Amfion pro musica classica

Arvio: Vieraana Riccardo Mutin linnassa

Riccardo Muti & Orchestra Giovanile Luigi Cherubini, konsertti Olavinlinnassa 17.7.2016. Kuva Soila Puurtinen.

Riccardo Muti & Orchestra Giovanile Luigi Cherubini, konsertti Olavinlinnassa 17.7.2016. Kuva Soila Puurtinen.

Suuret italialaiset maestrot rakastavat – ja omistavat linnoja Umberto Ecosta Riccardo Mutiin. Niinpä viimeksi mainittu koki ehkä olonsa kotoisaksi sunnuntaisessa konsertissaan Savonlinnan pihalla. Hän oli tuonut paikalle jo vuodesta 2004 johtamansa italialaisen nuoriso-orkesterin Orchestra Giovanile Luigi Cherubinin ja valinnut haastavan ohjelman eli puhdasta wieniläisklassismia sinfonian muodossa. Schubertin Keskeneräinen ja Beethovenin Viides kuuluvat tietenkin samalla jo romantiikkaan; tämä oli myös Mutin tulkinnan lähtökohta.

Ymmärtävätkö italialaiset sinfoniaa? Miksi he eivät ole säveltäneet niitä, poikkeuksena maansa rajojen ulkopuolella kuta kuinkin tuntematon, tosin hieno sinfonikko Giuseppe Martucci. Carl Dahlhausin mielestä Euroopan musiikissa on kaksi suurta perinnettä: saksalainen soitinmusiikki ja sinfonia sen kruununa – ja italialainen laulukulttuuri eli bel canto. Kun muu Eurooppa lähti 1700-luvulla ensiksimainitulle linjalle, jäi Italia kukoistavan vokaalitaiteensa ’vangiksi’. Vaikka vielä pitkälti 1800-luvun alkuun monet lähettivät nuoret säveltäjät oppiin Bolognaan, Leopold toimitti sinne Wolfganginsa ja venäläiset Glinkansa. Mutta Italiassa saatiin odottaa Luciano Beriota, joka uskalsi jälleen laittaa teoksensa otsakkeeksi Sinfonia.

Mutin nuoria soittajia – nimilistan mukaan kaikki italialaisia – oli miellyttävää kuulla. Tämä kuului kategoriaan ’piacevole’. He soittivat kurinalaisesti ja linjakkaasti. Näinhän ei ole aina ollut Italiassa. Kun Mendelssohn, Berlioz ja Ludvig Spohr vierailivat maassa aikanaan ja kuulivat italialaisia orkestereita, olivat he tyrmistyneitä: jokainen soittaja koristeli stemmaansa mielensä mukaan kuin se olisi ollut bel canton fiorituraa, jolloin lopputulos oli kaukana esitettävästä teoksesta. Mutta nämä nuoret soittajat olivat hyvin tottelevaisia ja Muti saattoi toteuttaa näkemyksensä heidän avulla.

Coriolanus-alkusoitto on samannimisen näytelmän päähenkilön luonnekuva, ristiriitainen, häilyvä Roomaa uhkaavien goottien päällikkö, joka sitten vaihtaa puolta. Laulava sivuaihe tuo esiin feminiinisen elementin. Muti korostaa lineaarista melodisuutta ja soinnin pehmeyttä. Savonlinnan akustiikka sai myös aikaan osaltaan, ettei kakkosjousien sähäkkä kuviointi kuulunut vastapainona keinuvalle ykkösviulujen aiheelle. Jo tässä teoksessa tuli esiin se Beethoven-tulkintojen ongelma, että eri teemat ja karaktäärit vaativat kukin oman temponsa. Tiedetään, että ainakin sonaattejaan soittaessaan pianolla Beethoven teki näin. Muti piti ankarasti kiinni perustemposta.

Coriolanusta seurasi Schubertin Keskeneräinen, josta yleisö teki vielä keskeneräisemmän alkamalla taputtaa jo ensi osan jälkeen. Mutille teos on suuren romanttisen sinfonian torso, mutta Schubert on traagisenakin aina gemütlich; se on perussääntö.

Odotukset keskittyivät Beethovenin Viidenteen. Ei voi lakata ihmettelemästä, miten vaatimattomista elementeistä koko sinfonia on rakennettu. Mutin tulkinta antoi monumentaalisuuden kasvaa niistä. Olin erityisen iloinen, että hän tulkitsi kuuluisan kohtaloaiheen oikein, siis ei triolina tá-ta-ta-taa, vaan kolmea kahdeksasosaa edeltävän tauon huomioiden hum-ta-ta-ta-taa. Muti säilytti oikean rytmisen profiilin kautta teoksen, mikä on olennaista, sillä puuttuvan nuotin tauko täytetään osan lopulla. Toisen osan ihana teema ilmaantui lukemattomin värein eri koloriiteissä. Adorno arvosteli Beethovenia sen sivutaitteen C-duuri käännöksestä ja fanfaareista jonain teennäisen ’pompöösinä’. Muti lievitti kohdan herooisuutta. Voiton finaali puhkesi edeltävästä aavemaisesta scherzosta, jota E.T.A. Hoffman aikoinaan nerokkaasti analysoi. Voiton finaalin C-duuripääaihe puhkesi lopulta esiin riemuiten, mutta linjakkaan melodisena; aidosti saksalaista olisi ollut painottaa jokaista sointua tahdissa 3 erikseen, sehr tüchtig – ja taas antaa vähän lisää aikaa. Tahtien 26-28 oboen, klarinetin, fagotin ja käyrätorvien syleilevä teema soitetaan eräissä tulkinnoissa kokonaan normaalin tempon ulkopuolella, se on jo seid umschlungen Millionen! Näin sen toteutti tiettävästi Hans von Bülow, suuri romanttinen Beethoven-tulkki (Felix Weingartnerin kertoman mukaan). Mutta ihailtavasti Muti piti orkesterinsa koossa sen tehoa loppua kohti huipentaen. Tosin koodan presto olikin hyvin kohtuullinen tempoltaan, mutta hyvä näin.

Riccardo Muti on luonnollisesti aikamme suuria kapellimestareita. Kuulin häntä ensi kerran New Yorkin Carnegie Hallissa Washingtonin sinfoniaorkesterin vierailujohtajana 1979. Konsertti alkoi juhlavasti Yhdysvaltain kansallishymnillä, koska paikalle saapui senaattoreita ja ministereitä. Myöhemmin minun piti tavata hänet Roomassa suurlähettiläämme Petri Tuomi-Nikulan illallisella Esa-Pekka Salosen vierailun kunniaksi, mutta Muti ei päässytkään tilaisuuteen. Nyt Savonlinnassa olivat paikalla maiden suurlähettiläät ja paljon muuta musiikkiväkeä. Konserttilippujen hinnat olivat korkeat alkaen 180 eurosta, vaikka kyseessä oli ”vain” nuoriso-orkesteri. Mutta innostunutta yleisöä oli runsaasti.

Muti kokee sinfoniat romanttisina, ilmaisevina, melodisina ja dramaattisina kokonaisuuksina.

— Eero Tarasti

Ravenna Festivalin vierailun päätöskonsertti su 17.7.2016 klo 19 Olavinlinna

Luigi Cherubini-orkesteri
Riccardo Muti, kapellimestari

Ludwig van Beethoven: Coriolan-alkusoitto, c-molli (op. 62)
Franz Schubert: Sinfonia nro 8, h-molli (D. 759) ”Keskeneräinen”
Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 5, c-molli (op. 67) ”Kohtalonsinfonia”

 

Arvio: Mélisanden uni – Salosen ja Mitchellin unelmaproduktio Aix-en-Provencessa

Esa-Pekka Salosen ja Katie Mitchellin Pelléas et Mélisande oli Aix-en-Provencen festivaalin huipennus. Kuva Jari Kallio.

Esa-Pekka Salosen ja Katie Mitchellin Pelléas et Mélisande oli Aix-en-Provencen festivaalin huipennus. Kuva Jari Kallio.

Tänä vuonna Aix-en-Provencen festivaalin pääteos on ollut Claude Debussyn (1862-1949) ainoa valmistunut ooppera Pelléas et Mélisande (1893-1902). Debussyn lyyrinen draama on osa Philharmonia Orchestran ja Esa-Pekka Salosen festivaaliresidenssiä.

Pelléas et Mélisande perustuu tunnetusti Maurice Maeterlinckin (1862-1949) samannimiseen näytelmään. Oopperan libretto seuraa näytelmää varsin tarkasti. Debussyn teos on yhdistää mielenkiintoisella tavalla Maeterlinckin tarinan symbolistisen ilmapiirin realistiseen, puheen intonaatiota ja rytmiä tarkoin jäljittelevään vokaalityyliin.

Monien aikalaistensa tavoin Debussy kävi läpi Wagner-kriisin, joka päättyi tietoiseen etääntymiseen Bayreuthin mestarin ilmaisusta. Siitä huolimatta Pelléas et Mélisanden partituuri sisältää Wagner-vaikutteita, kuten omanlaistaan johtoaihetekniikkaa.

Wagnerin ohella Debussy haki etäisyyttä oman aikansa oopperan konventioihin laajemminkin. Säveltäjä painotti Pelléas et Mélisanden dramaturgian psykologista olemusta konkreettisten näyttämötapahtumien sijaan. Ehkä juuri epäluulosta oopperataloja kohtaan Debussy ajattelikin oopperaansa esitettäväksi ennemmin dramatisoituna konserttina kuin näyttämöproduktiona.

Aix-en-Provencessa Katie Mitchellin näyttämöproduktio ratkaisee Pelléas et Mélisanden vertauskuvien ja realismin dialektiikan esittämällä tapahtumat Mélisanden unena. Tällöin todellisuuden ja symbolismin yhteenkietoutumisesta muodostuu looginen synteesi. Ratkaisu sopii oivallisesti myös Debussyn musiikin unenomaiseen olemukseen.

Unimaailma on antanut Mitchellille myös mahdollisuuden syventää nimihenkilön kuvausta esittämällä Mélisande useissa kohtauksissa laulajan ohella myös näyttelijän kautta.

Pelléas et Mélisanden miljöönä on lähes yksinomaan kuningas Arkelin linna Allemondessa. Kohtausten tapahtumapaikkoja ovat hinnan eri huoneet, jolloin näiden lavastuksen yksityiskohtien sommittelu ja valaistus ovat avainasemassa tunnelmaa luotaessa. Lizzie Clachanin lavastus olikin mitä vaikuttavin.

Ooppera alkaa Mélisanden makuuhuoneessa, joka transmormoituu hänen unessaan avauskohtauksen metsäksi. Arkelin linna on 1900-luvun puolivälin tyyliin sisustettu kartano ruokasaleineen, makuuhuoneineen, uima-altaineen ja kellareineen. Oopperan päätös kurkistaa takaisin alun makuuhuoneeseen, jossa Mélisande havahtuu unestaan. Kuolinkohtaus on siten siirtymä unesta takaisin valvemaailmaan.

Muokatessaan Maeterlinckin näytelmää libretokseen Debussyn ainoita muutoksia oli neljän linnan palvelijoita kuvaavan kohtauksen karsiminen. Näin säveltäjä ankkuroi tapahtumia korostetusti kuuden keskushenkilön ympärille. Mitchellin ohjaus palauttaa palvelijoiden roolia kohtausten välisissä siirtymissä, jossa nämä pukevat Mélisanden aina seuraavaa kohtausta varten. Nämä siirtymät on koreografioitu varsin kiintoisasti.

Musiikillisesti Aix-en-Provencen produktio oli mitä vaikuttavin. Salonen on Sir Simon Rattlen ohella aikamme johtavia Debussy-kapellimestareita. Niinpä hän onkin täysin kotonaan Pelléas et Mélisanden monisäikeisen partituurin maailmassa.

Debussyn sävelkieli asettaa monia haasteita. Oopperan tapahtumat etenevät nopeasti, ja musiikki on tulvillaan ohikiitäviä, mutta äärettömän merkittäviä aiheita, joiden artikulaatio ja balansointi on tarkkaan harkittava. Musiikin on taivuttava hetkiin jatkuvuudesta kuitenkaan tinkimättä. Tämä kaikki toteutui Salosen johdolla kerrassaan ihailtavasti.

Philharmonia Orchestra vastasi Debussyn partituurin vaatimuksiin mitä erinomaisimmin. Ilta oli tulvillaan vaikuttavaa yhteissoittoa, mieleenpainuvia sooloja sekä äärimmäisen hienosti toteutettuja kamarimusiikillisia hetkiä mitä vaihtelevimpien soitinyhdistelmien parissa.

Cape Town Opera Chorus lauloi vaikuttavasti lyhyehkön lavan ulkopuolisen osuutensa horisonttiin katoavan, Mélisanden Allemondeen tuoneen laivan miehistönä.

Barbara Hannigan oli kaikin tavoin täydellinen Mélisande. Hänen artikulaationsa, eläytymisensä ja näyttelemisensä ilmensi tarkoin roolin moniulotteisuutta. Stéphane Degout ja Laurent Naouri olivat erinomaiset Pelléas ja Golaud, vastakohtaiset velipuolet. Pelléasin nuoruus, herkkyys ja naiivius sekä vastaavasti Golaudin ikääntyvä kovuus välittyivät vaikuttavan koskettavasti.

Franz-Josef Selig, joka lauloi Arkelin roolin myös vuodenvaihteessa Berliinissä ja Lontoossa Sir Simon Rattlen johdolla, oli jälleen kerrassaan oivallinen. Sylvie Brunet-Grupposon Geneviève ja Chloe Briotin Yniold tekivät suppeammat roolinsa mieleenpainuvalla ammattitaidolla.

Yksi Aix-en-Provencen produktion viidestä esityksestä kuvattiin myös televisiolähetystä varten. Toivottavasti tämä taltiointi julkaistaan myös videotallenteena. Tämä produktio pitää jokaisen kokea.

Jari Kallio

Philharmonia Orchestra
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari

Barbara Hannigan (Mélisande)
Stéphane Degout (Pelléas)
Laurent Naouri (Golaud)
Franz-Jose Selig (Arkel)
Sylvie Brunet-Grupposo (Geneviève)
Chloé Briot (Yniold)

Cape Town Opera Chorus

Grand Théâtre de Provence
Aix-en-Provence

La 16.07.2016, klo 19.30

Arvio: Oedipus Rexin tragedia ja Psalmisinfonian kirkastus Aix-en-Provencessa

Esa-Pekka Salonen, Peter Sellars ja Oedipus Rexin erinomainen esiintyjäkaarti. Kuva Jari Kallio.

Esa-Pekka Salonen, Peter Sellars ja Oedipus Rexin erinomainen esiintyjäkaarti. Kuva Jari Kallio.

Yksi kuluvan vuoden kiinnostavimpia musiikillisia projekteja on Esa-Pekka Salosen ja Philharmonia Orchestran Igor Stravinskyn musiikkiin keskittyvä konserttisarja. Konserttikokonaisuutta ja sen osia kuullaan vuoden mittaan orkesterin kotikulmilla Lontoossa, syksyn kiertueella Yhdysvalloissa sekä parhaillaan Aix-en-Provencen festivaalilla.

Perjantai-iltana Aixissa Philharmonia Orchestran ja Salosen ohjelmassa olivat Stravinskyn Oedipus Rex (1927) ja Psalmisinfonia (1930), kumpikin Peter Sellarsin dramatisoimina näyttämöllisinä versioina. Tämä ohjelmakokonaisuus kuultiin ensimmäisen kerran Salosen ylikapellimestarikauden päätöskonsertissa Los Angelesissa 2009.

Ajatus Oedipus Rexin ja Psalmisinfonian yhdistämisestä draamalliseksi kokonaisuudeksi kertomaan Sofokleen Oidipuksen tarinaa on peräisin Sellarsilta. Stravinskyn teokset liittyvät yhteen sävellysajankohtiensa ohella myös temaattisesti. Oedipus Rex päättyy syvään tragediaan ja Oidipuksen maanpakoon, kun taas Psalmisinfonian teemoja ovat muukalaisuus, eksyneisyys ja henkisen kodin löytäminen.

Nämä teemat resonoivat perjantaina Aixissa erityisen voimakkaasti myös Nizzan tapahtumien vuoksi. On vaikea kuvitella koskettavampaa ja lohdullisempaa musiikillista vastausta kuin nämä kaksi Stravinskyn teosta, joiden paljas, efekteistä riisuttu ilmaisu puhuttelee kuulijaa kaikessa rehellisyydessään kertakaikkisen koskettavasti.

Oedipus Rex on Stravinskyn hienoimpia teoksia. Yhteistyössä Jean Cocteaun kanssa syntynyttä ooppera-oratoriota on esitetty aikojen kuluessa niin näyttämöllisesti kuin konserttiversionakin. Sellarsin puitteiltaan pelkistetty, henkilöihin keskittyvä näyttämöohjaus yhdistää nämä kaksi traditiota oivallisesti. Näyttämörekvisiitta muodostui Elias Simen suunnittelemista kiehtovista valtaistuimista ja naamioista, joita  yksinkertaisuudessaan varsin toimiva valaistus ja puvustus täydensivät.

Näyttämön visuaalinen ilme oli kuulaudessaan erinomainen vastine Stravinskyn puhtaiden säikeiden musiikille. Salonen ja Philharmonia tavoittivat juuri tälle musiikille ominaisen ilmaisun. Orkesterin rytmistä tarkkuutta ja soinnin läpikuultavuutta oli todellinen ilo kuunnella. Soitinryhmien sekä orkesterin ja solistien välinen balanssi oli erinomainen.

Oedipus Rexin suuret kuoronumerot avauksesta Iokasten ylistyksen kautta murskaavaan päätökseen toteutuivat puhtaasti ja voimallisesti. Kuoron hiljaisen pahaenteiset repliikit loivat erinomaisesti tragedian tuntua tapahtumien edetessä.

Vaikuttavimmillaan Oedipus Rexin musiikki on kenties kohtauksessa, jossa totuus alkaa vihdoin valjeta Oidipukselle. Stravinsky tavoittaa koruttoman rehellisesti voimattomuuden tunteen tragedian edessä. Salosen johdolla tämä musiikki hahmottui mitä koskettavimmin.

Ilahduttavia olivat myös illan verrattomat solistit. Joseph Kaiser oli oivallinen Oidipus, Violeta Urmana puolestaan mitä hienoin Iokaste. Muissa rooleissa Sir Willard White ja Joshua Stewart olivat vahvoja niin vokaalisesti kuin näyttämöllisestikin. Kertoja-Antigoneen roolin Pauline Cheviller tulkitsi vaikuttavasti. Tanssija Laurel Jenkins täydensi hienosti hänen ilmaisuaan Ismeneenä.

Produktiossa ei käytetty Cocteaun laatimia kertojan osuuksia, vaan Peter Sellarsin Sofokleen alkuperäisistä teksteistä muokkaamaa kehyskertomusta, joka jatkui väliajan jälkeen myös johdantona Psalmisinfoniaan.

Ajatus Psalmisinfoniasta oli kypsynyt Stravinskyn mielessä 1920-luvulla, ja Bostonin sinfoniaorkesterin sävellystilaus mahdollisti lopulta sen toteuttamisen. Ylikapellimestari Serge Koussevitzky oli alun perin ajatellut nimenomaan orkesteriteosta, mutta Stravinskyn onnistui suostutella hänet tilaamaan lopulta kuorosinfonian.

Nizzassa sävelletty Psalmisinfonia on yksi Stravinskyn omaperäisimpiä teoksia rakenteeltaan, harmonioiltaan ja instrumentaatioltaan. Siitä on myös tullut yksi säveltäjän ahkerimmin analysoiduista teoksista, joten tässä yhteydessä tyydyttäköön vain muutamiin pintapuolisiin huomioihin.

Stravinskyn puhaltimista, matalista jousista, pianoista, harpusta ja lyömäsoittimista muodostuva orkesteri avaa varsin ainutlaatuisen sointimaailman, joka on omiaan peilaamaan säveltäjänkiehtovaa harmonista ajattelua.

Avausosassa orkesterilta vaaditaan erityisen tarkkaa rytmistä artikulaatiota blokkimaisten sointujen pilkkomien vuolaiden ostinatojen toteutuksessa. Nämä Salonen ja Philharmonia hallitsivat mestarillisesti. Vaikuttava oli myös kuoron osuus. Psalmin 38 vetoava rukousteksti sai koskettavan tulkinnan, jossa lopun G-duurihuipentuma kohosi hienosti korkeuksiin.

Toisen osan kiehtova fuugatekstuuri sai niin ikään erinomaisen soivan asun. Osan avauksessa Salonen antoi puupuhaltajien työskennellä kamarimusiikillisesti tarttuen tahtipuikkoon vasta tekstuurin tihentyessä. Kuoron mukaantulo oli saumattoman sujuva ja musiikki eteni voimalliseen huipennukseensa katkeamattomalla jännitteellä.

Päätösosa, psalmiin 150 perustuva kirkastus oli mitä hienoin kokemus. Täydellistä sisäistä tyyneyttä ilmentävät Halleluja- ja Laudate Dominum -repliikit vuorottelivat riemastuttavasti osan ripeämpien aiheiden ja tekstuurien kanssa muodostaen erinomaisen kokonaisuuden. Salosen, kuoron ja orkesterin yhteistyötä oli ilo seurata.

Näyttämöllisesti Psalmisinfonia jatkoi Oidipuksen tarinaa tragedian epätoivosta tyyneen päätökseensä pelkistetyn tehokkaasti Sellarsille ominaiseen tyyliin. Puhdistava kokemus riepottelevan ajan keskellä.

— Jari Kallio

Philharmonia Orchestra
Orphei Drängar
Gustaf Sjökvists Kammarkör
Sofia Vokalensemble

Esa-Pekka Salonen, kapellimestari

Peter Sellars, ohjaus

Joseph Kaiser (Oidipus)
Violeta Urmana (Iokaste)
Sir Willard White (Kreon, Teiresias, Sanansaattaja)
Joshua Stewart (Paimen)

Grand Théâtre de Provence
Aix-en-Provence

Pe 15.07.2016, klo 20.00

Musiikin ajassa perinteet kohtasivat nykyisyyden

Musiikin ajan tämän vuoden teemana oli Heritage: keksityt ja aidot, muinaiset ja digitaaliset mytologiat asetettiin vierekkäin ja vastakkain konserteissa. Viitasaari täyttyi viikon ajaksi kansainvälisistä ja kotimaisista huippumuusikoista sekä konserttivieraista. Vuoden 2016 säveltäjävieraan Mauricio Sotelon musiikkia esitettiin laajasti eri konserteissa ja ne keräsivät laajan kuulijakunnan.

Musiikin ajassa tehtiin historiaa, kun amerikkalaisen säveltäjän, muusikon, teoreetikon ja uusien instrumenttien luojan Harry Partchin uudelleenrakennetut soittimet tuotiin Viitasaarelle saksalaisen Ensemble Musikfabrikin toimesta. Nämä ainutlaatuiset, ensimmäistä kertaa Suomessa olevat soittimet, kiinnostivat yleisöä ja konsertti olikin lähes loppuunmyyty. Einojuhani Rautavaaran -sävellyskilpailun finaali järjestettiin Viitasaarella yhteistyössä Helsingin kamarikuoron sekä Musiikin ajan kanssa ja se keräsi laajan kuulijakunnan. Sävellyskilpailun voittajaksi valittiin thaimaalainen Patiparn Jaikampan.

Musiikin ajassa saatiin nauttia ensimmäistä kertaa Viitasaarella vierailevan saksalaisen vaskikvintetti Ensemble Schwerpunktin konserteista. Trio Accanton muodostavat Nicolas Hodges, piano, Christian Dierstein, lyömäsoittimet ja Marcus Weiss, saksofoni, konsertoivat sekä yhdessä että omissa konserteissaan. Lisäksi he pitivät kamarimusiikkikurssin nuorille, lahjakkaille muusikoille. ”Möykän kummisedäksikin” kutsuttu David Moss esiintyi omissa konserteissaan sekä piti ääni-, esiintyminen- ja improvisaatiokurssin. Viitasaarella saatiin nauttia myös kotimaisten muusikoiden vierailusta. Viikon aikana Musiikin ajassa vierailivat muun muassa Tuuli Lindeberg, sopraano, Eriikka Maalismaa, viulu, Markus Hohti, sello, Petri Kumela, kitara ja Emil Holmström, piano. Pääohjelman konserteissa ja tapahtumissa oli yhteensä noin 1850 kävijää. Lisäksi oheisohjelmat, kuten säveltäjätapaamiset, keräsivät katsojia kiitettävästi.

Musiikin ajan ja säveltäjäyhdistys Korvat auki ry:n kaksivuotinen yhteisprojekti sai alkunsa festivaalilla ja levitti improvisaatio- ja ääniteoksia ympäri Viitasaarta. Ohjelmaa kuultiin ja nähtiin muun muassa ABC:n parkkipaikalla, S-marketin aulassa ja vastaanottokeskuksessa. Projekti jatkuu vuoden 2017 Musiikin ajassa, joka järjestetään 4.-9.7.2017.

Viitasaaren Musiikin ajassa juhlitaan Mauricio Soteloa

Musiikin aika –festivaali on ylittänyt puolen välin ja festivaaliyleisöä on hellitty kantaesityksillä sekä ainutlaatuisilla kokemuksilla. Festivaali tarjoaa nykymusiikin ystäville vielä soolokappaleita sekä juhlistaa säveltäjävierastaan Mauricio Soteloa omalla konsertilla.

Perjantai-illan 8.7. konsertissa puhallinkvintetti Ensemble Schwerpunkt kantaesittää Ville Raasakan tilausteoksen. Konsertissa kuullaan teoksia myös Jarkko Hartikaiselta, Vassos Nicolaoulta ja Heiner Goebbelsiltä.

Festivaalin säveltäjävieraan, espanjalaisen Mauricio Sotelon, teoksia pääsee kuulemaan lauantaina 9.7. klo 16 seurakuntatalolla. Konsertissa esiintyvät Petri Kumela, kitara, Eriikka Maalismaa, viulu, Markus Hohti, sello ja Emil Holmström, piano. Konsertissa kuullaan säveltäjän 2000-luvun alkupuoliskon teoksia sekä yksi kantaesitys. Lauantai-illan päätteeksi huippumuusikoista koostuva Trio Accanto esiintyy Viitasaaren kirkossa klo 20. Trio Accanton muodostavat Marcus Weiss, saksofoni, Christian Dierstein, lyömäsoittimet sekä Nicolas Hodges, piano.

Festivaalin huipentaa Nicolas Hodgesin pianoresitaali sunnuntaina klo 16 Viitasaaren kirkossa. Konsertissa pääsee nauttimaan Brice Pauset´n pianokaanoneista ja niiden välissä Robert Schumannin lyhyistä pianofuugista.

Kesäakatemian kurssit ovat olleet jälleen todella korkeatasoisia. David Mossin vetämän improvisaatiokurssin oppilaat esiintyvät lauantaina 9.7. klo 13 ja Trio Accanton mentoroimien opiskelijoiden kamarimusiikkikappaleita pääsee kuuntelemaan sunnuntaina klo 13 Teatterilla.