Amfion pro musica classica

Monthly Archives: tammikuu 2007

You are browsing the site archives by month.

Harhailua Katajanokalla

Neuvottelu Ulkoasiainministeriössä ulkolaisten vieraiden kutsumisesta semiotiikan maailmankongressiin, joka lähestyy. Osoite on Luotsikatu 4. En viitsi katsoa karttaa, olenhan käynyt opiskeluaikana varsin usein Katajanokalla Tawaststjernoilla, joten kyllä kai tiedän… mutta mitä vielä, Luotsikatu ei olekaan se miksi sitä luulin, en löydä sitä millään. Harhailen aivan surrealistisessa tunnelmassa autolla ympäri Katajanokkaa, sillä Ministeriötähän on siellä vähän kaikkialla, eikä kännykkäkään toimi… Lopulta pysäytän kaksi herraa kadulla. He ovatkin virkamiehiä ja tietävä paikan, mutta kun seuraan ohjeita joudun johonkin vielä hankalampaan. Lopulta sentään olen perillä, puoli tuntia myöhässä, mais heureusement ce n’est pas grave…

Tutkimuksen uudet tuulet -seminaari

Eilen ja tänään pidettiin tutkimuksen ‘uudet tuulet’ seminaari, jonka Alfonso Padilla on luonut yliopistoomme. Parisen kymmentä nuorta väitöskirjantekijää saivat harjoitella kongressipuhumista toisilleen, Suomessa on aivan liian vähän suullista treenausta, se näkyy sitten kun väitöksessä ei tule vastausta kysymykseen niin kuin pitäisi. Kyllä tutkitaan kaikkea mahdollista ja ilahduttavaa että taidemusiikin tutkiminen ei ole kadonnut.

Marjo Suominen tutkii Händel Julius Caesarin eri versioita ts tulkintoja ja niiden autenttisuutta. Mutta tämä on Händelin kohdalla peräti paradoksaalista. Nimittäin mitään alkuperäistä versiota ei ole edes olemassa eikä ollutkaan muualla kuin Händelin päässä sillä hän ei itse kirjoittanut mitään, vaan saneli puhtaaksikirjoittajalle. Kolmesta kuullusta äänitteestä alkaen 60-luvulta paradoksaalisesti vanhin kuulosti ‘autenttisimmalta’ eikä uusin joka edusti uutta vanhan musiikin liikettä. Autenttisuus on siis  mielikuvajuttu eikä kysymys oikeaoppisesta rekonstruktiosta.

Vierailin Stoassa puhumassa Pariisista, ilon ja älyn kaupungista musiikin esimerkein. Hirmuinen pakkanen mutta kuitenkin 30 kuulijaa Liisa Peakin Cercle franco-finlandais’n tilaisuudessa. Yritin soittaa Debussytä Ravelia Chaussonia ja Hahnia. Yksi tuli kysymään mistä saa Reynaldo Hahnin laulun l’Heure exquisen nuotteja.

RSO:n konsertissa Stravinskyn Oidipus Rex

Radio-orkesterin konsertissa kuultiin Stravinskyn Oidipus Rex, neoklassismin merkkiteos. Sen esittäminen on aina tapahtuma. Sen voi tehdä periaatteessa kahdella tavalla: joko korostamalla teoksen ‘neoklassisuutta’ Cocteaun ironiaa ja leikittelyä – jota tosin jo aikoinaan pidettiin ‘sietämättömänä snobismina: esim kuuluttaja joka käyttäytyy kuin conférencier, ja tietyt libreton arkikielen ilmaisut, jotka tosin katoavat latinankielisen version taa. Siis: voidaan esittää etäännyttävästi, parodistisesti, aidon ranskalaisesti hyvällä huonolla maulla leikitellen. Mutta toinen vaihtoehto on sekin mahdollinen: tämä on sentään aika järisyttävä antiikin tragedia. Se voidaan siis tuottaa vakavasti itse tragedian sanomaan uskoen, musiikin ja tekstin draamaan eläytyen. Radio-orkesteri ja Sakari Oramo olivat valinneet jälkimmäisen tien. Kuuluttaja oli ainoa nykyaikaan kontrastoiva elementti, Kari Ketonen oli kuin kotimaisesta tv-sarjasta, mikä oli alkuperäinen tarkoitus ts. linkki nykyaikaan. Laulajista Juha Uusitalo ymmärsi parhaiten tämän tragedian tyylilajin ja neoklassiset synkopoinnit muuttuivatkin hänellä groteskiksi huohotukseksi, kehon écritue automatiqueksi, ahdistuksen taidoksi. Tämä oli vaikuttavaa.

”School of Music”

Visio musiikkitieteestä HY:ssä :  kun kerran amerikkalaisuus tunkee kaikkialle yhteiskuntaamme ja kulttuuriimme., niin miksi emme kerrankin lainaisi jotain joka on positiivista. Nimittäin idean siitä että jokaisella paremmalla yliopistolla on ikioma ‘School of Music’. Siihen kuuluu paitsi musiikkitiede myös vaihtelevassa määrin käytännön aineita jotka tukevat tieteenharjoitusta. Sinänsä tieteen kannalta uskon että musiikkitiede viihtyy ja kukoistaa parhaiten osana tiedeyliopistoa. Mutta se kaipaa tuekseen käytännön osaamista jota ilman on vaikea olla musiikkitieteilijäkään. Meillä olisi HY:ssä jo paljon valmista: on korkeatasoinen YS, on yliopiston legendaariset kuorot, on HYMS eli musiikkiseura joka järjestää tavallisesta kaavasta poikkeavia, suosittuja musiikkitilaisuuksia,. on sävellysluokka (ks yllä) josta valmistuu nuoria johtavia avantgardistejamme, on pianonsoiton opetusta – tuon jokaisen musiikintutkijan välttämättömän perustaidon –  on kamarimusisointia, on jopa kykyä tuottaa oopperaproduktioita, kuten taannoiset hauskat koko pääkaupungin ja arvostelijoiden ihastelemat Donizetti-esitykset osoittivat.

Miksi ei siis voisi perustaa Helsingin yliopiston ikiomaa School of Musicia joka kokoaisi yhteen kaikki nämä jo olemassaolevat yliopistoa ja pääkaupunkia rikastuttavat elementit? Eikö jo Paciuksen perintö velvoita meitä siihen?

Kaarle-kuninkaan metsästys

Nyt pääsen asiaan eli musiikkiin eli eiliseen ensi-iltaan. Paciuksen Kaarle-kuninkaan metsästys. Suomalainen musiikkiväki oli taas liikkeellä. Tapasin väliajalla seuraavat: Sini ja Einojuhani Rautavaara, Meurmanit, Matti Klingen, Magnus Pettersonin, Jan Granbergin, Pekka ja Kristiina Hakon, Doris Laineen, Heljä Angervon ja Antero Karttusen, Pacius-suvun edustajat jne jne Itse pääsin ensi-iltaan sen ansiosta että saan kuulua komiteaan, joka Svenska literatursällskapetin kutsusta jo valmistautuu Paciuksen juhliin 2009 eli säveltäjän 200-vuotistapahtumiin.

Olen aina tuntenut sympatiaa Paciuksen henkilöhahmoa kohtaan – vastustan Maamme-laulun vaihtamista Finlandiaksi – ja syin jotka kerron toiste. Hän oli mielenkiintoinen – ja arvoituksellinen ihminen- ,maahanmuuttaja kuten nykyisin sanottaisiiin Mikä sai hänet jättämään hyvin palkatun ja turvallisen viran ja muuttamaan Suomeen 1835 yliopiston musiikionopetajaksi, tulemaan jäätä pitkin keskellä talvea Tukholmasta Turkuun? On täytynyt olla myös seikkailijan verta.

Joka tapauksessa laskemme yliopiston musiikkielämän alun tuosta hetkstä ja olen aina sanonut opiskelijoille, että kuvitelkaa nyt: ei siitä niin hirveän kauan ole kun hän käveli täällä päärakennuksen käytävillä. Tämä on tradition jatkuvuutta, joka on meidän eurooppalaisten etuoikeutta.

Ensi-ilta oli positiivinen kokemus … joka hälvensi viime vierailuni hieman hämmentävää vaikutelmaa epäautenttisesta Eugen Oneginista joka oli lainattu British Operasta. Erityisesti ja päällimmäisenä tuli esiin Paciuksen ehdottomasti innoittunut musiikki – ja kuten kollegani Matti Klinge aivan oikein väliajalla sanoi: Topeliuksen onnistunut ja dramaattinen libretto. Musiikki oli kuitenkin tämän esityksen kantava voima ja onneksi modernisoiva ohjaus ei estänyt tärkeitä numeroita tulemasta esiin ja etualalle – ts. laulajia ei pantu hankaliin asentoihin lotraamaan veden kanssa, eikä käytetty liikaa muita näyttämötemppuja. Ohjaus oli Joachim Grothin, musiikinjohto Jan Söderblomin – joka oli varmaan saanut isältään Ulfilta hyödyllisiä neuvoja.

Musiikissa hämmästyttävää oli kun se nyt kuuli lavalla sen vaikutteet italialaisesta oopperasta, erityisesti Leonoran suuret ariat, mutta myös stereotyyppiset kohtaukset, lemmenduetot, hautausmaat, koston vannomiset jne. Aivan kuin Donizettia tqi Belliniä Tästä tyylipiirteestä tulee myös Paciuksen musiikin tietty viehättävä keveys. Saksalaista ovat tietenki käyrätorvet, Volksthümlichkeit, kuorot ja patrioottisuus. Kuningas ei laula ollenkaan, kuinkahan tämä on tulkittavissa? Mutta esiintyy sentään melodraamassa lopussa . ja melodraamojahan muuten Pacius kirjoitti runsaasti – ne odottavat vielä esitystään mikä toteutunee juhlavuona – ja julkaisemistaan.

kuva: KansallisoopperaOhjaus viritti ajatuksia. Groth sanoo ohjelmalehtisessä: Kun esitetään klassinen taideteos, aikakaudet asettuvat vastakkain -…klassikko viihtyy vastakkainasetteluissa ja pääsee sillä tavalla parhaiten oikeuksiinsa. Tästä aksioomasta ohjaaja on päätynyt ns. modernisoivaan tyyliin: teos alkaa vieraannuttamisefekteillä niin, että koko oopperan aikakausi on kuin jotain museaalista vitriinitavaraa, jota töllistellään lasin läpi. Mutta vähitellen lattiamanut ja roolejaan opettelevat laulajat alkavat liukua juonen varsinaiselle tasolle – joskin se tapahtuu melko hitaasti. 1. näytöksen lopulla ajattelin, että miten ihmessä ohjaaja vielä selvityy näistä kahden tason yhteentörmäyksistä, palaako hän lopussa taas kehyskertomukseetn ja proosalliseen nykyaikaan?

Oopperan radikaali modernisointi voi kuitenkin perustua niin tekijän kuin vastaanottajan sekä ali- että yliarvioimiseen, Aliarvioimiseen siinä mielessä, että jos kyseessä on klassinen teos, se puhuttelee meitä parhaiten suoraan. Emme ole aivan typeriä emme edes keskivertokatselijat ja musiikin kuluttajat. Kykenemme oivaltamaan sen mikä on universaalia kauden toposten ja tyylien läpi.

Itse asiassa mitä on klassinen musiikki? Päädymme seuraaviin pohdintoihin – mietin näitä vuosi sitten kun laitoksellamme vieraili kuulu amerikkkalainen new musicology -tutkija Lawrence Kramer. Klassista musiikkia on tietenkin tietyn ns. kaanonin – saksalaisen mukainen musiikki. Sopiiko Paciukseen? Yes. Klassista on musiikki kaudelta Mozart-Haydn-Beethoven – sopii. Klassista on musiikki, jota tietty mediateollisuus tuottaa ts. se on tuote jota tarjotaan viestimissä tällä nimellä. Pitää tämäkin paikkansa: meillä on erinomainen palkittu levytys tästä oopperasta. Vihdoin klasissta on se musiikki, jota haluamme kuulla aina vaan uudestaan ja uudestaan . ja siksi, että siinä on jotain joka saa meidät kuuntelemaan samalla myös itseämme, jotain itsessämme. Totta Paciuksen suhteen: ainakin itse haluan kuulla tämän uudestaan. Antakaamme siis klassikkojen olla ja vaikuttaa sinällään, sellaisenaan

Mutta sitten modernisointi voi olla katsojien/kuuljoiden yliarviointia.Nykyaikaan voi siirtää teoksia, joita on jo nähty ja kuultu sadat kerrat, sanokaamme Wagneria Saksassa, tai Verdiä Italiassa. On mmärrettävää, että ohjaaja haluaa keksiä jotain uutta ja vaihtehtoista. Onko Kaarle kuninkaan metsästys jo tällainen klassikko? Ei varmastikaan, itse näin sen ensimmäisen kerran. Joskin kaikki suomalaiset tietenkin ‘tietävät’ teoksen nimeltä ja sen että se oli ensimmäinen suomalainen ooppera. Tällöin olisi parasta tehdä autenttista, tässä tapauksessa romanttista oopperaa. Mutta ei sen tarvitse olla puisevaa. Olen nähnyt viime aikoina mm Pariisissa, miten hauskasti ranskalaiset tekevät klasikkojaan kuten Rameauta, ja samalla perinteisesti. Tai hiljattain Tv:n näyttämä brittiläinen version Tshaikovskin Pähkinänsärkijästä: hauskaa mutta samalla ytimeen osuvaa.

Modernisoimisen voi suodattaa itse esitykseen ilman ylimääräisiä vieraanuttamisefektjä. Onneksi näin tapahtuikin sitten Paciuksen oopperan markkinakohtauksessa, Kastelholman linnan hautausmaakohtauksessa jne. Paljon hyviä oivalluksia, onnistunutta draamaa, oikea sävy.

Juoni. lopultakin? Suomalaiset ovat oopperan ‘kansa’, he edustavat jo herderiläistä kansanhenkeä. He ovat oikeudentajuisia, heillä on ns Naturrechtiä, vilpittömiä ja uskollisia. Ruotsalaiset kuvataan kolonialisoijina, miehittäjinä heidän lakinsa ovat mielivaltaisia joskin ekologisia sillä hirvet saavat olla rauhassa Ahvenanmaalla. Kuningas on mammanpoika, mutta käy läpi eräänlaiset Wilhelm Meisterin oppivuodet, mutta yhtä kaikki hän lähtee ja jättää kansansa – joka ei hovin loistoa kaipaakaan, kuten Leonora laulaa Kaarlelle balladissaan. Markkinakohtauksen antisemitistiset, groteskit juutalaishahmot on työnnetty taka-alalle, ehkä oikein nykyajan kannalta, mutta muistettakoon tässä vaan, ettei Richard Wagner koskaan tehnyt edes mitään tällaista kuin Pacius ja Topelius – tässä sinänsä viattomassa, mutta historiallisilta perspektiiveiltään arveluttavassa kohtauksessa.