Amfion pro musica classica

Monthly Archives: elokuu 2018

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Rouvali ja Tampere filharmonia matkalla Beethoveniin

jdPPGtU9QweyyfgfjR74qw

Tampere filharmonia ja Santtu-Matias Rouvali
kauden avauksessaan keskiviikkkona. Kuva © Jari Kallio

 

Tampere filharmonia avasi konserttikautensa ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdolla keskiviikkona varsin antoisalla, joskin melko turvallisella ohjelmistolla. Kauden ensimmäisen konsertin keskiössä oli Beethoven neljännellä pianokonsertollaan (1805-06) ja kahdeksannella sinfoniallaan (1812). Näiden seuraan oli johkaantunut myös Mihail Glinkan Ruslan ja Ljudmila -alkusoitto (1837-42).

Glinkan tuttu alkusoitto käynnisti illan kerrassaan vauhdikkaasti. Rouvalin ja tamperelaisten pidäkkeetön energia ja värikylläinen sointi yhdistettynä rytmiseen tarkkuuteen tuottivat riemukkaan elämyksen. Tämä siitäkin huolimatta, että en ole välttämättä alkusoiton kiihkein puolestapuhuja. Syystä tai toisesta tämä sinänsä varsin kekseliäs sävellys harvemmin herättää minussa sen suurempia reaktioita. Mutta tällä kertaa musiikki tempaisi mukaansa vastaansanomattomasti.

Siirtymä venäläisen kansallisromanttisen musiikin alkuiduista Beethovenin maailmaan ei välttämättä ollut kaikkein saumattomin. Tietenkin on totta, että konsertin dramaturgian voi ajatella myös yksinkertaisesti sarjana kiinnostavia teoksia, mutta mielin silti pitää kiinni päähänpinttymästäni tiiviiseen yhteyteen kaikkien konsertissa kuultavien teosten välillä. Tästä näkövinkkelistä Glinkan alkuosoitto jäi kaikessa riemukkaassa energisyyydessäänkin jossain määrin irralliseksi saarekkeeksi illan kokonaisuudessa.

Kenties tätä vaikutelmaa tehosti myös alkusoittoa seurannut pakollinen lavajärjestely pianokonserttoa varten. Monesti konserteissa tuppaa käymään niin, että näissä tuokioissa alun hienosti rakennettu jännite pääsee harmillisesti karkaamaan. Silloin tällöin tulee pohtineeksi, josko pianon voisi roudata paikoilleen jo ennen konsertin alkua. Tuskin se alkusoittoa isommin häiritsisi. 

Niin tai näin, Beethovenin neljännen konserton kohtaaminen konsertissa on aina mitä ilahduttavinta. Illan solistina kuultiin Javier Perianesia, monipuolista espanjalaista muusikkoa, joka elää urallaan vahvaa nousukautta.   

Konserton avaa soolopianon liki improvisatorinen johdanto, josta orkesteri poimii pääteeman. Käynnistyy laaja vuoropuhelu, joka etenee jännittävästi, vaeltaen yhä uudelleen toinen toistaan odottamattomampiin maisemiin. Beethovenille ominaiseen tapaan harmoniat ja dynamiikka ovat tulvillaan yllättäviä käänteitä, jotka pitävät kuulijan tiukasti otteessaan aina alkutahdeista osan päätökseen saakka.

Avausosa rakentui johdonmukaisessa kuulaudessaan vakuuttavasti. Balanssi solistin ja soitinryhmien välillä oli tarkkaan hiottu ja yksityiskohtien parissa oli tehty oivallista työtä. Jotakin tästä mainioista ensimmäisestä osasta saattoi kuitenkin jäädä kaipaamaan. Siitä tuntui nimittäin puuttuvan sitä tiettyä oikukasta terävyyttä, joka on olennainen osa Beethovenin ilmaisua.    

Lyhyttä toista osaa, andante con motoa, leimaa pianon ja unisonojousten kiihkeä kohtaaminen. Musiikin edessä jännite solistin ja orkesterin välillä liudentuu asteittain, purkautuen lopulta finaalin vapautuneeseen rondoon. Näiden osien musiikissa taas palaset loksahtivat paikoilleen mitä vaikuttavimmin. 

Hitaassa osassa Tampere filharmonian jousten rikkaan voimallinen sointi teki välittömän vaikutuksen. Finaalissa taasen orkesterin, kapellimestarin ja solistin ketterä yhteistyö toi konserton mainiosti päätökseen.

Vaikka janoisimmalla yleisönosalla olikin jo aikeita suunnata väliajalle, ehti Perianes tarjota kuulijoilleen vielä ylimääräisessään kurkistuksen Chopinin Nokturnojen maailmaan. Varsin mieluinenhan tuo kurkistus olikin, jos kohta ylimääräisille tyypilliseen tapaan sen yhteys illan muuhun ohjelmaan ei ollut kaikkein ilmeisin.

Väliajan jälkeen palattiin Beethovenin loputtoman keksinnän äärelle hulvattoman kahdeksannen sinfonian muodossa. Ensimmäisen sinfonian ohella kahdeksas on mitä hienoin kunnianosoitus Joseph Haydnille, opettajalle, johon Beethovenilla oli pulmallinen, mutta syvän kunnioituksen läpäisevä suhde. 

Haydnin hengessä kahdeksas sinfonia on täynnä riemukasta kujeilua, joka läpäisee teoksen eri tasot. Yhtäältä kyse voi olla koomisesti prutkuttavien fagottien soittimellisista efekteistä, toisaalla taas yllättävistä dynaamisista liikkeistä. Keskimmäisissä osissa Beethoven puolestaan leikittelee toisteisuudella, odotuksilla ja yllätyksillä, sekä pukee menuetin kulmikkaan maalaistanssin asuun, jossa on säveltäjän scherzoista tuttua terävyyttä.            

Kaikkea tätä soivaa rikkautta vasten olikin hämmentävää lukea käsiohjelmasta Rouvalin luonnehdinta kahdeksannesta sinfoniasta pelkistettynä teoksena, jossa tapahtuu yllättävän vähän. Epäilipä ylikapellimestari jopa ajatuksen loppuneen Beethovenilta kesken. 

Liekö sitten tarkoitettu härnääväksi provokaatioksi vai kirjaimellisesti otettavaksi mielipiteeksi, mene ja tiedä, mutta toi luonnehdinta kuitenkin kaivattua vaihtelua käsiohjelmia usein riivaaviin monotonisiin ylisanojen ketjuihin. Joka tapauksessa itse sinfonian soiva toteutus oli kaikkea muuta kuin pelkistetty.

Rouvali ja Tampere filharmonia seikkailivat kahdeksannen sinfonian maailmassa inspiroituneesti huomioiden musiikin monet vivahteet mitä ihailtavimmin. Ensimmäinen osa oli ehkä vielä hieman turhan suoraviivainen, joskin esimerkillisen energinen, mutta erityisesti toisessa ja kolmannessa osassa oltiin tämän oikukkasti kujeilevan sinfonian ytimessä.

Kun tähän lisättiin vielä vauhdikas finaali, jonka kuohut olivat hienosti rakennettuja, sai ilta huipennuksensa. Rouvalin ja orkesterin matkaa Beethoveniin oli kiehtova seurata. Vaikka taivalta vielä on edessä, tarjosi ilta monia riemun aiheita. Edessä on kiinnostavia aikoja.  

— Jari Kallio

 

Tampere filharmonia

Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari

Javier Perianes, piano

 

Mihail Glinka: Alkusoitto oopperasta Ruslan ja Ljudmila (1837-42)

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 4 G-duuri, op. 58 (1805-06)

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 8 F-duuri, op. 93 (1812)

 

Tampere-talo, Tampere

Ke 29.8.2018, klo 19

Pianon supertähti Jevgeni Kisin RSO:n solistina

J. Kisin

J. Kisin

Radion sinfoniaorkesteri avaa konserttikautensa ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla 5.–6.9. Musiikkitalossa. RSO:n solistina esiintyy Jevgeni Kisin, joka nousi maailman merkittävimpien pianistien joukkoon jo teini-ikäisenä.

Kissin soittaa ensimmäistä kertaa urallaan Franz Lisztin 1. pianokonserton. Lisäksi konsertin ohjelmassa on Jukka Tiensuun orkesteriteos ja Witold Lutosławskin 3. sinfonia, jonka RSO myös myöhemmin levyttää.

Konsertti lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja Yle Areenassa. Tiensuun ja Lutosławskin taltiointi nähdään Yle Areenan lisäksi Yle Teeman RSO Musiikkitalossa -ohjelmassa 16.9. ja uusintana Yle TV1:ssä 22.9.

Venäläissyntyinen Jevgeni Kisin (s. 1971) herätti alusta lähtien huomiota huikaisevalla tekniikallaan, mutta uran edetessä yhä enemmän myös esitystensä syvyydellä ja runollisuudella. Kisiniä pidetään suuren venäläisen pianistitradition jatkajana, ja hänet tunnetaan parhaiten romantiikan kauden keskeisen ohjelmiston, mm. Chopinin, Lisztin ja Rahmaninovin tulkitsijana.

Kisin alkoi improvisoida ja tapailla korvakuulolta pianolla sävelmiä jo kaksivuotiaana, ja kuusivuotiaana hän aloitti opinnot Moskovan maineikkaassa Gnesin-instituutissa. Hän debytoi 10-vuotiaana esittämällä Mozartin d-molli-konserton, ja vuotta myöhemmin hän piti ensimmäisen oman pianoresitaalinsa Moskovassa.

1990-luvulta lähtien Kisin on esiintynyt jatkuvasti eri puolilla maailmaa Abbadon, Ashkenazyn, Barenboimin, Dohnanyin, Mutin ja Ozawan kaltaisten huippukapellimestarien ja arvostettujen orkesterien kanssa. Solistiesiintymisten ja resitaalien lisäksi hän soittaa myös aktiivisesti kamarimusiikkia mm. Emerson-kvartetin kanssa. Kisin on palkittu lukuisista levytyksistään mm. Edison Klassiekilla, Diapason d’Or -palkinnolla ja Grammylla.

Kisin on ollut Ison-Britannian kansalainen vuodesta 2002 ja myös Israelin kansalainen vuodesta 2013.

Arvio: Sinfonia Lahden ja Anthony Gabrielen hieno Vertigon konserttiesitys saavutti Herrmannin musiikin ytimen

Sinfonia Lahti ja Anthony Gabriele Sibeliustalossa torstaina. Kuva © Jari Kallio.

Sinfonia Lahti ja Anthony Gabriele Sibeliustalossa torstaina. Kuva © Jari Kallio.

Bernard Herrmannin musiikki Alfred Hitchcockin Vertigoon (1958) on yksi ikonisimmista elokuvasävellyksistä. Herrmannin mestariteos sulauttaa yhteen likiwagneriaanista hehkua ja kiehtovia esiminimalistisia kudelmia mitä värikylläisimpään orkesteriasuun puettuna.

Niinpä olikin aivan erityisen kiehtovaa saada kuulla tämä Herrmannin ja Hitchcokcin yhteistyön ydinteos konserttiesityksenä Sinfonia Lahden tämän viikon konserteissa kapellimestari Anthony Gabrielen johdolla.

Hermannilla oli ainutlaatuinen taito vangita tunnetiloja mitä pelkistetyimmin keinovaroin. Herrmannin estetiikka merkitsi radikaalia irtiottoa aikansa Hollywood-mainstreamista, jota hallitsivat johtoaihetekniikkaan pohjautuvat oopperamaiset sävellykset. Tästä lähestymistavasta oli tullut Hollywoodin musiikillisen kieliopin perusta Max Steinerin ja Franz Waxmanin aikoina, ja Erich Wolfgang Korngold oli hionut sen täydellisyyteensä.

Amerikkalaissyntyiselle Herrmannille myöhäisromantiikan germaanisesta oopperaestetiikasta kumpuava lähestymistapa oli kuintenkin perin pohjin vieras. Herrmannin vaikutteet kohosivat impressionismista, modenismista, Charles Ivesilta sekä ajan englantilaisesta musiikista, erityisesti Ralph Vaughan Williamsilta.

Erityisen vaikutusvaltainen oli Berliozin orkesterinkäsittelyn opas Grand traité d’instrumentation et d’orchestration modernes (1844/1855), jonka Herrmann löysi sattumalta eräästä antikvariaatista. Tämän teoksen opit muodostivat Herrmannin omaleimaisen orkestraation perustan.

Toisin kuin Hollywoodin hyperromanttisessa perinteessä, jossa musiikki virtasi lähes katkeamattomana ketjuna alkuteksteistä aina loppuhimmennykseen saakka, Herrmann koosti sävellyksensä lyhyistä, irrallisista musiikkinumeroista, jotka sijoittuivat tarkkaan harkitusti dramaturgisesti tärkeisiin hetkiin.

Herrmann oli saanut aloittaa Hollywood-uransa yhdessä radiovuosien yhteistyökumppaninsa, Orson Wellesin kanssa Citizen Kanen (1941) säveltäjänä. Merkittävimmäksi virstanpylvääksi nousi kuitenkin Herrmannin vuosikymmenen mittainen yhteistyö Alfred Hitchcockin kanssa alkaen The Trouble with Harryn (1955) mustasta humorista ja päättyen surullisesti Torn Curtainiin (1966). Studiopomojen painostuksesta Hitchcock antoi Herrmannille potkut kesken jälkimmäisen nauhoitusten, koska musiikissa ei ollut tarpeeksi kaupallista potentiaalia.

Hitchcock-yhteistyön huippukauden muodostivat kolme vuosina 1958-1960 valmistunutta elokuvaa, Vertigo, North by Northwest ja Psycho. Kuhunkin elokuvaan Herrmann sävelsi mitä omintakeisinta musiikkia, tulvillaan rakenteellista, harmonista ja instrumentaalista keksintää.

Vertigossa Herrmann käyttää ison orkesterin vakiokokoonpanoa, jota täydennetään kahdella harpulla, laajalla lyömäsoittimistolla sekä hammonduruilla. Näistä syntyy sointipaletti, joka peilaa erinomaisesti Vertigon päähenkilön, eläköityneen poliisietsivä Scottyn (James Stewart) ympärille kietoutuvaa petoksen, mysteerin, rakkauden pakkomielteen ja menetyksen verkkoa.

Hitchcockille tyypilliseen tapaan juonessa on mukana myös salaperäinen naispäähenkilö. Vertigossa Kim Novak esiintyy kolmoisroolissa Madelinena, Carlottana ja myöhemmin Judyna.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun Scottyn nuoruusvuosien ystävä, Gavin Elster (Tom Helmore) palkkaa hänet varjostamaan vaimoaan Madelinea, jonka tämä uskoo joutuneen oman käden kautta kuolleen isoisoäitinsä, Carlotta Valdezin riivaamaksi.

Vähitellen Scotty vakuuttuu havaintojensa perusteella Madelinen olevan tavalla tai toisella menneisyyden vainoama. Kun Madeline yrittää itsemurhaa heittäytymällä San Franciscon lahteen, Scotty pelastaa hänet ja vie hänet kotiinsa toipumaan. Kaksikko tapaa näin ensimmäisen kerran kasvotusten. Vaikka kaikki tämä on osa Elsterin suunnitelmaa, on Scottyn ja Madelinen vähittäinen rakastuminen ennakoimatonta.

Scotty yrittää suojella Madelinea itsetuhoisilta pyrkimyksiltä etsien samalla ratkaisua mysteeriin. Lopulta hän kuitenkin epäonnistuu, ja Madeline riistää oman henkensä hypätessään kellotornista, jonne Scotty ei korkean paikan kammonsa vuoksi kykene hänätä seuraamaan.

Tapahtumat särkevät Scottyn mielenterveyden, ja tämä joutuu pitkäksi aikaa sairaalahoitoon. Hänen ystävänsä Midge (Barbara Bel Geddes) käy uskollisesti vierailuilla Scottyn katatonisesta tilasta huolimatta. Vähitellen Scotty kuitenkin toipuu siinä määrin, että hän pääsee pois sairaalasta.

Yrittäessään vähitellen saada jonkinlaista otetta elämästään, Scotty vaeltelee yksin paikoissa, jossa hän ja Madeline viettivät aikaa. Eräänä päivänä hän kohtaa sattumalta Judyn, nuoren naisen, joka muistuttaa tavattomasti Madelinea.

Vähitellen Scotty painostaa Judyn suhteeseen kanssaan. Lohdun etsiminen kääntyy pian muunatutumisleikiksi, jossa Scotty pakottaa Judyn pukeutumaan samalla tavoin kuin Madeline, värjäämään hiuksensa vaaleiksi ja leikkauttamaan tismalleen samanlaisen kampauksen.

Tämän metamorfoosin edetessä myös totuus alkaa vähitellen tulla ilmi. Judy ja Madeline ovat todellakin yksi ja sama henkilö, jonka Gavin Elster palkkasi esittämään vaimoaan osana murhasuunnitelmaa, jossa Scottya tarvittiin lavastetun itsemurhan todistajaksi.

Saadakseen Judylta tunnustuksen, Scotty palaa hänen kanssaan rikospaikalle. Scotty voittaa lopulta korkean paikan kammonsa raahatessaan Judyn väkisin kellotorniin. Judy ei kykene enää salaamaan asioita, vaan kertoo totuuden. Samassa torniin ilmestyy tummanpuhuva hahmo. Judy pelästyy, horjahtaa ja putoaa alas. Hahmo osoittautuu paikalliseksi nunnaksi.

Vertigo päättyy Scottyn seisoessa kellotornin ulkonemalla katse suunnattuna alas. Hänen korkean paikan kammonsa on parantunut, mutta hän on menettänyt rakastamansa naisen, kahdesti.

Vertigon käsikirjoitus tarjosi Herrmannille mitä innostavimmat musiikilliset puitteet. Elokuvan aloittaa preludi, jota säestävät Saul Bassin suunnittelemat alkutekstit, joissa erilaiset spiraalimuodostelmat synkronoituvat musiikkiin.

Preludi käynnistyy jousien, puupuhallinten ja harppujen arpeggiovyöryllä, jota värittävät vibrafonin soinnut ja hammondin urkupisteet. Pahaenteiset, raskaat vaskisoinnut läpäisevät kudoksen huumaavalla intensiteetillä.

Herrmannille tyypilliseen tapaan melodinen materiaali on varsin niukkaa. Silti preludin pääteeman, tai oikeammin motiivin, viivästetty esittely tekee valtavan vaikutuksen kaipuuntäytteisessä hehkussaan.

Preludin jälkeen seuraa elokuvan avauskohtauksen musiikki, jonka otsikkona Herrmannin partituurissa on yksinkertaisesti Rooftop. Tämä musiikki rakentuu lähes brutaaleille ostinatokuluille, jotka säestävät Scottyn ja hänen kollegansa suorittamaa takaa-ajotehtävää San Franciscon katoilla,

Yrittäessään hypätä katolta toiselle Scotty horjahtaa saaden viime hetkessä otteen rännin reunasta. Hänen kollegansa rientää apuun, mutta putoaa alas yrittäessään saada otetta Scottysta. Herrmann kiristää tilanteen piinallisuuden äärimmilleen toisteisilla dissonoivilla sävelkuluilla, joiden vertaisia ei Hollywoodissa oltu sitä ennen kuultu.

Vastakohtana alkukohtauksen liki väkivaltaiselle musiikille Herrmann valjastaa hienovaraisimmat keinovaransa käyttöön kohtauksissa, joissa Scotty seuraa harhailevaa Madelinea. Seuraa sarja hienovaraisia miniatyyreja, joissa Herrmann pukee lyhyistä motiiveista muodostuvia minimalistisia sekvenssejä mitä kekseliäimpiin soiviin asuihin.

Yksi Vertigon keskeisimmistä motiiveista ilmestyy musiikkiin ensimmäisen kerran Carlotta’s Portrait -numerossa, joka säestää kohtausta, jossa Madeline istuu pitkän aikaa museossa Carlotta Valdezin muotokuvan edessä. Carlotta-motiivi, tempo di habanera, on Herrmannin verrattomimpia luomuksia.

Tempo di habanera koostuu yksinkertaisesti harpun toistuvista d-sävelistä,. Tästä sävelkulusta kohoaa aavemaisen salaperäinen motiivi, jota Herrmann käyttää Berliozin hengessä eräänlaisena idée fixe -aiheena läpi Vertigon musiikin.

Musiikin vähäeleinen jakso päättyy kohtaukseen, jossa Carlotta heittäytyy laiturilta mereen hysteeristen vaskipurkauksien saattelemana. Myöhemmin, Scotty ja Madeline käyvät ensimmäistä keskusteluaan takan ääressä, Herrmann käyttää jousiston herkkää kudosta vihjaamaan romanttisen suhteen synnystä

Kun Scotty ja Madeline kietoutuvat yhä syvemmälle Carlotta Valdezin menneisyyden haamuun, Herrmann päästää valloilleen koko musiikillisen mielikuvituksensa, joka ilmenee sarjana Vertigon kiehtovimipa musiikkinumeroita.

The Forest –katkelmassa Herrmann loihtii esiin ainutlatuisia sointivärejä vibrafonin, symbaalien ja Hammondin yhdistelmällä. Kuvatessaan Scottyn ja Madelinen rakastumista, Herrmann poimii katkelman Wagnerin Tristan ja Isoldesta muokaten siitä oman estetiikkansa mukaista rakkausmusikkia.

Madelinen lavastettua itsemurhaa Herrmann ilmentää tempo di habaneran alati voimistuvalla kuristusotteella musiikista. Tämä saa huipentumansa Madelinen kuoleman jälkeisessä Scottyn painajaisessa, jonka kauhunäyissä Carlotta-motiivi irtoaa kaikista kahleistaan hysteeristen jousien, tummina pauhaavinen vaskien ja irvokkaiden kastanjettien kuohuissa.

Scottyn hermoromahdusta ja sitä seuraavaa pitkää toipilasaikaa sävelittävät jälleen hienovaraiset musiikilliset katkelmat. Vasta kun Scotty tutustuu Judyyn, musiikin intensiteetti alkaa jälleen kasvaa.

Judyn muodonmuutosta säestää Scène d’amour, jossa Herrmann rakentaa Tristan-sitaatistaan mitä vaikuttavimman, pakkomieleteisen ja kaipuuntäytteisen rakkausmusiikkinsa.

Kun jounen palaset alkavat vihdoin loksahtaa paikalleen Vertigon viimeisissä kohtauksissa, myös Herrmann kokoaa musiikkinsa pääaiheet yhteen. The Return, jossa Scotty pakottaa Judyn palaamaan kellotorniin, kohottaa musiikin voimalliseen huipennukseensa. Vertigo päättyy Herrmannin lyhyeen finaaliin, joka ilmentää tapahtumien traagista päätöstä koko orkesterin voimin.

Sinfonia Lahti oli kertakaikkisen kotonaan Herrmannin tummissa sävyissä soivissa musiikillisissa maailmoissa. Useaan otteeseen saattoi kuulla kiehtovia yhteyksiä Vertigon tekstuurien ja Sibeliuksen neljännen sinfonian soivan autiuden välillä. Lahtelaiset pukivat Herrmannin partituurin soinnit mitä hienoimpaan orkesteriasuun sallien musiikin peilautua kuitenkin oivallisen läpikuultavana.

Anthony Gabrielen johdolla soitinryhmien välisestä balanssista oli huolehdittu ihailtavan tarkasti. Tähän konserttiin Herrmann itsekin olisi ollut varmasti tyytyväinen.

Vertigo on niitä harvoja elokuvasävellyksiä, joita Herrmann ei itse johtanut ääniraidalle. Hollywoodin studiomuusikot olivat lakossa Vertigon jälkituotannon aikaan, joten musiikki piti taltioida Lontoossa ja Wienissä elokuvamusiikiveteraani Muir Mathiesonin johdolla. Tämä taltiointi on tietenkin väistämätön osa Vertigoa itseään, mutta tietyllä tapaa se ei ole aivan idiomaattisinta Herrmannia.

Kaikki kunnia Mathiesonille, mutta on sanottava, että torstai-illan konsertissa koin Gabrielen ja Sinfonia Lahden saavuttaneen syvemmän yhteyden Herrmannin musiikin ytimeen kuin elokuvan alkuperäinen soundtrack-taltiointi. Nämä erinomaiset muusikot ansaitsevatkin mitä suurimmat kiitokset.

— Jari Kallio

Sinfonia Lahti
Anthony Gabriele, kapellimestari

Bernard Herrmann: Vertigo (1958)

Sibeliustalo, Lahti
To 23.8.2018, klo 19

Arvio: Freiburg barokkiorkesteri hurmasi italialaisella ohjelmistollaan Juhlaviikoilla

Freiburgin barokkiorkesteri aloitti Corellin huikealla Concerto grosso op. 6 nro 4:llä Musiikkitalossa. Kuva © Jari Kallio.

Freiburgin barokkiorkesteri aloitti Corellin huikealla Concerto grosso op. 6 nro 3:llä Musiikkitalossa. Kuva © Jari Kallio.

Helsingin juhlaviikkojen tämän vuoden orkesterivieraaksi oli kiinnitetty yksi aikamme hienoimmista periodiyhtyeistä, Freiburgin barokkiorkesteri yhdessä taiteellisen johtajansa, konserttimestari Gottfried von der Goltzin kanssa. Tuomisinaan orkesterilla oli kiehtova italialainen ohjelmisto.

Illan kuluessa saatiin kuulla kaksi mainiota Concerto grossoa Arcangelo Corellin vuonna 1714 julkaistusta oivallisesta kahdentoista konserton kokoelmasta.

Tällä opusnumeron kuusi saaneella kokoelmalla oli merkittävä vaikutus koko konserttomuodon kehitykselle, erityisesti sen vuoden 1739 Lontoon-julkaisun myötä. Händel käytti Corellin konserttoja lähtökohtanaan omalle kahdentoista concerto grosson kokoelmalleen Twelve Grand Concertos, HWV 319-330.

Corellin ja Händelin concerto grossosta voidaan johtaa myös kehityskulkuja kohti sinfonian syntyyn saakka myöhemmin 1700-luvulla.

Tarkkaan ei tiedetä, milloin Corelli sävelsi nämä concerto grossonsa. Myös niiden esityskokoonpano on jouduttu päättelemään kirjanpidossa säilyneiden muusikoiden palkkioluetteloiden kautta.

Corellin orkesteri muodostuu jousistosta ja continuosta, joita täydentävät oboet, fagotti, trumpetit ja harppu. Näistä jälkimmäiset olivat käytössä D-duurikonsertossa, joka kuultiin Musiikkitalon konsertin ensimmäisen puoliskon päätteeksi.

Ilta käynnistyi kuitenkin Corellin c-mollikonsertolla, jonka concertinoryhmään kuuluvat kaksi viulua, kaksi oboeta ja fagotti. Tässä lumoavassa konsertossa Freiburgin barokkiorkesterin muusikot hurmasivat kuulijansa heti avaustahdeista lähtien.

Concertinon ilahduttavat solistit, konserttimestari von der Goltz, viulisti Petra Müllejans, oboistit Katharina Arfken ja Maike Buhrow sekä fagotisti Eyal Streett tarttuivat Corellin tekstuuriin kerrassan valloittavalla musikaalisuudella ja intensiteetillä orkesterin tarjotessa solisteilleen täydelliset puitteet.

Vain 26-vuotiaana tuberkuloosiin kuollut Giovanni Battista Pergolesi oli mitä kiehtovin säveltäjä, joka jätti jälkeensä suhteellisen laajan tuotannon, josta tosin osa on paljastunut epäautettiseksi. Autenttisina pidettyjen teosten joukosta löytyy kirkkomusiikkia, oopperoita, sonaatteja sekä konserttoja.

Salve Regina on yksi katolisen kirkkomusiikin keskeisiä tekstejä, joka on sävelitetty lukemattomia kertoja. Pergolesiltakin tunnetaan useampi versio tästä avunhuudosta neitsyt Marialle.

Tiistaina musiikkitalossa kuultiin Pergolesin viimeisenä elinvuotenaan säveltämä Salve Regina (1736) sopraanolle, jousille ja continuolle. Vaikuttavan solistiosuuden lauloi upeasti Sunhae Im, orkesterin hienosti säestämänä. Pergolesin musiikin vivahteikkuus pääsi tässä esityksessä hienosti oikeuksiinsa.

Illan ensimmäinen puolikas päättyi Corellin D-duuriokonserttoon, jonka riemukasta juhlavuutta korostavat trumpetein vahvistettu orkestraatio sekä concertinon harppu. Orkesteri puki tämän vapautuneesti iloitsevan musiikin hehkuviin väreihin kohottaen Musiikkitalon tunnelman hienosti korkeuksiinsa.

Väliajan jälkeen odotti illan todellinen herkkupala, Pergolesin koominen ooppera La serva padrona (1736). Tämä kahdelle laulajalle, jousille ja continuolle sävelletty, kahdensta noin parinkymmenen minuutin kohtauksesta muodostuva pieni ooppera on todellinen helmi.

Sunhae Im, Furio Zanasi, Tristan Braun ja Freiburgin barokkiorkesteri Pergolesin mainion La serva padronan parissa Musiikkitalossa. Kuva © Jari Kallio.

Sunhae Im, Furio Zanasi, Tristan Braun ja Freiburgin barokkiorkesteri Pergolesin mainion La serva padronan parissa Musiikkitalossa. Kuva © Jari Kallio.

Italialaisen barokin perinteen mukaisesti koomista oopperaa, tai intermezzo per musicaa esitettiin vakavan oopperan, opera serian, väliaikamusiikkina. Siksi nämä teokset olivat usein lyhyitä, juoneltaan melko yksinkertaisia sekä pienille kokoonpanoille sävellettyjä.

La serva padrona (Piika emäntänä) kertoo koomisin kääntein, kuinka piika Serpinon onnistuu huijata yhdessä toisen palvelijan, Vesponen, kanssa talon isäntä, Umberto, aviomiehekseen. Vesponella ei ole libretossa olenkaan vuorosanoja, joten laulurooleja on vain kaksi, sopraano ja baritoni.

Vaikka La serva padronan huumori kumpuaa pitkälti aikansa luokkayhteiskunnan roolien kiepsauttamisesta päälaelleen, on sen asetelmissa myös paljon ajankohtaista. Siinä naispalveljian onnistuu oveluudellaan voittaa valta-asemassa oleva mies. Valta-asema johtaa älylliseen laiskuuteen, alisteinen asema tiedostavampaan nokkeluuteen.

Pergolesin ooppera käynnistyy mukaansatempaavalla alkusoitolla, joka johtaa ensimmäiseen kohtaukseen, jossa rakentuu La serva padronan alkuasetelma. Piika Serpino pyörittää Umberto-isäntäänsä mennen tullen Vesponen avustuksella. Isännän hermot ovat riekaleina palvelijansa suhteen. Hän julistaa olevansa iloinen ainoastaan siitä, ettei Serpino ole hänen vaimonsa vaan pelkästään palvelija.

Kuten arvata saattaa, Umberto kiinnostuu kuitenkin palvelijastaan aivan eri tavalla kuullessaan tämän olevan menossa naimisiin. Koko avioliittosuunnitelma on tietenkin keksitty, mutta se herättää isännän ymmärtämään todelliset tunteensa piikaasa kohtaan. Erinäisten sattumusten kautta Umberto pyytää lopulta Serpinoa vaimokseen, ja ooppera päättyy rakastavaisten duettoon.

Tämän pienen tarinan sisään Pergolesi punoo joukon mitä inspiroituneimpia musiikkinumeroita, joilla on välittömän vangitseva voima kuulijaansa. Freiburgin barokkiorkesteri soitti kauttaaltaan innostavan ilmeikkäästi eläytyen Pergolesin komedian käänteisiin täydellisesti.

Sunhae Im ja Furio Zanasi olivat vokaalisesti ja näyttämöllisesti kertakaikkisen erinomaisia rooleissaan. Konserttiesityksen pienimuotoisesta näyttämöohjauksesta vastasi Tristan Braun, joka esiintyi myös Vesponen roolissa.

Lavasteiden virkaa hoiti yksi nojatuoli, sekä Musiikkitalon lavaa pehmentävä keltasävyinen valaistus, joka oli omiaan häivyttämään ison salin tuntua tässä intiimissä musiikissa. Libretto käännöksineen oli onneksi painettu käsiohjelmaan, joskin pienehkö printti hämärässä valaistuksessa oli kohdakkoin hieman haasteellinen seurattava. Tekstityslaitteesta olisi ollut tässä kohtaa apua.

Liki täyteen myydyn Musiikkitalon yleisölle ilta oli kerrassaan riemukas. Suomalaiseen tapaan päätösaplodit olivat innokkaat, mutta loppuivat totutusti kovin lyhyeen. Kukaties, jos olisimme malttaneet jatkaa kauemmin, olisimme voineet saada kuultavaksemme vielä ylimääräisen. Niitä olisi mieluusti nauttinut useammankin.

— Jari Kallio 

Freiburgin barokkiorkesteri
Gottfried von der Goltz, konserttimestari ja musiikinjohto

Sunhae Im, sopraano (Serpino)
Furio Zanasi, baritoni (Umberto)

Tristan Braun, ohjaus

Arcangelo Corelli: Concerto grosso c-molli, op. 6, nro 3 (1714)
Giovanni Battista Pergolesi: Salve Regina (1736)
Arcangelo Corelli: Concerto grosso D-duuri, op. 6, nro 1 (1714)
Giovanni Battista Pergolesi: La serva padrona (1736)

Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo
Ti 21.8.2018, klo 19

Klang-konserttisarja nostaa esiin Suomeen muuttaneiden säveltäjien näkökulmaa

Helsingin Musiikkitalossa järjestettävän Klang-konserttisarjan kahdeksas kausi alkaa 10.9.2018 Suomen Solistiyhdistyksen konsertilla, jossa kuullaan muun kamarimusiikin lisäksi teoksia kahdelle kosketinsoittajalle. Sami Klemolan virtuoottinen rytmi-ilotulitus Etydi 2 kahdelle kosketinsoittajalle saa kantaesityksensä Mikko Heiniön ja Enno Poppen teosten rinnalla. Lisäksi kantaesityksenä kuullaan Niilo Tarnasen harmonikalle ja kitaralle säveltämä teos, joka on saanut inspiraationsa uuden elämän syntymisen ihmeestä.
.
Puolalainen huipputason jousikvartetti NeoQuartet konsertoi Klang-sarjassa 1.10.2018. Heidän toista kertaa järjestettävä kiertueensa Baltic New Music Spectrum esittelee Itämeren ympäristössä sävellettävän nykymusiikin tyylien laajaa kirjoa ja runsasta jousikvartetille kirjoitettua repertuaaria. Kvartetin kiertue etenee Venäjän, Tanskan, Saksan ja Liettuan kautta Suomeen ja täältä Puolaan ja Viroon. Konsertissa kuullaan kantaesitys venäläiseltä Oleg Paiberdinilta, sekä muita tälle kiertueelle tilattuja teoksia mm. saksalaiselta Peter Helmut Langilta ja Anna Huuskoselta.
.
Zagros Ensemble esittelee Suomeen muuttaneiden säveltäjien näkökulmaa 6.11.2018 konsertissaan Kotimaani ompi Suomi. Miltä Suomi näyttää tänne muuttaneiden säveltäjien silmin? Millä tavalla entisen ja nykyisen kotimaan musiikilliset vaikutteet nivoutuvat toisiinsa? Säveltäjinä unkarilaissyntyinen Adam Vilagi ja romanialaissyntyiset Matei Gheorghiu ja Adina Dumitrescu. Gheorgiun teos klarinetille, käyrätorvelle, alttoviululle, sellolle ja pianolle saa konsertissa kantaesityksensä.
.
Joulukuun 17. päivänä yleisöllä on mahdollisuus päästä kuuntelemaan huomisen säveltäjäpolven ja vakiintuneiden nykymusiikin ammattilaisten yhteistyön tuloksia, kun elektroakustinen yhtye defunensemble soittaa Sibelius-Akatemian sävellysopiskelijoiden teoksia.
.
Keväällä 2019 Klang-sarjassa järjestetään myös Sibelius-Akatemian sävellysopiskelijoiden konsertti 18.3.2019, ja Uusinta Ensemble konsertoi 7.5.2019.