Amfion pro musica classica

Monthly Archives: elokuu 2015

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Suurenmoista Mozartia, järisyttävää Bruckneria

Daniel Harding, solisti Kristian Bezuidenhout ja orkesteri Mozartin 18. pianokonserton suurenmoisen esityksen jälkeen

Daniel Harding, solisti Kristian Bezuidenhout ja orkesteri Mozartin 18. pianokonserton suurenmoisen esityksen jälkeen

Daniel Harding hioo Brucknerin viidennen  yksityiskohtia Concertgebouw'n kanssa iltapäivän harjoituksissa Musiikkitalossa

Daniel Harding hioo Brucknerin viidennen yksityiskohtia Concertgebouw’n kanssa iltapäivän harjoituksissa Musiikkitalossa

Amsterdamin kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri teki sunnuntai-iltana järisyttävän paluun Musiikkitaloon. Kaksi vuotta sitten orkesteri vieraili Juhlaviikoilla itäeurooppalaisella ohjelmistolla. Tällä kertaa brittikapellimestari Daniel Harding (s. 1975) ja orkesteri rakensivat illan kahden itävaltalaismestarin, Wolfgang Amadeus Mozartin (1765-1791) ja Anton Brucknerin (1824-1896) teoksista.

Mozartin 18. pianokonserttoa (K. 456, 1784) ja Brucknerin viidettä sinfoniaa (1875-76, uudistettu 1878) yhdistää niin b-duuri-pääsävellaji kuin hämmästyttävä melodinen, harmoninen ja rakenteellinen keksintäkin.

Konserton solistina esiintyi eteläafrikkalaissyntyinen Kristian Bezuidenhout (s. 1979), joka on tunnettu erityisesti fortepianistina. Helsingin konsertin hän soitti kuitenkin Musiikkitalon Steinwaylla, koska fortepianon ja nykyinstrumentein soittavan orkesterin balansoiminen olisi ollut varsin ongelmallista.

Huolimatta instrumenttivalinnasta Bezuidenhoutin soitto oli tulvillaan periodimusioinnin hyveitä, ilmeikkyyttä, väriä ja karakteria. Concertgebouw’lla puolestaan on takanaan vahva Mozart-traditio yhteistyöstä monien periosoiton ammattilaisten, kuten Nikolaus Harnoncourtin, sir John Eliot Gardinerin ja Giovanni Antoninin kanssa. Tätä perinnettä Harding hyödynsi taitavasti ja oivaltavasti, joten solistin, kapellimestarin ja orkesterin yhteistyöstä muodostui mitä nautittavin kokonaisuus.

Konserton ensimmäisessä, Allegro vivace -osassa kuulija sai nauttia Mozartin loputtomasta kekseliäisyydestä täysin siemauksin. Oli suoranainen ilo heittäytyä musiikkiin, jossa Mozart kaiklla neroudellaan punoo alun fanfaarimaista staccato-aihetta mitä taidokkaimmin musiikin alati vaihtelevaan kudokseen.

Andantessa sukellettiin syvälle g-molliin, tuohon sävellajeista traagisimpaan. Bezuidenhout tarttui musiikin draamaan oivaltavasti, tuoden hienoisimmatkin tunnesävyt esiin erinomaisella herkkyydellä. Harding ja orkesteri hengittivät saumattomasti solistin mukana ihailtavasti karakterisoiden.

Allegro vivace -finaali oli yksinkertaisesti nautinnollista kuultavaa. Harvoin saa nauttia näin suvereenista ja vapautuneesta Mozart-soitosta.

Väliajan jälkeen oli luvassa Brucknerin viides sinfonia. Mahlerin ohella tämä musiikki on Concertgebouw’n ominta ohjelmistoa yltäen aina Eduard van Beinumin ja Willem Mengelbergin ylikapellimestarivuosiin saakka. Bernard Haitink ja Riccardo Chailly levyttivät kaikki Brucknerin sinfoniat orkesterin kanssa, ja Mariss Jansonsin aikana säveltäjän teokset ovat olleet vahvasti mukana. Nikolaus Harnoncourtin jäähyväiskonserttien ohjelmassa syksyllä 2013 oli juuri viides sinfonia. Hardingilla oli täten käytössään ihanteellinen Bruckner-instrumentti.

Jo iltapäivän harjoituksissa kävi ilmi, että Hardingilla on oma, vahva näkemyksensä Brucknerista. Vaikka kapellimestari ja orkesteri keskittyivät hiomaan viimeisiä detaljeja, oli musiikissa aistittavissa ainutlaatuista uhmakkuutta. Tämä viritti odotukset harvinaisen korkealle. Ja näihin odotuksiin Harding ja orkesteri vastasivat moninkertaisesti!

Ensimmäisen osan avaava johdanto käynnistyi matalien jousten ilmeikkäillä pizzicatoilla, joihin alttoviulut, kakkosviulut ja lopulta ykköset liittyivät sisäistä lämpöä hehkuen vaieten hetkeksi hiljaisuuteen. Sitten soivan tilan valtasi vaskien upeasti jylisevä pääaihe, sinfonian rakenteellinen ydin.

Avausosa on täynnä Brucknerin huikeaa keksintää. Musiikki on harmonisesti monitulkintaista kiitäen alun b-duurista mitä mielikuvituksellisimpiin sävellajivalintoihin palaten vasta aivan osan lopulla pääsävellajiin. Hardingin tempovalinnat olivat ripeitä ja niin lukuisten soolojen kuin järisyttävien tutti-jaksojenkin karakterisointi oli aivan ihastuttavaa.

Hardingin Bruckner on rajua, elävää musiikkia! Rakenteen selkeydestä hän ei tingi, mutta Harding välttää oivallisesti sitä monumentaalisuutta, joka usein korostuu turhan paljon Bruckner-kapellimestareilla.

Adagiossa Hardingin tempovalinta oli Harnoncourtin tapaan ripeähkö. Tämä tuo musiikkiin elävyyttä ja vahvistaa osan jännitettä. Brucknerin tiiviistä alkumateriaalista rakentama musiikki kurottaa kiehtovasti moniin suuntiin. Osan huipennuksessa Bruckner siteeraa tunnetusti Mozartin Requiemin ”Qua resurget ex favilla. Judicandus homo reus” -aihetta järisyttävällä tavalla. Musiikkitalossa tuo vaskien aihe painui kuulijan sydämeen kerrassaan ainutlaatuisella intensiteetiillä.

Kerrassaan mielenkiintoinen hetki on kuultavissa myös adagion tahdeissa 139-147, joiden puupuhallinaiheet ja patarummun kumina tuovat elävästi mieleen Sibeliuksen, joka kuuli teoksen opiskeluaikoinaan Wienissä vaikuttuen siitä syvästi.

Scherzosta Harding ja orkesteri rakensivat vimmaisen tanssin, jonka jousisoitossa oli ihailtavaa karheutta ja voimaa puhtaudesta hetkeksikään tinkimättä. Uskomattoman kaunista trioa seuranneeseen scherzon kertaukseen Harding loi kiehtovia vivahde-eroja. Osan päätöksessä oli mahtavaa demonisuutta.

Jos sinfonian kolme ensimmäistä osaa olivatkin jo henkeäsalpaavia, finaalin valtava energia ja vimma olivat uskomatonta kuultavaa.

Avauksessa musiikki palaa ensimmäiseen osaan aiheisiin, mutta muistumat keskeytyvät klarinetin vaativaan, ensimmäisen osan materiaalista johdettuun aiheeseen, joka sytyttää villin fuugan, yhden sinfoniakirjallisuuden hurjimmista seikkailuista. Bruckner nivoo toistuvasti fuugaansa katkelmia sinfonian aiemmista aiheista mitä yllättävimmillä tavoilla. On huikeaa huomata, kuinka paljon musiikillista materiaalia säveltäjä on johtanut sinfonian alkufanfaarista.

”On käsittämätöntä, kuinka ihmismieli kykenee rakentamaan jotain tällaista”, Harding kuvaili Brucknerin keksintää lauantaisessa puhelinkeskustelussamme.

Hardingin ja Concertgebouw’n huikea sinfoninen matka kohosi unohtumattomaan huipennukseensa finaalin lopun trumpettien, pasuunoiden ja tuuban koraaliteeman sekä käyrätorvien avausaiheesta johdetun muunnelman vuoropuhelussa, jota seurasi loppuakordien musertava voima.

Valtavan tunnekuohun tyyntyessä kuulijan mielen valtasi suunnaton ilo Concertgebouw’n yhteissoiton puhtaudesta ja saumattomuudesta, lukemattomista virtuoosisista puhaltajien sooloista, ilmeikkäästä jousisoundista sekä patarumpujen täydellisestä panoksesta.

Hardingin hurja Bruckner-visio synnytti lumouksen, jota ei särjetty turhilla ylimääräisillä. Tässä musiikissa oli koko maailma.

Jari Kallio

Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri / Daniel Harding, kapellimestari / Kristian Bezuidenhout, piano
Helsingin juhlaviikot
Musiikkitalo, sunnuntai 30.8.2015 klo 19.00

Haastattelu: Daniel Hardingia kiehtoo haastava musiikki

kuva (c) Deutsche Grammophon

kuva (c) Deutsche Grammophon

 ”Kaikki Brucknerin sinfoniat ovat omalla tavallaan ihastuttavan haastavia, mutta viides sinfonia on niistä kaikkein ainutlaatuisin ja kompleksisin. Vaikka Brucknerilla on puoleensavetävämpiä ja ehkäpä paremmin muotoiltujakin sinfonioita, viidennessä on erityisen mahtavaa epämukavuutta!”, kuvailee kapellimestari Daniel Harding puhelimessa Amfionille matkalla Lucernesta lentokentälle ja edelleen kohti Helsinkiä.

Maanantaina neljäkymmentävuotisjuhliaan viettävä Harding saapuu Juhlaviikoille Amsterdamin kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin ja pianisti Kristian Bezuidenhoutin kanssa. Sunnuntai-illan konsertissa Musiikkitalossa kuullaan Mozartin 18. pianokonsertto sekä Brucknerin viides sinfonia. Harding on ohjelmistosta erityisen innoissaan.

”Viidennen sinfonian finaali on eräs mahtavimpia luomuksia kaikessa musiikissa. Sen fuuga tuo mieleen New Yorkin taksikuskit, jotka ajavat mitä omituisimpia reittejä pitkin sivukatuja. Matkustajan epäillessä päätyvänsä syrjäiseen varastoon murhattavaksi, taksi kurvaakin samassa asiakkaan hotellin eteen, jolloin tämä voi vain miettiä, miten hitossa tänne päädyttiin?”

Brucknerin sävelkieltä Harding kuvaa ainutkertaiseksi, joka ilmeisistä Schubert-vaikutteistaan huolimatta on kuin toiselta planeetalta.

”Minua kiehtovat säveltäjät, jotka eivät tarjoa musiikkiaan valmiiksi pureskeltuna. Brucknerin viides on haastava teos niin kuulijalle kuin esittäjällekin, mutta juuri tässä monimutkaisuudessa on jotakin todella mahtavaa.”

Tulevalla konserttikaudella Hardingin ohjelmistossa on paljon Bruckneria. Lontoon sinfoniaorkesterin päävierailijana hän johtaa säveltäjän kolmannen ja neljännen sinfonian sekä yhdeksännen sinfonian neliosaiseksi täydennetyn version.

”Bruckner ilmaisi selvästi toiveensa, ettei sinfoniaa esitettäisi kolmiosaisena fragmenttina, jos finaali jäisi häneltä keskeneräiseksi, mutta siitä huolimatta kaikki ovat tietenkin aina tehneet juuri näin”, kapellimestari pohtii. Brucknerin hengessä Harding näkeekin yhdeksännen sinfonian esittämisen mielekkäänä vain täydennetyssä muodossaan.

”Ajatus taivaalliseen adagioon päättyvästä sinfoniasta on täyttä roskaa, ja se antaa täysin väärän käsityksen Brucknerin aikeista. Onhan toki liikuttavaa ajatella Brucknerin kuolleen kesken sinfonian sävellystyön jättäen hyvästit adagiollaan, mutta minä en pidä tästä prinsessa Dianan jälkeisen maailmamme sentimentaalisesta pyrkimyksestä tehdä kaikesta pehmeää. Se ei vain ole Bruckneria!”

Vaikka yhdeksännen sinfonian päätösosa onkin vaatinut täydentämistä, Harding kuvailee musiikka 95-prosenttiseksi Bruckneriksi.

”Finaali on hätkähdyttävää ja voimakasta musiikkia. Suurin osa Brucknerin alkuperäisestä käsikirjoituksesta on säilynyt, vaikka muutamia sivuja sieltä täältä puuttuukin. Näiden aukkojen täydentämisessä on toki omat ongelmansa, mutta ainakin sinfonian neliosaisesta versiosta saa kosketuksen siihen, mitä Brucknerilla oli mielessään.”

On hyvä muistaa, että Hardingin ohjelmistoon kuuluu myös Deryck Cooken editoima Gustav Mahlerin kymmenennen sinfonian kokonaisversio.

”Tätä kymmenennen sinfonian versiota kritisoivat tavallisesti ne, jotka eivät tunne sitä. Sinfonia on kokonaisuudessaan olemassa Mahlerin luonnoksina, joten väitteet siitä, ettei Cooken editio edusta aitoa Mahleria eivät pidä paikkaansa.”

Musiikkitalon konsertin avausteoksena kuultavan Mozartin 18. pianokonserton solisti, eteläafrikkalaissyntyinen Kristian Bezuidenhout on tunnettu perehtyneisyydestään historiallisiin esityskäytäntöihin. Concertgebouw’n suhde periodisoittoon pohjautuu suurelta osin orkesterin pitkään yhteistyöhön Nikolaus Harnoncourtin kanssa.

”Historiallisissa esityskäytännöissä on kyse pohjimmiltaan menneiden aikakausien kirjoitusten lukemaan oppimisesta, ei niinkään yrityksestä luoda uudelleen 1780-luvun esitysksiä. Silloinen ja nykyinen nuottikirjoitus perustuvat symboleihin, jotka näyttävät samalta, mutta joiden merkitykset ovat muuttuneet. Kukaan ei voi tietää tarkalleen, mikä on autenttista, mutta voimme yrittää ymmärtää paremmin, mitä nuottikirjoitus yrittää meille kertoa, Harding tiivistää oman suhteensa periodimusisointiin.

Kantaohjelmiston ohella Harding johtaa aktiivisesti nykymusiikkia, jonka merkitystä orkesterien ohjelmistossa hän pitää erityisen arvokkaana.

”On kuitenkin erittäin tärkeää löytää ohjelmistosuunnittelussa tasapaino niin yleisön kuin orkesterinkin kannalta. Lähes aina epätasapaino johtuu orkesterin liian kapeasta repertoaarista, mutta nykymusiikkiakin voi toki tehdä liikaa.”

Kauden 2015-2016 ohjelmistossa Hardingilla on useampikin kantaesitys, kuten Magnus Lindbergin viulukonsertto Berliinissä sekä Jörg Widmannin alttoviulukonsertto Münchenissä ja Tukholmassa.

”Jörg on läheinen ystäväni ja ihailen hänen musiikkiaan sanoinkuvaamattoman paljon. Hänen ilmaisunsa on harvinaisen voimakasta. Tämä on oman aikamme merkittävintä musiikkia.”

Tiiviin Amsterdamin, Lontoon, Berliinin ja Münchenin vierailuaikataulunsa ohella Harding on toiminut jo kymmenen vuoden ajan Ruotsin radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina. Harding kuvaa työskentelyään Tukholmassa mitä positiivisimmin sanakääntein.

”Rakastan kaupunkia, pidän ihmisistä, joiden kanssa saan työskennellä, ja orkesteri on suurenmoinen. Heidän kanssaan pääsen lähimmäksi instrumentin soittamista, mitä kaikki kapellimestarit kaipaavat.”

Harding kehuu orkesterinsa halua oppia aina uutta ja pyrkimystä kohti aina parempaa lopputulosta.

”Tällä asenteella onnistuu pysymään nuorena, ja konserteista tulee merkityksellisiä. Huippumuusikot, kuten Bryn Terfel, Matthias Goerne ja Maria João Pires voisivat konsertoida missä tahansa, mutta he haluavat tulla Tukholmaan sanoen, että ’täällä voimme todella tehdä musiikkia’. Tämä on parasta mahdollista palautetta!”

Syksyllä 2016 Harding on uuden haasteen edessä aloittaessaan Orchestre de Paris’n ylikapellimestarina. Tulevaisuuteen hän suhtautuu positiivisen avoimesti.

”Orchestre de Paris on suurenmoinen orkesteri. Koska Tukholmassa viettämäni kymmenen vuotta ovat olleet aivan erilaista aikaa kuin oletin aloittaessani, en kuvittele tietäväni ennalta, mitä kaikkea Pariisi tuo tullessaan.”

Orkesterin kotisalina on Pariisin uusi Philharmonie, jolla Harding katsoo olevan erityistä merkitystä.

”Philharmonie on antanut orkesterille valtavasti uutta intoa. Se on akustiikaltaan upea sali, jolla on samalla huikea symbolinen merkitys. Se osoittaa musiikin merkitsevän paljon kaupungille, mutta myös kuinka tärkeitä pariisilaiset ovat orkesterille.”

Ylikapellimestarin tehtäviensä ohella Harding on toiminut Lontoon sinfoniaorkesterin päävierailijana vuodesta 2006 saakka. Lisäksi hän johtaa säännöllisesti Berliinin ja Wienin filharmonikkoja, Concertgebouw’ta sekä Baijerin radion sinfoniaorkesteria.

”Päävierailijan rooli on oikeastaan todella outo. Siinä viettää paljon aikaa muusikoiden kanssa oppien tuntemaan heidät kuitenkaan puuttumatta sen enempää orkesterin kehitykseen, sillä päävierailijakin on edelleen vain vierailija. Ylikapellimestarin tehtävässä voi tarttua kipukohtiin ja muovata orkesteria.”

Hardingin mukaan vierailijanakin on mahdollista ajan myötä jättää jälkensä orkesterin kehitykseen.

”Pohjimmiltaan vierailevan kapellimestarin tehtävänä on saada orkesterin kanssa aikaan mahdollisimman suurenmoinen konsertti torstai-illaksi. Aina tämä ei onnistu, sillä musiikki pitää välillä purkaa perusteellisesti osiin ja koota sitten uudelleen, eikä aika aina riitä. Mutta palatessaan orkesterin eteen puolen vuoden kuluttua huomaa, että tuo työ on kuitenkin kehittänyt orkesteria.

Molemmissa rooleissa viihtyvä Harding kokee ylikapellimestariuden tuovan kuitenkin suurinta ammatillista iloa.

”On totta kai hauskaa viettää kolme päivää orkesterin kanssa, ja saada yhdessä aikaan hieno konsertti, mutta ylikapellimestarina voi todella vaikuttaa orkesteriin ja myös saada vaikutteita orkesterilta.”

Levytyksiä Harding on tehnyt monia niin ylikapellimestarina kuin vierailijanakin, viimeisimpänä konserttitaltiointi Mahlerin kuudennesta sinfoniasta Baijerin RSO:n kanssa. Mikä rooli levytyksillä on nykyajan maailmassa?

”En minä osaa sanoa. Kuuntelen paljon musiikkia, mutta tämä johtuu siitä, että muusikkona olen utelias kuulemaan, miten vaikkapa Christian Thielemann on ratkaissut tiettyjä partituurin ongelmakohtia. En osaa sanoa, moniko nykyään kuuntelee vaikkapa koko Brucknerin viidennen cd:ltä keskittyneenä olohuoneesa sohvalla”, Harding miettii.

”Suuret levy-yhtiöt eivät enää seiso samalla tavoin julkaisujensa takana kuten ennen. Opiskeluaikoinani kohdatessani Deutsche Grammophonin julkaiseman tuntemattoman artistin levyn, saatoin olla varma että kyseessä on kiinnostava artisti. Nykyisin levy-yhtiöt kamppailevat selviytyäkseen hiipuvilla markkinoilla ja palkkaavat epätoivoissaan kaikenlaisia artisteja, kuten minut”, Harding naurahtaa.

Toisin kuin monet levytysmarkkinoiden kriitikot, Harding ei näe ongelmaa samojen teosten toistuvissa uudelleenlevytyksissä.

”Minusta on mahtavaa, että meillä on liikaa Beethovenin viidennen sinfonian levytyksiä saatavilla. Jos totta puhutaan, niitä ei ole edes liikaa. Vaikka levytyksiä on viitisensataa, voidaan helposti tehdä toiset viisisataa lisää, sillä ne kaikki ovat erilaisia ja siten puolustavat paikkaansa. Toisaalta, vaikka levyjen tekeminen joskus loppuisikin, ei elävä musiikki katoa mihinkään.”

— Jari Kallio

Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri, Daniel Harding, kapellimestari
Kristian Bezuidenhout, piano
Helsingin juhlaviikot
Musiikkitalo
Sunnuntai 30.8.2015 klo 19.30

Tiedote: Kesäöiden taikaa Tapiola Sinfoniettan kauden avauskonsertissa

kuva (c) Heikki Tuuli

kuva (c) Heikki Tuuli

kuva (c) Marco Borggreve

kuva (c) Marco Borggreve

Tapiola Sinfoniettan syyskauden avauskonsertti 4.9. vie kesäisin tunnelmiin. Ohjelmassa on Mendelssohnin satumainen Kesäyön unelma -alkusoitto sekä Berlioz´n laulusarja Kesäöitä, jonka solistina vierailee sopraano Soile Isokoski. Lisäksi konsertissa kuullaan Gounod’n toinen sinfonia. Orkesteria johtaa kapellimestari Olari Elts.

Viron tunnetuimpiin kapellimestareihin lukeutuvalla Olari Eltsillä on läheiset suhteet synnyinmaansa säveltäjiin Arvo Pärtiin ja Erkki-Sven Tüüriin, mutta yhtälailla Elts johtaa perinteistä ohjelmistoa ja  oopperaesityksiä. Elts vierailee säännöllisesti useiden merkittävien orkestereiden johtajana niin Euroopassa, Aasiassa kuin Australiassa, ja tällä hetkellä hän työskentelee myös Viron kansallisen sinfoniaorkesterin päävierailijana.

Maailman kuuluisimmilla ooppera- ja konserttilavoilla esiintyvä Soile Isokoski on aikamme kysytyimpiä sopraanoja. Isokoski tekee yhteistyötä useiden merkittävien kapellimestareiden kanssa, heidän joukossaan Esa-Pekka Salonen, Sir Colin Davis, Riccardo Muti, Claudio Abbado, Sir Simon Rattle, Valeri Gergiev ja Zubin Mehta. Menestyksekkään kansainvälisen solistiuransa ohella Isokoski hoitaa opetustehtäviä ja toimii useiden laulukilpailujen tuomaristossa.

Konsertin avausnumerona kuultava Felix Mendelssohnin Kesäyön unelma -alkusoitto op. 21 (1826) on hänen varhaisimpia mestariteoksiaan, jonka säveltäessään hän oli vasta 17-vuotias. Vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin Mendelssohnilta tilattiin näyttämömusiikki Shakespearen tekstiin pohjautuvaan Kesäyön unelmaan, johon Mendelssohn kytki aiemmin säveltämänsä alkusoiton. Teoksen taianomainen herkkyys herättää eloon Shakespearen näytelmän satumaailman.

Hector Berlioz´n kuudesta laulusta koostuva orkesterilaulusarja Nuits d’Été (Kesäöitä) on kirjoitettu Theophile Gautier’n runoihin. Ensimmäinen versio sarjasta julkaistiin 1841, mutta lopullisen muotonsa se sai vasta vuonna 1856.  Sarja koostuu kuudesta keskenään hyvin erilaisesta laulusta. Sarjan avaa rytmisesti ja melodisesti oikukas Villanelle, jota seuraavat Ruusun henki, Laguuneilla, Ero, Hautausmaalla sekä Tuntematon saari. Kuten kaikessa muussakin musiikissaan, myös Kesäöissä Berlioz rakentaa ilmaisunsa suurille dramaattisille tehoille.

Charles Gounod´n sinfonia nro 2 Es-duuri valmistui 1855, ja seuraavien vuosien aikana hän sävelsi tunnetuimman teoksensa, Faust-oopperan.  Gounod’n sinfoniat ovat hengeltään klassisia ja elegansseja. Toisessa sinfoniassa ilmaisu on lähellä Beethovenia, mikä tulee esiin erityisesti ensimmäisessä osassa.

Pe 4.9.2015 klo 19, Espoon kulttuurikeskus, Tapiolasali
KESÄYÖT
Tapiola Sinfonietta

Olari Elts, kapellimestari
Soile Isokoski, sopraano

Mendelssohn: Kesäyön unelma -alkusoitto
Berlioz: Kesäöitä
Gounod: Sinfonia nro 2

Avoin kenraaliharjoitus Tapiolasalissa pe 4.9. klo 10.00-11.20. Vapaa pääsy.

www.tapiolasinfonietta.fi

Tiedote: Suomalaiskapellimestarit voitokkaina The Gramophone -lehden vuosittaisessa palkintojenjaossa

6.220574

Maailman kenties arvostetuimman klassisen musiikin levylehden The Gramophonen vuoden 2015 palkinnot parhaista levytyksistä on julkistettu. Kahdestatoista kategoriasta kahdessa − ooppera ja aikamme musiikki − palkinnot myönnettiin suomalaisille kapellimestareille. Sakari Oramo palkittiin parhaasta aikamme musiikin levytyksestä: Per Nørgårdin sinfoniat nrot 1 & 8  Wienin filharmonikkojen kanssa (Dacapo 6 220574) ja Esapekka Salonen ooppera-kategoriassa Orchestre de Paris’n kanssa tekemästään Richard Straussin Elektran viime vuonna julkaistusta DVD:stä (Bel Air Classique BAC110).

http://www.gramophone.co.uk/classical-music-news/gramophone-awards-2015-winners-revealed

Levyarvio: Anna Liisa

annaliisalevynkansi

On kahdellakin tapaa juhlavaa pitää käsissään Ondinen tuoretta julkaisua Veli-Matti Puumalan Anna Liisasta (2001-2008). Suomalaista nykyoopperaa ja -näyttämömusiikkia päätyy tallenteeksi asti vain harvoin, ja myös tänä vuonna 50 vuotta täyttäneen säveltäjän diskografiaan levytys on ajankohtainen, ansaittu ja tärkeä lisäys.

Oopperan libretto on säveltäjän ja tämän vaimon, kirjallisuudentutkija Tiina Käkelä-Puumalan sovitus Minna Canthin saman nimisestä näytelmästä vuodelta 1895. Canthin päähenkilö on menossa naimisiin Kivimaan tilan Johanneksen kanssa, mutta on salannut olleensa joitain vuosia aiemmin raskaana ja tappaneensa epätoivoissaan synnyttämänsä lapsen. Tämän lapsen isän, renki Mikon äiti Husso kertoo pitkään kylästä poissa olleen Mikon olevan paluumatkalla, ja uhkaa paljastaa lapsenmurhan, ellei Anna Liisa lupaudukin Mikolle. Kun Anna Liisa kieltäytyy, Husso kertoo kuolleesta lapsesta Johannekselle sekä Anna Liisan vanhemmille, ja avioliitto Mikon kanssa näyttää pakon sanelemalta. Anna Liisa kuitenkin tunnustaa murhan äkkiä Pyhän Hengen – ei siis Isän, Pojan tai edes Neitsyt Marian – armosta vakuuttuneena, ja ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

Savonlinnan oopperajuhlien osatilauksena alkunsa saanut ooppera sai pitkään odotetun kantaesityksensä vasta musiikkiteatteri Kapsäkin tuotantona ja Erik Söderblomin ohjauksena Helsingin juhlaviikoilla 2008. Helmikuussa 2014 tehdyssä äänityksessä jalkeille on saatu kantaesityksen tapaan Tapiola Sinfonietta Jan Söderblomin johdolla, ja roolituskin on miltei täsmälleen sama kuin kuusi vuotta aiemmin. Näin syystäkin: päärooleissa laulavien Helena Juntusen sekä Ville Rusasen ura ja ilmaisu ovat sittemmin vielä edenneet, ja muukin miehitys tekee laadukasta työtä. Solistikunnan uusi tulokas, kantaesityksen Jyri Lahtisen Rovastina korvannut Jouni Kokora laulaa lyhyen roolinsa hyvin vaikuttavasti.

Erityinen ilo on kuulla Anna Liisan voimakkaana taustavaikuttajana toimineen, levytyksen aikaan jo näyttämöuransa päättäneen Jorma Hynnisen laulua Kortesuona, Anna Liisan isänä. Hynnisen tunnerikas lausuntavoima on omaa luokkaansa, kun taas muilta pienempien roolien laulajilta ja erityisesti kuorosolisteilta silloin tällöin toivoisi luontevampaa, puheenomaisempaa otetta.

Eri henkilöillä on taitavasti, selkeästi sävelletyt äänelliset profiilinsa. Juntunen säihkyy pitkässä ja vaativassa roolissa Anna Liisana avaten sopraanon suuret hypyt suvereenisti, ja Rusanen laulaa Mikon korkeassa baritoniroolissa notkeasti kyeten hiljentämään ylimmänkin alueen vaikuttavasti. Baritoni Juha Hostikan Johanneksen repliikit päättyvät puolestaan usein kohoten, hiukan höntteinä huudahduksina.

Aivan oma, merkittävä tapauksensa on matalarekisterinen Husson rooli, jonka Sanna Kurki-Suonio laulaa kansanmusiikillisella äänenmuodostuksella. Tanja Kauppisen vakaalla, kauniin tummasävyisellä sopraanolla esittämä Riikka (Anna Liisan äiti) sekä myöskin hyvää työtä tekevän Anu Hostikan Pirkko (päähenkilön sisko) eivät hahmotu kenties aivan yhtä selkeäpiirteisinä. Pikkusisko Pirkko on alkuperäisnäytelmän tärkeä, terävä-älyinen lapsihahmo, jonka äänenkäyttöön jää Hostikalta kaipaamaan vielä selkeämmin artikuloitua lapsekkuutta.

Canthin teksti alkaa suoraan tuvasta ja loppuu seinään – oopperalle sopivaa unenomaisuutta luo librettoon lisätty prologi, ja sulkevana eleenä teoksen lopussa käytetään kuoron kaiuttavaa, reflektoivaa osuutta. Helsingin kamarikuoro on muutenkin merkittävässä roolissa Anna Liisan mielensisäisen tunneliikkeen sekä tämän kokeman sosiaalisen paineen ilmentäjänä. Se laulaa yhtä lailla vakuuttavasti ensimmäisen kohtauksen hillityllä svengillä kasvavassa lopussa kuin kolmannessa näytöksessä päähenkilön kanssa käytävässä, vokaliisiksi muuttuvassa vuoropuhelussakin.

Melko oleellinen muutos Canthin näytelmään on Husson lapsenmurhan paljastusta edeltävän vaiheen lyhentäminen. Ratkaisu toimii, mutta Johanneksen henkilöhahmosta se tekee yksiulotteisemman. Näytelmän Johannes on hieman vastahakoista Anna Liisaa kanssaan avioliittoon usuttava patriarkaalisen konvention edustaja, joka tyrmistyy murhan paljastumisesta, mutta muuttaa mielensä ja on lopussa Anna Liisan puolella. Oopperan Johannes taas on tahdoton tohelo, joka ei anna anteeksi. Mikon henkilöhahmoa on sen sijaan kehitetty uskottavammaksi, ”kylmäkiskoisesta opportunistista sympatiaa herättäväksi mieheksi unelmineen”, kuten Lauri Mäntysaari hyvässä teosesittelyssään toteaa.

Husso on sekä näytelmän että oopperan keskeinen, konfliktin liikkeelle laittava hahmo. Roolin antaminen kansanmuusikolle on ratkaisuna omaperäinen ja sikäli perusteltu, että näytelmässäkin juuri Husso on ulkopuolinen, alempaan sosiaaliseen asemaan lukittu henkilö, jolla on vain voitettavaa – toisin kuin esimerkiksi Mikolla, josta on tienesteillään tullut ”isäntämiehen veroinen”. Esimerkiksi kauniissa Anna Liisan kohtaloon eläytyvässä balladissaan tai lapsenmurhan paljastaessaan Kurki-Suonion Husson ilmaisu pääsee oikeuksiinsa, mutta yleisesti ottaen äänen mahdollisuuksia voisi esitellä räikeämminkin.

Kansanmusiikkia teoksessa kuullaan muulloinkin kuin Husson laulaessa: se säilyttää oman dialektinsa melko suoraviivaisesti, mutta tuntuu kuitenkin tuoreelta. Anna Liisan ja Riikan laulama virsi on puolestaan etäännytetty voimakkaammin osaksi oopperan sävelkieltä, ja selkeiden alluusioiden kiusaus vältetään.

Anna Liisa sai hyvän vastaanoton jo kantaesityksensä aikaan: Kimmo Hakola totesi Uudessa Suomessa ”uuden suomalaisen merkkioopperan syntyneen”, tämän julkaisun nimimerkki llmapuntari oli samalla kannalla, ja Helsingin Sanomien Samuli Tiikkaja kehui erityisesti oopperan librettoa. Gramophone puolestaan valitsi käsillä olevan levytyksen juuri Editor’s Choice-kategoriaansa, ja sen kriitikko Mike Ashman totesi Anna Liisan olevan ”erityinen ooppera, joka ansaitsee laajan kansainvälisen levityksen.”

Puumalan musiikki huokuu eräänlaista ehdottoman valikoivaa eklektisyyttä: siinä kuullaan idearikasta, kauniin haaleasta aina räjähtävän reaktioherkkään yltävää modernistista ilmaisua, mutta myös etnoballadi, jonka yksinkertainen pizzicato-säestys voisi olla suoraan Hollywood-soundtrackilta. Tapiola Sinfonietta ja Söderblom työskentelevät yhdessä laulajien kanssa tämän kaiken parissa vaikuttavasti.

Parhaimmillaan – vaikkapa ensimmäisen näytöksen lopettavassa kehtolaulussa, kolmannen näytöksen monologi-tertsetissä tai loppukohtauksessa – Anna Liisan musiikki on huumaavaa. Sopii siis toivoa, että Puumala säveltää näyttämölle jossain vaiheessa lisääkin.

 — Justus Pitkänen

ks myös https://www.amfion.fi/veli-matti-puumala-anna-liisa-3/#more-9312