Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Arvio: Ligetiä Avantin kanssa ja myöhäisillan soolosetti – Jennifer Koh lumosi Suvisoitossa

Jennife Koh, Baldur Brönnimann ja Avanti! Taidetehtaalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Jennife Koh, Baldur Brönnimann ja Avanti! Taidetehtaalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Tämänkesäisen Avantin Suvisoiton kenties kiinnostavimmat konsertit kuultiin perjantaina, amerikkalaisviulisti Jennifer Kohin esiintyessä Taidetehtaalla. Tuomisinaan Kohilla oli György Ligetin viulukonsettto (1990-92) sekä joukko hänelle kirjoitettuja sooloviuluteoksia, jotka kuultiin illan Avanti-salin konsetin jälkeen Taidetehtaan aulassa.

Ligetin konsertossa Kohin kumppaneina olivat Avantin erinomaiset muusikot sekä kapellimestari Baldur Brönnimann, Suvisoiton taiteellinen suunnittelija. Teknisesti äärimmäisen vaativa teos edellyttää muusikoilta loppuun saakka hiottua yhteistyötä.

”Konsertto vaatii jokaiselta valtavasti harjoittelua ja rikkumatonta keskittyneisyyttä. Tämän teoksen kohdalla ei voi vain tulla ensimmäisiin harjoituksiin, avata stemmaa ja katsoa, mitä siitä löytyy, vaan kaikkien on oltava täysin tehtävänsä tasalla. Arvostan tämän ensemblen omistautumista! He ovat halunneet todella nähdä vaivaa ja viettää aikaa konserton parissa. On niin ilahduttavaa tehdä työtä heidän kanssaan”, Koh pohti torstaina harjoitusten lomassa.

Omaa urakkaansa konserton parissa Koh pitää yhtenä kaikkein työntäyteisimmistä.

”Alkuun tuntui kuin yrittäisin kiivetä pitkin seinää. Saatoin viettää neljä tuntia ensimmäisen sivun parissa, ja kun seuraavana päivänä avasin nuotit, tuntui kuin en olisi koskaan niitä nähnytkään. Yleensä uuden teoksen omaksuminen ei vaadi näin paljon aikaa, mutta tämän teoksen parissa vierähti neljä kokonaista viikkoa viiden tunnin päivittäistä harjoittelua.

Konsertossa on niin paljon omaksuttavaa, se on hyvin tiivistä musiikkia. On kuin etsisi avaimia lukittuihin oviin, ja välillä nuo avaimet ovat piilotettuina heinäkasaan. Kun ne vihdoin löytyivät, palaset loksahtavat kohdalleen. Tässä vaiheessa koen ymmärtäväni Ligetin maailmaa. Tärkeintä, ainakin itselleni, on kuitenkin, että olen saanut tehdä tämän musiikillinen ja emotionaalinen matkan.”

Ligeti ja kantaesityksen solisti Saschko Gawriloff laativat konserton viidenteen osaan kadenssin, joka sittemmin myös painettiin julkaistuun partituuriin. Esitysohjeissa kuitenkin rohkaistaan solisteja kirjoittamaan halutessaan omat kadenssinsa. Konserttoon onkin syntynyt vuosien varrella useampikin hieno kadenssi, kuten vaikkapa Thomas Adèsin tai Patricia Kopatchinskajan säveltämät.

Koh soittaa konsertossa John Zornin hänelle säveltämää huikeaa kadenssia.

”John on äärimmäisyyksien säveltäjä, mutta niin oli Ligetikin. Kun kadenssi oli valmis, ja olin esittänyt sitä, lähetimme nuotit ja äänitteen Ligetille ja saimme hänen hyväksyntänsä. Tämä tapahtui vain muutamaa kuukautta ennen Ligetin kuolemaa.”

Ligetin viulukonserton harjoitukset Taidetehtaalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Ligetin viulukonserton harjoitukset Taidetehtaalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Toiseksi viimeisessä konsertossaan Ligeti soveltaa jossain määrin samankaltaista viisiosaista muotoratkaisua kuin sitä edeltäneessä pianokonsertossa (1985-88). Tempovaihteluiden ohella kullakin osista on oma tekstuurinen identiteettinsä.

Konserton kolme nopeaa osaa pohjautuvat taidokkaaseen kontrapunktiin, kun taas toisen osaa avaa laaja sooloviulun osuus, jonka pelkistetyssä ilmaisuvoimassa on kansanmusiikinomaista välittömyyttä. Näiden vaikutelmien pariin Ligeti palasi vielä alttoviulusonaatissaan (1991-94). Neljättä osaa puolestaan hallitsevat liki staattiset tekstuurit, joissa voi kuulla kaikuja kuusikymmentäluvun mikropolyfoniasta.

Jousien, puhallinten ja lyömäsoittimien ohella kahdenkymmenenviiden muusikon yhtyeeseen kuuluu okariinakvartetti, joka laajentaa sointikirjoa konserton toisessa ja neljännessä osassa. Oman ulottuvuutensa teoksen kiehtovaan sointiavaruuteen tuovat scordatura-jouset ja luonnontorviharmoniat. Silti konserton huomiota herättävin piirre lienee sen rikas melodisuus, joka kurkottaa Ligetin varhaistuotannon maailmoihin.

Kaikkiaan viulukonsertto on säveltäjänsä vaikuttavimpia luomuksia, äärimmäisen haastava mutta syvästi palkitseva. Samoilla sanoin voi luonnehtia myös teoksen perjantaista esitystä, jonka lumoava musikaalisuus teki kerrassaan vahvan vaikutuksen.

Konserton avaa kuin tyhjästä ilmoille piirtyvä sooloviulun ostinato, jonka väreilyyn orkesterin jouset yksitellen nivoutuvat muodostaen säihkyvän kudoksen, jota puhaltimet ja lyömäsoittimet värittävät ja halkovat. Kohin, Avantin ja Brönnimannin oivallinen tiimityöskentely saattoi musiikin upeasti liikkeeseen.

Toinen ja neljäs osa muodostavat konserton emotionaalisen gravitaatiokeskuksen äärimmäisessä hienovireisyydessään ja hauraudessaan, omintakeiseen harmoniseen kuosiin puettuna. Esityksen ilmaisuvoima ja huolellinen detaljityö tarjosivat todellisen elämyksen.

Lyhyt keskimmäinen osa virtasi häikäisevän saumattomasti solistin, orkesterin ja kapellimestarin hengittäessä yhteen esimerkillisesti. Samassa hengessä eteni konserton elementtejä yhteen kokoava virtuoosinen päätösosa, joka huipentui Kohin myrskyiseen tulkintaan Zornin kadenssista.

Ligetin konserttoa kehystivät kaksi 1900-luvun hyperromantiikan riemastuttavaa malliesimerkkiä, johdanto Richard Straussin viimeiseen oopperaan Capriccio (1941) alkuperäisessä jousisekstettoasussaan sekä Franz Schrekerin Kamarisinfonia (1916) kahdellekymmenellekolmelle soittajalle.

Avantin jousisoittajien hieno tulkinta Capriccion johdannosta oli varsin tervetullut ohjelmistovalinta Straussin myöhäistuotannolle omaleimaisessa katkeransuloisessa syksyisessä kauneudessaan. Ympyrän sulki konsertin päätöksenä kuultu Schrekerin kamarisinfonia, jonka kuuleminen oli silkkaa auvoa. Yksiosainen teos nivoo yhteen sinfonisia aineksia laajennetun sonaattimuodon puitteisiin jossain määrin Schönbergin kymmenen vuotta varhaisemman kamarisinfonian, op. 9 tapaan.

Toisin kuin neljä vuotta vanhempi kollegansa, Schreker pukee kamarisinfoniansa uhkeaan romanttiseen sointihehkuun. Harmoni, piano, harppu ja celesta luovat oivallista suuren orkesterin illuusiota, joka yhdistettynä kamariensemblen ketteryyteen saa aikaan vaikuttavan kokonaisuuden.

Avantin ja Brönnimannin energinen schwungi ja yksityiskohtien huolellinen toteutus tekivät Schrekerin kamarisinfoniasta todellisen nautinnon. Samalla se oli tärkeä muistutus kaikesta siitä 1900-luvun hienosta musiikista, joka edelleen odottaa uudelleenlöytämistään.

Taidetehtaan illan päättäneessä aulakonsertissa Avanti-salin yleisö sai kuultavakseen vielä Jennifer Kohin ideoiman ohjelman, jossa hän soitti kuusi Shared Madness -projektin puitteissa hänelle kirjoitettua sooloteosta sekä Andrew Normanin erinomainen miniatyyrisarja Farnsworth – Four Portraits of a Housen (2004), joka on sävelletty viululle, huilulle, klarinetille ja lyömäsoittimille.

Jennifer Koh Shared Madness -teossarjan parissa Porvoossa. Kova: Jari Kallio

Jennifer Koh Shared Madness -teossarjan parissa Porvoossa. Kova: Jari Kallio

Kuohuva virtuositeetti ja mukaansatempaava rytmiikka yhdistettynä kiehtovaan svengiin tempasivat välittömästi mukaansa Missy Mazzolin Kinski Paganinissa (2016) ja Julia Wolfen Spinning Jennyssä (2016), kun taas Kaija Saariahon Sense (2016) lumosi ajan kulun seisauttavilla, huumaavan kauniilla sointiväreillään. Matt Aucoinin Resolvessa (2016) staattiset taitteet kehystivät nopeaa keskiosaa muodostaen oivan jännitteen lyhyen teoksen sisälle. Philip Glassin Srabande in Common Time (2016) ja Zosha di Castrin Patina (2016) taasen kumpuavat Bachin maailmasta, kumpikin varsin omaleimaisin ja kiehtovin tavoin.

Paremmin konsertti-iltaa olisi tuskin voinut päättää kuin näiden kiehtovien kappaleiden ja Jennifer Kohin verrattoman viulismin parissa. Aikamme musiikkia nautinnollisimmillaan.

 

– Jari Kallio

 

Kamariorkesteri Avanti!

Baldur Brönnimann, kapellimestari

 

Jennifer Koh, viulu

 

Richard Strauss: Johdanto oopperaan Capriccio (1941)

György Ligeti: Konsertto viululle ja orkesterille (1990-92)

Franz Schreker: Kamarisinfonia (1916)

Matt Aucoin: Resolve (2016)

Kaija Saariaho: Sense (2016)

Missy Mazzoli: Kinski Paganini (2016)

Philip Glass: Sarabande in Common Time (2016)

Zosha di Castri: Patina (2016)

Julia Wolfe: Spinning Jenny (2016)

Andrew Norman: Farnsworth – Four Portraits of a House (2004)

 

Avanti! XXXIV Suvisoitto

Taidetehdas, Porvoo

 

Perjantai 28.6.2019, klo 19 ja klo 20.45

 

 

Kansallisoopperan Opera Beyond käynnistyi oivallisella immersiivisen taiteen konferenssilla

Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen Opera Beyondin avajaisissa torstaina

Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen Opera Beyondin avajaisissa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Kansallisoopperalla järjestetty kaksipäiväinen Opera Beyond First Session -konferenssi tarjosi kiehtovan kurkistuksen virtuaaliteknologian mahdollisuuksiin esittävän säveltaiteen ja oopperan kontekstissa.

Opera Beyondin taustavaikuttajana on ollut Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen, jonka mielenkiinto uuden teknologian taiteellisiin mahdollisuuksiin on näkynyt mm. Philharmonia-orkesterin monissa projekteissa kuluneen vuosikymmenen aikana. Näistä ensimmäinen, Re-Rite, toi Stravinskyn Kevätuhrin vuorovaikutteisena installaationa kävijöiden ulottuville. Tätä seurasivat puolestaan Holstin Planeettoihin pohjautuva Universe of Sound sekä The Orchestra -tablettisovellus.

Helsingin taidemuseossakin viime elokuussa vieraillut, nimensä mukaisesti virtuaaliteknologiaan perustuva Virtual Orchestra taas asettaa kuulijan Philharmonia-orkesterin keskelle Lontoon Royal Festival Hallin lavalle Sibeliuksen 5. sinfonian finaalissa. Projektin ohjelmisto on sittemmin laajentunut Mahlerin 3. sinfonian taltioinnilla.

Äkkiseltään nämä virtuaaliympäristökokeilut saattavat toki pelkistyä hauskoiksi harjoitelmiksi, mutta tarkemmin pohtiessa huomaa niihin liittyvän aidosti uudenlaisia mahdollisuuksia. Vaikka musiikin taltioinnissa on tietenkin tapahtunut huomattavaa äänentoiston laadun kehitystä, äänitteiden perusperiaatteet ovat kuitenkin pysyneet jotakuinkin ennallaan. Suoratoistopalveluiden kehittyminen on toki myllännyt musiikin jakelukanavat uusiksi.

Virtuaaliteknologia voi, parhaimmillaan, tarjota kuitenkin jotakin laadullisesti uudenlaista. Vuorovaikutteisuus ja immersiivisyys, kuten katsojan/kuulijan mahdollisuus seurata esitystä orkesterin keskeltä, voivat laajentaa kokemuksellisuutta suuntiin, joihin sen enempää perinteiset tallennusmenetelmät kuin konsertissa käyntikään eivät taivu.

Philharomonia-orkesterin innovaatiojohtaja Luke Ritchie Alminsalissa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Philharomonia-orkesterin innovaatiojohtaja Luke Ritchie Alminsalissa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Kuten First Sessionin monissa puheenvuoroissa painotettiin, immersiivisten teknogioiden arvo ei niinkään ole olevan todellisuuden millintarkassa jäljittelyssä, vaan uudentyyppisissä kokemisen ja tarinankerronnan muodoissa.  Johns Hopkins -yliopistossa immersiivisen tarinankerronan tutkimusta johtava Gabo Arora korostikin uusien teknologioiden mahdollisuuksia ymmärryksen ja empatian herättämisen keinoina.

Playlines -yhtiön luova johtaja Rob Morgan ja Magic Leapin kehitysjohtaja Kathy Wang puolestaan tarkastelivat, kuinka vuorovaikutteisen kerronnan mahdollistava teknologia muuttaa taiteen kokijan roolia vastaanottajasta tekijäksi, jonka valinnoilla on vaikutusta teoksen muotoon. Näiden periaatteiden taustalta voi löytää kytköksiä aleatoriikkaan, John Cageen tai tiettyihin Fluxus-estetiikan juonteisiin, jos kohta näihin sisältyy isoja eroavaisuuksiakin.

Magic Leapin kehitysjohtaja Kathy Wang Opera Beyondissa perjantaina

Magic Leapin kehitysjohtaja Kathy Wang Opera Beyondissa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Käytännön esimerkkejä virtuaalitodellisuuden ja lisätyn todellisuuden sovelluksista näyttämötaiteen konteksteissa esittelivät kiehtovasti Royal Shakespeare Companyn digitaalisen kehitystytön johtaja Sarah Ellis, 59 Productionsin markkinointijohtaja Richard Slaney, säveltäjä Mathis Nitschke sekä taiteilija ja tutkija Tanja Bastamow Aalto-yliopistosta.

Vaikka puheenvuoroissa esitelty teknologia soveltaa monilta osin elokuvataiteen ja -teollisuuden parissa jo hyvän aikaa käytettyjä keinoja, niiden reaaliaikainen yhdistäminen elävään esitykseen asettaa kuitenkin aivan uudenlaisia haasteita ja tuo lopputulokseen oman erityisen jännityksensä.

Alun perin peliteollisuuden parissa kehitettyjen virtuaaliympäristöjen hyötykäyttö taidelaitoksissa on jo vakiinnuttamassa asemaansa osana produktioiden tuotantoa. Kansallisooppera esimerkiksi käyttää virtuaaliversiota näyttämöstä ja auditoriostaan lavastus- ja valaistussuunnittelussa. Valaistusmestari Olli-Pekka Koivusen mukaan teknologia lisää kustannustehokkuutta, kun näyttämöaikaa tarvitaan entistä vähemmän produktioiden suunnitteluvaiheessa.

Immersiivinen teknologia sovelluksineen on kuitenkin monilta osin vasta hahmottumassa, ja kehitystyössä vaaditaan muodon ja sisällön dialogia, jossa tekniikka palvelee tarkoitusta, korosti Nokia Bell Labsin taiteen ja tekniikan tutkimusjohtaja Domhnail Hernon puheenvuorossaan. Hänen mukaansa velvollisuutemme on vaatia käyttöömme inhimillisempää ja tarkoituksenmukaisempaa teknologiaa.

Hernon ja WondARlanin perustaja Gait Ariel pohtivat myös monia uusien teknologioiden eettisiä kysymyksiä sekä käyttäjän asemaa ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Kuten aina, kolikossa on kaksi puolta. Uudet innovaatiot tuottavat tarkoituksenmukaisia ja epätarkoituksenmukaisia sovelluksia, joiden lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutuksia on tarkasteltava jatkuvalla kriittisyydellä, jos halutaan päästä hyvään, tarkoitustaan palvelevaan lopputulokseen.

Taiteen maailmassa teknologian arvo määräytyy ensisijaisesti sen kautta, miten se tukee taideteoksen päämäärää, ilmaisuvoimaa ja sisältöä. Meow Wolfin digitaalisen tarinankerronnan tuottaja Sarah Brin osoitti oivallisesti Wagnerin ja Skrjabinin visioiden yhtäläisyyksiä tämän ajan immersiivisen teknologian lupauksiin ja mahdollisuuksiin.

Asiantuntijapuheenvuorojen ohessa First Sessionissa järjestettiin Memories of the Future -kilpailun finaali. Reilun kahdensadan hakijatahon joukosta finaaliin valitut kahdeksan tiimiä esittelivät kukin näkemyksensä immersiivisen taideteoksen konseptista, joka toteutetaan yhteistyössä Kansallisoopperan, Salosen ja Paula Vesalan kanssa vuoden 2020 aikana.

Memories of the Future -kilpailun voittajatiimi Alminsalin lavalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Memories of the Future -kilpailun voittajatiimi Alminsalin lavalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Varsin korkean tason kilpailun voittajaksi Opera Beyondin jury valitsi työnimellä Echo esitellyn konseptin, jonka toteuttivat Essi Huotari, Joonas Nissinen, Haikki Heiskanen, Minja Axelsson, Olli Kilpi, Iina Taijonlahti ja Saara Mäkinen. Salosen ja Vesalan arvion mukaan Echo-konsepti tarjosi monipuolisimpia musiikillisia mahdollisuuksia muodostaen siten hedelmällisen pohjan teoksen lopullisen muodon kehittämiselle.

Kaikkiaan kaksipäiväinen tapahtuma oli mitä kiehtovin niin visioiden kuin konkretiankin tasolla. Konferenssin soisi mieluusti muodostuvan perinteeksi.

– Jari Kallio

 

Opera Beyond First Session

Suomen kansallisooppera ja baletti,  Alminsali

to 30.5. ja pe 31.5. 2019

Viitasaaren Musiikin ajassa valoteoksia, virtuaalitodellisuutta ja pitkäaikaisten yhteistöiden hedelmiä

Kansainvälinen nykymusiikin festivaali Musiikin aika järjestetään Viitasaarella 2.–7.7.2019, nyt jo 38 kerran. Tämän vuoden festivaali sukeltaa mystisyyden ja hengellisyyden syövereihin tutkien monimuotoisten musiikkiteosten kautta valon olemusta eksistentiaalisena ulottuvuutena. Festivaalin keskiössä ovat Kaija Saariahon ja Karlheinz Stockhausenin teokset ja tuotannot, joita kuullaan nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Festivaalin säveltäjävieraan Saariahon musiikkia on muutoinkin runsaasti festivaaliohjelmassa. Odotettu kantaesitys festivaalilla on Alexander Schubertin virtuaalitodellisuutta hyödyntävä ja äänen, valon ja liikkeen toisiinsa kytkeytymistä pohtiva Unity Switch -installaatio, jossa yleisö on itse mukana.

Festivaalin teemaa tutkitaan Saariahon ja Stockhausenin teosten kautta – Saariahon ensimmäinen näyttämöteos Study for Life ensi kertaa konsertissa 1981 jälkeen

Festivaalin vuoden 2019 teemana on Valon kielioppi – The Grammar of Light. Valo on ollut tärkeä lähtökohta festivaalin molempien pääsäveltäjien, Kaija Saariahon ja Karlheinz Stockhausenin, tuotannossa. ”Molemmilla säveltäjillä on omaperäinen suhde valoon, johon linkittyy henkisyyden, aistillisuuden ja valaistumisen monet tasot. Molemmat ovat myös tulleet tunnetuksi yhteistyöstään läheisten luottomuusikoiden, kuten festivaalilla esiintyvän ja opettavan huilisti Camilla Hoitengan kanssa. On myös tärkeä muistaa, että nykymusiikin supertähden Stockhausenin viimeinen vierailu Suomessa Helsinki Biennalessa vuonna 1989 oli Kaijan aikaansaannosta”, festivaalin taiteellinen johtaja Johan Tallgren avaa tarkemmin teeman filosofista pohjaa ja vastakakkainasetteluja.

Valolla onkin keskeinen rooli monessa festivaalin konsertissa. Valolla ei luoda pelkästään tunnelmaa, vaan se nousee tasavertaiseksi kumppaniksi taiteilijoiden, äänten ja liikkeen kanssa. Festivaalin avajaiskonsertissa tiistaina 2.7. ”Signals and Sequences” videotaiteilija Klaas Verpoest loihtii kolmiulotteisen kosmisen tilan konserttisalin seinille pasunisti Thomas R. Mooren soittaessa yleisön keskeltä Signale zur Invasion -teoksen samanaikaisesti Oktophonie-nauhateoksen kanssa. Molemmat teokset löytyvät Stockhausenin valtavan Lichtin Dienstag (Tiistai) eli ”Sodan päivä” -kokonaisuudesta. Lauantain 6.7. pääkonsertissa ”The Heart of Darkness” Saariahon näyttämöteos Study for Life sopraanolle, näyttelijälle, elektroniikalle ja valoille kuullan ensimmäistä kertaa vuoden 1981 kantaesityksen jälkeen Tuuli Lindebergin ja ranskalaisen kollektiivin La Chambre aux échosin esittämänä. Teos perustuu T. S. Eliotin kuuluisaan ”The Hollow Men” -runoon. Saariahon viulukonserton näyttämöllistetty versio Graal Théätre saa niin ikään moniaistisen tulkinnan valojen, videoiden, ja Aleksi Barrièren libreton myötä. Maailmalla kiertäneen produktion viulistina kuulemme Peter Herresthalia ja Uusinta Ensembleä johtaa Musiikin aika -fani Christian Karlsen.

Keskiviikon 3.7. konsertissa ”Play echoes of another person” uppoudutaan kommunikaatioon tuonpuolisen kanssa. Osakan legendaarisessa EXPO70:ssa kantaesitetty Stockhausenin analogisen kauden kulttiteos Poles kuullaan Camilla Hoitengan, Taavi Kerikmäen ja Tammo Sumeran toteutuksessa. Teoksen esitysohjeista nimensä lainanneessa konsertissa yleisö pääsee uppoutumaan teoksen kosmisiin spiraaleihin ympäri salia sijoitettujen kaiuttimien keskellä. Myös konsertin toiset säveltäjät kommunikoivat tuonpuoleisen kanssa hyvinkin erinäisin tavoin.

Kantaesityksessä sukelletaan artistin elämään VR-lasien avulla

Musiikin ajan ja defunensemblen tilausteoksessa Unity Switch yleisölle tarjoutuu mahdollisuus seurata muusikoiden työskentelyä heidän päänsä sisältä. Diginatiivisäveltäjäsukupolven ykkösnimiin kuuluvan saksalaisen Alexander Schubertin luomassa kokonaisuudessa muusikot ja yleisö yhdistetään toisiinsa videolasien ja korvamonitorien avulla, ja lopputulos rakentuu sen hetken todellisuuden mukaan osallistujien reagoidessa toistensa liikeisiin, ääniin ja näkökenttiin. Festivaalilla kantaesityksensä saava installaatio pyörii Vanhalla yhteiskoululla perjantaina 5.7. ja lauantaina 6.7. yleisön vaihtuessa aina viidentoista minuutin välein.

Duokonserteissa suomalaiset ja kansainväliset tähdet ammentavat yhteisyöstä

Mystisyyden, hengellisyyden ja valon aspekteja pöyhitään myös festivaalin monissa duokonserteissa. Pitkään jatkuneet yhteistyöt artistien välillä ylittävät nykypäivän hektisen ja pinnallisen keskustelun ja uppoavat syvemmälle luomistyön prosesseihin.

Tilaimprovisaatioiden suuri nimi, saksofonisti John Butcher tuo festivaalille kaksi pitkäaikaista yhteistyökumppaniaan. Keskinäinen luottamus mahdollistaa tilaan ja aikaan nojautuvan improvisaation yhdessä taitelijakumppanin kanssa. Aiemmissa kohtaamisissa harpisti Rhodri Daviesin kanssa on saksofonia esimerkiksi voitu käyttää harpun filtterinä tai harppua soittaa saksofonin ilmavirralla. Mitä Butcher ja analogisen live-elektroniikan mestari Thomas Lehn tekevät toisessa konsertissa on vielä arvoituksen peitossa. Konsertit ”Chaos is the Spectre” keskiviikkona 3.7. ja ”Exuberance and Extinction” perjantaina 5.7.

Perjantain kirkkokonsertissa ”Secret Voices” 5.7. sellisti Jakob Kullberg ja viulisti Aliisa Neige Barrière rakentavat mosaiikin Kaija Saariahon heille säveltämästä ja nyt ensimmäistä kertaa Suomessa kuultavasta Concordia-teoksesta, Tobias Humen renessanssimelodioista, joita Kullberg, Barrière ja Saariaho ovat sovittaneet, Per Nørgårdin Secret Voices -sarjasta sekä pohjoismaisista sooloviulu- ja sooloselloteoksista. Sovitukset ja teosten osien vapaa limittyminen vievät kuulijat matkalle ilmassa ja ajassa.

Torstain 4.7. intiimissä konsertissa duo Tuuli Lindeberg & Petri Kumela saa vieraaksi Camilla Hoitengan Saariahon Adjössä. ”Nordic Dwellings” -konsertin pohjoismaisten säveltäjien teoksissa valo nostaa esille arkipäivän askareet, joissa muistetaan myös melankolian mestaria John Dowlandia. Konsertissa kantaesitetään myös duon tilaama, Øyvind Mælandin ”det du trodde du aldri ville huske”.

Muu ohjelmisto

Konserttiohjelmaan kuuluu tuttuun tapaan myös festivaalin yhteydessä järjestettävien kurssien päätöskonsertit, tällä kertaa jopa neljin kappalein. Sävellyskurssin päätöskonsertissa Uusinta Ensemble kantaesittää teokset kahdeksalta nuorelta säveltäjältä. Kamarimusiikkikurssin päätöskonserteissa kuulemme muun muassa Saariahon ja Stockhausenin teoksia. Improvisaatiokurssin päätöskonsertin sisältöä emme luonnollisesti vielä tiedä, sillä se toteutetaan improvisoiden. Kurssit saivat enemmän hakijoita kuin koskaan kesäakatemian historiassa, yli 123 hakijaa 20 maasta.

 

Arvio: Thomas Adèsin pianokonserton ensiesitys Leipzigissa oli todellinen löytöretki

Kirill Gerstein, Thomas Adès ja Gewandhaus-orkesteri. Kuva: Jari Kallio

Kirill Gerstein, Thomas Adès ja Gewandhaus-orkesteri. Kuva: Jari Kallio

Leipzigin Gewandhausorchesterin johtajankorokkeella menneellä viikolla vierailleella brittiläisellä säveltäjä-kapellimestari Thomas Adèsilla oli tuomisinaan kertakaikkisen oivallinen ohjelmisto, jonka ehdoton huipentuma oli hänen uuden pianokonserttonsa (2018) Euroopan ensiesitys.

Konsertto sai kantaesityksensä säveltäjän johdolla Bostonin sinfoniaorkesterin konsertissa maaliskuun alussa. Kuten nyt Leipzigissakin, kantaesityksen solistina kuultiin Kirill Gersteinia, jolle teos on kirjoitettu. Adèsin ja Gersteinin matkassa konsertto saapuu marraskuussa myös Suomeen, osana Helsingin kaupunginorkesterin ensi syksyn konserttisarjaa.

Gerstein on oivallinen muusikko, jonka laaja repertoaari ulottuu kantaohjelmistosta harvinaisuuksiin, kuten Busonin järkälemäiseen konserttoon, josta pianistilta on juuri ilmestynyt hieno levytys Sakari Oramon johtaman Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa. Moni-ilmeisenä ja seikkailullisena taiteilijana Gerstein onkin mitä erinomaisin solisti Adèsin uudelle konsertolle.

Vaikka uusi sävellys on ensimmäinen Adèsin teosluettelossa pianokonsertoksi otsikoitu teos, sitä edeltää kuitenkin kaksi pianolle ja orkesterille sävellettyä konsertoivaa kappaletta, Concerto Conciso (1997) ja Suomessakin hiljattain kuultu In Seven Days (2008). Näin ollen uuden konserton otsikkovalinta onkin huomionarvoinen, sillä se viitannee teoksen edeltäjiään konserttomaisempaan olemukseen, kolmiosaiseen nopea-hidas-nopea -rakenteeseen, täysimittaiseen virtuositeettiin sekä dialogiin solistin ja orkesterin välillä.

Ja kuinka loputtoman kiehtovaa tuo dialogi onkaan! Ääriosat ovat Nancarrow-henkisen rytmiikan ja hurmioituneiden sointivärien juhlaa, joissa Adèsin pistämätön soitinnustaito esittäytyy täydessä mitassaan. Pintapuolisesti musiikissa voi aistia assosiaatioita esimerkiksi Lisztiin ja Raveliin, mutta pohjimmiltaan musiikki on alusta loppuun mitä omintakeisinta Adèsia.

Patarummun isku käynnistää ensimmäisen osan ikään kuin airuena pianon esiinmarssille. Jousten ja puupuhallinten säestämänä solisti johdattaa musiikin kohti ensimmäistä huipennusta, johon koko orkesteri liittyy. Avaustahdeilta saakka kuulijan jakamattoman huomion vangitsee musiikin tarttuva svengi. Osan edetessä avautuu alati kiehtova soivien kuvien sarja, joita Adèsin kekseliäs soitinnus sävyttää mitä mielikuvituksellisimmin. Kastanjeteille ja marimballe kirjoitettu osuus on yksi monista välittömästi muistiin piirtyvistä detaljeista.

Pulppuava kadenssi johtaa osan päätöstaitteeseen, jossa koko orkesteri yhtyy soivaan pyörteeseen, joka kieppuu kieppumistaan päätössoinnun jysähdykseen saakka.

Hidas toinen osa on kuin täydelliseksi hiottu jalokivi, jossa pianon ja kongien yhteen kietoutuneiden harmonioiden hohde avaa ennenkuulumattomia sointimaisemia, joita verhoaa symbaalin etäisen humun väräjävä usva. Tämä intiimi sointimatka tarjoaa juuri täydellisen kontrastin ääriosien ulospäin suuntautuvalle olemukselle.

Finaalissa sointivirrasta kohoaa harmonisten ja rytmisten jännitteiden lumoava labyrintti. Osan keskivaiheilla musiikin liike pysähtyy hetkeksi ennen lopullista purkausta kohti huumaavaa päätöstä.

Konserton Euroopan ensiesitys sen nimikkosolistin soittamana ja säveltäjän johtamana oli vaikuttava kokemus. Gerstein hallitsi soolo-osuuden kutkuttavat haasteet kerrassaan ällistyttävällä taituruudellaan ja syvällisellä muusikkoudellaan. Orkesteri oli omaksunut Adèsin yhtä lailla haastavan orkesterisatsin läpikotaisin. Säveltäjän johdolla musiikissa oli ihailtavaa läpikuultavuutta ja yksityiskohtien rikkautta. Sanalla sanoen, konsertto oli todellinen elämys.

Pianokonserton tulevaa esityskalenteria katsellessa tulee nopeasti vakuuttuneeksi siitä, että teos tulee, ansaitusti, ottamaan pian oman vakiintuneen paikkansa ohjelmistossa.

Beethovenin alkusoitot näyttävät jakautuvan mielenkiintoisella tavalla kahteen ryhmään. Toisia soitetaan varsin ahkerasti, kun taas osaa ei kuule konserteissa juuri koskaan. Jälkimmäiseen aarteiden joukkoon lukeutuu myös illan avausteos, oivallinen Zur Namensfeier -alkusoitto (1814-15), joka lienee yksi kaikkein harvimmin kuultuja Beethovenin mestariteoksia. Gewandhaus-orkesterin konserteissa Zur Namensfeier on viimeksi soinut kymmenen vuotta sitten Riccardo Chaillyn johdolla. Alkusoitto myös levytettiin tuolloin Deccalle osana Beethovenin sinfonioiden sarjaa.

Alun perin Zur Namensfeierin oli määrä saada ensiesityksensä keisari Frans I:n nimipäivänä lokakuussa 1814, osana Franciscus Assisilaisen muistojuhlaa. Beethovenin partituuri valmistui kuitenkin vasta seuraavana vuonna, ja alkusoitto kuultiin lopulta ensimmäisen kerran joulupäivänä 1815.

C-duurialkusoitto on kuuden minuutin mittainen energiapurkaus, jossa tiivistyvät mainiosti Beethovenin musiikin tunnusomaiset piirteet. Iskevät tuttisoinnut, riemukkaat käyrätorvirepliikit, jousten ketterät kuviot ja puhallinten kepeät juoksutukset kohottavat todellisen juhlatunnelman, jonka parissa orkesteri ja Adès ottivat teoksesta kaiken ilon irti siivittäen musiikin taidokkaasti lähes vaaralliseen hurmokseen. Riemastuttava teosvalinta Adèsilta ja orkesterilta.

Illan ohjelmaan sisältyi toinenkin nostattava teosharvinaisuus, nimittäin Lisztin sinfoninen runoelma Hunnenschlacht (1857). Wilhelm von Kaulbachin samannimisen freskon innoittamana syntynyt taistelukuvaelma suurelle orkesterille ja uruille on kerrassaan erinomainen sinfonisen kerronnan taidonnäyte.

Hunnenschlacht alkaa sordiinojousten sointihämyllä, johon puupuhaltimet ja käyrätorvien signaalit lomittuvat armeijoiden ryhmittyessä taistelukentälle. Jännite kasvaa kohti joukkojen kohtaamista, ja musiikki tiivistyy ensimmäiseen huipennukseensa, jota seuraa urkujen kirkastunut sisääntulo.

Vaikka kaatuneiden sielut kohoavat taivaisiin, niiden sammumaton vimma pitää taistelun käynnissä tuonpuoleisessakin. Seuraa uusi orkesterinousu, jonka kuohuihin liittyvät myös urut. Taivaallinen näky huipentuu valtavaan vaskien ja urkujen päätössointuun, jonka voima on vertaansa vailla.

Orkesterin ja Adèsin näkemys Hunnenschlactista oli verrattomasti rakennettu ja taiten balansoitu. Teoksen kokonaisarkkitehtuuri sai hienon toteutuksen, ja musiikin hurja kauneus avautui kaikessa loistossaan peitoten valkokankaiden digitaalisten efektien kyllästämät taistelukohtaukset mennen tullen.

Illan päätteeksi kuultiin vielä toinenkin taistelukentiltä sysäyksensä saanut teos, Stravinskyn maailmansodan keskellä syntynyt Kolmiosainen sinfonia (1942-45). Stravinskyn säveltäessä sinfonian päätösosaa sodan lähestyessä loppuaan keväällä 1945, päivittäin kantautuneet uutiset liittoutuneiden etenemisestä Hitlerin kukistamiseksi tarjosivat kimmokkeen sinfonian voitonriemuiseen finaaliin.

Stravinskyn teosluettelossa sinfoniaksi otsikoituja teoksia on kaikkiaan viisi alkaen ensimmäisestä opuksesta, Rimski-Korsakov -henkisestä Es-duurisinfoniasta (1905-07/1913). Koska Debussyn muistolle sävelletty Sinfonioita puhaltimille (1920) käyttää käsitettä jokseenkin erilaisessa merkityksessä, Stravinskyn paluu sinfonioiden pariin tapahtui vasta 1930-luvulla, jolloin syntyivät Psalmisinfonia (1930) ja C-duurisinfonia (1938-40).

Kaikissa sinfonioissaan Stravinsky poikkeaa Mahlerin viitoittamilta kaikkeutta syleilevien soivien todellisuuksien poluilta hyödyntäen huomattavasti keskitetympiä mutta siltä äärettömän kiehtovia keinovaroja. Jokaisen sinfonian myötä Stravinsky luo tyylinsä uudelleen hämmästyttävän kekseliäästi.

Kolmiosainen sinfonia on sävelletty suurelle orkesterille, johon kuuluu Petrushkan (1910-11) tapaan piano. Lienee tuskin sattumaa, että sinfonian valmistuttua säveltäjä laati balettiklassikostaan uudistetun version. Vaikka Kolmiosainen sinfonia on konserttiteos, voi sen värikylläiseen orkesterikaapuun puetun avausosan rytmisessä liike-energiassa ja oikukkaissa aksenteissa aistia baletin henkeä.

Adès ja Gewandhaus-orkesteri tavoittivat ensimmäisen osan olemuksen kerrassaan idiomaattisesti. Huoliteltu rytmiikka ja tarkkaan hiottu balanssi toivat artikulaatioon ihailtavaa kuulautta. Oivaltavasti fraseeratut melodialinjat kohosivat orkesterikudoksesta vaikuttavasti.

Orkesteri teki niin ikään erinomaista työtä hienovireisen toisen osan parissa, toteuttaen harpun ja soolopuhaltimien taidokkaan dialogin mieleenpainuvasti. Jousten keinahtelevan säestyksen saattelemana musiikki vaeltaa monenlaisten maisemien läpi ennakoiden kohdakkoin Bernard Herrmannin klassikkosävellyksiä Alfred Hitchcockin elokuviin.

Lyhyt välisoitto toimii siltana vapautuneeseen finaaliin, jonka liike-energia purkautuu orkesteritutteihin, joiden lomassa kuullaan mitä kekseliäimpiä kamarimusiikillisia jaksoja. Osan edetessä musiikin jännitteet kasvavat ja purkautuvat lopulta koko orkesterin elinvoimaiseen päätökseen.

Adès ja orkesteri kietoivat finaalin riemullisen mukaansatempaavaan soivaan asuun vieden illan seikkailuhenkisen löytöretken verrattomaan päätökseensä.

– Jari Kallio

 

Gewandhausorchester

Thomas Adès, kapellimestari

 

Kirill Gerstein, piano

 

Ludwig van Beethoven: Zur Namensfeier -alkusoitto, Op. 114 (1814-15)

Thomas Adès: Konsertto pianolle ja orkesterille (2018, Euroopan ensiesitys)

Franz Liszt: Hunnenschlacht, sinfoninen runo nro 11, S 105 (1857)

Igor Stravinsky: Kolmioisainen sinfonia (1942-45)

 

Gewandhaus, Leipzig

Torstai 25. huhtikuuta 2019, klo 20

Arvio: Fagerlundin Nomaden Suomen ensiesitys oli elämys

Nicolas Alstaedt, RSO ja Hannu Lintu Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Nicolas Alstaedt, RSO ja Hannu Lintu Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana Sebastian Fagerlund on säveltänyt joukon oivallisen taidokkaita ja omaperäisiä orkesteriteoksia. Aivan erityinen asema hänen tuotannossaan on konsertoilla, joita on syntynyt tasaiseen tahtiin, viimeisimpinä Darkness in Light (2012) viululle, Transit (2013) kitaralle ja Mana (2013-14) fagotille.

Uusin tulokas sävellysluetteloon on Nomade (2018), NDR Elbphilharmonie -orkesterin ja Radion sinfoniaorkesterin tilauksesta Nicolas Alstaedtille sävelletty sellokonsertto. Hampurissa helmikuussa kantaesitetty Nomade on taidokkuudessaan säveltäjänsä kiehtovimpia teoksia.

Noin puolen tunnin mittainen Nomade jakautuu kuuteen osaan ja kahteen välisoittoon. Musiikki virtaa tauotta mitä moninaisimpien sointimaisemien läpi, pysähtyen ainoastaan kenraalitaukoon kolmannen ja neljännen osan välillä. Rikas tekstuuri kätkee sisäänsä toisiinsa lomittuvia tasoja, joiden musiikilliset aihelmat kasvavat kudoksen sisältä orgaanisesti kohti soivaa pintaa.

Nomaden avaa orkesterin lavea espressivo-repliikki, joka valmistaa sellon ensimmäistä sisääntuloa. Hiljaisuudesta kohoavaan soololinjaan kietoutuvat puupuhaltimet ja lyömäsoittimet staattisten jousten säestäminä.  Kamarimusiikillisten tekstuurien hallitsemaa avausosaa seuraa agitato, molto ritmico -osa, jonka rytmiseen energiaan liittyy koko orkesteri.

Ensimmäinen välisoitto tuo musiikin lähes pysähdystilaan, kunnes sello käynnistää nopean kolmannen osan. Vivace capriccioso on kirpeän rytmiikan juhlaa, jota seuraa Nomaden hienovaraisin osa, sarabande, jossa sello, jousella soitettu vibrafoni, harppu ja puhaltimet sidotaan yhteen häikäisevän kauniiksi säikeiksi.

Orkesterihuipennuksen jälkeen sarabande päättyy sellon, vibrafonin ja jousten mietteliäisiin sävyihin, joita kristallilasit ja bassorumpu värittävät. Kahdentoista tahdin mittainen jousten välisoitto johtaa viidenteen osaan, jota hallitsee solistin laaja ad libitum -kadenssi.

Nomade huipentuu asalto, molto agitato -finaliin, jossa solisti ja orkesteri heittäytyvät lähes ligetimäiseen soivaan pyörteeseen, jonka tihentymää seuraa arvoituksellinen coda, jossa musiikki haipuu hiljaisuuteen.

Alstaedt ja Hannu Linnun johtama Radion sinfoniaorkesteri tekivät Nomaden Suomen ensiesityksestä todellisen elämyksen. Erinomaisen vaativa soolo-osuus sai mitä taidokkaimman ja musikaalisimman toteutuksen. Linnun ja orkesterin verraton kokemus Fagerlundin musiikin parissa oli aistittavissa jokaisella tahdilla partituurin haasteiden muuntuessa soivaksi todellisuudeksi kerrassaan ihailtavasti.

Tämänviikkoisten konserttien yhteydessä Nomade taltioitiin myös tulevaa levyjulkaisua varten osana BIS-yhtiön Fagerlund-levytysten sarjaa. Tätä levytystä kannattaa pitää silmällä.

Gustav Mahlerin yhdeksäs sinfonia (1909-10) oli viimeinen teos, jonka säveltäjä ehti saada jotakuinkin valmiiksi ennen kuolemaansa. Vaikka sitä hallitsevat luopumisen tunnelmat, Mahler ei säveltänyt teosta tietoisesti jäähyväisikseen, vaan jatkoi suoraan kymmenenteen sinfoniaansa kesällä 1910. Vaikka tämä sinfonia ei valmistunut orkesteriasuisena, on sen neljälle viivastolle kirjoitettu luonnos kuitenkin oma, kokonainen teoksensa, toisin kuin yleisesti muistetaan mainita.

Vaikka yhdeksäs sinfonia ei ole Mahlerin musiikillinen testamentti sanan täydessä merkityksessä, sen läpäisee maailmasta luopumisen tematiikka, samalla tapaa kuin sitä edeltävän teoksen Das Lied von der Erden (1908-09), joka sekin on, nimestään huolimatta, sinfonia.

Neliosainen yhdeksäs sinfonia rakentuu Tšaikovskin kuudennen sinfonian (1893) tapaan hitaista ääriosista, jotka kehystävät kahta nopeampaa osaa. Sinfonian avaus, andante comodo, on Mahlerin vaikuttavimpia luomuksia, jonka puolituntinen sinfoninen kaari on jo itsessään soiva universumi.

Vaikka Mahler käyttää jättikokoista orkesteria, tekstuuri on kuitenkin liki kamarimusiikillista. Koko orkesteri soi yhdessä vain hetkittäisissä huipennuksissa, jotka hajoavat nopeasti takaisin soiviksi atomeikseen. Sinfonian avaustahdit ovat varsin weberniläisiä, melodisten fragmenttien hajautuessa jousten, käyrätorvien, harpun ja klarinettien stemmoihin. Muu orkesteri liittyy mukaan vähitellen musiikin etsiessä muotoaan.

Ensiosa vaatii orkesterilta läpikuultavuutta ja tarkkaa balanssia. Kapellimestarin on puolestaan kiinnitettävä erityistä huomiota fragmentaarisen materiaalin kokonaisarkkitehtuuriin. Linnun ja RSO:n näkemys avausosasta oli kerrassaan vaikuttava. Andante comodosta muodostui mitä koskettavin sinfoninen matka.

Keskimmäiset osat, groteski ländler ja lähes väkivaltainen rondo-burleski, muodostavat tanssillisen vastinparin, jossa pastoraali ja urbaani kohtaavat. Kummankin osan musiikki kurkottaa katastrofin rajoille vieden harmonian, rytmiikan ja instrumentaation liki hajoamispisteeseen ivallisuudessaan.

Harvoin olen saanut kuulla näiden osien musiikkia yhtä hienosti balansoituna ja detaljoituna kuin Linnun ja RSO:n kanssa varsinkin, kun samanaikaisesti musiikin emotionaaliset äärimmäisyydet saivat pidäkkeettömän soivan asun.

Sinfonian päätösadagio on kuin hidas haihtumisprosessi, jossa musiikillinen kudos ohenee ohenemistaan, kunnes jäljelle jää vain verkkaisesti kiertyviä soivia säikeitä ennen lopullista pysähdystä. Lintu ja orkesteri toteuttivat Mahlerin päätöksen erinomaisesti vailla liioittelua tai alleviivausta luottaen partituurin sanomaan.

– Jari Kallio

 

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

Nicolas Alstaedt, sello

 

Sebastian Fagerlund: Nomade – Konsertto sellolle ja orkestereille (2018, Suomen ensiesitys)

Gustav Mahler: Sinfonia nro. 9 (1909-10)

 

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 10.04.2019, klo 19