Amfion pro musica classica

Category Archives: Levyarviot

Uusien julkaisujen arvioita

CD-arvio: Yllättävä Maire Halava

HalavaAmfi1

Maire Halava piano recordings 1951-1966. Finlandia Classics  Fincla 23. 3 CD

Maire Halavaa (1911–2004) voisi luonnehtia tällä hetkellä yhdeksi tuntemattomimmista suomalaisista pianisteista. Hänen taiteellis-teknisen tasonsa huomioiden kyseessä on ollut anteeksiantamaton unohdus, joka nyt korjaantunee kolmen CD-levyn kokoelman avulla. Halava ei tullut koskaan levyttäneeksi mitään, mutta esiintyi usein radiossa, Suomen lisäksi Pohjoismaissa. Jossain vaiheessa taiteilijat arvelivat, että siellähän nauhoitetut tulkinnat säilyvät Yleisradion arkistossa. Toisin kävi ja ainoastaan ne kauaskantoiset, jotka olivat hankkineet itselleen suhteellisen kalliit kotimagnetofonit pystyivät ottamaan lähetyksistä talteen omat tulkintansa.

Maire ja Juho Hämäläisen perheeseen magnetofoni oli hankittu ja 9,5 senttimetrin sekuntinopeudella pyörivälle nauhalle pystyttiin taltioimaan soittavan perheenemännän tulkintoja. Nauhat unohtuivat pianistin kuoltua komeroon magnetofonin lopetettua toimintansa. Pianistin tyttären, sellotaiteilija Leena Kantolan toimesta ne otettiin esiin kopioitaviksi. Tero Halvorsenin huolellisesti editoimat tulkinnat ovat todiste enemmästä kuin soittajansa omasta taidosta. Ne ovat jälleen yksi esimerkki siitä, että monet Halavan ikäpolven suomalaiset pianistit olivat hyvää kansainvälistä tasoa.

Levykokoelman painopisteessä ovat tulkinnat neljästä pianokonsertosta. Väheksymättä Beethovenin neljättä taikka Schumannia ja Palmgrenin Metamorfooseja on tulkinta Brahmsin B-duuri konsertosta erityisen vakuuttava. Valitettavasti 1. osa on jätetty pois, koska siitä puuttuu alusta hiukan.Olisiko kotinauhoittajan valppaus herpaantunut hetkeksi. Tästä osasta on kuitenkin jäljellä yli 12 minuuttia ja soitto yhtä laadukasta kuin muissakin osissa. Ehkäpä sekin osa saadaan joskus julkisuuteen.

Kokoelmassa on myös mukana muutamia Brahmsin myöhäisiä pianokappaleita. Sanotaan, etteivät saksalaiset usein arvostaneet niitä niiden intiimin luoteen takia. Intiimejä ne todella ovat. Kun Brahms kerran esitti niitä Bad Ishlissä hyville tuttavilleen hän soitti yksinään huoneessa ja kuulijoitten täytyi kuunnella soittoa ulkopuolelta oven kautta.

HalavaAmfi2

Halavan ote tuntuu näissä kappaleissa luontevalta, hän on selvästi omalla alueellaan. Intermezzossa op. 117/1 hän käyttää muutamissa paikoissa sellaista tapaa, että soittaa vasemman käden arpeggiot oikean käden melodiasävelen jälkeen. Se on ainakin Brahmsin tapauksessa legaali tapa. Tunnetuin esimerkki lienee pianosonaatin op. 2 finaalissa. Edesmenneen pianopedagogiikan professorin Martti Paavolan mukaan tapa oli laki leipzigilaisessa perinteessä. Nykysäveltäjät eivät juuri kirjoittele arpeggioita, mutta tapa kannattaa pitää mielessä. Viimeksi törmäsin tähän arpeggio-käytäntöön Ralf Gothónin tulkinnassa Schumannin Träumerein lopputahdeissa. Tässä tapauksessa en ole varma autenttisuudesta. Ainakaan Clara Schumannin oppilas Adelina de Lara ei käytä kyseistä tapaa levytyksessään.

Mutta palataksemme vielä Halavaan. Es-duurirapsodiassa op. 119 hän on ehkä yrittänyt tulkita liian massiivisesti, pedaalia olisi voinut olla hiukan vähemmän. Tahdeissa 97-125 saisivat etulyönnit kuulua selvemmin, nehän ovat niin hupaisia.

Yleisesti otaen Halava on Brahmsissa omalla alueellaan, entäpä miten Chopin luonnistaa. Halavan Chopin-tyyli on selkeälinjaista ja vailla turhaa hienostelua. Scherzossa cis-molli on intensiteettiä ja vauhtia, oktaavihypyt pysyvät valitussa tempossa. Jäämistössä on säilynyt myöskin Chopinin b-mollisonaatti, jonka kaksi ensiosaa on soitettu todella temperamentikkaasti. Ilmeisesti nauhoitusta ei koskaan lähetetty eetteriin, ehkäpä pianisti ei ollut tyytyväinen suoritukseensa.

Vanhinta musiikkia levykokoelmassa edustaa erinomaisen sujuvasti soitettu Bachin c-mollipartita. Mozartin Duport-muunnelmat on selvitetty tyylikkään koruttomasti. Sibeliuksen, Kasken ja Palmgrenin sävellysten tulkinnassa ei ole moitteen sijaa. Moderneinta musiikkia Halavan ohjelmistossa edustaa Prokofjevin 3. sonaatti, jonka nauhoitus lähetettiin 29.12.1957. Esitys on temperamentikas ja teknisesti varma, kesto 7`30”. Joku Daniil Trifonov vetäisee sen livetaltioinnissaan aikaan 6`50”, mutta eihän kyseessä ole nopeuskilpailu.

Tuona vuonna 1957 Halava muuten esiintyi usein Yleisradiossa. Helmikuussa lähetettiin 25 minuutin ohjelma Palmgrenia, joka uusittiin maaliskuussa. Toukokuussa hän soitti viisi Sibeliuksen sävellystä ja esitys uusittiin kesäkuussa. Heinäkuussa hän esitti Brahmsin f-mollisonaatin ja lokakuussa Beethovenin Jäähyväis-sonaatin. Palmgren- ja Sibelius-numerot lähetettiin vielä marras- ja joulukuussa. Jäähyväis-sonaatti on säilynyt Halavan perhearkistossa, mutta valitettavasti 1. osassa on joitain häiriöitä nauhalla. Miten paljon sellaiset merkitevät kokonaisuudessa on punnittava tapauskohtaisesti. Mikäli soittajana olisi Hans  von Bülow niin eipä olisi paljon nokan koputtamista. Beethovenilta on säilynyt myöskin A-duurisonaatti op. 101 ja tulkinta on hyvinkin julkaisukelpoinen.

Julkaistun kokoelman päätökseksi on sijoitettu Debussyn Jardins sous la pluie. Halavan otteessa ei ole valittamista, olihan hän nuorena ollut kahteen otteeseen Pariisissa Nadia Boulanger`n opissa. Samaa luokkaa olisi kotiarkistossa säilynyt tulkinta Debussyn teoksesta Ilotulitus.

Kotiarkistossa on säilynyt myös hiukan kamarimusiikkia Arno Granrothin ja Esko Valstan kanssa. Henkilökohtaisesti nauhoitin 1970 osan Erkki Kantolan konsertista, jossa piano-osuuden soitti Maire Halava. Materiaalia uusillekin levytyksille siis olisi mikäli kiinnostusta löytyy.

Kokonaisuutena erittäin hyvin toimitettu kokoelma saa miettimään hiukan uudestaan Halavan ajan suomalaisten pianistien paremmuusjärjestystä. Halavassa meillä oli pianisti, joka hallitsi kaikki oleelliset tyylit ja joka selvitti puhtaasti esiintulleet tekniset ongelmat. Hänen ei tarvinnut käyttää aikaansa nuorena lukiossa istumiseen ja hän ryhtyi opettamaan vasta myöhemmin elämässään. Hänellä oli ilmeisesti päivisin aikaa harjoitella ohjelmistonsa hyvään kuntoon. Puhutaan paljon siitä, kuinka monta tuntia olisi päivässä harjoiteltava. Olisi myös syytä huomioida, että jokaista harjoitustuntia pitäisi vastata myös aika täydelliseen lepäämiseen. Ei ole järkevää, että pianisti ”levätessään” siivoaisi tai tekisi ruokaa.

Halavan, Rolf Bergrothin, Timo Mikkilän ja Tapani Valstan lisäksi olisi monia menneen polven suomalaisia pianisteja, jotka pitäisi nostaa unohduksesta. Kurt Walldénilla oli vielä viimeisessä konsertissaan tallella ranskalainen jeu perlé -otteensa. Kauko Kuosma vetäisi kerran Wienistä tultuaan Beethovenin Hammerklavierin. Ritva Arjavalla on muovikassillinen hienoja tulkintoja vain julkaisua odottamassa. Heidän kaltaistensa taiteilijoitten saavutukset ovat osa soivaa suomalaista kulttuuria.

— Petri Sariola

CD: Henryk Melcerin pianoteoksia

Melcer CD kansi

Jyväskyläläinen pianisti ja Puolan tuntija Matti Asikainen on löytänyt  historian hämärään painuneiden säveltäjänimien joukosta pienen helmen nimeltä Henryk Melcer (1869-1928). Tämä oli yksi monista 1800/1900-lukujen vaihteen puolalaisista säveltäjä-pianisteista. Kotimaassaan Melcer oli aikansa keskeisimpiä musiikkielämän johtohahmoja, mutta nykyään hänet on jo kauan sitten unohdettu ellei sitten satu tuntemaan Melcerin monesti levytettyä transkriptiota Moniuszkon varmaan tunnetuimmasta laulusta Prząśniczka (Kehrääjätär), josta on yhä edelleen saatavana uusia nuottipainoksia.

Siinä missä Selim Palmgren kollegoineen kokivat olevansa Sibeliuksen varjossa,  joutuivat Melcerin puolalaiset aikalaissäveltäjät (Juliusz Zarębski, Zygmunt Noskowski, Zygmunt Stojowski, Xaver Scharwenka, Alezander Zarzycki, Moriz Moszkowski, Ignace Jan Paderewski, Władysław Żeleński, Ludomir Różycki, Ignaz Friedman, jopa Karol Szymanowski ja lukuisat muut)) epäilemättä elämään Chopinin vielä suuremmassa varjossa.  Ehkäpä osaltaan siksi Melcerin hyvin suppean sävellystuotannon (jonka valtaosan soolopianolle Asikaisen levy sisältää) lähes kaikki teokset ovat joko pianolle tai ainakin sisältävät piano-osuuden.

Suomalaiselle yleisölle Melcerin tekee kiinnostavaksi hänen vajaan vuoden mittainen vierailunsa Helsingin Musiikkiopiston pianonsoiton pääopettajana lukuvuonna 1895-6. Samassa virassa oli vuosina 1888–1890 toiminut Ferruccio Busoni. Kaikkiaan Melcerillä oli Helsingissä 14 oppilasta, heistä huomattavimpana Selim Palmgren (Melcerin myöhemmistä oppilaista maineikkain on maailmankuulu puolalaissyntyinen pianisti Mieczyslaw Horszowski). Melcerin Helsingin vuodesta kertoo ansiokkaasti Asikaisen Finlandia-Polska-lehden numerossa 2014-2015 julkaistu artikkeli. Puolan kielen taitoinen Asikainen lienee Suomen johtava Melcerin aikakauden puolalaisen musiikin ekspertti joten eipä ihme, että  hän soittaa luotettavan oloisesti  nämä melodiset romanttistyyliset miniatyyrit. Ainoa laajempi teos on Muunnelmia puolalaisesta teemasta, joka osoittaa säveltäjän hallinneen myös laajemmat muotorakenteet. Useimmat levyn teokset saavat nyt ensilevytyksensä. Melcer kirjoitti myös lukuisia transkriptioita pianolle, lähinnä Moniuszkon lauluista, tunnetuimpana yllämainittu Kehrääjätär. Levyn ainoa tähän kategoriaan kuuluva teos on sovitus Kehruulaulusta Melcerin ainoasta oopperasta Maria.

Niille, jotka haluavat tutustua myös säveltäjän suurimuotoisempiin teoksiin, Hyperionin ”The Romantic Piano Concerto” -sarjan 44. osa tarjoaa Melcerin molemmat pianokonsertot (1. konserton – joka kuului itsensä Ignaz Friedmanin ohjelmistoon – levytti aikanaan myös Michael Ponti). Myös Acte Préalable on julkaissut CD:llä Melcerin pianokonsertot (AP0163) sekä kamarimusiikkiteokset (AP0333).

— Paul Forsell

Trois morceaux caracteristiques op. 5
Morceau fantastique (Phantasiestück)
Etude in D major op. 8
Nocturne in A major
Prelude in C major
Fugue in C sharp minor
Variations sur un theme populaire polonais
Quasi mazurka sur le theme W.M.S.
Valse a la Chopin
La Fileuse de l’opéra ”Maria”

Asikainen Matti, piano
ACTE PRÉALABLE AP0261 [70’19 ]

Levyarvio: Anna Liisa

annaliisalevynkansi

On kahdellakin tapaa juhlavaa pitää käsissään Ondinen tuoretta julkaisua Veli-Matti Puumalan Anna Liisasta (2001-2008). Suomalaista nykyoopperaa ja -näyttämömusiikkia päätyy tallenteeksi asti vain harvoin, ja myös tänä vuonna 50 vuotta täyttäneen säveltäjän diskografiaan levytys on ajankohtainen, ansaittu ja tärkeä lisäys.

Oopperan libretto on säveltäjän ja tämän vaimon, kirjallisuudentutkija Tiina Käkelä-Puumalan sovitus Minna Canthin saman nimisestä näytelmästä vuodelta 1895. Canthin päähenkilö on menossa naimisiin Kivimaan tilan Johanneksen kanssa, mutta on salannut olleensa joitain vuosia aiemmin raskaana ja tappaneensa epätoivoissaan synnyttämänsä lapsen. Tämän lapsen isän, renki Mikon äiti Husso kertoo pitkään kylästä poissa olleen Mikon olevan paluumatkalla, ja uhkaa paljastaa lapsenmurhan, ellei Anna Liisa lupaudukin Mikolle. Kun Anna Liisa kieltäytyy, Husso kertoo kuolleesta lapsesta Johannekselle sekä Anna Liisan vanhemmille, ja avioliitto Mikon kanssa näyttää pakon sanelemalta. Anna Liisa kuitenkin tunnustaa murhan äkkiä Pyhän Hengen – ei siis Isän, Pojan tai edes Neitsyt Marian – armosta vakuuttuneena, ja ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

Savonlinnan oopperajuhlien osatilauksena alkunsa saanut ooppera sai pitkään odotetun kantaesityksensä vasta musiikkiteatteri Kapsäkin tuotantona ja Erik Söderblomin ohjauksena Helsingin juhlaviikoilla 2008. Helmikuussa 2014 tehdyssä äänityksessä jalkeille on saatu kantaesityksen tapaan Tapiola Sinfonietta Jan Söderblomin johdolla, ja roolituskin on miltei täsmälleen sama kuin kuusi vuotta aiemmin. Näin syystäkin: päärooleissa laulavien Helena Juntusen sekä Ville Rusasen ura ja ilmaisu ovat sittemmin vielä edenneet, ja muukin miehitys tekee laadukasta työtä. Solistikunnan uusi tulokas, kantaesityksen Jyri Lahtisen Rovastina korvannut Jouni Kokora laulaa lyhyen roolinsa hyvin vaikuttavasti.

Erityinen ilo on kuulla Anna Liisan voimakkaana taustavaikuttajana toimineen, levytyksen aikaan jo näyttämöuransa päättäneen Jorma Hynnisen laulua Kortesuona, Anna Liisan isänä. Hynnisen tunnerikas lausuntavoima on omaa luokkaansa, kun taas muilta pienempien roolien laulajilta ja erityisesti kuorosolisteilta silloin tällöin toivoisi luontevampaa, puheenomaisempaa otetta.

Eri henkilöillä on taitavasti, selkeästi sävelletyt äänelliset profiilinsa. Juntunen säihkyy pitkässä ja vaativassa roolissa Anna Liisana avaten sopraanon suuret hypyt suvereenisti, ja Rusanen laulaa Mikon korkeassa baritoniroolissa notkeasti kyeten hiljentämään ylimmänkin alueen vaikuttavasti. Baritoni Juha Hostikan Johanneksen repliikit päättyvät puolestaan usein kohoten, hiukan höntteinä huudahduksina.

Aivan oma, merkittävä tapauksensa on matalarekisterinen Husson rooli, jonka Sanna Kurki-Suonio laulaa kansanmusiikillisella äänenmuodostuksella. Tanja Kauppisen vakaalla, kauniin tummasävyisellä sopraanolla esittämä Riikka (Anna Liisan äiti) sekä myöskin hyvää työtä tekevän Anu Hostikan Pirkko (päähenkilön sisko) eivät hahmotu kenties aivan yhtä selkeäpiirteisinä. Pikkusisko Pirkko on alkuperäisnäytelmän tärkeä, terävä-älyinen lapsihahmo, jonka äänenkäyttöön jää Hostikalta kaipaamaan vielä selkeämmin artikuloitua lapsekkuutta.

Canthin teksti alkaa suoraan tuvasta ja loppuu seinään – oopperalle sopivaa unenomaisuutta luo librettoon lisätty prologi, ja sulkevana eleenä teoksen lopussa käytetään kuoron kaiuttavaa, reflektoivaa osuutta. Helsingin kamarikuoro on muutenkin merkittävässä roolissa Anna Liisan mielensisäisen tunneliikkeen sekä tämän kokeman sosiaalisen paineen ilmentäjänä. Se laulaa yhtä lailla vakuuttavasti ensimmäisen kohtauksen hillityllä svengillä kasvavassa lopussa kuin kolmannessa näytöksessä päähenkilön kanssa käytävässä, vokaliisiksi muuttuvassa vuoropuhelussakin.

Melko oleellinen muutos Canthin näytelmään on Husson lapsenmurhan paljastusta edeltävän vaiheen lyhentäminen. Ratkaisu toimii, mutta Johanneksen henkilöhahmosta se tekee yksiulotteisemman. Näytelmän Johannes on hieman vastahakoista Anna Liisaa kanssaan avioliittoon usuttava patriarkaalisen konvention edustaja, joka tyrmistyy murhan paljastumisesta, mutta muuttaa mielensä ja on lopussa Anna Liisan puolella. Oopperan Johannes taas on tahdoton tohelo, joka ei anna anteeksi. Mikon henkilöhahmoa on sen sijaan kehitetty uskottavammaksi, ”kylmäkiskoisesta opportunistista sympatiaa herättäväksi mieheksi unelmineen”, kuten Lauri Mäntysaari hyvässä teosesittelyssään toteaa.

Husso on sekä näytelmän että oopperan keskeinen, konfliktin liikkeelle laittava hahmo. Roolin antaminen kansanmuusikolle on ratkaisuna omaperäinen ja sikäli perusteltu, että näytelmässäkin juuri Husso on ulkopuolinen, alempaan sosiaaliseen asemaan lukittu henkilö, jolla on vain voitettavaa – toisin kuin esimerkiksi Mikolla, josta on tienesteillään tullut ”isäntämiehen veroinen”. Esimerkiksi kauniissa Anna Liisan kohtaloon eläytyvässä balladissaan tai lapsenmurhan paljastaessaan Kurki-Suonion Husson ilmaisu pääsee oikeuksiinsa, mutta yleisesti ottaen äänen mahdollisuuksia voisi esitellä räikeämminkin.

Kansanmusiikkia teoksessa kuullaan muulloinkin kuin Husson laulaessa: se säilyttää oman dialektinsa melko suoraviivaisesti, mutta tuntuu kuitenkin tuoreelta. Anna Liisan ja Riikan laulama virsi on puolestaan etäännytetty voimakkaammin osaksi oopperan sävelkieltä, ja selkeiden alluusioiden kiusaus vältetään.

Anna Liisa sai hyvän vastaanoton jo kantaesityksensä aikaan: Kimmo Hakola totesi Uudessa Suomessa ”uuden suomalaisen merkkioopperan syntyneen”, tämän julkaisun nimimerkki llmapuntari oli samalla kannalla, ja Helsingin Sanomien Samuli Tiikkaja kehui erityisesti oopperan librettoa. Gramophone puolestaan valitsi käsillä olevan levytyksen juuri Editor’s Choice-kategoriaansa, ja sen kriitikko Mike Ashman totesi Anna Liisan olevan ”erityinen ooppera, joka ansaitsee laajan kansainvälisen levityksen.”

Puumalan musiikki huokuu eräänlaista ehdottoman valikoivaa eklektisyyttä: siinä kuullaan idearikasta, kauniin haaleasta aina räjähtävän reaktioherkkään yltävää modernistista ilmaisua, mutta myös etnoballadi, jonka yksinkertainen pizzicato-säestys voisi olla suoraan Hollywood-soundtrackilta. Tapiola Sinfonietta ja Söderblom työskentelevät yhdessä laulajien kanssa tämän kaiken parissa vaikuttavasti.

Parhaimmillaan – vaikkapa ensimmäisen näytöksen lopettavassa kehtolaulussa, kolmannen näytöksen monologi-tertsetissä tai loppukohtauksessa – Anna Liisan musiikki on huumaavaa. Sopii siis toivoa, että Puumala säveltää näyttämölle jossain vaiheessa lisääkin.

 — Justus Pitkänen

ks myös http://www.amfion.fi/veli-matti-puumala-anna-liisa-3/#more-9312

CD recensione: Risto-Matti Marin & l’arte della trascrizione

Marin 1  Marin 2  Marin 3

The art of transcription”; ”The Art of Transcription II”
Pianoforte Risto-Matti Marin
CD Alba ABCD 240 & ABCD 305

Magic fire and other Wagner transcriptions”
Pianoforte Risto-Matti Marin
CD Alba ABCD 353; www.alba.fi

Il programma presentato da Risto-Matti Marin nei tre compact disc da lui dedicati alle trascrizioni pianistiche riflette solo in parte le scelte più frequenti compiute da altri colleghi e presentate all’interno di programmi concertistici o discografici. L’enorme varietà di esempi presenti in letteratura e la disponibilità odierna di migliaia e migliaia di spartiti on line permette oggi del resto a un interprete curioso di addentrarsi con facilità in un comparto magari non così ricolmo di capolavori ma comunque ben popolato di pagine interessanti e ben costruite, spesso testimonianza di un’epoca oggi scomparsa in cui la mancanza di mezzi di riproduzione del suono giustificava la nascita di trascrizioni per strumenti solisti o piccoli ensemble di partiture sinfoniche o di melodrammi ai quali solamente un pubblico molto selezionato poteva accedere nei grandi teatri o nei salotti più esclusivi. Che la trascrizione possa anche diventare un lavoro artisticamente autonomo è cosa risaputa, come è risaputo il fatto che l’autore che meglio seppe elevare a forma d’arte indipendente il comparto della trascrizione – o meglio della Fantasia o Parafrasi – fu senza dubbio Franz Liszt. E’ improbabile che il maestro di Liszt, Carl Czerny, abbia influito più di tanto sul giovane allievo nell’arte della fantasia su temi d’opera e siamo sicuri che il discepolo fosse già in grado in tenera età di improvvisare con grande estro sui motivi dei lavori all’epoca più in voga. Certo è curioso che la Fantaisie brillante sur des motifs de Le Nozze di Figaro op. 493 di Czerny – una delle pagine di raro ascolto scelte da Risto-Matti Marin – e la ben più importante Fantasie über Motive aus Figaro und Don Juan di Liszt siano state entrambe scritte nel 1842. Il lavoro di Liszt, rielaborato molto più tardi da Busoni, non è nemmeno confrontabile con la graziosa compilation di Czerny, ma sarebbe sbagliato liquidare quest’ultima come un semplice prodotto di origine industriale messo assieme seguendo le precise regole esposte dal metodico Carl nei suoi trattati di composizione. Marin naviga con scioltezza attraverso i richiami brillanti che Czerny individua tra “Non più andrai” (a proposito, anche Liszt utilizza lo stesso tema come elemento di apertura, ma con ben altra fantasia !) la “Canzonetta sull’aria”, “Ecco la marcia” e altri momenti indimenticabili dell’opera mozartiana.

Marin prosegue poponendoci il Lacrymosa dal Requiem di Mozart, momento sublime quanto a mio parere di scarsa efficacia sul pianoforte, anche se la trascrizione di Thalberg è estratta dalla imponente raccolta intitolata L’art du chant appliqué au piano, titolo più che esplicativo. E ancora si include uno dei Concerti di Vivaldi-Bach (quello in sol minore, da La Stravaganza) e persino una trascrizione “letterale” (quindi non pensata per fini concertistici) elaborata da Beethoven a partire dalle sue musiche per il Prometheus. Nel riproporre la quinta sinfonia dello stesso Beethoven nella trascrizione di Liszt, Marin si avventura su un terreno battuto con successo da altri colleghi (in primis Glenn Gould) ma esce più che onorevolmente dalla competizione. A dimostrazione che l’arte della trascrizione e della Fantasia è dura a morire anche in epoche più vicine a noi, Marin include nella sua raccolta alcuni elementi molto interessanti. Commissionata nel 1972 dalla BBC al compositore e pianista scozzese Ronald Stevenson (1928-2015), la Peter Grimes Fantasy venne elaborata soprattutto a partire dai famosi Interludes dell’opera di Britten e ottenne un vivo consenso da parte dello stesso musicista. Di recente fattura è Yuki, per coro misto, scritto nel 2004 da Matthew Whittal, compositore canadese trasferitosi in Finlandia : di questo lavoro l’americano Alex Freeman ha messo a punto una trascrizione per pianoforte preparato, qui incisa da Marin con la collaborazione di Tuomas Kivistö. All’ottocento Marin ritorna con una composizione che, per essere precisi, non sarebbe da considerare appartenente al genere della trascrizione, anche se sulla diciannovesima Rapsodia ungherese di Liszt hanno messo le mani sia Busoni che soprattutto Horowitz e Cziffra. Qui Marin opera una sorta di rielaborazione personale condotta sulla base dei due ultimi esempi descritti. Nel secondo cd della casa discografica Alba si trovano altre due celebri trascrizioni: quella di Horowitz-Liszt condotta sulla Danse macabre di Saint-Saëns e quella di Earl Wild sul famoso Vocalise di Rachmaninov. Ancor più recente del pezzo di Whittal è Licht im Licht, fantasia sulle Haydn-Variationen di Brahms scritta nel 2007 da Sebastian Fagerlund, quarantatereene compositore finlandese, dove vengono elaborati in maniera molto indovinata alcuni spunti della celebre opera brahmsiana a partire dalla sua originale stesura per due pianoforti.

Il terzo cd dedicato da Risto-Matti Marin all’arte della trascrizione è interamente dedicato a Wagner, e anche in questo caso le scelte del pianista si rivelano molto interessanti, spaziando da Liszt (con il Walhalla, la Tannhäuser-Ouverture e lo Spinnerlied) a Tausig (Walkürenritt), Brassin (Siegmunds Liebesgesang, Waldweben e il celebre Feuerzauber), Schelling (il Vorspiel dal Tristan), Busoni (la Marcia funebre di Sigfrido) fino ad arrivare anche in questo caso a un lavoro moderno di Jukka Nykänen sull’Olandese volante. Si tratta di trascrizioni che richiedono al pianista un grande impegno virtuosistico,compito che viene assolto da Marin con grande bravura e conoscenza dello stile.

– Luca Chierici, Milano

CD recensione: Paavali Jumppanen suona Beethoven

jumppanen 

Beethoven Sonate opp.10, 53, 54, 57. Pianoforte Paavali Jumppanen
2cd Ondine 1268-2D
(p) 2015;  www.ondine.net

Giunto al secondo volume di una edizione integrale delle sonate di Beethoven commissionate dalla Ondine, Paavali Jumppanen (36 anni, perfezionatosi con Zimerman e Bogino) dimostra come oggi si possa ancora insistere su un repertorio così inflazionato a patto che l’interprete abbia delle cose interessanti da dire. E per farlo occorre rischiare, non c’è dubbio, anche se non tutto ciò che viene proposto centra il bersaglio con uguale precisione. Innanzitutto l’approccio di Jumppanen evita di applicare un processo di normalizzazione a tutte le sonate, come spesso fanno molti interpreti dei nostri giorni che tendono a dimenticare come i lavori di Beethoven coprano un arco di tempo non indifferente durante il quale gli stessi strumenti furono soggetti a notevoli modifiche. In questo caso, pur considerando come denominatore comune la presenza di un suono sempre molto bello, si percepisce una notevole differenza tra il piglio delle tre sonate dell’opera 10, nelle quali il pianista gioca sul lato brillante e su tempi decisamente veloci, e la terna di sonate opp.54-57 scritte qualche anno più tardi. E anche all’interno del primo gruppo va fatta una distinzione, trattandosi di una terna di lavori che presentano caratteristiche piuttosto differenti. Nella prima sonata in do minore si apprezza l’incipit irruente, sturmisch dell’Allegro molto e quello altrettanto impetuoso e sussurrato del finale, dove il pianista si lascia andare a un fraseggio che non disdegna più di una rottura con la tradizione. La velocità conferisce ai tempi estremi della successiva Sonata in fa maggiore un carattere ancora più brillante senza per questo sconfinare nella ricerca di effetti umoristici che verranno suggeriti da Beethoven solamente più avanti, ai tempi della Sonata op.31 n.1. L’opera 10 n.3 si presta di meno a questo tipo di lettura e il celebre Largo non raggiunge qui le vertiginose profondità di espressione che si possono cogliere in altre incisioni storiche. Nella Waldstein Jumppanen insiste parzialmente ancora sul lato virtuosistico di una scrittura davvero nuova e colma di interesse, ma nell’Adagio molto il pianista sa individuare il giusto clima espressivo che prelude all’esposizione del Rondò, dove la pur sempre presente componente virtuosistica viene trasfigurata in un discorso di portata più universale. Di grande rilievo esecutivo è anche la Sonata op.54, dove è inevitabile sottolineare l’aspetto tecnico da vero e proprio studio per la tastiera che pervade soprattutto la parte in ottave del primo movimento. Meno convincente è Jumppanen nell’Appassionata, più in linea con la tradizione nel senso meno interessante del termine.

– Luca Chierici, Milano