Amfion pro musica classica

Monthly Archives: heinäkuu 2019

You are browsing the site archives by month.

Rautavaaran Elämän kirja -teoksen uusi sekakuoroversio ensimmäistä kertaa Helsingissä

Einojuhani Rautavaara

Einojuhani Rautavaara

Helsingin kamarikuoron kunniajäsen Einojuhani Rautavaara (1928–2016) ehti ennen kuolemaansa sovittaa alun perin mieskuorolle sävelletyn Elämän kirja -teoksensa sekakuorolle. Helsingin kamarikuoro kantaesitti uuden version Tampereen Sävel -festivaalilla kesäkuussa – nyt se kuullaan ensimmäistä kertaa Helsingissä, Paavalinkirkossa lauantaina 10.8.

Alkuperäisteos vuodelta 1972 on tilausteos Ylioppilaskunnan Laulajille, joka tilasi Rautavaaralta säännöllisesti uutta mieskuoro-ohjelmistoa. Alkuperäisteos koostuu 11 osasta viidellä eri kielellä, mutta sekakuoroversiosta Rautavaara jätti viisi osaa pois ja valitsi niiden tilalle kaksi osaa toisesta YL:lle kirjoitetusta teoksesta Neljä serenadia (1978). Samalla kielivalikoima tiivistyi kolmeksi – mukana on upeita runoja englanniksi, saksaksi ja ranskaksi, runoilijoina mm. Rainer Maria RilkeCharles Baudelaire ja Walt Whitman. Monumentaalinen teos piirtää kaaren ihmisen elämästä lapsuudesta kuolemaan asti. Mukaan mahtuu rakkautta, taiteilijaelämää ja epävarmuutta.

Konserttikokonaisuudessa on mukana myös kolme osaa yhdysvaltalaissyntyisen Alex Freemanin (s. 1972) valloittavan kauniista Under the Arching Heavens -requiemista, jonka Helsingin kamarikuoro kantaesitti keväällä 2018, kun tasan 100 vuotta oli kulunut Suomen kansalaissodan päättymisestä. Ohjelman täydentävät Jean Sibeliuksen, Fredrik Paciuksen ja Jan Peterszoon Sweelinckin sävellykset sekä pari kappaletta Piae Cantiones -kokoelmasta.

Marc-André Hamelin ja Beatrice Rana huomenna alkaville Mäntän Musiikkijuhlille

Pia­no­musiik­kiin kes­kit­ty­vä Män­tän Musiik­ki­juh­lat jär­jes­te­tään 21. ker­ran 31.7–4.8.2019. Fes­ti­vaa­lin pää­e­siin­ty­jät ovat pää­tös­kon­ser­tis­sa, sun­nun­tai­na 4.8 esiin­ty­vä ka­na­da­lai­nen mes­ta­ri­pia­nis­ti Marc-André Hamelin ja tors­tai­na 1.8 esiin­ty­vä, vas­ta 25-vuo­tias ita­lia­lais­täh­ti Beatrice Rana. Ava­jais­kon­ser­tis­sa kuul­laan Paavali Jumppasta, joka esit­tää J.S. Bachin Die Kunst der Fugen.

Har­voin kuul­lun pia­no­musii­kin esi­tais­te­li­ja­na tun­ne­tul­la musiik­ki­juh­lal­la kuul­laan myös maa­il­man­kan­tae­si­tyk­se­nä kol­me ai­em­min tun­te­ma­ton­ta Camille Saint-Saënsin pia­no­teos­ta, jot­ka esit­tää ne löy­tä­nyt ame­rik­ka­lais­pia­nis­ti Geoffrey Burleson. Juh­lil­la kuul­laan myös sä­vel­tä­jä Lauri Toivion 15-osai­sen Earth-teok­sen kan­tae­si­tys, jon­ka kan­tae­sit­tä­vät Niklas PokkiTuija HakkilaRisto-Matti MarinFanny Söderström ja Kalle Toivio.

Clara Schumannin 200. juh­la­vuo­si nä­kyy sekä kon­sert­tioh­jel­mis­sa että Viktoriya Papayanin kon­sert­ti­näy­tel­mäs­sä Clara: Confessions, joka ker­too kos­ket­ta­vas­ti pää­hen­ki­lön­sä ris­ti­rii­to­jen täyt­tä­mäs­tä elä­mäs­tä esiin­ty­vä­nä tai­tei­li­ja­na ja sä­vel­tä­jä­nä mie­len­ter­vey­del­tään rau­nioi­tu­van mie­hen­sä Robert Schumannin var­jos­sa.

Omis­sa kon­ser­teis­saan esiin­ty­vät myös ur­ku­tai­tei­li­ja, pal­kit­tu ur­kuim­pro­vi­soi­ja Kalle Toivio sekä sel­lo­tai­tei­li­ja, vuo­den 2014 Tu­run sel­lo­kil­pai­lun voit­ta­ja Senja Rummukainen.

Män­tän Musiik­ki­juh­lat sai hel­mi­kuus­sa kol­mat­ta ker­taa pe­räk­käin EFFE-jär­jes­tön (Eu­ro­pe for Fes­ti­vals – Fes­ti­vals for Eu­ro­pa) eu­roop­pa­lais­ten fes­ti­vaa­lien par­haim­mis­tol­le myön­net­tä­vän EFFE La­bel laa­tu­lei­man, vuo­sik­si 2019-20.

Kesän musiikkisatoa – Mikkelin ja Varkauden festivaalit

Savo on kesäisin täynnä musiikkitapahtumia, jokaisella itseään kunnioittavalla kaupungilla täytyy tietenkin olla oma festivaalinsa. Mikkelin festivaali tosin kerkisi alkaa jo 25 vuotta sitten, jolloin tilanne ei vielä ollut ihan tällainen. Muistan hyvin sen kaikki vaiheet sivusta seuranneena alkaen Seppo Heikinheimon venäläiskontakteista. Hänhän ehdotti innoissaan, että Suomen sinfoniaorkesterit voitaisiin lakkauttaa ja sillä rahalla kutsua Mariinski pitämään konsertteja ympäri maata. Mikkeli on sitkeäasti pitänyt pintansa ja tietenkin pääsyynä se, että on uskomatonta saada kuulla Suomen maaseudulla maailmanluokan huippuorkesteria, aamuisin ihmiset nauttivat mökkielämästä ja uimisesta ja illalla on vuorossa konsertti. Välillä tapahtuman nimi oli Gergijev-festivaali, mutta nyt se on Mikkelin musiikkijuhlat. Ensimmäistä kertaa suomalainen puoli oli vahvasti edustettuna myös musiikkiaiheisine puhetapahtumineen. Oli mm. pääjohtaja Erkki Liikasen kokoama ja juontama seminaari Kalle Holmbergista; siinä Aulis Sallinen kertoi työstään Holmbergin kanssa ja mm. siitä miten esim. Rauta-aikaan musiikki tehtiin ensin ja sitten se soitettiin näyttelijöille filmauksessa, jolloin musiikki saneli toiminnan rytmin. Aivan samoin kuin Prokofjevin ja Eisensteinin yhteistyössä. Jorma Hynninen lauloi aarian Punaisesta viivasta ja Arja Saijonmaa näytti 70-luvulla Ruotsin TV:lle valmistamansa dokumenttielokuvan, jossa nuoret sankarit Holmberg, Haavikko ja Sallinen kertoivat kokemuksistaan. Seminaari veti Mikaelin Talvela-salin täyteen yleisöä.

Mikkelin musiikkiopiston pianonsoitonopettaja Teemu Laasanen, etevä pianisti itsekin, oli koonnut kekseliästä koko perheen ohjelmaa joka päivälle, mukana nuoria kotimaisia solisteja ja mediajulkkiksia kuten Jari Sinkkonen. Muotia on syömisen musiikin yhdistäminen.

Avajaiskonsertissa 1.7. esiintyi nuoriso-orkesteri Vivo, jota oli antoisaa mennä kuulemaan muistaen sen alkuajat Kari Tikan johdolla. Kyseessä on todellakin laaja sinfoniaorkesteri, joka soi täyteläisesti Dvořákin uuden maailman sinfoniassa Erkki Lasonpalon johdolla. Orkesterilla on myös erinomaisia soolosoittajia, joita palkittiin aplodein lopussa. Viulusolistina oli Mikkelin oma nuori tähti Viljami Kemppinen; hän soitti Sibeliuksen humoreskeja, jotka ovat aina olleet lajissaan hieman arvoituksellisia.

Mariinskilla itsellään oli enää kolme konserttia. 3.7. kuultiin Gergijevin johdolla Wagnerin Lohengrin-alkusoitto, tuo soinnin ihme, joka on kuin nurinpäin käännetty Reininkullan preludi: orkesteri laskeutuu kirkkaimmasta ylärekisteristä alas symboloiden joutsenritarin saapumista. Tämä haltioitti Lisztin kirjoittamaan teokseen ’ohjelman’ ja Baudelairen Correspondences runoonsa, joka käynnisti symbolismin ja wagnerismin Ranskassa. Mutta se sopi erinomaisesti alkusoitoksi illan päänumerolle Brucknerin 7. sinfonialle, säveltäjän hienoimmalle luomukselle. Sen alun E-duurin alttoviulu teeman enkeli soitti Brucknerille unessa, tämän kertoman mukaan. Hitaan osa pääteema on kauneinta ja surullisinta, mitä on ikinä kirjoitettu sinfoniamusiikissa – mutta sen sivuteema, keinuva, tanssillinen Fis-duuriaihe, synkopoitu on täynnä wieniläistä Gemütlichkeitia, Scherzo on noita Riesentanzeja, jättiläistansseja ja finaali on osista hajanaisin, siitä voisi toistaa Tapani Valstan sanonnan: finaali on banaali. Mariinskin täyteläinen sointi, erityisesti jousisto on efektiltään huumaava. Mutta onko soittajilla päässään wieniläisklassisen sinfonian muotorakenne kerrostumineen vai onko tämä musiikki heille ja kapellimestarille vain Klangia? Toisen osan Fis-duuri teema ei ole Scheherazadesta, vaan lähempänä jotain Schubertia. Loppuarvioni sinfonian esityksestä oli: ihana… mutta outo. Tätä olisi kyllä sinänsä jaksanut kuulla loputtomiin. Pianosolisti oli vaihtunut ja onneksi ei kuultu Shostakovitshin 2. konserttoa, joka ei tähän Wagner-Bruckner yhteyteen olisi sopinutkaan, vaan Lisztin 2. konsertto, ja solistina ranskalainen Alexandre Kantorow. Minulla oli tilaisuus jutella hänen kanssaan väliajalla, kun hän seisoi yksinään rappusissa, eihän Mikkelissä, Savon Pariisissa, kukaan puhunut ranskaa hänen kanssaan. Loistava musikaalinen, intelligentti ja sensitiivinen muusikko. Juuri näin pitää tämä Lisztin konsertto soittaa, sillä se on vaarallisen lähellä jotain hyvin triviaalia ja arkipäiväistä. Kantorow ottaa aikaa kaikille kuvioille ja pianissimoille, ja kuuntelee!

Mariinskin toinen konsertti puolestaan keskittyi Sibeliuksen 2. sinfoniaan, jota kaikki odottivat jännittyneinä, kuten aina kun Gergijev loihe soittamaan Sibeliusta. Sitä ennen kuultiin kylläkin Tshaikovskin Rokokoo-muunnelmat solistinaan Eva Rummukainen, tuoreen Moskovan kilpailun voittajia. Hän loi oman profiilinsa tässä Noraksen bravuurinumerossa. Hänellä on suuri ura alussa.

Sibeliuksen toista orkesterilla ei ollut aikaa harjoittaa ennen esitystä, joten Sasha Mäkilä oli käynyt sen läpi edellisenä päivänä soittajien kanssa ja samana aamuna antanut Gergijeville vihjeitä minkälaisia perinteisiä tulkintoja siltä odotettiin. Sibelius ja etenkin varhais-Sibelius sopii venäläisille muusikoille erinomaisesti. Hehän pitävät Sibeliusta oikeastaan venäläisenä säveltäjänä. Ei se mitään haittaa, että sattui asumaan jossain Järvenpäässä, imperiumin alueella nyt kuitenkin. Sinfoniasta tuli tähän asti paras kaikista Gergijevin Sibelius-tulkinnoista, jotka ovat joskus aiemmin jättäneet suomalaisyleisön kylmähköksi. Tshaikovskiaaninen leveä jousien cantilena sopii tähän oivallisesti ja niin myös toisen osan dramatiikka. Yleisö oli haltioissaan sinfonian päättyessä voitonfinaaliin, joka pitkän tulkintaperinteen mukaisesti kuvaa Suomen kansan vapaustaistelua (tosin Sibelius ei itse tällaista tulkintaa suositellut). Mariinskilla oli vielä galailta teatterinsa parhaimpia solisteja ja populääriä oopperaohjelmaa Tuomiokirkossa; mutta sen akustiikkaa ei valitettavasti sovi näin isolle orkesterille eikä vahvoille oopperaäänille lainkaan. Ihmisiä pakeni korviaan pidellen lehteriltä alas, takapermanto on sentään siedettävä.

Markus Hallikainen

Markus Hallikainen

Viikkoa myöhemmin ei tarvinnut poistua Savosta sillä Varkaudessa on alkanut kuin vaivihkaa toissa vuonna merkittävä kamarimusiikin festivaali, jota johtaa nuori sellisti Markus Hallikainen. Hänellä on takanaan loppututkinto Zürichin musiikkiakatemiasta, josta hän on valmistunut arvostetulta solistidiplomi-linjalta. Zürichissä oli myös opiskellut ensi viulua monessa kokoonpanossa festivaalin aikana soittanut loistokas Elias Nyman. Hallikaisella on sukujuuria Varkaudessa, mikä selittää tämän paikan valinnan. Ikävä kyllä kuulin vain avajaiskonsertin, jossa esiintyi tämän vuotisena vieraana saksalainen Malion-kvartetti, joka on tosin puoliksi suomalainen. Kaiken avasi Hallikaisen vaikuttava soolo, nimittäin Dvořákin sellokappaleella Waldesruhe, täynnä saksalaista metsäromantiikkaa. Muutoin ohjelmassa oli Schubertin kvintetto C-duuri ja Dvořákin pianokvintetto. Schubertissa saatiin nauttia tuosta himmlische Längestä, taivaallisesta pituudesta auvoisessa C-duurissa, en tiedä onko tämä sitä traagista duuria, josta Ralf Gothóni on puhunut Schubertin yhteydessä. Yhtäkaikki erittäin wieniläistä, melankolista ja kansanomaista. Viulussa Elias Nyman ja Jelena Galic, altossa Ulla Knuuttila, ja sellossa Bettina Kessler ja Markus Hallikainen.

Dvořákin pianokvintetto on harvemmin kuultua repertoaaria, mutta vie kuulijan Euroopan musiikillisimmalle alueelle Böömiin. Miksi he ovat niin musikaalisia? Koska jo satoja vuosia kaikki koulujen opettajat olivatkin pohjimaltaan muusikkoja, jotka opettivat kaikki oppilaansa soittamaan eri soittimia. Dvořák sanoikin itsestään vaatimattoman ylpeästi: Minä olen vain ihan tavallinen tshekkiläinen muusikko! Mutta pianokvintetto on paitsi taitavaa oppinutta satsia myös kansanmusiikillista sisältäen dumka-osankin. Kaikkiaan teos on sangen kiitollisen instrumentaalisesti kirjoitettu. Pianossa oli kamarimusiikin suuri maestro Risto Lauriala ja viulussa Johanna Koponen sekä Elias Nyman, altossa Jussi-Matti Haavisto (myös säveltäjänä tunnettu) ja sellossa Kalle-Pekka Koponen, vastanimitetty Tampereen orkesterin varaäänenjohtaja. Varkauden kesä jatkui sitten mitä vaihtelevimmissa paikoissa, joilla oli poeettisen houkuttelevia nimiä, kuten Humisevan harjun tila jne. Päätöskonsertissa yleisöä ilahdutti Laura Pyrrö, tämä ainutlaatuisen hienon äänen ja esiintymistyylin omaava nuori sopraanomme, jota aina haluaa kuulla. Varkauden kaupunkia voi vain onnitella, että Markus Hallikaisen kaltainen eturivin sellisti ja myös etevä organisaattori johtaa tätä festivaalia. Jännityksellä odotamme, mitä siellä kuullaan ensi kesänä.

– Eero Tarasti

Suomen Säveltaiteen Tukisäätiö sulautuu Alfred Kordelinin säätiöön

Suomen Säveltaiteen Tukisäätiö sulautuu Alfred Kordelinin säätiöön. Uuden rahaston nimeksi tulee Suomen säveltaiteen tukirahasto. ”Sulautuminen konkreettisesti parantaa rahaston edellytyksiä toteuttaa tehtäväänsä”, toteaa Suomen Säveltaiteen Tukisäätiön hallituksen puheenjohtaja Kaarlo Hildén.

 ”Rahaston hallintokulut pienenevät, sillä sulautumisen myötä rahastolla on käytettävissään Kordelinin säätiön hallinto-, talous- ja apurahapalvelut. Näin varoja jää enemmän varsinaisen tarkoituksen toteuttamiseen. Säätiö on hoitanut tehokkaasti rahastojaan, ja ensi vuonna 100 vuotta täyttävässä säätiössä myös rahaston näkyvyys laajenee”, Hildén jatkaa.

Määrätarkoitukseen sidottu Suomen säveltaiteen tukirahasto tukee ja edistää sääntöjensä mukaan suomalaista säveltaidetta myöntämällä apurahoja ja palkintoja musiikkipedagogeille, musiikkitieteen ja musiikin tutkimuksen harjoittajille, luovan ja esittävän säveltaiteen edustajille sekä henkilöille, jotka muutoin ovat erityisen ansiokkaasti toimineet Suomen musiikkielämän hyväksi.

Säveltaiteen apurahahaku yhdistetään säätiön elokuun hakuun

Suomen säveltaiteen tukirahaston apurahahaku yhdistetään säätiön elokuun hakuun. Kordelinin säätiön asiantuntijat arvioivat vuosittain noin 450-600 musiikin apurahahakemusta. Musiikin apurahoja myönnetään keskimäärin 250 000 eurolla, joka on noin 8 % kaikista elokuun haun kautta jaettavista apurahoista. Alfred Kordelinin säätiö jakaa vuosittain noin viisi miljoonaa euroa apurahoina ja palkintoina.

”Musiikin apurahoista on jo nyt kova kilpailu. Uusi rahasto helpottaa tilannetta. On hienoa, että jatkossa voimme kohdentaa nykyistä enemmän apurahoja musiikille”, toteaa Kordelinin säätiön toimitusjohtaja Erik Båsk.

Kordelinin säätiössä on 15 kaupunki- ja kohderahastoa. Vanhimmat on perustettu 1960-luvun lopulla. Säätiöllä ei ole entuudestaan ollut säveltaiteen rahastoa.

”Arvostamme Suomen Säveltaiteen Tukisäätiön hallituksen toiminnallemme antamaa tunnustusta. Olemme iloisia luottamuksenosoituksesta ja siitä, että Kordelinin säätiö voi sulautumisen myötä entistä kattavammin jatkaa kulttuurin tukemista”, toteaa Alfred Kordelinin säätiön hallituksen puheenjohtaja Juha Laaksonen.

Alfred Kordelinin säätiön hallitus hyväksyi sulautumissuunnitelman 4. ja Suomen Säveltaiteen Tukisäätiön hallitus 6. kesäkuuta 2019. Fuusio on suunniteltu saattaa voimaan vuoden 2019 loppuun mennessä. Sulautumisen myötä Kordelinin säätiöön syntyy noin 700 000 euron suuruinen rahasto. Suomen Säveltaiteen Tukisäätiöllä ei ole vakituisia työntekijöitä.

Kuvataidetta Kuhmon kamarimusiikissa

Kuhmon Kamarimusiikki on 50. festivaalin kunniaksi myös monipuolinen kuvataiteen juhla. Kuhmo-talon aulassa on esillä Stefan Bremerin festivaalikuvia. Bremer on yksi Suomen tunnustetuimpia valokuvaajia ja Kuhmon Kamarimusiikkia hän on kuvannut jo vuodesta 1982. Bremerin valttina on kuvaustaitojen lisäksi kyky päästä lähelle ihmisiä ja hänen kuvissaan taiteilijat ovatkin poikkeuksellisen vapautuneita ja avoimia. Kuhmon brändin muotoutumisessa Stefan Bremerin kuvat ovat olleet avainasemassa.

Salakamarissa on esillä Pekka Lehtisen julisteita. Tuskin minkään muun merkittävän festivaalin visuaalinen suunnittelu on ollut yhtä pitkään saman tekijän toteuttamaa, sillä Lehtinen on vastannut Kuhmon ilmeestä jo vuodesta 1976. Jokainen vuosi on ollut teemansa mukaan erilainen, mutta selkeä ja tyylikäs visuaalinen linja on jatkunut.

Kamarimusiikin kolmas näyttely esittelee muotoilijana ja kuvanveistäjänä tunnetun Vesa Varrelan lasitaidetta. ”Varrelan taiteen keskeinen materiaali on lasi, mutta se muuntautuu erilaisten esineiden kuviksi ja usein siihen yhdistyy muita materiaaleja, muuta, esineitä ja valokuvia”, kuvaa Markku Valkonen. Varrelan näyttely nimeltä Tois pual jokke on esillä Kamarimusiikkikeskuksen Galleriassa.

Kesän näkyvin taideteos on Kaarina Kaikkosen Lennokkaasti kiihdyttäen. Kaikkonen käyttää teostensa materiaalina käytöstä poistettuja vaatteita, joten Kuhmoon syntyi teos festivaalin vanhoista t-paidoista. Teos toivottaa kamarimusiikkivieraat tervetulleiksi Kuhmo-taloon ja muistojen pariin.

Nostalgiaa on myös Kari Cavénin näyttävässä teoksessa Baabelin torni, joka rakentuu Kontion koulun vanhoista oransseista muovituoleista. Nämä tuolit ovat imeneet itseensä satoja unohtumattomia esityksiä vuosina 1974-2018, nyt ne ovat saaneet uuden elämän kirjaston lähelle tehdyssä suurikokoisessa teoksessa.