Amfion pro musica classica

Monthly Archives: tammikuu 2018

You are browsing the site archives by month.

CD-arvio: Romantiikan etydejä

Somerokansi

Hans Seeling Piano Works. Jouni Somero Piano. FC-Records FCRCD-9760

Musiikkitarjonnassa on parin vuosikymmenen kuluessa tapahtunut merkillistä laajentumista. Johtuneeko levyteollisuudesta ja helpommasta musiikin saatavuudesta vai mistä, mutta esiin on pulpahtanut leegio sellaisia säveltäjiä, jotka aikaisemmin noteerattiin jonnekin alempaan kastiin. Kirkollista sanontaa käyttäen pyhästä kolminaisuudesta on siirrytty hiukan alempiarvoiseen monijumaluuteen.

Tädin mies oli aikoinaan nuorena lääkärinä Savitaipaleella. Paikallinen ortodoksipappi esitteli hänelle kirkkonsa ikoneita:”Tässä on pyhä Ilja ja tuo on pyhä Niku.” Lääkäri viittasi toisiin kuviin ja kysyi, keitä ne esittivät. ”Ne on niit pienempii jumalii.” (Kaarina Peltonen: Niin moni armas tähtönen minulle viittaa siellä. Eugénie Zilliacus ja hänen sukunsa. Jyväskylä Gummerus 2001.)

Meillä on nyt leegio näitä pienempiä musiikin jumalia jonkun Beethovenin ja Wagnerin lisäksi, jotka muuten taisivatkin olla ainoat säveltäjät, jotka aikoinaan Mantere-Sarvan historiankirjassa esiteltiin. Eikä Chopin ole enää ainoa keuhkotautiin kuollut säveltäjäpianisti. Toinen oli Seeling.

Anteeksi kuka?

Hans Seeling syntyi Prahassa 14. tammikuuta 1828 ja haudattiin Prahan kirkkomaahan keskiviikkona 28. toukokuuta 1862 kello kuusi. Takanaan hänellä oli menestyksellinen pianistinura ja jälkeensä hän jätti kourallisen pianosävellyksiä, joista etydit ovat tunnetuimmat.

Harold Schonberg ei teoksessaan Great Pianists vuodelta 1963 mainitse koko miestä. Ei myöskään Walther Georgii Klaviermusik-teoksensa täydennetyssä ja laajennetussa painoksessa, jonka alkulauseen allekirjoitti 1956. Josef Hofmann sentään ottaa Seelingin esiin niissä lehtikirjoituksissa, joita laati amerikkalaiseen Ladies´ Home Journal -lehteen vuosina 1901-1914. Maaseudulla asuva ja vailla opettajaa oleva lady kysyi mitä etydejä hänen kannattaisi soittaa, kun Chopinin etydit olivat liian vaikeita. Hofman suositteli muiden muassa Seelingin sarjaa 12 Concert Etudes op. 10.

Suomessa on Jouni Somero nyt tarttunut härkää sarvista ja äänittänyt nämä etydit sekä kolme muuta Seelingin sävellystä uusimmalla levyllään. Aivan alkuun on sanottava, että kuulokuvan mukaan nämä etydit ovat niin vaikeita, etteivät niitä ketkään tavalliset ladyt ole pystyneet soittamaan. Siihen tarvitaan Jouni Someron kaltainen teräskäsi, takanaan noin 100 CD-levyä ja lähemmäs 3000 konserttiesiintymistä Euroopassa, Kaukoidässä, Amerikassa ja Australiassa. Seelingin musiikki tuntuu sitäpaitsi soveltuvan hänen taiteilijanluonteelleen. Seelingin musiikissa on tiettyä romanttista kohtalonomaisuutta, joka saattaa viehättää monia enemmän kuin vaikkapa Lisztin etydien temaattinen selkeäpiirtoisuus. Jotkut käänteet tuovat mieleen Alkanin, mutta vain hetkellisesti. Seelingin harmoniat ovat rikkaampia eikä hän hellitä paatoksestaan, vaikka  päävaikeutena olisivat kaksoisotteet taikka arpeggiot. Asteikkojen pyörittely ei Seelingiä kiinnosta. Siinä suhteessa hän on jo täysi romantikko.

Mitä romantiikka sitten tosiasiassa on , on toinen asia. Muistelen lukeneeni, että kerran jo hyvin vanha Johann Sebastian Bachin oppilas kuunteli nuoren tyypillisen romanttisen pianistin esitystä. Esityksen jälkeen vanha mies sanoi: ”Juuri tuolla tavalla meidän mestarimme Bach soitti.”

Eli riensikö romantiikan henki ennen romantiikan nuotteja?

Jouko Aheran äänitys on korkeaa luokkaa. En ole varma, mutta mikrofonietäisyys tuntuu nyt olevan suurempi kuin joissakin Someron aikaisemmissa levytyksissä. Jos sali sellaisen sallii niin hyvä on. Aikoinaan Yleisradion studiossa Fabiankinkadulla, entisessä pankkisalissa piti mikrofonietäisyyden olla pienempi, ettei mahdollinen katumelu kuuluisi läpi. Tuon ajan äänityksissä asettelu kuuluu hienoisena raskautena.

Someron uudelle levytykselle voi ennustaa hyvää menestystä, kyseessä on sitäpaitsi maailman ensilevytys. Pianofiikeille se on must ja isokätiseille ladyille vaikeasti ylitettävä esikuva.

— Petri Sariola

Heikki Lehtonen Taideyliopiston hallituksen puheenjohtajaksi

Taideyliopiston hallitus valitsi 16.1. puheenjohtajakseen DI Heikki Lehtosen. Lehtonen on hallitusammattilainen ja yritysjohtaja, joka on tehnyt pitkän uran pörssiyhtiön toimitusjohtajana ja pörssiyhtiöiden, yksityisten yritysten ja säätiöiden hallituksissa. Tällä hetkellä Lehtonen toimii mm. Högfors-Trading Oy:n toimitusjohtajana ja Otava-konsernin hallituksen jäsenenä.  Hallituksen varapuheenjohtajaksi valittiin VT Astrid Thors. Taideyliopiston hallituksen nelivuotinen toimikausi alkoi 1.1.2018.

Lehtosen mukaan Taideyliopisto vahvistaa taiteen roolia suomalaisessa yliopistokentässä:

Taideyliopisto on täynnä huippuosaamista ja mahdollisuuksia. Se on ainutlaatuinen taide- ja kulttuurialan toimija, joka vaikuttaa pääkaupunkiseudun ja koko Suomen menestykseen. On hienoa päästä kehittämään tätä upeaa kokonaisuutta. Taideyliopiston hallitus haluaa avoimesti käydä keskustelua koko yliopistoyhteisön kanssa ja edelleen vahvistaa Taideyliopiston yhteistä identiteettiä.

Uuden hallituksen lähitulevaisuuden suuria päätöksiä ovat mm. Taideyliopiston Töölössä ja Sörnäisissä sijaitsevan kahden kampuksen kehittäminen sekä uuteen strategiakauteen vuosille 2021–2025 valmistautuminen. Taideyliopiston hallituksessa on 11 jäsentä, joista viisi tulee yliopistoyhteisön ulkopuolelta: Heikki Lehtosen ja Astrid Thorsin lisäksi heitä ovat talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivu, professori Marja Makarow ja Helsingin kaupungin kulttuuripalvelupäällikkö Stuba Nikula. Taideyliopiston sisäisiä hallitusjäseniä ovat professorit Eeva Anttila ja Petteri Salomaa, toimitila-asiantuntija Kari Karlsson, erikoissuunnittelija Hannu Tolvanen sekä opiskelijat Lukas Korpelainen ja Sofia Raittinen.

Taideyliopisto koostuu kolmesta akatemiasta (mm Sibelius-Akatemia), jotka ovat koulutukselliselta sisällöltään ja kulttuuriselta painoarvoltaan yhdenvertaisia.

arvio: Sir András Schiff Pariisissa

András Schiff

András Schiff

Kollegani Márta Grabócz sanoi, että on toivotonta saada lippuja Schiffin konserttiin paria päivää ennen. Kaikki myydään jo netissä loppuun, voi sitten mennä tuntia ennen Filharmonian kassalle odottelemaan peruutuspaikkoja. Mutta aamupäivällä viime viikon perjantaina FNAC:ssä oli lippuja, tosin kalliinpuoleisia. Filharmonia on Pariisin uusi konserttisali, visuaalinen nähtävyys, muistuttaa Bakun Aliev-museota; ettei vain olisi sama arkkitehti. Sali on amfiteatteri ja koko rakennus pyöreä, kuin lentoonlähtevä ufo. Sisätilojen värit musta, valkea, ruskea ja keltainen, kyllä kodikkaita. Akustiikka erinomainen. András Schiffin flyygeli komeili salin keskipisteessä. Ohjelmassa fantasioita Mendelssohnilta (op. 28) ja Brahmsilta (op. 76 ja op. 116). Lisäksi saatiin kuulla Beethovenin sonaatti Fis nr. 24 ja päätöksenä J. S. Bachin englantilainen sarja nr. 6 d-molli.

András Schiff tuo pianistina mieleen ehdottomasti Charles Rosenin. Molemmat ovat erinomaisia klassisessa ohjelmistossa, Schiff on hienostunut 1700-luvun muusikko, Rosen on kyllä dynaamisempi, energisempi ja arvaamattomampi. Schiffin soittoa luonnehtii keskittyneisyys, sisäinen rauha ja soinnin raffinoituneisuus, joskaan ei itseisarvoisena. Rosenilla sointi ei ole keskeinen, vaan musiikin rakenne, hän on älyllisempi, mutta myös dramaattisempi; etenkin vanhoilla päivillään hänen soitossaan oli kiirehtimistä. Molemmat soittivat mielellään Mendelssohnin harvemmin kuultuja teoksia.

Beethovenin Fis-duurisonaatti on lisänimeltään ’Teresalle’, mutta Pariisissa Ecole Normale de Musiquessa Jules Gentil luonnehti sitä sanoilla ’sonate heureuse’, onnellinen sonaatti. Se onkin sävyltään lyyrinen ja schubertiaaninen laulavine lied-tyyppisine teemoineen. Rakenteen kaksiosaisuus on erikoista. Toinen osa Allegro vivace on vaativa; soitin tämän sonaatin Liisa Pohjolalla 2B-kurssillani, ja täytyy myöntää teos on teknisestikin hankala. Schiff sai teoksen syttymään omaan loistoonsa kahden käden vuorottelevissa presto-kuvioissa ja yllättävissä modulaatioissa.

Brahmsin op. 76 oli myös tuttu. Soitin aikanaan Sibelius-Akatemian matineassa siitä fis-mollicapriccion, perehdyttyäni juuri Timo Mikkilän ’kouluun’, ts. puolalaisen Jan Hoffmanin systeemiin. Izumi Tateno kuuli esitykseni ja piti sitä miellyttävänä. Mutta teoksen ongelma on se, että oikeastaan vain sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kiinnostavia, ne ainoastaan profiloituvat omina karaktääreinään. Muissa hahmotus on musiikillisesti epäselvää, ja ne vaipuvat eräänlaiseen akateemiseen sovinnaisuuteen. Siitä ei musiikkina pelasta edes Schiff. Sen sijaan väliajan jälkeen taas tuttua: Capriccio d-molli ja intermezzo a-molli toivat taas mieleen opiskeluajat. Valdemar Hagert sanoi minulle esitykseni jälkeen, että d-mollicapriccion tempon täytyy olla kaksi kertaa nopeampi. Hm. A-molli-intermezzoa soitin sitten Bashkirovin kurssilla Jyväskylässä. Hän totesi, että se soi kauniisti mutta että ranteet on pidettävä korkeammalla. Schiff on tulkinnoissaan aina hillitty, hän ei antaudu romantiikan hurmioon, nietscheläiseen Rauschiin milloinkaan – vaikka se olisikin paikallaan joskus Brahmsissa.

Varsinaiseen elementtiinsä hän astui Bachin englantilaisessa sarjassa d-molli, jota hyvin harvoin kuulee. Tulkinta oli suurenmoinen ja vastasi mielikuvaa autenttisuudesta – eikä autenttisuus koskaan muuta voi ollakaan: se on sitä mitä kuvittelemme Bachin tahtoneen, ei mitään pikkutarkkaa ja museaalista rekonstruktiota. Tämä tulkinta innoitti ostamaan aulasta Schiffin levytyksen koko Das Wohltemperierte Klavierista – ja nyt se ilahduttaa Helsingin pimeinä talvipäivinä autoa ajaessa. Mikä loistava tapa Schiffillä löytää preludien ja fuugien karaktäärit ja mystinen yhteys. Olavi Kauko opetti, että preludien kontakti fuugiin on todella ratkaisematon arvoitus musiikkitieteilijällekin. Ehkä eksistentiaalisemiotiikka voi sen vielä ratkaista!

— Eero Tarasti

SIR ANDRÁS SCHIFF
Mendelssohn, Beethoven, Brahms, Bach

Cité de la musique, Philharmonie de Paris
12.1.2018 klo 20.30

Arvio: LSO ja Rattle loistivat säveltäjien viimeisten teosten parissa; Isabelle Faustin Berg-tulkinta huipensi illan

Kuvateksti: Isabelle Faust, Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri aamuharjoituksissa sunnuntaina. Kuva © Jari Kallio.

Kuvateksti: Isabelle Faust, Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri aamuharjoituksissa sunnuntaina. Kuva © Jari Kallio.

Säveltäjien viimeiset teokset ovat yhtenä teemana Sir Simon Rattlen ja Lontoon sinfoniaorkesterin kuluvan konserttikauden ohjelmistossa. Tähän teemaan liittyikin sunnuntai-illan konsertti, jonka kaikki teokset ovat, jos eivät kirjaimellisesti viimeisiä, niin aivan säveltäjiensä viimeisten joukossa. Konsertin ohjelma kuullaan myös orkesterin tänään alkavalla Keski-Euroopan kiertueella.

Illan avauksena kuultiin alkusoitto  Leoš Janáčekin viimeiseksi jääneeseen oopperaan, Muistumia kuollesta talosta (Z mrtvého domu, 1928). Janáčekin myöhäistuotannolle ominaisesti alkusoitto rakentuu motiiveista, jotka kukin toistuvat vaihtelevissa orkesteriasuissa dynaamisin kontrastein, kunnes seuraava motiivi nousee pintaan.

Perinteisen kehittelyn ajatus on Janáčekille vieras, jokseenkin samaan tapaan kuin myöhemmin Stravinskylle. Kiehtovat harmoniat, kekseliäät, vastustamattomana virtana vyörvyvät rytmiset aiheet sekä värikäs orkestraatio hallitsevat Janáčekin alkusoittoa. Sen dramatiikka ei ole niinkään kertovaa, vaan hetkiin ja tunnelmiin ohikiitävästi kietoutuvaa.

LSO ja Rattle hallitsivat Janáčekin musiikillisen ilmaisun virkistävän idiomaattisesti tavoittaen alkusoiton karakterien ja tunnesävyjen kirjon innostavalla tavalla. Oikukas rytmiikka piirtyi tarkasti epäsäännöllisine aksentteineen harmonioiden hehkuessa lämpöä.

Elliott Carter oli 103-vuotias säveltäessään viimeisen orkesteriteoksensa, Instancesin kesällä 2012. Ludovic Morlot’lle omistettu Instances sai kantaesityksensä Seattlessa seuraavana vuonna, postuumisti.

Carterin kaksi viimeistä vuosikymmentä olivat hämmästyttävän tuotteliaita. Hän sävelsi ensimmäisen oopperansa, lukuisia konserttoja ja orkesteriteoksia sekä joukon vokaali- ja kamariteoksia. Myöhäisteosten tyylissä oli uudenlaista kuulautta ja keskittyneisyyttä sekä pistämätöntä orkestraation taitoa, piirteitä, jotka ovat tehneet näistä teoksista varsin suosittuja niin muusikoiden kuin yleisönkin parissa.

Kamariorkesterille sävelletty Instances on Carteria puhtaimmillaan. Se rakentuu motiivifragmenteista, jotka esittäytyvät eri instrumenttien sooloina, kehittyvät orkesterin sieppaamina usein yllättäviin suuntiin ja häviävät uusien fragmenttien tieltä. Carter viljelee teoksessaan myös hienovaraista soittimellista huumoria salliessaan materiaalinsa ponnahdella edestakaisin instrumenttien ja rekisterien välillä. Codassa musiikki hiljenee lopulta viulujen ohueksi seitiksi, jota värittävät pianon yksittäiset sävelet.

Instances oli jälleen kerran osoitus LSO:n vahvasta nykymusiikkiosaamisesta. Rattle ja orkesteri saivat musiikin hengittämään ja puhuttelemaan kuulijaansa vangitsevasti pitäen huolta eri soittimille hajautettujen fraasien eheydestä ja johdonmukaisuudesta. Carterin dynaamiset merkinnät huomioitiin tarkoin, ja LSO:n muusikoiden työskentely niin solisteina kuin ensemblenä oli kertakaikkisen kiitettävää.

 Bergin viulukonsertto. Isabelle Faust, LSO ja Sir Simon Rattle. Kuva © Jari Kallio.

Bergin viulukonsertto. Isabelle Faust, LSO ja Sir Simon Rattle. Kuva © Jari Kallio.

Alban Bergin viulukonsertto (1935) on yksi hienoimpia ja ansaitusti myös soitetuimpia 1900-luvun alkupuolen modernismin konsertoista. Sen puolituntiseen kosmokseen sisältyy vaikuttava musiikillisen materiaalin rikkaus ja ilmaisuvoima.

Berg työskenteli toisen oopperansa, Lulun kolmannen näytöksen parissa, kun häneltä tiedusteltiin halukkuutta viulukonserton säveltämiseen. Tilausteos merkitsi kaivattua rahantuloa, mutta Berg oli vastahankainen sysäämään sivuun oopperaansa. Tieto Alma Mahlerin ja Walter Gropiuksen Manon-tyttären kuolemasta vain yhdeksäntoista vuoden iässä synnytti kuitenkin säveltäjässä herätteen muistoteoksesta, joten hän ryhtyi viipymättä työstämään konserttoa.

Bergin Viulukonsertto, alaotsikoltaan Enkelin muistolle, valmistui koko lailla nopeasti inspiroituneen, mutta erittäin vaativan sävellysprosessin tuloksena. Pian konserton sävellystyön jälkeen Berg kuoli, ja Lulu jäi keskeneräiseksi.

Viulukonsertto jakautuu kahteen osaan, jotka kumpikin sisältävät useampia taitteita. Niinpä kummankaan osan olemus ei ole yksiselitteinen, vaan konserton muoto rakentuu nimenomaan kokonaisuuden kautta.

Vaikka konserton perustana on 12-sävelrivi, sen ilmaisu hakeutuu usein tonaalisuuden rajapinnoille. Berg sulauttaa musiikkiinsa monenlaisia aineksia valssiaihelmista kehtolaulufragmentin kautta aina toisen osan tunnettuun Bach-koraalisitaattiin saakka. On kuin vaeltaisimme muistojen kortteleissa, joissa mielemme liikkeet ja kulmien takaa vastaantulevat ulkomaailman ärsykkeet sulautuisivat tietoisen ja alitajuisen virraksi, musiikillisten assosiaatioiden ketjuiksi, jotka ovat samalla sekä etäisen tuttuja että ennen kokemattomia.

Bergin konsertto asettaa suuria vaatimuksia niin solistille, orkesterille kuin kapellimestarillekin. Yhtäältä tärkeää on konserton kokonaismuodon eheyden saavuttaminen ja taitteiden johdonmukainen eteneminen, toisaalta musiikillisen ilmaisun monimuotoisuuden säilyttäminen. Ison orkesterin ja solistin tasapainon ylläpitäminen sisältää vielä luonnollisesti omat haasteensa.

Sunnuntai-iltana Isabelle Faust, Lontoon sinfoniaorkesteri ja Rattle tekivät niin kaikin tavoin hienoa työtä Bergin parissa, että enpä omista muistoistani löydä yhtä vaikuttavaa kohtaamista tämän teoksen parissa. Konserton tulkintaa voisi käydä läpi tahti tahdilta kuvaillen yksityiskohtaisesti sen taidokasta toteutusta, mutta lienee parasta todeta vain yksinkertaisesti kaiken olleen juuri kohdallaan tämän ainutlaatuisen koskettavan teoksen parissa.

Ylimääräisenä Faust soitti Kurtágia, jonka sävelkielen hiljainen keskittyneisyys muodosti täydellisen jatkumon Bergin konsertolle.

Lauantai-illan tapaan myös sunnuntain konsertin päätösnumerona oli Bartókin myöhäistuotannon mestariteos, Konsertto orkesterille (1943). Sergei Koussevitzkyn tilatessa säveltäjältä teoksen Bostonin sinfoniaorkesterille, Bartók oli jo hyvin sairas. Uuden lääkityksen ansiosta säveltäjän kunto kuitenkin koheni ja hän ryhtyi työhön.

Konsertto orkesterille valmistui parin kuukauden hektisen sävellysprosessin tuloksena alkusyksystä 1943. Bartók työskenteli teoksensa parissa kellon ympäri haluten käyttää paremman vointinsa suomat ohikiitävät mahdollisuudet tarkoin hyväkseen.

Yhdysvalloissa siihen saakka lähes tuntemattomaksi jääneelle säveltäjälle Konsertto orkesterille oli viimein läpimurto. Siitä tuli nopeasti Bartókin suosituin sävellys ja kiinteä osa kantaohjelmistoa. Mutta elämän ironia vei kuitenkin voiton, sillä Bartókin terveydentila heikkeni jälleen, ja hän kuoli jo vuonna 1945 leukemiaan, josta hän olisi saattanut jopa selvitä, mikäli hänellä olisi ollut varaa tehokkaampaan lääkitykseen. Niinpä Bartók ei saanut tilaisuutta nauttia viivästyneestä menestyksestään Uudessa maailmassa.

Mahlerille sinfonia oli ”maailma, johon on sävellettävä kaikki”. Samanhenkinen sävellystekniikan, karaktrereiden, emotionaalisten sävyjen ja orkesteri-ilmaisun synteesi luonnehtii myös Konserttoa orkesterille. Harvan 1900-luvun orkesteriteoksen maailma on yhtä moni-ilmeisen rikas kuin sen. Siten onkin luonnollista, että teoksen soiva kaikkeus puhuttelee kuulijoitaan ja esittäjiään niin perinpohjaisesti.

LSO:n ja Rattlen sunnuntai-illan esitystä voi luonnehtia kaikkiaan samoin mitä positiivisimmin laatusanoin kuin lauantaistakin, joten jätettäköön tarkempi luonnehdinta tässä yhteydessä toistamatta. Kaikkiaan voi sanoa illan olleen kerrassaan erinomainen kokonaisuus, jonka jokaisesta hetkestä saattoi nauttia yltäkylläisesti.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Isabelle Faust, viulu

Leoš Janáček: Alkusoitto oopperasta Muistumia kuolleesta talosta (1928)
Elliott Carter: Instances (2012)
Alban Berg: Viulukonsertto (1935)
Béla Bartók: Konsertto orkesterille, Sz. 116, BB 123 (1943)

Barbican Centre, Lontoo
Su 14.01.2018, klo 19

Sir Roger Norrington johtaa Beethovenin 9. sinfonian RSO-festivaalin päätöskonserteissa

Sir Roger Norrington.

Sir Roger Norrington.

RSO:n ensimmäinen oma festivaali päättyy 24.–25.1. Beethovenin 9. sinfonian esitykseen. Sinfonian parina kuullaan Magnus Lindbergin Beethovenin yhdeksättä varten säveltämä johdanto Two Episodes.

Konsertin johtaa Sir Roger Norrington ja solisteina laulavat Tiina-Maija Koskela, Niina Keitel, Markus Nykänen ja Kristian Lindroos. Musiikkitalon Kuoron on valmentanut Jani Sivén.

Ennen keskiviikon 24.1. konserttia Sir Roger Norrington ja Magnus Lindberg keskustelevat Beethovenista Musiikkitalon päälämpiössä. Konsertti 24.1. lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/areena. Konsertti nähdään Yle Teeman RSO Musiikkitalossa -ohjelmassa 1.4.

Sir Roger Norrington on ollut historiallisen esitystavan peräänantamaton esitaistelija lähes 50 vuoden ajan. Hän on tehnyt kokonaisvaltaista työtään mm. oman London Classical Players -orkesterinsa kanssa 1980-luvulla ja viime vuosina Stuttgartin radion sinfoniaorkesterin sekä Salzburgin Mozarteumin akateemisen kamariorkesterin kanssa. Viime vuosina Norrington on johtanut yhä enemmän tavallisia sinfoniaorkestereita ja ohjelmissa on ollut Bruckneria, Mahleria sekä 1900-luvun säveltäjänimiä. Norrington on toiminut Zürichin kamariorkesterin pääkapellimestarina sekä Pariisin kamariorkesterin ja Deutsche Kammerphilharmonie -orkesterin päävierailijana. Hän vierailee säännöllisesti merkittävien orkesterien, kuten mm., Berliinin ja Wienin filharmonikkojen kapellimestarina.