit Tampereen Musiikkiakatemialle ja Tampere-taloon 24.4.–5.5.2017. Kolmieräisen kilpailun finaalissa soittaa Tampere Filharmonia. Kilpailun järjestää Tampereen Pianoseura ry. Tapahtuman suojelijana toimii pormestari Anna-Kaisa Ikonen.

Tampereen pianokilpailuun voivat osallistua kaikki 15–30-vuotiaat suomalaiset ja Suomessa vähintään kolme lukuvuotta yhtäjaksoisesti opiskelleet ulkomaalaiset pianistit. Kilpailun tuomaristo koostuu suomalaisista ja ulkomaisista pianonsoiton huippuammattilaisista. Tampereen pianokilpailun pääpalkinto on 10 000 euroa.

Tampereen pianokilpailu on erinomainen foorumi korkeatasoisen suomalaisen pianokoulutuksen ja nousevien nuorten pianistikykyjen esittelemiseksi. Tampereella on kilpailulle loistavat edellytykset niin vahvan klassisen musiikin koulutuksen, tilojen, yleisöpohjan, sijainnin kuin ensiluokkaisen ja ainoan Helsingin ulkopuolella toimivan täysimittaisen sinfoniaorkesterinsa vuoksi”, kuvailee järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Jani Aarrevaara. ”Suomalaiselle musiikkikulttuurille ja erityisesti pianonsoitolle on tärkeää että Tampereella aletaan järjestää täysipainoista kansallista pianokilpailua. Myös Taideyliopiston Sibelius-Akatemian näkökulmasta tämä on erittäin kannatettava hanke”, kertoo kilpailutoimikunnan puheenjohtaja, prof. Erik T. Tawaststjerna. Myös Tampereen kaupunki on vahvasti sitoutunut hankkeeseen.

Tampereen pianokilpailun finaalin konserttolistaus vastaa laajuudeltaan suurten kansainvälisten pianokilpailujen standardeja. Tamperelaista ja pirkanmaalaista väriä kilpailuohjelmaan tuo välierässä soitettava, sävellyskilpailun kautta valittava teos.

www.tampereenpianokilpailu.fi

Arvio: McCreesh ja Gabrieli riemastuttivat Haydnin Vuodenajoilla Wrocławissa

 

Paul McCreesh johti sunnuntaina Haydnin Vuodenajat Wrocławissa 185 muusikon voimin.  Kuva © Jari Kallio.

Paul McCreesh johti sunnuntaina Haydnin Vuodenajat Wrocławissa 185 muusikon voimin. Kuva © Jari Kallio.

Tänä keväänä minulla on ollut harvinainen ilo kuulla Joseph Haydnin myöhäistuotannon mestariteos Vuodenajat (1799-1801) peräti kolmesti. Tämä yhä jossain määrin Luomisen (1796-98) varjossa piilevä verraton oratorio ansaitseekin jokaisen esityksenä.

Juuri Luomisen suosion siivittämänä Haydn lähti työstämään viimeistä suurteostaan wieniläisten aristokraattien tilauksesta. Vuodenaikojen kiertoa ja ihmiselämän vaiheita peilaavan libreton laati Luomisen tavoin Gottfried van Swieten, joka käytti pääasiallisena lähteenään James Thomsonin laajaa runoelmaa The Seasons (1726-1730)

Swieten laati Vuodenaikojen libretosta alun perin sekä saksan- että englanninikielisen version Haydnin toivomuksesta. Englanninkielisestä tekstistä tuli kuitenkin melkoinen kummajainen. Van Swieten ei nimittäin käyttänyt Thomsonin alkuperäistä tekstiä, vaan hän käänsi oman saksankielisen librettonsa englanniksi huolehtien lähinnä tekstin yhteensopivuudesta sellaisenaan saksankielisen libreton pohjalta sävellettyyn musiikkiin. Lopputuloksena oli varsin epäidiomaattinen teksti, jonka suosio on jäänyt hyvin vähäiseksi. Niinpä Vuodenaikoja onkin esitetty lähinnä saksankielisenä laitoksena.

Tämän viikon Gabrieli Consort and Playersin konsertteja sekä ensi vuonna julkaistavaa levytystä varten Paul McCreesh oli toimittanut Vuodenaikoihin uuden englanninkielisen libreton, joka huomioi tarkoin sekä tekstin laulettavuuden että sen idiomaattisen uskollisuuden Thomsonin alkuperäiselle runoelmalle. Tämän libreton voisikin kuvitella vähitellen yleistyvän konserttikäytössä saksankielisen rinnalla.

Wrocławin uudessa musiikkikeskuksessa Vuodenajat kuultiin McCreeshin johdolla peräti 185 muusikon voimin. Haydn johti aikoinaan teoksen Wienissä vastaavalla kokoonpanolla vuoden 1801 lopulla.

Kokonaisuutena McCreeshin Vuodenajat oli mitä nautittavin ja monella tapaa uusia ajatuksia herättävä kokemus, kuten hänen vastaava projektinsa Luomisen parissa kymmenkunta vuotta sitten. McCreeshillä vaikuttaisi olevan aivan erityinen suhde Haydnin musiikkiin, mikä tekee hänen lähestymistavastaan kerrassaan ainutlaatuisen.

Vuodenaikojen musiikillinen rikkaus perustuu yhtäältä Haydnin verrattomaan keksintään ja toisaalta teoksen monikerroksiseen olemukseen. Musiikki on samanaikaisesti äärimmäisen kuvailevaa, jopa konkreettista, mutta toisaalta mitä syvällisintä ja vertauskuvallisinta. Tämä dialektiikka avaa monenlaisia tulkintamahdollisuuksia, joissa olennaista on syleillä molempia ulottuvuuksia.

Wrocławin konsertti tarjosi Haydnin musiikin monipuolisen kokonaisuuden erinomaisesti tasapainotettuna. Kuvailevuutta ja teatraalisia tehokeinoja ei säästelty tai siloteltu, mutta musiikki ei koskaan pelkistynyt sarjaksi efektejä. McCreeshin johdolla Vuodenajat oli todella Haydnin magnum opus.

Ensimmäisenä kuulijan huomio kiinnittyi tietenkin periodisoittimiin sekä orkesterin huikeisiin mittasuhteisiin ja virtuositeettiin. Gabrielin ja Wrocławin barokkiorkesterin jäsenet sekä vierailevat muusikot monista eurooppalaisista periodiorkestereista muodostivat saumattoman kokonaisuuden, josta voisi nostaa esiin loputtomasti riemastuttavia esimerkkejä, mutta tässä yhteydessä tyydyttäköön muutamiin havaintoihin.

Orkesterin istumajärjestys oli suunniteltu musiikin antifonaalisen luonteen huomioiden. Puupuhaltimet ja käyrätorvet istuivat kahtena kuorona näyttämön kummallakin puolen. Pasuunoiden ja fagottien laajat sektiot oli sijoitettu lavan takaosaan. Tämä sijoittelu palveli musiikin rakennetta erinomaisesti.

Suuren orkesterin sointi toi musiikkiin aivan oman sävynsä, jonka kautta Haydnin yhteys hänen seuraajiinsa kävi tavanomaista ilmeisemmäksi. Instrumentaalisissa tehoissa kurkotettiin välillä likiwagneriaaniseen maailmaan saakka.

Metsästyskuorossa kuultiin Haydnin Wienin-konserttien tapaan peräti kymmentä käyrätorvea, joiden pauhu oli kerrassaan huikea kokemus. Samoin kahden patarumpalin vaikuttava vuoropuhelu teoksen avauksessa ja ukkosmusiikissa oli ilahduttavaa kuultavaa. Myös yli kolmimetrisen kontrafagotin riemastuttavan karhea sointi piirtyi mieleen mitä suurimmalla riemulla. Kiitos periodi-instrumenttien ja McCreeshin taitavan balansoinnin läpikuultavuus säilyi soinnissa kaiken aikaa tehden Haydnin kontrapunktista äärettömän nautittavaa.

McCreeshin huolella valikoidut solistit, Carolyn Simpson, Jeremy Ovenden ja Andrew Foster-Williams olivat ihanteellinen trio, jonka musiikillinen taitavuus ja esimerkillinen eläytyminen tekstin rikkaana polveileviin tunnelmiin railakkaasta komediasta pysähdyttävään itsetutkiskeluun teki syvän vaikutuksen. Gabrielin laulajat ja NFM-kuoro soivat upeasti intiimeimmistä hetkistä auringonnousu- ja ukkoskuorojen järisyttäviin tehoihin. Viinin ylistyksessä kuorolaiset pääsivät myös lyömäsoittajiksi tamburiinein ja triangelein.

Wrocławin Vuodenaikoja ilahduttavampaa keskikesän juhlaa voi tuskin kuvitella. Mielenkiintoista kuulla, miten levytys onnistuu vangitsemaan konsertin riemun.

 — Jari Kallio

Gabrieli Consort and Players
Worcławin barokkiorkesteri
NFM-kuoro
Paul McCreesh, kapellimestari
Carolyn Simpson, sopraano
Jeremy Ovenden, tenori
Andrew Foster-Williams, baritoni

Joseph Haydn: Vuodenajat

Narodowe Forum Muzyki, Wrocław
Su 19.06.2016, klo 18.00

Arvio: Varèsen alkuräjähdys huipensi Sir Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden jännittävän illan

Betsy Jolas ja Sir Simon Rattle kättelevät Little Summer Suiten kantaesityksen jälkeen. Kuva © Jari Kallio.

Betsy Jolas ja Sir Simon Rattle kättelevät Little Summer Suiten kantaesityksen jälkeen. Kuva © Jari Kallio.

Vaikka Sir Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden perjantai-illan konsertin säveltäjien kotiseudut ulottuvatkin kolmelle mantereelle, voisi ohjelman otsikoida silti luontevasti ranskalaiseksi.

Konsertin avauksena kuultiinkin yksi ranskalaisen musiikin ikonisimmista teoksista, Claude Debussyn (1862-1918) Prélude à l’après-midi d’un faune (1892-94). Tätä Stéphane Mallarmén inspiroimaa teosta pidetään tunnetusti 1900-luvun modernismin alkusoittona. Eikä suotta, sillä teoksen tuttuus ja herkät soinnit kätkevät helposti musiikin radikaalin luonteen.

Harmonioiltaan, muotoajattelultaan ja orkesterinkäytöltään Debussyn musiikki oli jo tässä verrattain varhaisessa sävellyksessä kerrassaan omaperäistä. Alun huilusoolo, jonka Emmanuel Pahud soitti mitä kauneimmin, kaihtaa improvisatorisena harmonisia konventioita. Oboet ja klarinetit värittävät musiikkia hetken, jonka jälkeen kuullaan vastauksena käyrätorvisoolo, jonka Stefan Dohr tulkitsi upeasti.

Debussyn orkestraatio on kauttaaltaan varsin säästeliästä, liki kamarimusiikillista. Rattle tasapainotti musiikka täydellisesti korostaen Boulezin tavoin läpikuultavuutta, joka saa Debussyn kekseliäät harmoniat erinomaisesti esiin. Jousisointi oli kertakaikkisen nautittavaa, samoin harppujen osuudet, joiden usein piilevä kirpeys kohosi jännittävällä tavalla soivasta kokonaisuudesta.

On tunnustettava, että ranskalais-amerikkalainen Betsy Jolas (s. 1926) oli minulle melko lailla tuntematon nimi ennen perehtymistäni tämän konsertin teosten taustoihin. Elokuussa yhdeksänkymmentävuotisjuhliaan viettävä säveltäjä opiskeli Darius Milhaudin ja Olivier Messiaenin johdolla ja toimi Messiaenin seuraajana Pariisin konservatoriossa ja on opettanut lisäksi mm. Tanglewoodissa.

Dutilleuxin tavoin Jolasin ilmaisu pohjalla on hyvin omanlainen näkemys 1900-luvun jälkipuoliskon modernistisesta estetiikasta. Boulezin musiikista käytetty ilmaisu ”Debussylta kuulostavaa Weberniä” sopisi ehkä pintapuoliseksi luonnehdinnaksi Jolasin tyylistä.

Nyt kantaesityksensä saanut Little Summer Suite (2015) on Jolasin mukaan vaeltavaa musiikkia, jolla ei ole päämäärää eikä ajallista ankkuria. Säveltäjä mainitsee teoksensa esikuvaksi Musorgskin Näyttelykuvat promenadeineen ja soivine kuvineen.

Little Summer Suite koostuu seitsemästä lyhyestä osasta, joista neljä toimii alku-, loppu-, ja välisoittoina. Kolmella pääosalla on otsikot Clocks and knocks, Shakes and quakes ja Chants and cheers. Otsikot peilaavat kunkin osan musiikkia.

Jolasin ilmaisussa weberniläinen tiivis aforistisuus yhdistyy varsin persoonallisiin harmonisiin ratkaisuihin. Säveltäjä käyttää suurta orkesteria ja laajaa lyömäsoittimistoa mitä mielikuvituksellisimmin. Berliinin filharmonikot ja Sir Simon rakensivat teoksesta jännittävän matkan joka sai yleisöltä ja paikalla olleelta säveltäjältä erittäin lämpimän vastaanoton.

Vaikka César Franckin (1822-1890) Sinfoniset muunnelmat pianolle ja orkesterille (1885) edustaa hyvin erilaista tyylikautta kuin Jolas, oli hämmästyttävää huomata näiden teosten välillä tiettyjä, kenties sattumanvaraisia yhteyksiä. Molempien sävellysten avauksen orkesteriaihe kasvaa matalien jousten kuhinasta. Kummallekin teokselle ovat ominaisia musiikillisen ilmaisun nopeat tihentymät ja purkaukset.

Belgialaissyntyinen Franck teki elämäntyönsä Pariisissa Sainte-Clotilden urkurina, Pariisin konservarorion opettajana ja säveltäjänä. Jolasin ja Debussyn tavoin Franckin ilmaisu on harmonisesti omintakeista. Hänen romantiikasta kumpuava sävelkielensä onkin varsin persoonallista ja varsin ranskalaista.

Sinfonisten muunnelmien solistina Philharmoniessa esiintyi Emanuel Ax, jonka soittoa oli ilo kuunnella. Hän sai Frankin musiikin moninaiset karakterit soimaan rikkaina Berliinin filharmonikoiden ja Rattlen säestäessä taidokkaasti.

Väliajan jälkeen Ax soitti vielä mitä tunnelmallisimmin Maurice Ravelin (1875-1937) Miroirs-pianoteoksen La Vallée des cloches -osan. Tämä sävellys toimi mielenkiintoisena johdantona australialaissyntyisen Percy Graingerin (1882-1961) kolmelle orkesterisävellykselle, joista viimeinen oli La Vallée des clochesin riemastuttavan nerokas orkesterisovitus, jonka marimbaosuudet loivat kiintoisia assosiaatioita John Adamsin musiikkiin.

Grainger oli Charles Ivesin tavoin ennakkoluuloton kokeilija, joka yhdisteli teoksissaan mitä moninaisimpia elementtejä. Hän oli myös verraton orkestroija, joka loihti mitä moninaisimpia värejä epätavallisilla soitinyhdistelmillään ja soittotekniikoillaan.

Ravel-orkesterisovituksen ohella perjantaina kuultiin kaksi osaa Graingerin orkesterisarjasta In a Nutshell (1908-16). Illan kontekstissa Arrival Platform Humlet jäsentyi Jolasin hengessä vaeltavaksi musiikiksi odotuksen tunnelmineen, joihin teoksen otsikkokin viittaa. Pastoral-osa puolestaan oli todellinen seikkailu mitä moninaisimpiin ivesilaisen karnevalistisesti toisiinsa sekottuviin vaikutelmiin.

Pastoral on Graingerin vaikuttavimpia sävellyksiä. Se alkaa jossain määrin Ravelia ja etenkin Vaughan Williamsin englantilaiseen kansanmusiikkiin pohjaavia teoksia muistuttavissa maisemissa, mutta teoksen edetessä musiikkiin kietoutuu monenlaisia vaikutelmia ja kerrostumia. Laajat lyömäsoitinten osuudet ennakoivat jossain määrin Messiaenia.

Rattle ja orkesteri rakensivat Graingerin sävellyksistä seikkailun, jonka vietäväksi oli ilo heittäytyä. Silti illan huipennus oli vasta edessä.

1900-luvun avantgardistien joukossa  Edgard Varèsella (1883-1965) on aivan erityinen paikka sydämessäni. Pariisissa varttunut ja vuonna 1915 Yhdysvaltoihin muuttanut Varèse tuhosi suuren osan varhaistuotantoaan uuden alkunsa kynnyksellä. Muutamat kenties jäljelle jääneet käsikirjoitukset ovat nekin hävinneet, joten hänen tuotantonsa alkuräjähdyksenä voidaan nähdä järisyttävä orkesteriteos Amériques (1918-21).

Tuntematonta ja uuden etsintää symboloivaa Amériquesia esitetään usein vuoden 1927 revisiona, mutta Berliinin filharmonikot soittivat Rattlen johdolla teoksen vielä vallankumouksellisemman alkuperäisen version. Amériquesin alkuperäisen käsikirjoituksen sekä säveltäjän ja kantaesityksen johtaneen Leopold Stokowskin partituurien pohjalta Varèse-asiantuntija Chou-wen Chung laati vuonna 1996 alkuperäisversion kriittisen edition Riccardo Chaillyn pyynnöstä. Tämä editio julkaistiin vuotta myöhemmin. Berliinin filharmonikoiden ohjelmassa se on ollut kerran aikaisemminkin, Boulezin johdolla vuonna 2003.

Sir Simon Rattlen johtama Amériques on kiistatta yksi voimallisimpia konserttikokemuksiani. Varèsen teos on huikea rituaali, joka muodostaa täysin oman, ennen kokemattoman maailmansa. Toki Varèse ammentaa Stravinskylta ja Schönbergiltä, joita hän teoksessaan siteeraakin, sekä Debussylta ja jazzista, mutta hänen ajattelunsa on vaikutteista huolimatta täysin itsenäistä.

Varèse törmäyttää Amériquesissa erilaisia musiikillisia aiheita, sointeja, tekstuureja ja alluusioita yhteen sellaisella vimmalla ja pakottavalla voimalla, että lopputuloksena syntyy uskomaton soiva rituaali, jonka pääosassa ovat harmoniat, rytmit ja värit melodisen aineksen ollessa näille alisteinen.

Amériquesin orkesteri on valtava. Lavalla ja lavan ulkopuolella on yhteensä noin 130 soittajaa. Lyömäsoittajia tarvitaan kuusitoista ja patarumpaleita kaksi. Puhaltimista löytyvät lähestulkoon kaikki mahdolliset soittimet oboe d’amoresta heckelfoniin. Jättimäisen orkesterin ensisijainen funktio on kuitenkn sontiväreissä ei niinkään sointimassassa, vaikka Varèse sitäkin hienosti hyödyntää.

Yksi kiehtovimpia jaksoja Amériquesin alkuperäisversioissa on neljäsosasävelaskelista muodostuva alttoviulun lyhyt soolo teoksen keskivaiheilla. Uudistettuun versioonkin säästyneet sireenin ja lion’s roarin vuoropuhelut ovat niin ikään soinnillisesti äärimmäisen mielenkiintoisia.

Kapellimestarille kaiken balansoiminen, päällekkäisten rytmien hallinta ja kokonaisarkkitehtuurista huolehtiminen ovat sinällään äärimmäisen vaativia tehtäviä. Lisäksi teoksen etsivän ytimen ja soivan mysteerin ilmaisu edellyttää Varèsen musiikillisen ajattelun syvällistä ymmärrystä.

Sir Simon Rattle oli tässä yltiöpäisen ihanassa musiikissa täysin kotonaan, kuten orkesterikin. Tuloksena oli huumaava sointikokemus, jonka vaikutukset tuntuivat vielä tunteja konsertin jälkeen kaikkialla mielessä ja kehossa. Ennenkokematon rituaali!

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Claude Debussy: Prélude à l’après-midi d’un faune
Betsy Jolas: Little Summer Music Suite
César Franck: Variations symphoniques
Maurice Ravel: La Vallée des cloches
Percy Grainger: Arrival Platform Humlet ja Pastoral orkesterisarjasta In a Nutshell
Edgard Varèse: Amériques

Philharmonie, Berliini
Pe 17.06.2016, klo 20.00

Paul Hillier johtamaan kaksi konserttia Helsingissä elokuussa

Muun muassa Hilliard Ensemblen perustajajäsenenä tunnettu Paul Hillier johtaa kaksi konserttia Tenso Days Helsinki -festivaalilla Ritarihuoneella. Perjantaina 26. elokuuta 2016 esiintyy Tenso Europe Chamber Choir, Latvian radiokuoron ja ammattikuoroverkosto Tenso Network Europen perustama projektikuoro, joka tuo yhteen nuoria ammattilaulajia ympäri Eurooppaa. Lauantaina 27. elokuuta 2016 kuullaan maineikasta tanskalaista Ars Nova Copenhagen -ammattikuoroa, jonka ohjelmassa on keskiaikaisen musiikin lisäksi Line Tjørnhøjnin suurteos “art vox reportage – on civilisation 2.0”, vuonna 2014 valmistunut “reportaasi” ihmiskunnan tämän hetken tilasta.

The Nordic Choir Expedition 2016: Tenso Days Helsinki -festivaali tarjoaa konserttien lisäksi myös paneelikeskusteluja, työpajoja ja muuta oheisohjelmaa. Kahdessa paneelikeskustelussa puhutaan pohjoismaisesta kuorotraditiosta sekä kuorolaulamisesta ammattina ja harrastuksena. Keskustelemassa mm. säveltäjät Henrik Ødegaard ja Karin Rehnqvist, kouluttaja Peter Hanke, ammattikuorojen toiminnanjohtajia sekä kuoronjohtaja Kari Turunen. Keskusteluja moderoi Suomen Benelux-instituutin johtajana nykyään toimiva Aleksi Malmberg.

Kaikki konsertit ja oheistapahtumat järjestetään Helsingin Ritarihuoneella. Lisätietoja:

http://helsinginkamarikuoro.fi/konsertit/nordic2016/

http://helsinginkamarikuoro.fi/konsertit/nordic2016/oheistapahtumat/

Tenso Days -festivaaleja on järjestetty ympäri Eurooppaa ammattikuoroverkosto Tenso Network Europen toimesta vuodesta 2005 alkaen. Tämä on ensimmäinen Tenso Days -festivaali Suomessa. Tenso-verkoston kaikki 20 jäsentä kuudestatoista Euroopan maasta ovat ammattikuoroja, ja Helsingin kamarikuoro on verkoston ainoa suomalaisjäsen. Tenso Days Helsinki -festivaalia sekä The Nordic Choir Expedition 2016 -tapahtumaa ovat rahoittaneet mm. Pohjoismainen kulttuurirahasto, Pohjoismainen kulttuuripiste, Svenska Kulturfonden, Suomen Kulttuurirahasto, Euroopan unionin Kulttuuri-ohjelma sekä Suomalais-ruotsalainen, Suomalais-tanskalainen ja Suomalais-norjalainen kulttuurirahasto. Yhteistyötä tehdään myös Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kanssa.

Lisätietoja Tensosta: www.tensonetwork.eu

 

Arvio: Nézet-Séguinin ja Wienin filharmonikoiden vaikuttava matka Webernistä Bruckneriin

Wienin filharmonikot ja Yannick Nézet-Séguin Baden-Baden Festspielhausissa sunnuntaina. Kuva © Jari Kallio.

Wienin filharmonikot ja Yannick Nézet-Séguin Baden-Baden Festspielhausissa sunnuntaina. Kuva © Jari Kallio.

Wienin filharmonikoiden konserttiviikon vieraileva kapellimestari, kanadalainen Yannick Nézet-Séguin (s. 1975) on ollut viime päivät erityisen mediahuomion kohteena johtuen hänen nimityksestään New Yorkin Metropolitan Operan seuraavaksi taiteelliseksi johtajaksi James Levinen väistyessä pitkän kautensa jälkeen terveydellisistä syistä. Nézet-Séguin ottaa tehtävän vastaan asteittain vuoteen 2020 mennessä.

Oopperan ohella Nézet-Séguinilla on Philadelphia Orchestran ja Montrealilaisen Orchestre Métropolitainin ylikapellimestarina vahva ote myös orkesterikirjallisuuteen. Kriitikoilta hän on saanut kiitosta erityisesti Bruckner– ja Mahler -tulkinnoillaan. Olikin erityisen innostavaa, että saapuessaan sunnuntaina Baden-Badenin Festspielhausiin Wienin filharmonikoilla ja Nézet-Séguinilla oli päänumeronaan juuri Brucknerin yhdeksäs sinfonia.

Konsertin avauksena kuultiin Anton Webernin (1883-1945) Passacaglia, Op. 1 (1908), joka on äärettömän kiehtova ja vaikuttava teos. Se häilyy tonaalisuuden rajoilla ankkuroituen löyhästi d-molliin. Webernin myöhemmälle tuotannolle tyypilliset äärimmäisen tiivistetyt, silmänräpäyksessä tiivistyvät ja yhtä nopeasti hajoavat fragmentit ovat olennainen rakenteellinen elementti jo Passacagliassa, joka alle viidentoista minuutin kestostaan huolimatta on Webernin laajimpia teoksia.

Passacaglian tyhjyydestä ilmestyvä, häilyvä alku sai mitä vaikuttavimman soivan asun Nézet-Séguinin johdolla. Wienin filharmonikoiden jousten unenomainen soiva hiljaisuus avauksen kahdeksan tahdin pizzicato-jaksossa toteutti partituurin vaatiman ppp-dynamiikan ihailtavasti. Huilun, trumpetin ja harpun sekä vähän myöhemmin myös klarinetin häilyvät melodia-aiheet liittyivät taianomaisesti musiikin kudokseen.

Nézet-Séguin rakensi Passacaglian kiihkeät huipennukset ja niiden nopeat purkautumat äärimmäisen taidokkaasti säilyttäen musiikin läpikuultavuuden tiheimmissäkin tutti-jaksoissa dynamiikan äärimmäisyyksistä kuitenkaan tinkimättä.

Koska Webernin rikas partituuri peilaa niin nerokkaasti yhtäältä 1800-luvun menneisyyteen ja 1900-luvun tulevaisuuteen, avautuu kapellimestarille erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Nézet-Séguinin ratkaisu yhdisti oivallisesti Wienin filharmonikoiden verratonta traditiota ja liki-boulezlaista modernistista tinkimättömyyttä. Rakenteet hahmottuivat erinomaisesti samalla, kun orkesteri hehkui kaikissa väreissään.

Wienin filharmonikoiden soitto Passacagliassa oli kauttaaltaan kerrassaan ihailtavaa. Jokainen solistinen aihe oli mitä puhuttelevin, aivan erityisesti mieleen painuivat teoksen keskivaiheen muutamat taitteet, joissa jousten satsi ohenee häilyviksi sooloiksi. Näistä kaikkein vaikuttavin oli kenties orkesterin virallisesti jo eläköityneen konserttimestari Rainer Küchlin väräjävän hieno lyhyt sooloaihe.

Passacaglian lopputahtien paluu hiljaisuuteen jousten ja harpun laskevan aiheen sekä etäisenä kumisevan bassorummun ja pasuunoiden viimeisten nuottien kautta oli kerrassaan mykistävä. Paluu reaalimaailmaan tapahtui vasta jossain pitkien väliaplodien keskivaiheilla.

Tämä Webernin varhainen mestariteos oli monella tapaa ihanteellinen valinta Brucknerin yhdeksännen sinfonian pariksi. Tonaalisesti molempia teoksia yhdistää d-molli-pääsävellaji, josta kumpikin tosin vaeltaa edetessään varsin kauas. Molemmat sävellykset tuntuvat myös kurkottavan tuntemattomaan ja pelottavaan samalla, kun ne yrittävät kiihkeästi ankkuroitua johonkin jo menetettyyn.

Anton Bruckner (1824-1896) työsti yhdeksättä sinfoniaansa liki vuosikymmenen ajan. Kolme ensimmäistä osaa saavuttivat lopullisen muotonsa ja täydellisen orkesteriasunsa vuosina 1893-1896. Brucknerin kuollessa sinfonian finaali jäi tunnetusti keskeneräiseksi, ja osia sen orkesteripartituurista katosi säveltäjän tuttavien taskuihin muistoesineinä.

Yhdeksännen sinfonian esitysperinne onkin jo reilun vuosisadan ajan nojautunut niin vahvasti kolmeen valmistuneeseen osaan, että sävellyksen keskeneräinen luonne on helppo unohtaa varsinkin, kun adagion riipaiseva resignaatio toimii käytännössä varsin hyvin teoksen päätöksenä. On kuitenkin muistettava, että tämä ei ollut Brucknerin intentio, vaan sinfonian oli tarkoitus päättyä laajaan d-molli-finaaliin.

Kolmiosaisen version ohella Wienin filharmonikot ovat esittäneet Nikolaus Harnoncourtin johdolla myös finaalin fragmentteja. Lisäksi Brucknerin jäämistön säilyneistä yhdeksännen sinfonian partituuri- ja luonnosmateriaalista koostettua finaalin rekonstruktiota ovat käyttäneet mm. Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot sekä Daniel Harding ja Lontoon sinfoniaorkesteri.

Nézet-Séguinin johdolla Baden-Badenissa sinfonia kuultiin kuitenkin perinteisessä kolmiosaisessa esitysasussaan, joka osoittautui Webernin Passacaglian rinnalla täysin oikeaksi valinnaksi.

Yhdeksäs sinfonia alkaa Brucknerille tyypilliseen tapaan jousten tremololla, jonka lomaan ilmestyvät pian ensimmäiset puhallinaiheet, jotka johtavat vaskien majesteetillisen huipennukseen. Tätä seuraa arvoituksellinen pizzicatojousten ja puhallinten kahden sävelen motiivien etsivä jakso, jonka kautta puolestaan avautuu tie vuolaiden jousten johdattamana avausosan säihkyvän lyyriseen teemaryhmään.

Enpä muista milloinkaan kuulleeni konsertissa enkä juuri tallenteillakaan Brucknerin esitysohjeen ”feierlich, misterioso” vaikuttavampaa toteutusta. Nézet-Séguin ja orkesteri johdattivat kuulijan huumaavalle matkalle tuntemattoman pelonsekaiseen majesteettin. Kokeneena Bruckner-kapellimestarina Nézet-Séguin oli miettinut tarkoin huipennusten ja suvantojen arkkitehtuurin, jonka toteutukselle Wienin filharmonikoiden ainutlaatuinen Bruckner-traditio loi vahvan perustan.

Yhdeksännen sinfonian toinen osa on Brucknerin järisyttävin scherzo, jonka demonisuus hakee vertaistaan. Puhallinsingnaalit ja jousten itsepintaisena jyskyttävät pizzicatot ajavat musiikkia peräänantamattomasti kohti pääteeman vyöryvää tutti-purkausta. Avausosan tavoin scherzon sävellaji on periaatteessa d-molli, mutta rauhaton musiikki syöksyy nopeasti harmonisesti tuntemattomiin maisemiin.

Odotetun suvannon sijaan Brucknerin Fis-duuri -trio onkin nopea ja levoton tanssi, joka kiertyy äkkiä scherzon kertaukseen. Monet kapellimestarit tasapainottavat nopeaa trioa hidastamalla scherzon tempoa, vaikka partituuri ei näin varsinaisesti ohjeistakaan. Nézet-Séguin pitikin tiukasti kiinni Brucknerin tempovaatimuksista, ja tuloksena oli henkeäsalpaava seikkailu, jonka juuret tuntuivat porautuvan syvälle sieluun.

Etäisesti E-duuriin ankkuroituvan adagion avaus hakee vertaistaan sinfoniakirjallisuudessa. Hehkuvat jouset johdattavat kohti Wagner-tuubien juhlallista pääaihetta, joka on yksi vaikuttavimpia tuolle soitinryhmälle kirjoitettuja jaksoja. Ensimmäisen huipennuksen jälkeen musiikki kuitenkin fragmentoituu pitkäksi etsinnäksi ja kamppailuksi johtaen lopulta ennenkuulumattomien dissonassien kautta codan liikuttavaan resignaatioon.

En ole koskaan tullut ajatelleeksi, miten samankaltaisia tämä Brucknerin viimeinen adagio ja Webernin Passacaglia rakenteellisesti ovatkaan. Nyt ne tuntuivat muodostavan konsertin avauksen ja päätöksen välille täydellisen kaaren.

Wienin filharmonikoiden ja Nézet-Séguinin tulkinta adagiosta oli kertakaikkisen vaikuttava. Päätöstä seurannut pitkä hiljaisuus ennen aplodeja oli mitä hienoin hetki. Tämä oli hyvä ilta.

— Jari Kallio

Wienin filharmonikot
Yannick Nézet-Séguin, kapellimestari

Anton Webern: Passacaglia, Op. 1
Anton Bruckner: Sinfonia nro 9 d-molli

Festspielhaus Baden-Baden
12.06.2016, klo 18.00