Amfion pro musica classica

Monthly Archives: syyskuu 2017

You are browsing the site archives by month.

arvio: Mälkki ja Mahler

Akseli Gallen-Kallela: Gustav Mahler.

Akseli Gallen-Kallela: Gustav Mahler.

Tärkein syy mennä keskiviikkona Filharmonian konserttiin Helsingissä oli tietenkin kuulla, miten Susanna Mälkki johtaa Mahlerin viidennen sinfonian. Kyllä konsertin alkunumerollakin oli oma attraktionsa, nimittäin Helmut Lachenmannin (s. 1983) tuubakonsertto Harmonica tuuballe ja suurelle orkesterille. Muistan viimeksi kuulleeni Lachenmannia Rooman Nuova Consonanza -festivaalissa, jolloin esitettiin hänen toinen jousikvartettonsa (”Reigen seliger Geister”, 1989). Jäi mieleen avantgarde-tekstuurin puitteissa toteutettu äärimmäisen hienostunut sointimaailma. Sittemmin luin Lachenmannin paksua opusta Musik als existentielle Erfahrung (1996, Wiesbaden: Breitkopf & Härtel), jossa on teoria erilaisista klangityypeistä – joka sopi omaan esseeseeni ”Valo musiikissa”. Tuubakonsertto on tavallaan johncagelaista modernismia, sarja ikään kuin toisistaan irrallaan olevia ja aina yllättäviä sointitapahtumia kaikin mahdollisin keinoin, soittotavoin ja yhdistelmin. Tuubaa käsitellään osin musiikkiteatterina, soittaja saa välillä hihkaista irrallisia tavuja, mutta välillä on myös wagneriaanisia melodiakaarroksia ja konserton lopulla jatkuvampaa ja sujuvampaa ikään kuin ’konsertoivaa’ musiikillista diskurssia. Sitä ennen lyömäsoitin tikuttaa tasaista rytmiä, jota vasten piirtyy hassusti tuuban äkillisiä väliintuloja. Mutta teoksella on aina yllättävistä sointitapatumista huolimatta syke. Susanna Mälkki sai juuri sillä teoksen pysymään koossa. Ranskalainen Gérard Buquet (s. 1954) oli virtuoosin roolissaan loistava, hän ymmärsi myös että kömpelö tuuba on aina vähän humoristinen soitin lavalla. Minusta tuntuu, että olen tavannut hänet; hänhän opiskeli myös musiikkitiedettä Strasbourgin yliopistossa.

Itse asiassa Lachenmannissa toteutunut musiikin hajoaminen irrallisiksi tapatumiksi alkoi jo Mahlerin sinfonioissa. Onko niissä ’normaalia’ musiikillista logiikkaa? On olemassa Mahler-puolue, joka kysyy kuten hänen suuri saksalais-kreikkalainen tutkijansa Constantin Floros: Warum Mahlers Musik so Geliebt Ist? (Miksi Mahlerin musiikki on niin rakastettua?) Heille Mahler on palvonnan kohde, he unohtavat vastapuolen väitteet, että hänen sinfoniansa ovat kapellismestarimusiikkia, jossa kaikki perustuu orkestroinnin efekteihin. Näin kerran Pariisin Mahler-näyttelyssä hänen originaaleja partituureja tupaten täynnä erivärisillä kynillä tehtyjä alleviivauksia, korjauksia, aksentteja, esitysohjeita.

Toinen puolue vannoo Brucknerin nimeen, jolla symmetriset blokit pitävät musiikkia koossa. Oikeastaan olen ihmetellyt, että Adorno haukkui Sibeliuksen musiikkia epäjohdomukaiseksi ja kuin mielettömäksi puheeksi jossa toisistaan irralliset sanat kuten ”Greta, aura, bensiiniasema” seuraavat toisiaan päättömässä epäjärjestyksessä. Eikö tämä päde paljon enemmän Mahleriin, joka on vaihtelee karaktäärejään aina hämmästyttävästi ja shokeeraaravasti; koskaan ei tiedä mihin tässä oikein päädytään. Ja sitten on tuo orkesterijuttu. Piano-opettajani Wienissä Bruno Seidlhoder kertoi tämän anekdootin: Mitä eroa on Berliozilla ja Mahlerilla? Jos Berliozilta ottaa pois orkesterin, jäljelle jää kehno harmonia. Jos Mahlerilta ottaa pois orkesterin – jäljelle ei jää mitään. Mutta Mahler on jo modernia. Hänen musiikissaan on aina läsnä tietty vieraantuneisuus; hänhän sanoi olevansa ulkopuolinen tshekkiläisenä Itävallassa, itävaltalaisena Saksassa ja juutalaisena koko maailmassa. Helsingissä hän kävi 1907, mutta tapaamisesta Sibeliuksen kanssa ei tullut mitään. Sen sijaan Gallen-Kallela maalasi hänestä muutamassa tunnissa muotokuvan Hitträskissä, jossa hän istuu pimeässä – takkatulen värit loimuavat hänen otsallaan. Se on paras kuva, mitä Mahlerista on tehty, originaali on kaiketi Mäntän galleriassa.

Väriä täynnä on myös viides sinfonia. Mälkin tulkinta siitä oli kaikkein korkeinta luokkaa mitä ajatella saattaa, samoin orkesterin soitto. Ei tosiaan kannata lähteä etsimään parempaa musiikkielämää muualta kuin Helsingistä. Miten Mälkki sai tästä ongelmallisesta teoksesta ja säveltäjästä aikaan jotain niin mykistävän hienoa kuin mitä liioittelematta nyt kuultiin? Suoraan sanoen hänen johtamanaan Mahler kuulostaa paremmalta kuin mitä se onkaan. Luulen, että salaisuus on Mälkin absoluuttisessa rytmitajussa. Hän sai jättiläissinfonian bisarrin oikukkaan rakenteen, kaikkine viittauksineen kansanmusiikkiin, folkloreen, topiikkoihin ja adagiettoineen, hahmottumaan monumentaalisesti ankaralla rytmillään. Se ei salli hänen hetkeksikään poiketa pikkusievään tunnelmointiin, esimerkiksi jousien melodioissa – mihin toki voisi olla tietty lupakin wieniläisen melankolian ilmauksena. Mutta kuulu adagietto oli hänen käsissään sointipintaa, ja laajin kaarin hengittävää fraseerausta. Näin se kohoaakin ehdottomaan vaikuttavuuteensa. Orkesterin taso on huipussaan, kaikki onnistuu, niin soolot, joita Mahler niin anteliaasti kirjoittaa kaikille soittimille – ja valtavat yhteissoinnit fortissimoissa ja huipennuksissa. Tämä konsertti oli ehdottomasti historiallinen tapahtua Filharmonian aikakirjoissa ja osoitti, että Mälkki kuuluu aikamme kapellimestareista suurimpiin.

— Eero Tarasti

Väinö Raition oopperaharvinaisuuksia Kansallisoopperan Alminsalissa

Maalaus Urho Kähkönen. Kuva Suomen kansallisooppera.

Maalaus Urho Kähkönen. Kuva Suomen kansallisooppera.

Taite ry ja Avanti! yhteistyössä esittävät Eino Leinon librettoihin sävelletyt Väinö Raition oopperaharvinaisuudet Kansallisoopperan Alminsalissa teoksessa Neijonnälkä. Luvassa on fantastista musiikkia ja voimallista näyttämökerrontaa. Ensi-ilta on 29.9.2016.

Neijonnälässä kuullaan Raition oopperat Väinämöisen kosinta ja Lyydian kuningas, jotka kapellimestari Tuomas Hannikainen on nyt sovittanut Kamariorkesteri Avantille. Oopperat saavat rinnalleen Raition muuta näyttämömusiikkia: groteskin musiikin melodraamaan Kruununhaan siirappitehdas sekä oivalliset miniatyyrit näytelmään Asaria. Teoksen ohjaa Johanna Freundlich.

Rooleissa loistavat mm. sopraanot Annami HylkiläAnu Hostikka ja Tanja Kauppinen-Savijoki, mezzosopraano Riikka Rantanen, baritonit Juha Hostikka ja Markus Nieminen sekä tenori Ilkka Hämäläinen. Musiikista vastaa 14-henkinen Avanti!.

Näytelmämusiikkien nuottien pelättiin jo kadonneen, ennen kuin pitkähkön etsinnän jälkeen Tuomas Hannikainen löysi ne Kansalliskirjastosta. Sävellyksiä ei tiettävästi ole kuultu sitten vuosien 1920 ja 1937 ensiesitysten. Asaria esitetään Raition orkestraationa, Kruununhaan siirappitehtaan Hannikainen on orkestroinut säilyneen pianonuotin pohjalta.

– Nyt on mahdollisuus kuulla kokonainen konsertillinen lähestulkoon ennen kuulematonta suomalaista huippumusiikkia 1930-luvulta. Olen aivan valtavan innostunut, harvoin pääsee tällaisen aarrearkun ääreen, keroo kapellimestari ja orkestroija Tuomas Hannikainen.

Kansallisooppera on viime vuosina kutsunut oopperaseurueita esiintymään Alminsaliin, jossa on nähty mm. The Fabulous Bäckström Brothersien, Saaristo-oopperan ja Suomalaisen Kamarioopperan vierailut. Myös Kansallisbaletti kutsuu vuosittain vähintään yhden vierailevan tanssiryhmän Alminsaliin esiintymään.

Gramophone-palkittu Vilde Frang soittaa Brittenin viulukonserton RSO:n solistina

Vilde Frang

Vilde Frang

Norjalainen viulisti Vilde Frang esiintyy Radion sinfoniaorkesterin solistina 4.10. MusiikkitalossaFrang tulkitsee Benjamin Brittenin viulukonserton, jonka levytyksestä hän sai arvostetun Gramophone-palkinnon 2016. Konsertin venezuelalaisen kapellimestarin Rafael Payaren johdolla ohjelmassa on lisäksi Berlioz’n Rooman karnevaali ja Fantastinen sinfonia. Konsertti lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/areena.

Norjalaisen Vilde Frangin (s.1986) ura lähti nousuun jo 12-vuotiaana, kun kapellimestari Mariss Jansons pyysi häntä esiintymään Oslon filharmonikkojen solistina. Sittemmin Frang on soittanut niin Lontoon kuin Wieninkin filharmonikkojen kanssa. Omaperäisistä tulkinnoistaan ja maanläheisyydestään tunnettu Frang on soittanut mm. Berliinin ja Münchenin filharmonikkojen, Leipzigin Gewandhaus-orkesterin ja Mahler-kamariorkesterin solistina. Kamarimusiikkia Frang esittää mm. Gidon Kremerin, Martha Argerichin, Truls Mørkin ja Nicolas Altstaedtin kanssa. Hän on esiintynyt mm. Salzburgin musiikkijuhlilla ja Lontoon Proms-festivaalilla. Soolokonsertteja Frang on pitänyt mm. New Yorkin Carnegie Hall’ssa, Lontoon Wigmore Hall’ssa, Wienin Musikvereinissa ja Berliinin filharmoniassa.

Venezuelasta kotoisin oleva Rafael Payare voitti kansainvälisen Nicolai Malko -kapellimestarikilpailun 2012. Samana vuonna hänen mentorinsa Lorin Maazel kutsui oppilaansa kapellimestariksi Castleton-festivaalille Virginiaan, Yhdysvaltoihin. Vuodesta 2014 Payare on toiminut myös pohjoisirlantilaisen Ulsterin orkesterin ylikapellimestarina. Karismaattinen Payare on tämän hetken kysytyimpiä nuoria kapellimestareita. Hän on johtanut mm. Tšekin, Wienin, Münchenin ja Rotterdamin filharmonikoita, Lontoon sinfoniaorkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria ja Chicagon sinfoniaorkesteria. Oopperaa Payare on vieraillut johtamassa mm. Ruotsin kuninkaallisessa oopperassa.

arvio: Izumi Tateno 80 vuotta

Izumi Tateno.

Izumi Tateno.

Helsingin konservatorion sali Ruoholahdessa täyttyi yleisöstä, joka saapui seuraamaan Izumi Tatenon 80-vuotisjuhlakonserttia sunnuntaina 24.9. klo 15. Aurinkokin tuli vihdoin esiin kuin sen uskomattoman élan vitalin houkuttelemana, joka pianistimestarista säteili. Mutta aihetta oli myös jubileerata 20-vuotiasta La Tempesta -orkesteria, jota johti yksi näitä nuoria kapellimestarilupauksiamme ja jo -tähtiämme Eero Lehtimäki. Orkesteria tarvittiinkin, sillä tällä kertaa Tateno esitti kaksi hänelle kirjoitettua pianokonserttoa: japanilaisen Kochiro Mitsunagan (s. 1966) teoksen Concert Fontaine (nimi viittasi Izumiin, joka tarkoittaa japaniksi lähdettä) sekä argentiinalaisen Pablo Escanden (s. 1971) opuksen Antipodas – Fantasia concertante. Tuntui kuin pianistimme olisi vain entisestään voimistunut eikä keskittyminen vain vasempaan käteen vaikuttanut mitenkään näiden teosten sointikuvaa supistavasti. Päinvastoin Mitsunagan konserton alun kohtalokkaat raskaat basson soinnut, jotka viittasivat ilmeisesti säveltäjän kotikaupungin tuhoisaan maanjäristykseen 2016, soivat täydessä fortissimossa dramaattisen painokkaasti. Sinänsä Mitsunagan teosta tullaan varmasti esittämään; se on soivaa, Raveliin usein viittaavaa tekstuuria, joka lavenee leveäksi jousien cantilenaksi, syvään hengittäväksi melodisuudeksi, ’melokseksi’ kuten sanotaan. Sointikuva saattaa olla hetkittäin tunteelliseen elokuvamusiikkiin assosioiva, mutta samalla siinä on hienostunutta Sinnlichkeitia, eikä mikään viittaa siihen, että tämä olisi erityisesti japanilaisen säveltämää musiikkia. Tateno pystyy toteuttamaan laajoja legatokaaria ja silloittamaan musiikin hyppyjä sävelavaruudessa. Teos sopi taiteilijalle aivan erinomaisesti.

Illan toinen konsertto taas heti paljasti, että ollaan latinalaisessa Amerikassa. Ei voinut olla ajattelematta Ginasteraa, Chavezia tai Villa-Lobosia. Perkussiiviset rytmikuviot huipensivast teoksen, mutta juuri kun sen luuli päättyneeksi, se jatkuikin ja siirtyi tango-sitaatteihin. Niitä ei oikeastaan olisi lainkaan tarvittu, sillä teos oli jo tehnyt vaikutuksensa absoluuttisilla elementeillään. Tatenon tulkinta teoksesta oli intensiivinen loppuun saakka. Hän on kuin kotonaan myös tässä maanosassa, onhan hän mm. levyttänyt brasilialaisen Ernesto Nazarethin tangoja, jotka eivät ole mitään helppoja kappaleita, eivätkä missään tapauksessa kuin huononnettua Albenizia, kuten Tawaststjerna (vanhempi) niitä kerran luonnehti.

Mitä kaikkea tuleekaan muistoina mieleen, kun Tateno astuu lavalla. Pitkä ura Suomessa ja suomalaisen musiikin hyväksi; mutta kotimaan kutsu on vahva ja näin Izumi on nyt palannut synnyinseuduilleen ja asuu enimmäkseen Tokiossa. Ilman häntä suomalainen pianismi olisi kyllä ollut paljon köyhempi. Ei kenelläkään ollut tässä maassa sellaista tekniikkaa kun hänellä, kun hän tuli tänne 1960-luvulla.

La Tempesta orkesterin konserttimestari on puolestaan Izumin poika Janne Tateno ja orkesteri onkin kaiketi voimakkaan japanilaishenkinen ja japanilaisten yritysten ja privaattien henkilöiden sponsoroima. Se soi erittäin täyteläisesti Ottorino Respighin Antiche danze ed arie per liuto sarjassa nro 3. Johtajana nuori Eero Lehtimäki karttoi kaikkea turhaa elehtimistä, hän keskittyi olennaiseen kuten joku Richard Strauss. Mutta tarvittaessa hän oli myös napakan rytminen, kuten Pehr Henrik Nordgerinin Pelimannisarjassa, joka huipentui hyvin bartókmaiseen tanssihurmioon.

Harvasta konsertista poistui niin hyvällä mielellä kuin tästä kaksinkertaisesta juhlahetkestä. Tateno on esimerkki sammumattomasta energiasta ja uskosta taiteeseen – ja hänen tapauksessaan myös pianismiin. Hiljattain olimme juhlineet hänen 77-vuotispäiväänsä, mikä on japanilaisessa kulttuurissa kuulemma jotain aivan erityistä. Mutta tuntui kuin hän siitä olisi vain kasvanut ja noussut uusille tasoille ja korkeampiin sfääreihin. Mitä saammekaan kuulla kun hän täyttää 90 vuotta!

— Eero Tarasti

Izumi Tateno 80 vuotta
Helsingin konservatorio
Sunnuntai 24.9. klo 15

arvio: Totuuden hetkiä nykyoopperassa

Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Helsingissä voi todella kokea oopperaelämyksiä, löytöjä ja uutuuksia. Syksyllä on Kansallisoopperan ohjelmistossa Sebastian Fagerlundin Höstsonaten – Syysonaatti – ja Kansallisteatterin Omapohja –näyttämöllä kaksi Paul Hindemithin teosharvinaisuutta. Jälkimmäinen tuli parrasvaloihin lähinnä sopraano Laura Pyrrön ansiosta. Hän oli keksinyt nämä Hindemithin kamarioopperat, kääntänyt libretot ja laatinut valaisevat ohjelmakommentit – sekä ennen kaikkea lauloi kummankin teoksen pääroolit.

Ensinnä kuultiin ooppera Hin und zurück – Sinne ja takaisin vuodelta 1927, musiikki oli askeettisesti kirjoitettu vain huilulle (Katja Sirkiä) ja pianolle (Tiina Korhonen). Se edustaa Hindemithin ’uusasiallista’ neoklassismia, taustana hänen paluunsa Bachiin ja versionsa ’lineaarisesta kontrapunktista’. Teos on kauden avantgardea, tuota ’espressivo inexpressif ’ tyyliä ts. epäilmaisevaa ilmaisua, joka kaihtaa kaikkea tunteellisuutta. Oopperan juoni on lopulta aivan sivuseikka. Pari Helene ja Robert joutuvat riitaan edellisen syntymäpäivänä, Robert surmaa Helenen ja sitten itsensä. Mutta sitten deus ex machina puuttuu tapahtumien kulkuun ja peruuttaa ne. Palataan takaperoisesti alkuun. Väliajalla ohjaaja Ville Saukkonen kertoi, miten vaikea tehtävä tällaisen ’kubistisen’ teoksen näyttämötoteutus oli. Mutta hän oli luonut teokseen erinomaisesti sopivan formalistisen tai ehkä oikeammin strukturalistisen elekielen. Kyseessä oli todellinen Verfremdung tekniikka eli vieraannuttaminen, joka oli kauden muotia alkaen Bertolt Brechtistä. Näyttelijät ovat eräänlaisia nukkeja tai berliiniläiskabareen tanssijoita. Tähän musiikkiteatterin lajiin viittasi myös mm. tuolien käyttö rekvisiittana. Laulajat ja tanssijat olivat kaikki oikeita ’tyyppejä’ tähän erikoiseen burleskiin spektaakkeliin.

Laura Pyrröä olemme tottuneet viime aikoina kuulemaan romanttisissa italialaisissa ooppera-aarioissa, tai Sibeliuksessa. Kun hän ilmaantuu ulkomailla lavoille hän edustaa pohjoismaista laulajatarta hopeisine äänineen ja olemuksineen ja valloittaa yleisönsä aina. Nyt hän näytti itsestään aivan uusia dramaattisia ja näyttämöllisiä puolia. Kuka ties hänestä tulee vielä loistavan laulajattaren uransa ohella oopperaohjaaja. Bäcströmin veljekset loivat aivan oikeat karaktäärit ja lauloivat oikeassa teokseen sopivassa tyylilajissa. Margit Westerlund oli vaikuttava professorina, samoin Mari Hautaniemi, Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen. Hetkittäin tuli tunne kuin olisi katsonut japanilaista kabukiteatteria.

Pidempi teos, väliajan jälkeen kuultu Sancta Susanna vuodelta 1922 oli taas aivan erilaista dramaattista, perinteisen juonellista oopperaa. Aihe on sangen antiklerikaalinen kuvaten luostarielämän ahdistavuutta ja lopulta vapautumista siitä kaiken uhallakin. Tämä on sitä synkempää saksalaisen modernismin linjaa sarjassa Schönbergin Erwartung ja Bergin Lulu. Laura Pyrrön Susanna on nuori nunna, joka ei ole kyennyt tukahduttamaan itsessään viettejään toisin kuin sisar Klementia. Molemmat he ensinnä kauhistuvat kaikkia oikean elämän merkkejä, joita tuovat n äyttämölle raikas sensuelli pari Tyttö ja poika (Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen), molemmat oivia luonnetanssijoita. Mutta sitten Sisar Susannasta kuoriutuu esiin hänen oikea minänsä – kaiken uhallakin. Laura Pyrrö onnistui jälleen näyttämöllisesti kuvaamaan tämän transformaation vaikuttavasti. Eleetön lavastus ja valaistus valoivat tunnelmaa tähän ahdistavaan luostarimiljööseen. Tässä oli musiikkia toteuttamassa laajempi ensemble, mukana myös urut. Soittajien nimiä ei mainittu ohjelmassa, mutta tunnistin ainakin urkuri Matti Oikarisen ja viulisti Olivia Hollidayn. Sattuipa vielä niin hauskasti, että väliajalla juttelin Hufvudstadsbladetin kriitikon Jan Granbergin ja Oikarisen kanssa, koska olimme yhdessä toteuttaneet 1968 RUK:n kurssijuhlassa Mozartin oopperna Ryöstö seraljista. Se nyt ei tähän kuulu, mutta pienessä maassa ollaan – ja oopperaesitys on aina myös sosiaalinen tilaisuus. Sinänsä olin ensimmäistä kertaa tässä mukavassa pikkuteatterissa Omapohjassa, jota tosin emme ensiksi tahtoneet löytää kun Itäinen ja Läntinen teatterikuja sekoittuivat mielessämme.


Kansallisooperan Syyssonaatti tai pitää kai ehdottomasti sanoa ensinnä ruotsiksi Höstsonaten – niin ruotsalaista tämä nyt kertakaikkiaan on. En olleenkaan ihmettele, että kuulemma prinsessa Viktoria kävi sitä katsomassa. Tästä on jo paljon kirjoitettu ja tietenkin ensisijassa teos on säveltäjä Sebastian Fagerlundin uran kohokohtia, erittäin merkittävä lisä kotimaisen oopperan sarjaan. Musiikki ja orkesteri on tässä läpi kotaisin wagneriaanisessa draamssa etusijalla. Kuten saksalainen musiikin tutkija Alfred Lorern sanoi Wagnerista, kun laulaja lopettaa lavalla niin ’melos’ jatkuu orkesterissa. Tällä tavalla oopperasta tulee oikeastaan sinfoniaa. Wagnerillahan aina joudummekin kysymyään, onko tämä ensi sijassa sinfoniaa vai teatteria. Mutta wagneriaanista on myös se, että kun ooppera alkaa kaikki olennainen on jo tapahtunut, Ihmisten kotalot on jo määrätty. Syyssonaatissa näyttämöpuoli on tietenkin selviö siinäkin mielessä, että lähes kaikilla on mielessään toinen Syyssonaatti, Ingmar Bergmanin elokuva, päärooleissa huippuvaikuttavat Liv llman ja Ingrid Bergman, sinä kautena kun hän seurusteli Lars Schmidtin kanssa, jonka olen tavannut Tukholmassa. Olennaisin ero Fagerlundn ja Bergmanin Syyssonaatin välillä on kuitenkin seuraava: Bergmanilla pianistiäidin tausta paljastuu vasta vähitellen, ja tavallinen päällisin puolin viehättävä pappilan arki paljastuu painajaiseksi. Dramaturgisesti tämä on hieman samantapainen kuin Tshehovin Vanja-eno, jossa siinäkin maaseudulle jääneet sukulaiset palvovat kaupungissa elävää tähteä, professoria, kunnes tämä saapuu kylään ja tukahdutetu tunteet alkavat jyllätä. Koittaa totuuden hetki. Mutta se ei ole ollenkaan selvää elokuvan tai teatterikappaleen alussa, vaan muodostaa yllätyksen ja kehityksen kohti tragediaa.

Sen sijaan Fagerlundin oopperan ensi tahdeista alkaen on selvää, että olemme kertakaikkian traagisessa Stimmungissa, eräänlaisessa psykoanalyyttisessä ahdistuksessa, minkä ’isotopian’ Fagerlundin msiikki manifestoi äärimmäisen efektiivisesti. Sinänsä musiikkina tämä ei ole kaukana Einojuhani Rautavaaran hyvin jatkuvasta enkeli-tyylistä, eikä yllättävää kyllä ruotsalaisen Allan Pettersonin sinfonioista. Mutta Fagerlundin oopperassa ei ole juuri lepokohtia, paitsi muutamat ekskursiot hallusinaatioihin ja heleämpien lyömäsoitinte käyttö. Oopperan loppuratkaisu, toivoton paluu samaan on oikeastaan selvää jo alusta alkaen. Muistettakoon, ettei Wagner koskaan jätä kuulijaansa thän tilaan, Kuten kapellimestari Christian Thielemann on sanonut, yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun.

Oopperan orkesteri ylsi intensiiviseen tehoon John Storgårdsin johdolla. Ohjaus ja lavastus sisälsivät lukuisia erinomaisia oivalluksia kuten syksyyn viittaavat väliverhot ja ennen kaikkea kuin antiikin tragediaa, ’elävää muuria’ katsomon edessä (Schillerin ajatus) markeeraava kuoro. Nyt se edusti Charlotte Andergastin elämää dominoivaa heideggerlaista das Man seinia eli hänen tukiyhteisöään,ihailijakerhoaan, jonka kommentit liikuttavasta kosketuksesta pianistilla jne muodostivat ironisen vastakohdan näyttämön todellisille tapahtumille. Pääroolissa oli kuin itseoikeutettuna Anne Sofie von Otter, joka yleensä laulaa hyvin draama-ja tekstipainotteisesti esimerkiksi liediä, mutta joka nyt karttoi kaikkea liiallista ilmaisua ja ylinäyttelyä. Evan epätoivoa kuvasi hyvin Erika Sunnegårdh ja pappismiehenä Tommi Hakala oli myös lempeydessään samalla vahva. Helenana taas Helena Juntunen näytteli ja lauloi tämän vaikean roolin sangen uskottavasti. Nicholas Söderlund Leonardona, Otto Lehtonen Erikinä – kaikki läpeensä vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan teoksen esittäminen oli merkkipaalu oopperamme historiassa; varmasti Fagerlundin teos lähtee tästä kiertämään kansainvälisille lavoille.

– Eero Tarasti