Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

arvio: Syksy alkoi – Andante festivo

Jacques Attali

Jacques Attali

Minusta on aina tuntunut, että kun matkustaa Kruunuhaasta Mannerheimintielle lähdetään jo melkein ulkomaille. Viime aikoina jännittävimmät musiikkitapahtumat ovatkin olleet vyöhykkeellä Senaatintori-Kallion kirkko.

Sibeliuksen Andante festivo on kokenut uuden tulemisensa kahdesti viikon sisällä: ensiksi Yliopiston avajaisissa 3.9. sen juhlasalissa – ja sitten toissa päivänä samassa paikassa Jacques Attalin johtaman konsertin alkunumerona. Mikään ei ole tietenkään tutumpaa ja ylevämpää suomalaiselle kuin tämä teos, mutta jostain syystä se on loistanut poissaolollaan yliopiston avajaisista viime vuosina, samoin kuin Ylioppilaskunnan soittajat. Paluu perinteeseen tapahtui kuitenkin 3.9. kun sellokvartetti, peräisin prof. Martti Rousin nuorten virtuoosisellistien ensemblesta, soitti sen sisääntulo- ja kulkuemusiikkina. Sellisteistä erotin ainakin Lauri Rantamoijasen, Jonathan Rozemanin ja Eva Rummukaisen. Heidän soittonsa liikutti kaikkia, oikea tempo ja oikea kulööri. Myös päätösmusiikkina oli Sibeliusta, 1. impromptu.

Siihen väliin mahtui muutakin manitsemisenarvoista musiikkia, nimittäin Sibeliuksen viulukonserton balettiversio. Solistina oli Minna Pensola ja orkesterin korvasi säveltäjän omana pianoversiona Heidi Kärkkäinen. Idea on tietenkin rohkea, mutta se oli yhtäkaikki vaikuttavaa taiteidenvälisyyttä. Erityisesti Minna Pensolan kanssa tämä toimi sillä hänen soittoaan leimaa muutenkin eleellisyys lavalla, joten kaksi balettitanssijatarta lavalla vain kuin jatkoivat Pensolan esilletuomaa kineettistä energiaa. Kärkkäisen piano taas soi niin orkestraalisestim, että kysyin oliko hän lisännyt siihen joitain ääniä, mutta ei ollut. Koreografia oli taitavasti ja tyylikkäästi suunniteltu. Viimeinen osa sai espanjalaisen tulkinnan, mikä poikkesi siitä tavanomaisesta ’jääkarhujen poloneesista’, kuten sitä on kuvattu. Esitys oli siis loistokas taiteellinen suoritus, mutta tällaiseen juhlaan olisi riittänyt vaikka vain ensimmäinen osa, yleisö puhkesikin aplodeihin heti sen jälkeeen.

Kirkkojumalanpalveluksessa avajaisten jälkeen Sibelius-linja jatkui, sillä urkuri soitti sisääntulomusiikkina Alla marcian Karelia-sarjasta mitä harvemmin kuulee kirkossa. Lisäksi laulettiin mm. Sibeliuksen virsi Soi kunniaksi Luojan. Kahvilla jälkeenpäin opettajat tapasivat toisiaan ja olivat tyytyväisiä avajaisten ohjelmaan.

***

Seuraavana päivänä ei tarvinnut kävellä kauemmas kuin Kirkkokadulle, jossa Izumi ja Marja Tatenon ylläpitämä Midori-galleria tarjosi pienen konsertin. Samalla esiteltiin upouusi Kawain malli Shigure-Kawai, jolla Tateno soitti muutaman bravuurinumeronsa, Bach-Brahmsin Chaconnen, Skrjabinin nokturnon ja islantilaisen sekä virolaisen säveltäjän uudet, Tatenolle omistetut teokset. Pianisti sai flyygelistä esiin hämmästyttävän vaihtelevia sointimaailmoja nyanssikkaasti barokista virolaiseen minimalismiin. Tilassa oli myös musiikkiin erinomaisesti sopiva mikkeliläistaiteilija Holopaisen näyttely.

Samana iltana jatkui Kallion kirkon kupeessa Sonck-kahvilassa Acktén kamarimusiikkisarja, tuossa viehättävässä kahvilaan liittyvässä tilassa. Siellä soitti trio Annemarie Åström (viulu), Tiina Karakorpi (piano) ja Iida-Vilhelmiina Sinivalo (sello) – ja jatkossa täydennettynä Atte Kilpeläisellä (altto) ja Tomas Nuñez-Garcesilla (sello) – suomalaista, harvoin kuultua kamarimusiikkia 1920-luvulta. Väinö Raition viisi lyhyttä teosta viululle ja pianolle edustivat moderaattia modernismia, mutta hyvin kekseliästä ja dramaattistakin. Päätapahtuma oli ehkä kuitenkin Helvi Leiviskän varhainen Pianotrio vuodelta 1925, sävelletty hänen konservatorioaikanaan Helsingissä Erkki Melartinille. Teos on suomalaisen musiikin helmi, paljastaa sinfonisen ajattelun kyvyn, impressionistisen, ranskalaissävyisen soinnin käsittelyn, virtoosisen pianotekniikan ja dramaattisen muodon hallinan. Täydellinen teos! Ei voi olla ajattelematta, että Leiviskän olisi kuulunut saada jatkaa suoraan tästä, sisäistä ääntään kuunnellen, eikä alistaa itseään loputtoman opiskelun ideaan, saksalaiseen kontrapunktiin Wienissä. Hänen olisi täytynyt päästä Pariisiin, vielä ennemmin kuin säveltäjtoverinsa Uuno Klamin. Helvi opiskelikin jo ranskaa, kuten käy ilmi Eila Tarastin laatimasta elämäkerrasta – muttei sitten monista syistä päässytkään Pariisiin. Häneltä puuttui ehkä itseluottamusta, kun hän kuvitteli että löytyy aina joku miesmestari, joka opettaa miten sävelletään. Kaikki tietävät, ettei sävellystä voi pohjimmaltaan opettaa.

Konsertin viimeinen numero oli Melartinin Jousitrio opus 133, mielenkiintoinen teos, joka edusti suomalaista tyyliä ennen Sibeliuksen Kalevala-myyttistä lajia ,vertaisin sitä lähinnä Sibeliuksen Berliinissä 1889 säveltämään Pianokvintettoon. Åström-Kilpeläinen-Nuñez-Garces sulautuivat kuin yhdeksi soittajaksi erinomaisen ilmeikkäässä ja vauhdikkaassa esityksessä.

***

Mutta palatkaamme Kruunuhaan-Kallion kierroksella Yliopiston juhlasaliin. Siellä kuuluisa ranskalainen intellektuelli Jacques Attali esiintyi suuren mediakohun saattelemana 11.9. Mutta taiteellisen voiton vei kotiin Suomalainen barokkiorkesteri, upeilla, elävillä ja tyylinmukaisilla tulkinnoillaan. Attalista moni ei tiennytkään, että hän johtaa myös orkestereita. Tässä mielessä hän on kuin Euroopan suurten vuosisatojen filosofit Descartes tai Leibniz ts. hallitsee myös musiikkia yhtenä alanaan. Attalin tuntevat musiikintutkijat hänen kirjastaan Les bruits (Hälyjä), jossa hän toi julki sen kiinnostavan teesin, että musiikin vallankumoukset edeltävät yhteiskunnallisia kumouksia ja mulllistuksia. Kiehtova ajatus, jonka tueksi kyllä löytyy evidenssiäkin.

Mutta nyt Attali tuotiin suomalaisyleisön eteen poliitikkona ja yleismaailmallisena intellektuellina. Heidän puheissaan on usein se vika että ne ovat siirtyneet niin universaalin yleisyyden tasolle, ettei niissä oikeastaan sanota mitään. Mieleen tulee aikoinaan unkarilainen pianisti Erwin Laszlo, joka kiersi ympäri maailmaa pitämässä konsertteja ja esitelmiä. Attali sanoi ensiksi että musiikki on metaforaa. Mutta sitten hän meni Euroopan asioihin ja totesi, että olemme Euroopassa yksin nykymaailmassa. Mitä hän tarkoitti? Kuinka kukaan voi olla enää yksin nykyisessä globaalin vietinnän maailmassa, jossa kaikki tietävät jokseenkin kaiken kännyköiden ja facebookien kautta. Selväksi kävi tietenkin, että Attali kannattaa Eurooppaa. Olikin kuin vanhan 1700-luvun ensyklopedistien Euroopan henkeä olisi laskeutunut juhlasaliin. Musiikki, jota Attali oli valinnut, oli Mozartia ja varhais-Beethovenia, siis hyvin klassista tyyliä. Attali uskoi positiivisuuuteen ja siihen ettei kannata hankkia vihollisia. Venäjää hän piti pohjmmaltaan eurooppalaisena ja vaarattomana. Hän päätti puheensa sanoihin. We do not expect anything from politicians, mikä sai yleisöltä spontaanit aplodit.

Kapellimestarina Attalin ansio oli, ettei hän häirinnyt orkesteria; hän tyytyi osoittamaan pulssia ja lähinnä oikealla kdellään. Nimittäin Suomalainen barokkiorkesteri on yhtye, joka ’spielt sich’ ’ eli soittaa itse itseään. Viulusolistina oli Mozartin A-duurikonsertossa taituri Antti Tikkanen. Hänen notkeaan, henkevään, vähän kujeilevaan tyyliinsä sopi tämä konsertto erinomaisesti; sehän huipentuu loppurondon alla zingarese rytmeihin, tai turkkilaisiin topoksiin. Myös Beethovenin 2. sinfonia sai täysipainoisen tulkinnan, tässä meillä on suurenmoisen hieno orkesteri, vahva näyttö suomalaisen kulttuurin perinteen hallinnasta ja tuoreella tavalla. Hommagena Suomelle oli Attali valinnut Andante festivon alkunumeroksi. Kaunista, ihanaa, mutta se ei ole Albinonin Adagio vaan andante, eli liikkuva tempoltaan. Nyt tuli mieleen se amerikkalaisen semiootikon Thomas Sebeokin anekdootti: He was one of those slow Finns eli myytin hitaasta suomalaisesta oli jatkuttava. Jousien ylärekisteri täytyisi tässä aina tuoda etualalle, siitä tulee se pohjoismainen soinnin kimmellys Väinö Tannerin säätiön ansio oli, että tällainen tilaisuus ja tuulahdus Ranskasta toteutui ja Helena Petäjistö oli sujuva ja sanavalmis tilaisuuden juontaja, oli kuin olisimme istuneet TV:n suorassa lähetyksessä. Mutta väliaikaa olisi tarvittu, kukaan ei jaksa istua liikkumatta paikallaan kolmea tuntia.

— Eero Tarasti

Leonard Slatkin johtaa RSO:n Bernstein-konsertin

Leonard Slatkin

Leonard Slatkin

Radion sinfoniaorkesteri juhlistaa legendaarisen yhdysvaltalaisen säveltäjän ja kapellimestarin, Leonard Bernsteinin syntymän 100. merkkivuotta 11.5. Musiikkitalossa. Konsertin johtaa amerikkalaiskapellimestareista arvostetuimpiin kuuluva Leonard Slatkin. Hän seurasi opiskeluaikanaan paljon Bernsteinin työskentelyä ja johti tämän kuoltua New Yorkin filharmonikkojen pitkäaikaiselle ylikapellimestarilleen Bernsteinille järjestämän muistokonsertin.

RSO:n juhlakonsertin ohjelmassa on alkusoitto Bernsteinin Candide-operetista, Serenadi viululle ja orkesterille, sinfonia nro 1 ja Sinfoniset tanssit musikaalista West Side Story. Viulusolistina esiintyy Elina Vähälä ja sinfonian mezzosopraanosoolon laulaa Jenny Carlstedt.

Ennen konserttia klo 18 Slatkin ja toimittaja Outi Paananen keskustelevat Leonard Bernsteinista. Konsertti lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja Yle Areenassa.

Leonard Slatkin debytoi kapellimestarina 1966 ja on luonut uran, joka on vienyt hänet käytännöllisesti katsoen kaikkien maailman huippuorkesterien johtajaksi. Musiikillisena johtajana hänellä on ollut asema Detrotin sinfoniaorkesterin ja Lyonin kansallisorkesterin lisäksi New Orleansissa, St. Louisissa, Washington DC:ssä ja BBC:n radion sinfoniaorkesterissa. Lisäksi hän on ollut päävierailija Pittburghin, Los Angelesin, Minneapolisin ja Clevelandin orkestereissa. Slatkin on saanut runsaasta levytystyöstään viisi Grammy-palkintoa ja ollut ehdokkaana 33 kertaa.

Elina Vähälä kuuluu kansainvälisesti menestyneimpiin suomalaisiin viulisteihin. Hän on konsertoinut sekä solistina että kamarimuusikkona laajalti Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Aasiassa. Hän on tehnyt suomalaisten huippukapellimestarien lisäksi yhteistyötä mm. Leonard Slatkinin, Carlos Kalmarin, Jakub Hrůsan, Thierry Fischerin ja Jeffrey Taten kanssa. Vuonna 2008 hänet valittiin esiintymään maailmanlaajuisesti televisioidussa Nobelin rauhanpalkinnon juhlassa.

Ahvenanmaalainen mezzosopraano Jenny Carlstedt oli vuosina 2002–2016 kiinnitettynä solistiksi Frankfurt-am-Mainin oopperaan. Sen jälkeen hän on työskennellyt vapaana taiteilijana. Kuluvalla kaudella hänen ohjelmassaan ovat mm. Verdin Requiem Kölnissä, kiertue Saksassa Lounais-Saksan radion orkesterin kanssa sekä esiintymisiä oopperarooleissa Suomen Kansallisoopperassa ja Frankfurtissa.

Jukka Linkolan uusi ooppera oli jäädä keskeneräiseksi

linko_608b8fcb-45db-4c64-b14c-51049f88a5ea

Uuden oopperavirren sanat syntyivät libretisti Helena Tornbergilla kun hän Siikajoen merenrannalla purki ahdistustaan erään pienen pojan pohjattomasta äitisurusta.

Myöhemmin keväällä kokenut talvikalastaja, säveltäjä Jukka Linkola humahti jään läpi Turun saaristossa hyräillessään virren sanoja. Linkolan naapuri pelasti hänet viime hetkellä. Jo aloitettu ooppera ei jäänytkään kesken. Läheltä piti -kokemus heijastuu Linkolan musiikissa erityisen raikkaana syvätuntovirtana.

Limingan kantaesityksessä liput loppuivat kesken. Nyt Helsingin Musiikitalolla oopperakokemusta ja oopperavirren laulamista tarjoutuu kaksi kertaa saman upean 100 hengen oopperaensemblen voimin. Pääsrooleissa oopperassa laulavat Tomi Punkeri, Emma Hannonen, Johanna Kropsu ja Virva Puumala. Mukana oopperassa on myös Tuntemattomasta sotilaasta tuttu Suomen hevonen Kiripassi.

Jukka Linkola: Abrahamin pidot – Ensi-ilta Helsingin musiikkitalo 22.2.2018 klo 19.00 ja toinen esitys 23.2.2018 klo 19.00.

http://www.abrahaminpidot.fi

CD-arvio: Romantiikan etydejä

Somerokansi

Hans Seeling Piano Works. Jouni Somero Piano. FC-Records FCRCD-9760

Musiikkitarjonnassa on parin vuosikymmenen kuluessa tapahtunut merkillistä laajentumista. Johtuneeko levyteollisuudesta ja helpommasta musiikin saatavuudesta vai mistä, mutta esiin on pulpahtanut leegio sellaisia säveltäjiä, jotka aikaisemmin noteerattiin jonnekin alempaan kastiin. Kirkollista sanontaa käyttäen pyhästä kolminaisuudesta on siirrytty hiukan alempiarvoiseen monijumaluuteen.

Tädin mies oli aikoinaan nuorena lääkärinä Savitaipaleella. Paikallinen ortodoksipappi esitteli hänelle kirkkonsa ikoneita:”Tässä on pyhä Ilja ja tuo on pyhä Niku.” Lääkäri viittasi toisiin kuviin ja kysyi, keitä ne esittivät. ”Ne on niit pienempii jumalii.” (Kaarina Peltonen: Niin moni armas tähtönen minulle viittaa siellä. Eugénie Zilliacus ja hänen sukunsa. Jyväskylä Gummerus 2001.)

Meillä on nyt leegio näitä pienempiä musiikin jumalia jonkun Beethovenin ja Wagnerin lisäksi, jotka muuten taisivatkin olla ainoat säveltäjät, jotka aikoinaan Mantere-Sarvan historiankirjassa esiteltiin. Eikä Chopin ole enää ainoa keuhkotautiin kuollut säveltäjäpianisti. Toinen oli Seeling.

Anteeksi kuka?

Hans Seeling syntyi Prahassa 14. tammikuuta 1828 ja haudattiin Prahan kirkkomaahan keskiviikkona 28. toukokuuta 1862 kello kuusi. Takanaan hänellä oli menestyksellinen pianistinura ja jälkeensä hän jätti kourallisen pianosävellyksiä, joista etydit ovat tunnetuimmat.

Harold Schonberg ei teoksessaan Great Pianists vuodelta 1963 mainitse koko miestä. Ei myöskään Walther Georgii Klaviermusik-teoksensa täydennetyssä ja laajennetussa painoksessa, jonka alkulauseen allekirjoitti 1956. Josef Hofmann sentään ottaa Seelingin esiin niissä lehtikirjoituksissa, joita laati amerikkalaiseen Ladies´ Home Journal -lehteen vuosina 1901-1914. Maaseudulla asuva ja vailla opettajaa oleva lady kysyi mitä etydejä hänen kannattaisi soittaa, kun Chopinin etydit olivat liian vaikeita. Hofman suositteli muiden muassa Seelingin sarjaa 12 Concert Etudes op. 10.

Suomessa on Jouni Somero nyt tarttunut härkää sarvista ja äänittänyt nämä etydit sekä kolme muuta Seelingin sävellystä uusimmalla levyllään. Aivan alkuun on sanottava, että kuulokuvan mukaan nämä etydit ovat niin vaikeita, etteivät niitä ketkään tavalliset ladyt ole pystyneet soittamaan. Siihen tarvitaan Jouni Someron kaltainen teräskäsi, takanaan noin 100 CD-levyä ja lähemmäs 3000 konserttiesiintymistä Euroopassa, Kaukoidässä, Amerikassa ja Australiassa. Seelingin musiikki tuntuu sitäpaitsi soveltuvan hänen taiteilijanluonteelleen. Seelingin musiikissa on tiettyä romanttista kohtalonomaisuutta, joka saattaa viehättää monia enemmän kuin vaikkapa Lisztin etydien temaattinen selkeäpiirtoisuus. Jotkut käänteet tuovat mieleen Alkanin, mutta vain hetkellisesti. Seelingin harmoniat ovat rikkaampia eikä hän hellitä paatoksestaan, vaikka  päävaikeutena olisivat kaksoisotteet taikka arpeggiot. Asteikkojen pyörittely ei Seelingiä kiinnosta. Siinä suhteessa hän on jo täysi romantikko.

Mitä romantiikka sitten tosiasiassa on , on toinen asia. Muistelen lukeneeni, että kerran jo hyvin vanha Johann Sebastian Bachin oppilas kuunteli nuoren tyypillisen romanttisen pianistin esitystä. Esityksen jälkeen vanha mies sanoi: ”Juuri tuolla tavalla meidän mestarimme Bach soitti.”

Eli riensikö romantiikan henki ennen romantiikan nuotteja?

Jouko Aheran äänitys on korkeaa luokkaa. En ole varma, mutta mikrofonietäisyys tuntuu nyt olevan suurempi kuin joissakin Someron aikaisemmissa levytyksissä. Jos sali sellaisen sallii niin hyvä on. Aikoinaan Yleisradion studiossa Fabiankinkadulla, entisessä pankkisalissa piti mikrofonietäisyyden olla pienempi, ettei mahdollinen katumelu kuuluisi läpi. Tuon ajan äänityksissä asettelu kuuluu hienoisena raskautena.

Someron uudelle levytykselle voi ennustaa hyvää menestystä, kyseessä on sitäpaitsi maailman ensilevytys. Pianofiikeille se on must ja isokätiseille ladyille vaikeasti ylitettävä esikuva.

— Petri Sariola

RSO:n kevätkausi alkaa kolmiviikkoisella Beethoven-festivaalilla

Radion sinfoniaorkesterin ensimmäinen oma festivaali 10.–25.1. avaa orkesterin kevätkauden. Beethoven-teemaisen tapahtuman ensimmäisellä viikolla on ohjelmassa Fidelio-ooppera, Olli Mustosen pianoresitaali sekä Mauricio Kagelin ohjaama elokuva Ludwig van.

RSO:n versio Fideliosta yhdistää oopperan ja teatterin uudella tavalla, sillä teoksen puhuttu dialogi on korvattu Jussi Nikkilän käsikirjoittamalla pienoisnäytelmällä Beethovenin viimeiset sanat. Ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla kuultavassa oopperan konserttiversiossa Leonoren roolin laulaa Johanna Rusanen-Kartano ja Florestanina nähdään Russell Thomas. Puherooleissa ovat Esko Salminen ja Kati Outinen. Fidelion taltiointi esitetään Yle Radio 1:ssä 20.1. ja Yle Teemalla 30.3.

Festivaalin resitaalikonsertin solisti Olli Mustonen on juuri aloittanut mittavan hankkeen, jossa hän aikoo esittää kaikki Beethovenin 32 pianosonaattia. Yksi näistä Mustosen projektin toteutuspaikoista on RSO:n Beethoven-festivaalin Kiihkoksi nimetty konsertti lauantaina 13.1. klo 15. Ohjelmassa ovat sonaatit 1, 2, 22 sekä 23, jonka tuttu lisänimi on Appassionata. Konsertti lähetetään Yle Radio 1:ssä 21.1.

Toinen saman päivän festivaalitilaisuus on Mauricio Kagelin ohjaama elokuva Ludwig van klo 17.30. Argentiinalaissyntyinen säveltäjä Mauricio Kagel asui Kölnissä vuodesta 1957 ja teki siellä useita elokuvia. Tunnetuin niistä on televisiotuotanto Ludwig van, dadaistinen elokuvaessee, suuri hulluttelu Beethovenin 200. juhlavuoden varjolla. Kagel pyrki myös välittämään katsojalle tunteen Beethovenin sävelmaailmasta sellaisena kuin kuuro maestro itse olisi saattanut kuulla sen mielessään vuonna 1826. Lavastussuunnittelijoiksi Kagel pyysi keskeisiä moderneja taiteilijoita. Ennen elokuvan alkua Olli Mustonen vastaa yleisön Beethoven-aiheisiin kysymyksiin.

10.–11.1. klo 19 Musiikkitalo
VAPAUS
Fidelio – Beethovenin viimeiset sanat
Hannu Lintu, kapellimestari
Jussi Nikkilä, ohjaus ja käsikirjoitus
Pietu Pietiäinen, valosuunnittelu
Johanna Rusanen-Kartano, sopraano (Leonore)
Russell Thomas, tenori (Florestan)
Tommi Hakala, baritoni (Pizarro)
Robert Gleadow, basso (Rocco)
Malin Christensson, sopraano (Marzellina)
Jussi Myllys, tenori (Jaquino)
Arttu Kataja, baritoni (Fernando)
Musiikkitalon Kuoro, valm. Jani Sivén
Puherooleissa:
Esko Salminen (Beethoven)
Kati Outinen (sisäkkö Rosalie)

13.1. klo 15.00 Musiikkitalo, Konserttisali

KIIHKO 
Olli Mustonen, piano
Ludwig van Beethoven:
Pianosonaatti nro 1 f-molli op. 2 nro 1
Pianosonaatti nro 2 A-duuri op. 2 nro 2
Pianosonaatti nro 22 F-duuri op. 54
Pianosonaatti nro 23 f-molli op. 57 ”Appassionata”

13.1. klo 17.30 Musiikkitalo, Harjoitussali PAAVO
SIVULLINEN

Elokuva ”Ludwig van”
Mauricio Kagel, ohjaus