Amfion pro musica classica

Monthly Archives: maaliskuu 2015

You are browsing the site archives by month.

#Boulez90

Kuva: Helsingin Juhlaviikot / Sasa Tkalcan.

Kuva: Helsingin Juhlaviikot / Sasa Tkalcan.

Tänään yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä Pierre Boulez on niin kertakaikkisen  järkälemäinen hahmo koko toisen maailmansodan jälkeisessä musiikissa, että yksittäisen lyhyehkön kirjoituksen puitteissa on mahdollista tehdä vain muutamia pintaraapaisuja hänen elämäntyönsä kokonaisuuteen.
Laajempi yleisö tuntee Boulezin ennen kaikkea kapellimestarina. Kiehtovaa onkin, että Boulezin kapellimestarinura sai alkusysäyksensä sattumalta vuonna 1959 hänen sijaistaessaan sairastunutta Hans Rosbaudia Baden-Badenissa. Konsertti oli menestys ja poiki vierailukutsuja mm. Amsterdamin Concertgebouw’n ja Berliinin filharmonikkojen eteen.
Seuraavan vuosikymmenen aikana Boulezin asema 1900-luvun musiikkiin erikoistuneena kapellimestarina vakiintui. Pitkä yhteistyö Clevelandin orkesterin kanssa alkoi. Seitsemänkymmentäluvulla Boulez toimi sekä New Yorkin filharmonikkojen (1971-1977) että BBC:n sinfoniaorkesterin (1971-1975) ylikapellimestarina. Nykymusiikkiyhtye Ensemble InterContemporainin hän perusti 1976 osana ehkä suurinta saavutustaan, Pariisin musiikkikeskus IRCAMia.
Kuusikymmentäluvulta alkaen Boulez on tehnyt huikean määrän unohtumattomia levytyksiä 1900-luvun musiikista. Pariisin oopperassa taltioitu Bergin Wozzeck muodostui klassikoksi, jota vasten kaikkia myöhempiä levytyksiä on peilattu. Friedrich Cerhan täydentämän Lulun ensilevytys on niin ikään vertaansa vailla.
Anton Webernin tuotannosta Boulez on tehnyt kaksi kiitettyä kokonaislevytystä. Ilman Boulezin esitaistelua Webern olisi tuskin saanut ansaitsemaansa jalansijaa kantaohjelmistossa. Boulezin ansiosta me osaamme tarkastella myös Debussya laajemmasta perspektiivistä pelkän utuisen impressionismin sijaan. Ja mitä Stravinskyyn tulee, monet pitävät juuri Boulezin levytyksiä kaikkein autenttisimpana.
Bayreuthissa Boulez osoitti olevansa visionääri myös Wagnerissa. Vuoden 1970 Parsifal sekä Patrice Chéreaun ohjaama Ringin satavuotisjuhlaproduktio hakevat vertaisiaan. Boulez siivosi perinteisen Wagner-paatoksen ja paljasti säveltäjän partituurien yksityiskohdat viimeistä piirtoa myöden. Orkesterilaiset protestoivat aluksi, mutta Boulez ei tinkinyt näkemyksestään. Lopputulos puhuu puolestaan vielä lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin.
Kapellimestarina Boulezilla on aina ollut pistämätön kokonaismuodon taju sekä kyky luoda tiheimmästäkin kudoksesta läpikuultava. Kun hän ryhtyi yhdeksänkymmentäluvulla levyttämään Mahleria ja Bruckneria nämä hyveet pääsivät täyteen kukoistukseensa. Boulezille Mahler ei ollut freudilainen sairaskertomus, vaan 1900-luvun airut, jonka muodon keksintä ja taito käsitellä suurta orkesteria hakevat vertaistaan.
Yksi Boulezin hienoimpia levytyksiä on vuonna 1996 Wienin filharmonikoiden kanssa taltioitu Brucknerin kahdeksas sinfonia. Kokonaisarkkitehtuuri on järkähtämättömän tarkkaan harkittu, sointi upea ja kokonaisuus ravistelee vailla rahtustakaan ylimääräistä paatosta. On sääli, ettei Boulezin muuta Bruckner-ohjelmistoa ole ainakaan vielä saatu levylle saakka.
Boulezin kriitikot ovat pitäneet hänen johtamistaan viileän analyyttisena. Kenties tämä mielikuva on lähtöisin enemmänkin hänen pienieleisestä työskentelystään korokkeella kuin soivasta lopputuloksesta. Skeptikoiden on suositeltavaa perehtyä esimerkiksi Mahler-juhlavuosien 2009-2011 aikana rekisteröityihin konserttitaltiointeihin, joiden intensiteetti on aivan uskomaton.
Muusikot ovat kiittäneet Boulezia nimenomaan hänen työskentelynsä selkeydestä. Ensemble Modern Orchestran viulisti Markus Muench luonnehti Boulezin johtamista keskustelussamme seuraavasti:
”Hän tietää tarkalleen, mitä haluaa ja kykenee viestittämään sen selkeästi orkesterille saaden aikaan juuri haluamansa soivan lopputuloksen”.
Ei liene sattumaa, että juuri Boulezin johdolla monet nuoriso-orkesterit ovat soittaneet kokeneiden ammattilaisorkesterien tavoin.
Vaikka kapellimestarin työ onkin Boulezin uran näkyvin aspekti, hän on mieltänyt itsensä kuitenkin aina ennen kaikkea säveltäjäksi. Seitsämässä vuosikymmenessä sävellyksiä on syntynyt vain kolmisenkymmentä, tosin useimmista lukuisia, hyvinkin erilaisia versioita.
Boulezin läpimurtoteos oli alttosolistille ja kamariyhtyeelle sävelletty Le Marteau sans maitre (1953/1955). Teos teki syvän vaikutuksen myös Igor Stravinskyyn, joka kuvaili sitä Robert Craftille oman aikansa kiinnostavimpana uutena sävellyksenä.
Vokaaliteoksista Boulezin toinen magnum opus on Pli selon pli (1957-1962/1984/1989) sopraanolle ja orkesterille. Stéphane Mallarmén muotokuvaksi sävelletty suurteos on kuin Mahlerin Das Lied von der Erden modernistinen vastine, vokaalisinfonia, jossa suurmuotoa rakennetaan uudenlaisin ajattelun kautta.
Tila on ollut olennainen sävellyselementti monissa Boulezin teoksissa. Eräs yksinkertaisuudessaan tyylikkäimpiä tilankäytön totetutuksia löytyy sooloklarinettiteoksesta Dialogue de l’ombre double (1984), jossa liveosuudet vuorottelevat ääninauhalle taltioitujen osuuksien kanssa ja jossa solistin paikka lavalla vaihtuu teoksen taitteesta toiseen siirryttäessä.
Pidemmälle vietyjä tilaratkaisuja on Réponsissa (1981-1984), jossa kuusi sooloinstrumenttia on sijoitettu salin eri laidoille orkesterin ollessa lavalla. Tilassa ja ajassa tapahtuva vuoropuhelu muodostaa Réponsin ytimen. Sur incisesissa (1996/1998) puolestaan lavalle viuhkamaisesti sijoitellussa solistiyhtyeessä ulkokehällä sijaitsevat harput ja lyömäsoittimet poimivat materiaalia keskelle sijoitettujen kolmen pianon kudoksesta ikäänkuin mikroskoopin alle tarkasteltavaksi.
Boulezin kenties vaikuttavin orkesteriteos on kuitenkin viisiosainen, neljäkymmentäluvulla sävellettyihin pianokappaleisiin perustuva Notations (1945/1978/1984/1997), jossa suuren orkesterin koko potentiaali hyödynnetään mitä huikeimmalla ammattitaidolla. Säveltäjä George Benjamin kutsui taannoisessa Guardianin artikkelissaan Notationsia suurenmoisimmaksi sodanjälkeiseksi orkesteriteokseksi. Väite on kova, mutta rautainen on teoskin.
Tiuhalle kudokselle ja kompleksisille rytmeille rakentuva virtuoosinen Notations on haastava teos huippuorkestereillekin. Yksi unohtumattomimpia konserttielämyksiäni onkin ollut Simon Rattlen johtamana Notations Berliinissä parin vuoden takaa.
”Berliinin filharmonikot ovat jokseenkin teoksen tasalla”, Boulez totesi hymynkareen säestämänä keskustellessani maestron kanssa lyhyesti vuoden 2009 Juhlaviikoilla.
Huomionarvoista Boulezissa ihmisenä on, että huolimatta legendaarisesta maineestaan hän ei pyri tuomaan esille itseään vaan missiotaan musiikin parissa. Vieraillessaan Helsingissä hän vaikutti vielä yli kahdeksankymppisenäkin vilpittömän yllättyneeltä siitä, että yleisö oli kiinnostunut myös hänestä itsestään musiikin ohella.
Musiikillista missiotaan Boulez on ajanut määrätietoisesti vuosikymmeniä. 1900-luvun musiikin löytämä jalansija osana kantaohjelmistoa on paljolti hänen ansioitaan kapellimestarina, säveltäjänä ja kirjoittajana. Vuosikymmenten kuluessa hänen poleeminen kirjoittajaminänsä on toki sivaltanut monia säveltäjiä ja musiikkityylejä, jotka eivät ole mahtuneet hänen kulloiseenkin maailmankatsomukseensa.
Monilta Boulezin kriitikoilta on jäänyt huomaamatta, että samalla kun hänen vimmaisesti ajamansa tavoitteet saada kantaohjelmistoa laajennettua ovat realisoituneet, ovat hänen horisonttinsa avautuneet kohti uutta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Boulez on johtanut ja levyttänyt Janácekia ja Szymanowskia. Kriittistä suhtautumistaan Sibeliukseen hän kutsui vuoden 2009 Juhlavikolla ”omaksi ongelmakseen” ilmaisten kuitenkin samalla kiinnostuksensa ja arvostuksensa seitsemättä sinfoniaa kohtaan. BBC Music Magazine kertoi Boulezin todenneen myös Vaughan Williamsin olevan ”kiinnostavaa”.
Jos haluamme katsoa Boulezin provakatorisen tyylin taakse, ymmärrämme hänen avoimuuttansa paremmin.
Boulezin kapellimestarinura on jatkunut aivan viime vuosiin saakka, mutta nyt yhdeksänkympin tienoolla eläkevuodet näyttävät lopulta koittaneen. Sävellyksistä viimeisimpänä on valmistnut Derive 2:n (1988/2006) uudistettu versio. Viimeisen vuosikymmenen aikana Boulezilla on ollut työn alla Anthèmes-sooloviuluteokseen  (1991-1992) pohjaava konsertto Anne-Sophie Mutterille. Pitkät sävellysprosessit ovat aina kuuluneet Boulezin itsekriittisen työskentelyn luonteeseen.

Teksti: Jari Kallio

Tiedote: Ihanaa – jälleen oopperaa Turussa!

StoraScenen_press Newsletter_logo_1

Åbo Svenska Teaterin, Turun filharmonisen orkesterin ja Turun Musiikkijuhlien yhteistyö jatkuu tammikuussa 2016 ensi-iltaan tulevalla Mozartin oopperalla Taikahuilu.

Taikahuilu on yksi Mozartin suosituimpia oopperoita. Sen sadunomaiset tapahtumapaikat ja roolihenkilöt sekä hurmaava musiikki tekevät siitä teoksen, jota kaikenikäiset katsojat haluavat nähdä aina uudelleen. Tällä kertaa teos sijoitetaan retrofuturistiseen raamiin. Ooppera esitetään Åbo Svenska Teaterin päänäyttämöllä. Suomen vanhimman teatteritalon kauniin salin koko ja loisto mahdollistavat idyllisen kokonaisvaltaisen oopperaelämyksen.

Toteutuksesta vastaa Figaron Häät -oopperasta (2013) tuttu upea kansainvälinen menestystiimi, niin kapellimestarin, ohjaajan, lavastajan, valosuunnittelijan kuin myös osittain roolituksen osalta.

Kapellimestarina toimii Ville Matvejeff, joka on juuri valittu TMJ:n taiteelliseksi johtajaksi. Oopperan ohjaa John Ramster ja lavastaa sekä puvustaa Bridget Kimak. Valaistussuunnittelusta vastaa Jake Wiltshire, apulaiskapellimestarina toimii Marko Autio ja tuottajana Liisa Mattila.

Rooleissa loistavat mm. seuraavat laulajat: Prinssi Taminon roolissa brittiläinen tenori Sam Furness, joka teki juuri loistavan debyytin Lontoon arvostetussa Wigmore Hallissa. Paminaa  esittää sopraano Susanna Andersson, joka oli mukana Figaron Häissä. Häntä voi seuraavan kerran kuulla pääsiäisenä Turussa TFO:n Matteus-passiossa. Ylipappi Sarastron roolissa laulaa turkulainen bassolahjakkuus Nicholas Söderlund. Linnustaja Papagenon roolissa on Waltteri Torikka, joka hurmasi Figaron Häissä ja on parhaillaan mukana Tähdet Tähdet-ohjelmassa.  Papagenan roolin laulaa Johanna Isokoski ja kaitsijapapin laulaa baritoni Gabriel Suovanen, joka kuuluu oopperamaailman arvostettuihin suomalaisnimiin. Ooppera lauletaan saksaksi ja tekstitetään sekä ruotsiksi että suomeksi.

Esityspäivät:
to 28.1.16  19:00
la 30.1.16  15:00
ke 3.2.16  19:00
pe 5.2.16  19:00
la 6.2.16  15:00
ti 9.2.16  19:00
pe 12.2.16  19:00
ti 16.2.16  19:00
to 18.2.16  19:00
pe 19.2.16  19:00

Liput tulevat myyntiin tiistaina 24.3. klo 12.  Suurin osa Figaron Häät -oopperan lipuista vuonna 2013 myytiin erittäin nopeasti, varmista siis itsellesi parhaat paikat heti.
Taikahuilun lippuja on saatavilla seuraavissa myyntipisteissä:

Åbo Svenska Teaterin lipunmyynti
Aurakatu 10, Thalia
Ti-la klo. 12-18
Puh. (02)- 277 73 77
biljetter@abosvenskateater.fi

Turun konserttitalon myyntipalvelu
Aninkaistenkatu 9
Ma–pe klo 9–15
Puh. (02) 262 0333
kulttuuri.myynti@turku.fi

www.lippupalvelu.fi
0600 10 800 (1,98€/min+pvm)
Lippujen hinnat:
Normaali A/75€, B/70€ ja C/62€
Ryhmät/eläkeläiset A/70€, B/65€ ja C/57€
Opiskelijat A/70€, B/65€ ja C/35€

Tiedote: Koululaiset kantaesittävät Jean Sibeliuksen lapsuudesta kertovan oopperan

b6a2a226c4f66974_org     a29a64fb48fdfe02_400x400ar

Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuonna kansallissäveltäjän rakastettujen sävellysten lisäksi voi kuulla myös ihan uutta musiikkia, kun espoolaisen Jousenkaaren koulun oppilaat kantaesittävät ammattilaulajien kanssa Olli Kortekankaan säveltämän oopperan Sibeliuksen lapsuudesta. Kansallisoopperan koululaisoopperoita on esittänyt jo 13 500 koululaista. Jannen salaisuudesta järjestetään ensi kertaa myös suurelle yleisölle avoimia esityksiä.

27.3. saa kantaesityksensä Kansallisoopperan kuudes koululaisooppera Jannen salaisuus, joka kertoo Jean Sibeliuksen lapsuudesta. Olli Kortekankaan säveltämään oopperaan libreton on laatinut Minna Lindgren. Teoksen esittää 55 espoolaisen Jousenkaaren koulun 4.–5.-luokkalaista, joiden rinnalla esiintyvät oopperalaulajat Ann-Marie Heino, Aki Alamikkotervo ja Hannu Forsberg. Orkesterina toimii pianisti Maarja Plink sekä nuori viulisti Sibelius-Akatemian nuorisokoulutusosastolta.

Teoksessa seikkailee ”Janne” Sibelius 11-vuotiaana koululaisena 1870-luvun Hämeenlinnassa. Juulia Tapolan ohjaama ooppera kuvaa koululaisen kasvua kohti salattua haavettaan ja ominta osaamistaan – säveltämistä. Todellisiin tapahtumiin perustuvassa tarinassa isää ikävöivä Janne inhoaa märkien huopatossujen hajua ja pianotunteja, anoo eksentriseltä Pehr-sedältä viulua lahjoitettuaan omansa köyhälle ystävälleen, osallistuu Hämeenlinnan torilla 300 lapsen lumisotaan, kääntyy ujouttaan selin yleisöön viulua soittaessaan ja kuulee miten räsymaton värikkäät raidat alkavat soida. Teoksen sanomana on, että jokaisessa on jotain ainutlaatuista, ja että merkkihenkilökin on joskus ollut omaa polkuaan etsivä lapsi.

Musiikillisesti teoksessa on viittauksia useaan Sibeliuksen sävellykseen. Myös kaikkien seitsemän sinfonian sävellajit yhdistyivät Kortekankaan käsissä yhdeksi melodiaksi. Taina Relanderin lavastus ja puvut heijastelevat aikakauden henkeä porvariskoteineen ja luokkahuoneineen. Valaistuksen Alminsalin esityksiin suunnittelee Vesa Pohjolainen.

Koululaisoopperan valmisteluvaiheessa 40–60 oppilaan ryhmä perehtyy opettajansa johdolla teoksen musiikkiin, roolihahmoihin ja aiheeseen sekä opettelee näyttämöilmaisua. Teoksen aihepiiriin perehdytään eri oppiaineiden kautta Oopperalta saadun materiaalipaketin avulla, ja ohjaaja ja pianisti käyvät koululla harjoittamassa musiikkia ja valmistelemassa ohjausta. Esityspäivän aikana ooppera harjoitellaan muusikkojen johdolla valmiiksi pukuineen, maskeerauksineen ja lavastuksineen. Päätteeksi ooppera esitetään koulutovereille ja perheille.

Nyt ensimmäistä kertaa muullakin yleisöllä on mahdollisuus kokea koululaisoopperoiden ainutkertainen energia, sillä Jannen salaisuuden kantaesityksen jälkeen järjestetään kaksi yleisölle avointa esitystä. Lokakuusta 2015 alkaen teosta esittävät kymmenet koulut eri puolilla Suomea. Kansallisooppera on tuottanut koululaisoopperoita 5.–6.-luokkalaisten kanssa jo 14 vuoden ajan, ja omakohtaista kokemusta oopperan tekemisestä on saanut 13 582 oppilasta 267 koulussa eri puolilla Suomea. Päämääränä ei ole ainoastaan tutustuttaa oopperaan taidemuotona, vaan taiteellisen prosessin läpikäyminen lisää myös itsetuntemusta, opettaa sosiaalisuutta ja on voimauttava kokemus.

Jannen salaisuus on Olli Kortekankaan kahdeksas ooppera. Kortekankaan oopperoista on Kansallisoopperassa aiemmin nähty Joonan kirja (1995) ja Isän tyttö (2009). Kirjailija–toimittaja Minna Lindgren debytoi Jannen salaisuuden myötä libretistinä.

Olli Kortekangas: Jannen salaisuus
Kantaesitys 27.3. klo 18 Alminsalissa
Yleisölle avoimet esitykset 28.3. klo 12 ja 15 Alminsalissa, liput 16/9 e Lippupiste ja Oopperan lipunmyynti

http://www.ooppera.fi/

arvio: Saksan jaloa taidetta raunioilla

large_2671_   b6a2a226c4f66974_org

Nürnbergin mestarilaulajat Suomen Kansallisoopperassa 13.3.2015,
ohjaus Harry Kupfer

Harry Kupferin versio Mestarilaulajista ei ole niitä pahimpia ’Regietheaterin’ tapauksia, joita nähdään nykyisin erityisesti Saksassa Wagnerin oopperoista. Silti estetiikka on peräisin Adornolta, joka todisti yhdessä Max Horkheimerin kanssa (Dialektik der Aufkärung, tutkimus saksalaisten autoritäärisestä personallisuudesta, joka mahdollisti natsismin), ettei toisen maailman sodan jälkeen enää voinut olla runoutta, ei kauneutta, ei ylevää, ei herttaista, sulokasta – koska maailma ja yhteiskunta olivat niin kauheita. Jokainen yrityskin tähän suuntaan oli Scheinia, näennäisyyttä (tai ’lumetta’ kuten termi on suomennettu Adornon Esteettisessä teoriassa, suom. Arto Kuorikoski, Tampere: Vastapaino 2006); sillä haluttiin peittää nämä tosiasiat.

Tästä huolimatta en voi käsittää, miksi meidän pitää koko ilta katsoa Katharinenkirchen raunioita eri valaistuksissa tämän Wagnerin ainoan komedian aikana. Tietenkin sillä halutaan avata uusia symbolisia yhteyksiä oopperan tapahtumien ja nykyajan välille. Rauniot edustavat Saksaa vuonna nolla, jonka on jo taiteellisesti toteuttanut italialainen neorealisti Rossellini samannimisessä elokuvassaan. Mutta on aina vaarallista modernisoida oopperaa liittämällä se johonkin nimenomaiseen hetkeen. Syntyy väistämättä ristiriitoja itse tekstin, musiikin ja ohjauksen välillä. Wagner oli läpeensä teatterimies ja siksi se, mitä ohjeita hän antaa partituurin rivien välien teksteissä on otettava vakavasti. Jos 1. näytöksessä lauletaan, että valmistautukaamme juhannuksen viettoon niityllä, katsoja odottaa sitä. Kun kolmas näytös alkaa Sachsin kamarissa on se sisätilaa ja musiikki on sitä myöten ’sisällä’, ei ulkona. Juhannus on kesäjuhla, se pitäisi näkyä muutenkin kuin vain toisen näytöksen sireenipensaana. Tietenkään mitään ei voi vaatia vetoamalla johonkin ’alkuperäiseen’ Wagner-ohjaukseen, sillä sellaista ei ollut olemassakaan. Bayreuthin silminnäkijät (Porges ja Fricka) kertovat, miten Wagner muutteli ohjauksiaan päivästä toiseen.

Oopperaa tietysti vertaa aiempiin tulkintoihin. Kupferin toteutus on onneksi kaukana Bayreuthissa nähdystä Katharina Wagnerin Mestarilaulajista (saatavilla videona). Suomessa teos on nähty muistaakseni Savonlinnan oopperajuhlilla. Itse olen nähnyt mm. San Franciscossa 1987 (James King Waltherina) ja Meiningenissa 90-luvulla August Everdingin hyvin ’autenttisena’ tulkintana. Nimittäin autenttisena siinä mielessä, että kun astui teatterista kadulle sama todellisuus jatkui; aivan samat rakennukset kuin Hans Sachsin aikana, ja tappelukohtauksen villitsemä saksalaisyleisö ihan pelottavan hurjana.

Oopperan tärkeimpiä osia on alkusoitto. Wagner sävelsi sen vastoin yleistä käytäntöä ensimmäiseksi. Siinä on jo kaikki oopperan musiikin rakennusainekset. Finaalin nerokkuus on siinä, että se on itse asiassa lavennettu alkusoitto, kuulijan mieleen on jäänyt alkusoiton muoto, mutta aina tulee lomaan uusia episodeja mutta yhtä kaikki kuulijalla on käsitys, koska tämä päättyy. Se onkin tärkeää, sillä Mestarilaulajat on kestoltaan yhtä pitkä kuin Parsifal ja siksi esim. finaalia edeltävä mestarilaulun ’kastajaiskohtaus’ usein jätetään pois. Mutta alkusoiton eri teemojen on saatava elää omissa tempoissaan ja karaktääreissään eikä samassa tasapaksussa tahdissa. Furtwängler johtaa mestarilaulajien marssin puolta nopeammin kuin alun raskas ’tüchtig’ mestarien johtoaihe. Kiusoittelumotiivin on myös saatava olla kevyt ja nopea. Waltherin lyyrisen aiheen taas hitaampi. Mutta lopussa kaikki hidastuu luontaisesti orkesterin massojen myötä, mutta yhtä kaikki tämän pitää olla innostavaa, säihkyvää: hei, tulkaa kaikki mukaan!

Jyrkkä siirtymä 1. näytöksen Luther-koraaliin on yksi Wagnerin efektiivisimpiä draamaideoita. Yhtäkkiä ollaankin kirkossa. Mutta tuskin virren ensi säe on laulettu, alkaa lavalla flirttaus ja silmäpeli Evan ja Waltherin välillä. Tässä teoksessa kaikki on komediaa, mikään ei ole vakavaa. Eikä Wagneria ylipäätäänkään saisi pitää synkkyyden apostolina. Kapellimestari Christian Thielemannin hauska, muusikon naiivi huomio on: yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun.

Samoin kuin Mozart Wagner ymmärtää kaikkia henkilöitään, myös kielteisiä. Mestarilaulajat ovat naurettavia sääntöineen ja riketaulukkoineen – mutta lopuksi Hans Sach kehottaa silti kunnioittamaan heitä: he tekivät mihin pystyivät.

Kun Wagner keksii jonkun hyvä melodian hän antaa sitä kuulijalle ylenpalttisesti. Periaate on sama kuin berliiniläisravintoloissa kuulemani sanonta: Lieber etwas gutes und dafür ein bißchen mehr! (Mielellään jotain hyvää ja hieman lisää sen päälle!)

Waltherin kilpalaulua siis saadaan kuulla runsain mitoin, mutta sekin on paitsi liikuttavan sentimentaalista, hieman koomista; toistuva sekvenssi sekuntipidätykset ja intervellipudotukset huippaavat; Wagner kirjoittaa esitysohjeeksi: paisutellen.

Kupferin ohjauksessa parasta oli, että siinä saatiin katsojan mielenkiinto itse juonta kohtaan pysymään hereillä alusta loppuun. Siunattu tekstilaite auttaa nykyisin. Miten Richard olisikaan siitä iloinnut, jos sellainen olisi keksitty jo hänen aikanaan. Erikoisen hyviä olivat ensemble-kohtaukset, nekin Wagnerin polyfonian mestarinäytteitä. Hans Sachs tehtiin tässä ohjauksessa nuorekkaammaksi kuin yleensä, hän ei ollut vain Vaterfigur vaan aito haluamisen subjekti. Beckemesserin mimiikka toimi hyvin (ja ääni tosin sivusta laulettuna). Kuten Carl Dahlhaus on huomauttanut, Beckemesserin musiikki on musiikihinstoriaan nähden edistyksellisintä mitä Wagner tähän teokseen kirjoitti, muu on ’restauraatiota’, kuten barokkifiguurit Hansin suutarilauluissa ja pelkkä C-duurin vahva läsnäolo .

Tappelukohtaus oli vaikuttavasti huipennettu mutta sen syy eli nürnbergiläisten herääminen meluun jäi hieman hämäräksi: yhtäkkiä lavalla oli vain suuri määrä toisiaan nuijivia pyjamapukuisia kansalaisia, jotka katosivat yhtä nopeasti. Joka tapauksessa musiikillisen kaaoksen kuvauksena mestarillinen.

Finaalin juhannusjuhlan kulkueet ovat tietenkin saksalaisille vaikea pala, ettei vaan tulisi mukaan mitään 30-lukuun viittaava. Mutta eivät eri ammattikunnat, räätälit, lei purit ym. ole mitään groteskeja ’porukoita’. Yksi tapa modernisoida olisi nähdä ooppera ekologisena käsityöläisammattien ylistyksenä. Toinen olisi kokea, että Saksaa uhkaava ’wälsche’, turmelus (joka Wagnerin mielessä liittyi ranskalaiseen ’sivilisaatioon’ vastakohtana saksalaisten syvähenkiselle ’kulttuurille’) olisikin sama kuin amerikkalaistunut globaaliyhteiskunta, joka tuhoaa kansalliset kulttuurit, myös saksalaisuuden.

Laulun taso oli kauttaltaan korkeatasoista. Erityisesti kunnostautui Davidin sivuroolin esittäjä Tuomas Katajala. Mika Pohjosen ylärekisteri on heleä ja soiva loppuunsaakka, hän onnistui jopa siinä, missä legendaarinen Max Lorenz aina horjahti, kilpalaulun lopun korkeissa äänissä. Suuret roolityöt tekivät myös Ralf Lukas, Tiina-Maija Koskela ja Niina Keitel. Mutta käyttääkö ooppera sähköistä äänenvahvennusta, etenkin lopussa? Minkä takia lopussa sointimassat puuroutuvat (ainakin keskipermannolle) ja miksi kautta linjan viulut eivät erotu tarpeeksi kantavana linjana? Minkä takia laulajat on puettu rumiin sadetakkeihin? Kuka muuten on kirjoittanut käsiohjelman Wagner-esittelytekstin (aivan hyvän)?

Ollaan kuitenkin iloisia, Wagneria ei kuulla liian usein täällä pohjoisessa. Ilmanko Richard sanoikin Bayreuthin avajaisissa 1876 suomalaiselle kaimalleen Richardille (Faltinille): Hienoa, että siellä ’ylhäällä’ esitetään musiikkiani, mutta tulkaa nyt toki mieluummin tänne Bayreuthiin kuulemaan sitä!

Teksti: Eero Tarasti

 

Nürnbergin mestarilaulajat Kansallisoopperassa 18.4.2015 saakka
Musiikinjohto Michael Güttler
Ohjaus Harry Kupfer
Lavastus Hans Schavernoch
Puvut Yan Tax
Valaistus Jürgen Hoffmann
Koreografia Derek Gimpel