Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

arvio: Mariinskin paluu on aina juhlaa

 

Valeri Abisalovitsh Gergijev.

Valeri Abisalovitsh Gergijev.

Mikkelin musiikkijuhlat 1.-9.7.2017 – joskin nykyisin nimellä Gergiev Festival Mikkeli – saatiin taas kerran onnekkaasti pidettyä. Festivaalin yksi konsertti oli omistettu musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimon muistolle, mikä sai mielen palaamaan festivaalin alkuaikoihin, jotka allekirjoittanutkin muistaa elävästi, olenhan ollut mukana vaatimattomalla panoksellani jo yli kaksikymmentä vuotta. Silloin elettiin vielä vahvasti post-sovjettiaikaa, rahaa ei ollut festivaaliin, soittajat majoitettiin telttoihin ja he söivät hernekeittoa soppakanuunoista. Sitten he pääsivät hotelli Varsavuoreen. Kalpeat muusikot saivat aavistuksen suomalaisesta kesästä sikäli kuin uskalsivat lähteä liikkeelle pelätyn johtajan harjoituksista.

Mutta festivaali laajeni pian ja toi Mikaelin piskuiselle lavalle kokonaisia oopperaesityksiä. Jopa Richard Straussin Salome kuultiin ja nähtiin näyttämöllä. Pian se osoittautui liian pieneksi ja oopperaa tuotiin kirkkoon, jona toimi Maaseurakunnan pyhättö, akustisesti oivallinen ristikirkko. Mikkelissä paheksuttiin sitä, että Carmenia esitettiin alttaritaulun edessä; joku arvostelija oli kirjoittanut: ”Gergijev loihti esiin sointiorgiat…” Kirkkovaltuusto halusi peruuttaa käyttöluvan. Heidät saatiin kuitenkin vakuuttuneiksi siitä, että kaikki musiikki on Luojan armolahjaa ihmiskunnalle. Muistan kun tästä käytiin puhumassa silloisen toiminnanjohtajan Kari Moringin kanssa.

Tämän jälkeen tai oikeastaan rinnakkain Gergijev halusi orkesterinsa laajentavan repertuaariaan pelkästä oopperasta sinfoniamusiikkiin ja niin he alkoivat soittaa Mahleria, Bruckneria, Beethovenia. Lopulta päädyttiin kuitenkin siihen että orkesteri oli parhaimmillaan venäläisen ohjelmiston parissa ts. ’varsinaisen’ musiikin kanssa, sillä Venäjällä tunnetaan vain käsitteet Musiikki (ts. kotimainen säveltaide) ja ulkolainen musiikki (ts. Bach, Mozart jne.). Näin saatiin kuulla unohtumattomia tulkintoja Tshaikovskista, Prokofjevista, Shostakovitshista, millä alalla he ovat maailman parhaita. Heikinheimohan ehdotti aikoinaan, että Suomen maaseutuorkesterit tulisi lakkauttaa ja palkata Mariinski soittamaan kiertueillaan ympäri Suomea, niin saataisiin parempaa ja halvemmalla.

Nyt festivaali kestää enää vain 4-5 vuorokautta ja Gergijev johtaa, onneksi, kaikki konsertit itse. Jotain on pysynyt samana: konsertit eivät koskaan ala täsmälleen – tosin enää ei yleisön tarvitse odottaa puolta tuntia sateessa, että kirkon ovet avattaisiin kun orkesteri harjoitteli sisällä – ettei jäisi viime tippaan. Toradze ja Matsujev ovat vakiokalustoa, kuka sitten pitääkään heistä. Joka tapauksessa Mikkelissä Gergijevin koko perhe nauttii ruhtinaallisesta vieraanvaraisuudesta. Orkesterin yleisilme on muuttunut. Aiemmat äärimmäisen kurinalaiset soittajat ovat vapautuneet, kierrettyään ympäri maailmaa. He uskaltavat jo hymyilläkin lavalla. Mutta tärkeintä on se, että orkesterin tekninen täydellisyys ja briljanssi ovat säilyneet. Se on pääsyy, miksi uskolliset Mariinskin kannattajat tulevat kaukaakin tähän festivaaliin.

Mikkelin kaupunginorkesteri soitti avajaiskonsertin jo hieman etuajassa eli osana ns. Päämajasymposiumia 1.7. Olli Mustonen johtajana ja solistina. Mikkelin oma orkesteri sai äänensä kuuluviin ja kyllä kannattikin, sillä orkesteri on kehittynyt huomattavasti sen aiemman johtajan Sasha Mäkilän aikana.

Torstaina 6.7. oli Mikaelissa kuitenkin vasta Mariinskin ensimmäinen varsinainen konsertti, ohjelmassa Tshaikovskia ja Sibeliusta. Miten osuva valinta: ”Siinä miehessä on paljon samaa kuin minulla”, kirjoitti Sibelius v. 1900. Kuultiin avauksena Finlandia, Gergijevin hommage itsenäiselle Suomelle. Muistan aina kun Gennadi Rozhdestvenski johti sen Moskovan suomalaisen musiikin viikolla 1989 – jossa muuten Seppo Heikinheimokin oli mukana – ja salissa oli rivi nuoria puna-armeijan upseereita. Yksi heistä kuunteli Finlandiaa partituuri kädessä posket hehkuen innosta. Sibelius kuuluu kaikille! Gergijevin tulkinta oli neutraali ja toi esiin loistokkaan orkesteritekstuurin. Sitä seurasi Tshaikovskin suosituin pianokonsertto b-molli, mutta ei Toradzen, vaan Filipp Kopatshevskin soittamana. Tämä oli onnistunut valinta. Hän esitti tämän monen, ei minun, mielestä puhkisoitetun teoksen ankaran musiikillisesti, vailla mitään showelkeitä. Oktaavit jyrisivät ehkä hieman terävästi, mutta vakuuttavasti.

Väliajan jälkeen kuultiin huippua: Pateettinen sinfonia. Miten se onkaan vaikuttanut Sibeliukseen, ei voi muuta sanoa. Ensiosan sivuteema – aivan suoraan lainattu Sibeliuksen II sinfonian alkuun. Elegantti viisijakoinen valssi – jota maailmankuulu Serge Koussevitsky ei osannut johtaa, koskei osannut laskea viiteen; hän johti sen: yks kaks kolm nelj hm – ja sanoi että hm oli ’eine Luftpause’. Marssi – maksimalisoitu aina groteskiin saakka – näitä on Sibeliuksellakin ja lopun lamento – vrt. Sibeliuksen 1. sinfonian loppu. joka tapauksessa tämä oli haltioittava elämys, bravo Gergijev!

Perjantaina kuultiin Tuomiokirkossa 7.7. seuraava konsertti. Voi mitä muistoja: lauloin tuossa kirkossa armeija-aikana kvartetissa konserttia ts. v. 1968 kesällä. Kirkko on kaunis, mutta pohjimmaltaan mahdoton orkesterikonserttien saliksi. Paikkamme olivat toisella rivillä, mutta pakenimme suosiolla takalehterille urkujen viereen. Se oli virhe, sillä vasket raikuivat sinne aivan suoraan. Väliajan jälkeen istuimme alhaalla takapermannolla ja se oli siedettävää. Osittain kaikuisan ontosta akustiikasta johtuen oli vaikea saada selvää solisteista, epäilemättä taiturillisesta Kurennajasta, sopraanosta, ja viulisti Olga Volkovasta Sibeliuksen viulukonsertossa. Joka tapauksessa konsertto imi kuulijan mukaansa ja solisti pysyi hurjassa tempossa lisäten hieman omia glissandojaan. Väliajan jälkeen Musorgskin Näyttelykuvat, myös noita venäläisen musiikin suuria klassikkoja, joista aina löytää ja kuulee uutta. Lopun Kremlin kellojen humina Borisin kuolinkohtauksen lainauksessa sopi puolestaan tähän tilaan oivasti. Silti illan mieleen jäävin anti oli ylimääräisenä kuultu suurenmoisen autenttiselta kuulostanut tulkinta Debussyn Faunin iltapäivästä.

Lauantaina ohjelma alkoi jo klo 14 professori Martti Rousin selloluokan tähtioppilaiden matinealla Etelä-Savon Ammattiopistolla. Tämä sali on sopiva konsertteihin, siinä pidettiin Mikkelin Laulu -festivaalien ja kuorojen konsertit jo 60-luvulla. Muistan kun Veikko Tyrväinen lauloi täällä Var det en drömin. Rousin yhtye on nimeltään Sibelius-Akatemian sellovirtuoosit ja siihen kuuluvat Jaani Helander, Lauri Kankkunen, Jonathan Rooseman (joka ei nyt ollut paikalla), Markus Hallikainen, Helke Schuch, Laura Martin ja Lauri Rantamoijanen. Matineasta muodostuikin yksi festivaalin kohokohtia, sillä kaikki Rousin oppilaat ovat ’perineet’ opettajansa ihanan, harvinaisen selloäänen. Kun kaikki soittajat todella ovat jo alansa virtuooseja voi vain arvata, mikä on lopputulos. Ohjelmisto oli hauskasti valittu Wagnerin Lohengrin-sovituksesta Piazzollaan ja Gershwiniin. Kuten prof. Rousi sanoi juontaessaan konserttia, kenenkään ei tarvitse lähteä Savonlinnaan tai Porin Jazz-festivaaliin, kun heillä on Mikkelissä tarjolla kymmenessä minuutissa jo kaikki olennainen.

Ohjelmaan kuului luonnollisesti myös Tshaikovskia ja kaikki huipentui Heitor Villa-Lobosiin. Häneltä kuultiin Bachianas brasileiras nr. 1 ilman fuugaa. Tämä teos edustaa Villa-Lobosin moderaattia modernismia, sen alku on kuin puoli-abstraktia maalaustaidetta, jota nähtiin Brasiliassa ensi kerran São Paulon modernin taiteen viikolla v. 1922. Varsinainen kohokohta oli tietenkin Bachianas nr. 5, yksi musiikin historian tunnetuimpia melodioita. Sen ensi osan teema on Bachin air, mutta sitä säestää orkesterin pizzicatojen kitaraa jäljittelevät tiheään vaihtuvat soinnut. Kaikki musiikki, myös Bach, kokee Brasiliaan saapuessaan muodonmuutoksen: joko siitä tulee tropiikin kuumuudessa äärimmäisen raukeaa tai sitten ylikiihtyneen nopeaa. Joka tapauksessa Villa-Lobosille Bach oli ’astraalinen’ ilmiö, joka suodattui maan päälle ilmeten mm. Brasilian kansanmusiikkina. Siksi hänen Bachianasiensa jokaisella osalla on kaksi nimeä: barokkiin viittaava ja Brasiliaan assosioiva. Pia Komsille tämä teos sopi erinomaisesti. Ihan tuli mieleen, kun Victoria de los Angeles lauloi tätä Rion Sala Cecilia Meirelesissä v. 1976. Pia Komsin hyräily bocca chiusa -kohdassa eli suljetuin huulin kuulosti aivan transsendentaaliselta. Komsi tulkitsi myös Aija Puurtisen Lapin noitia kuvaavat laulut ilmeikkään dramaattisesti.

Matinean solistina esiintyi myös loistava nuori sellotähti Keuruulta, Lauri Rantamoijanen. Hänen numeronsa oli Sarasaten sovitus Lintujen laulu, lyhyt mutta puhutteleva teos. Rantamoijasen soitto on eläytyvää, todella antaumuksellista sointikulttuuria. Miksi häntä ei ole vielä kuultu suurten sinfoniaorkesteriemme solistina? Tiettävästi hänellä olisi ohjelmistossaan mm. Lalon ja Elgarin konsertot. Lauri on sellotaivaan uusi suuri lupaus.

Illan konsertti alkoikin jo klo 18 eikä 19, mikä sai allekirjoittaneen myöhästymään vielä enemmän kuin Gergijev. Mutta ei hätää, ystävällinen rouva päästi näyttämön taa kuulemaan Brahmsin d-mollipianokonserttoa, jota soitti itse Aleksei Lubimov. Väliajan jälkeen kuultiin Stravinskyn harvinaisuus Trenodi, sekä Tulilintu. Se päättyi orkesterin sointihurmaan.

Sunnuntain päätöskonsertissa kuultiin alkupuoliskolla Rodion Shtshedriniä, jota jo kerran juhlittiin aiemminkin. Hän on taitava säveltäjä, jonka estetiikka on neuvostokauden perua kuitenkin. Taidokasta musiikkia ja pianokonsertto on kuin luotu Denis Matsujevin kaltaiselle moukaripianistille. Hän soitti myös ylimääräisiä kuten Beethovenin Myrsky-sonaatin viimeisen osan, jonka vieno varhaisromanttinen kuutamovalaistus peittyi motoriikkaan tyyliin ”Kuinka teräs karaistui”.

Festivaali päättyi Sibeliuksen Lemminkäis-sarjaan, jota ei loppujen lopuksi Suomessakaan kuule kokonaisuudessaan kovin usein. Tuonelan joutsen on venäläisille lähimmin tajuttava varmaan Ljadovin Lumotun järven pohjoisena varianttina. Lemminkäinen Tuonelassa on täysin wagneriaarinen: Valkyyrian alku plus Götterdämmerung, jonkinlainen kauhuromanttinen manalan kuvaus. Viimeinen osa Lemminkäisen kotiinpaluu oli sopiva päätösnumero tälle virtuoosista rytmiikkaa ja sointia palvovalle orkesterille. Mutta kun loppupuolella kotitanhuat alkavat näkyä, maisema ja tunnelma muuttuvat, tämä on kotiinpaluu eikä Kullervon sotaanlähtö. Tämä on samanlainen käänne kuin Tshaikovskin 4. sinfonian finaalissa. Tässä täytyy rentoutua jo, tietenkin kiihkeän tempon säilyttäen, siinä täytyy olla à l’aise kuten ranskalainen sanoisi. Joka tapauksessa valtava kohoaminen. Lemminkäinen pääsi kotiin, Kyllikin ja äidin luo.

— Eero Tarasti

Arvio: Dima Slobodeniouk hoiti homman hienosti kotiin Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa Lahdessa

Yuja Wang, Lontoon sinfoniaorkesteri ja Dima Slobodeniouk Lahden Sibeliustalossa tiistana. Kuva © Jari kallio.

Yuja Wang, Lontoon sinfoniaorkesteri ja Dima Slobodeniouk Lahden Sibeliustalossa tiistana. Kuva © Jari Kallio.

Joskus keikat tulevat muusikolle koko lailla yllättäen. Näin kävi tällä viikolla Sinfonia Lahden ylikapellimestari Dima Slobodenioukille, joka hyppäsi vuorokauden varoitusajalla Lontoon sinfoniaorkesterin eteen, kun orkesterin kunniakapellimestari Michael Tilson Thomas joutui lääkärinsä neuvosta jättämään väliin LSO:n Pohjoismaiden kiertueen päätöskonsertin Lahden Sibeliustalossa.  

Kapellimestarivaihdoksesta huolimatta konsertin ohjelma toteutui Lahdessakin suunnitelman mukaisesti. Ilta käynnistyi heti melkoisella substanssilla Johannes Brahmsin toisen pianokonserton (1878-81) muodossa. Solistina kuultiin Yuja Wangia, joka on viime konserttikausien aikana ottanut Brahmsin kumpaisenkin konserton ohjelmistoonsa.

Brahms kuvasi aikoinaan tyypilliseen paradoksaaliseen sävyynsä B-duurikonserttoaan muutamaksi pikkukappaleeksi pianolle ja orkesterille. Tosiasiassahan kyse on huikeasta neliosaisesta viisikymmentäminuuttisesta teoksesta, joka tuttuudestaan huolimatta hämmästyttää ja innostaa kuulijaansa kerta toisensa jälkeen.

Jo käyrätorvien avausaiheesta lähtien huomio kiinnittyi Lontoon sinfoniaorkesterin oivalliseen Brahms-soittoon. Orkesteri soi rikkaan täyteläisesti ja riemastuttavasti vailla kaikkea sitä raskautta, mitä Brahmsissa yhä turhan usein kuulee. Jousisto soi vahvasti säilyttäen samalla hienosti sointinsa läpikuultavuuden. Myös puhallinten työskentely oli kerrassaan nautinnollista seurattavaa.

Dima Slobodenioukin johdolla orkesteri teki myös erinomaista tarkkustyötä rytmiikan ja balanssin suhteen pelaten mainiosti yhteen Wangin soolo-osuuden kanssa. Sellon ja pianon vuoropuhelu konserton kolmannessa osassa oli erityisen mieleenpainuva. Myös scherzon moninaiset karakterit saivat varsin raikkaan tulkinnan ääriosien ollessa hyvin tasapainotettuja.

Myös Yuja Wangin Brahms-tulkintaa kuunteli ilokseen, vaikka siitä ei vielä ymmärrettävästi välitykään sellaista syvällistä kosketusta säveltäjän henkeen kuin verrattomimpien pitkän linjan brahmsiaanien soitossa. Toisaalta varsinkin monissa teknisesti kaikkein haastavimmissa taitteissa Wangin soitossa oli aivan omanlaistaan raikkautta, jota ei välttämättä aina Brahms-tulkinnoissa tapaa.

Teknisesti Wangin pianismi on tietenkin mitä oivallisinta, ja on ollut hienoa huomata hänen ohjelmistonsa laajentuneen viiime vuosina niin Brahmsin kuin Messiaeninkin suuntaan. Kiitollisen Sibeliustalon yleisönsä Wang palkitsi tuttuun tapaansa runsaskätisesti neljällä ylimääräisellä.

Ensimmäisenä kuultiin Sergei Prokofjevin mainio Toccata d-molli, op 11, joka on ehdottomasti Wangin ominta aluetta. Sibeliustalossa tästä tutusta kappaleesta kehittyi mitä mukaansatempaavin seikkailu, jota kuunteli suurella ilolla. Mitä hauskin oli myös Mozartin Turkkilainen marssi, josta Wang soitti hulvattoman yhdistelmän Arcadi Volodosin ja Fazil Sayn sovituksia.

Ylimääräisten kimarassa saatiin kuulla vielä Horowitzin Carmen-muunnelmat sekä päätöksenä Giovanni Sgambatin transkriptio Gluckin Autuaitten sielujen karkelosta. Tosikko voisi tietenkin kysyä, miten tämä sinänsä mainio vyörytys istui konsertin muun ohjelman tunnelmaan, mutta siinä määrin hauskaa tämän ylimääräisten sarjan parissa kuulijalla oli, että jääköön tämä kysymys esittämättä.

Ilta jatkui väliajan jälkeen seikkailulla Carl Nielsenin kerrassaan vaikuttavan viidennen sinfonian (1920-22) maailmaan. Säveltäjän johdolla vuonna 1922 kantaesityksensä saanut sinfonia on Nielsenin sinfonisen keksinnän hienoimpia ja omaperäisimpiä teoksia, joka linkittyy aikansa modernismin virtaan, joskin varsin omaehtoisesti.

Viides sinfonia muodostuu kahdesta laajasta osasta, joihin sisältyy kuitenkin perinteisen neliosaisen sinfonisen kaavan aineksia allegroista, scherzosta ja hitaasta osasta finaalifuugia unohtamatta. Sinfonialle omaleimaista on sen vangitseva jännite, joka on aistittavissa soivan pinnan alla avauksesta lähtien. Yhtä lailla luonteenomaisra viidennelle sinfonialle ovat rajut purkaukset, jota synnyttävät orkesterissa kuohuavia myrksyjä.

Kenties sotavuodet ja niitä seuranneet 20-luvun Euroopan rauhanajan epävarmuudet peilautuivat Nielsenin sävellystyöhön samalla tavoin kuin Ralph Vaughan Williamsin kolmanteen ja neljänteen sinfoniaan, mutta osansa on varmasti ollut myös ajan modernistisilla virtauksilla, jotka inspiroivat säveltäjiä joko etsimään musiikilleen alati uusia ilmaisukeinoja tai palaamaan romantiikkaa edeltävän ajan maailmaan rakentamaan uutta alkua.

Viidennen sinfonian Nielsen on uuden etsijä. Alttoviulujen avausostinato henkii autiutta, jonka keskeltä fagottien ensimmäinen teema-aihe etsiytyy ilmoille. Musiikki kasvaa osan edetessä rajuihin purkauksiin, joissa erilaiset sävelmateriaalit lomittuvat ja lopulta törmäävät toisiinsa järisyttävästi.

Musiikillisen kaaoksen huipentuma kuullaan adagio non troppo -taitteen keskellä, kun pikkurummun ad libitum -häiriköinti alkaa kiskoa sinfoniaa raiteiltaan. Tuloksena on suuri sinfoninen kuohunta, joka asettuu vasta vaivoin eikä tuolloinkaan saavuta täyttä mielerauhaa.

Kun Wilhelm Furtwängler saapui aikoinaan Tanskaan vierailukonsertille johtamaan viidettä sinfoniaa, Nielsen kerrotaan mananneen harjoituksissa itsekseen, kuinka sinfonia kehittyi hänen korvissaan aina vain heikompaan suuntaan, mitä enemmän Furtwängler sitä orkesterin kanssa hioi. Viidennen sinfonian yksi isoimpia haasteita onkin tulkinnan tasapainottaminen siten, että musiikin jatkuvuus säilyy ilman teoksen ennalta-arvaamaton hurjuus kesyyntyy liiaksi.

Tiistai-illan konsertissa Lontoon sinfoniaorkesteri ja Dina Slobodeniouk saavuttivat erinomaisen tasapainon Nielsenin sinfonian tulkinnassa, jossa teoksen monenkirjavat sävyt seesteisistä pastoraaliaiheista väkivaltaisimpiin törmäyksiin soivat vakuuttavasti.

Mielenkiintoista oli myös huomata, kuinka LSO kietoi idiomaattiseen Nielsen-sointiinsa useita hetkittäisiä Vaughan Williams- ja Elgar-assosiaatioita, joita kuulijana ei ollenkaan katsonut pahalla. Päin vastoin tämä toi tiettyä perheyhtäläisyyttä Nielseniin, joka oman tiensä kulkijana on aina asemoitunut yhdeksi musiikin suurista yksinäisistä.

Sinfonian toisen osan taidokkaat kontrapunktiset jaksot saivat niin ikään mainion toteutuksen, jossa soinnin rikkaus ja läpikuultavuus olivat jälleen esimerkillisesti balanssissa. Sinfoninen johdonmukaisuus vei musiikkia mukaansatempaavasti eteenpäin läpi Nielsenin ehtymättömän keksinnän huipentuen hienoon päätökseen.

Kotiyleisön riemullisten loppuaplodien aikana oli helppo aistia myös Lontoon sinfoniaorkesterin muusikoiden innostus Dima Slobodenioukin erinomaiseen ammatitaitoon, jonka ansiosta orkesterin oli mahdollista antaa myös Sibeliustalossa parastaan, vaikka aikaa LSO:n ja kapellimestarin yhteistyön hiomiseen ei liikaa tällä kertaa jäänytkään. Eipä sitä pistäisi pahakseen, jos tästä illasta lähtisi kehittymään yhteistyökuvioita tuleville vuosille.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Dima Slobodeniouk, kapellimestari

Yuja Wang, piano

Johannes Brahms: Pianokonsertto nro 2 B-duuri, op. 83
Carl Nielsen: Sinfonia nro 5, op. 50, FS 97

Sibeliustalo, Lahti
Ti 13.6. klo 19.30

Kari Tikan Luther-ooppera toteutetaan Espoossa reformaation merkkivuoden kunniaksi

 

071112 Emriikka Salonen sopraano kuvaaja: Annika Rauhala

Sopraano Emriikka Salonen. Kuva © Annika Rauhala

Urkuyö ja Aaria -festivaali tuottaa reformaation merkkivuoden kunniaksi Kari Tikan Luther-oopperan. Ooppera toteutetaan yhteistyössä Espoon seurakuntien kanssa ja se aloittaa tämän kesän festivaalin 1.–8.6.2017 Tapiolan kirkossa. Teos kertoo uskonpuhdistuksen isästä Martti Lutherista ja hänen kamppailustaan hyvän ja pahan välillä.

Oopperan parissa 1960-luvun lopulta lähtien työskennelleelle Kari Tikalle ajatus tehdä ooppera uskonpuhdistajasta oli äärimmäisen henkilökohtainen.

Martti Luther alkoi vahvasti kiinnostaa ja puhutella minua 1990-luvulla. Luin kymmeniä ja kymmeniä kirjoja, sekä Lutherin omia kirjoituksia että kirjoituksia hänestä. Tajusin, että minullahan oli ollut ihan samanlaisia kamppailuja, samanlaista etsintää ja samanlaisia löytöjä kuin nuorella Martilla. Tärkeimmäksi kysymykseksi oli noussut minulle pelastuminen yksin Jumalan armosta ilman ihmistekoja, ansioita tai ratkaisuja,” kertoo Tikka oopperan tekemiseen johtaneesta prosessista.

Lutherin elämä ja sanoma muotoutui 1990-luvun lopulla oopperaksi, jossa kohtausten väleissä on Lutherin omia virsiä yleisön laulamana. Tikan mukaan oopperassa on kaksi pääteemaa; ihmiskunnan ikuinen kuolemantanssi Saatanan ja tuhon voimien johdolla, mutta ennen kaikkea Jumalan sanan voima ja voitto tuhon voimista.

Teos toteutettiin ensimmäisen kerran Jussi Tapolan ohjaamana Suomen Kansallisoopperan tuotantona, ja se kantaesitettiin vuonna 2000 Temppeliaukion kirkossa Helsingissä. Sen jälkeen sitä esitettiin menestyksellä ympäri Suomea sekä Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Ooppera toteutetaan Urkuyö ja Aariassa uutena produktiona Juulia Tapolan ohjauksessa. Hän toimi Luther-oopperan ensimmäisessä produktiossa isänsä Jussi Tapolan ohjausassistenttina ja tekee nyt oopperasta tähän aikaan sovitetun tulkinnan.

”Haluan tuoda esille, miten Lutherin sanoma voi avautua tämän päivän ihmiselle. Oopperan tapahtumissa kohtaavat nykyhetki ja Lutherin aikakausi,” Juulia Tapola kertoo.

Oopperassa esiintyvät Elja Puukko (baritoni) Lutherina, Emriikka Salonen (sopraano) Lutherin vaimona Katharina von Borana ja Aki Alamikkotervo (tenori) Saatanana. Muissa rooleissa laulavat Hannu Jurmu (tenori), Alina Koivula (sopraano) ja Jussi Merikanto (basso). Oopperaesityksen johtaa Erkki Lasonpalo ja orkesterina soittaa Feste Burg Ensemble. Luther-kuorossa on laulajia pääkaupunkiseudun kuoroista. Kuoron valmentavat kuoromestari Tatu Erkkilä ja Erkki Korhonen. Oopperan visualisoinnista vastaavat Juulia Tapola, Anna Kontek ja Suvi Saari. Osa puvustuksesta ja lavastuksesta toteutetaan Omnian oppilastöinä.

Ooppera kytkeytyy reformaation merkkivuoden lisäksi Suomi100 -juhlavuoteen. Reformaation seurauksena alkoi 500 vuotta sitten muodostua suomalainen kansallinen identiteetti. Juhlavuoden ”Yhdessä”-teemaa toteutetaan yhteistyössä tekemisen sekä vuorovaikutteisen yhteisöllisyyden lisäämisen kautta. Yleisö pääsee esityksissä osallistumaan oopperan sisältämien Lutherin virsien laulamiseen.

Ennen oopperaesityksiä pidetään Luther tutuksi -tilaisuus kirkon viereisessä Original Sokos Hotel Tapiola Gardenissa, jossa keskustelemassa ovat mm. säveltäjä Kari Tikka teologian tohtori Jussi Koivisto ja taiteellinen johtaja Erkki Korhonen.

Luther-oopperaa ovat tukeneet Espoon seurakunnat, Espoon kaupunki, Espoon hiippakunta, Espoon seudun kulttuurisäätiö, Kirkkohallitus, Kuntien takauskeskus ja Kuntarahoitus.

Esitykset
To 1.6. klo 19.30 ensi-ilta
Pe 2.6. klo 19.30 II esitys
To 8.6. klo 19.30 III esitys

Sibelius-Akatemian ooppera esittää Brittenin klassikko-oopperan brittiläisohjauksessa

Sibelius-Akatemian oopperan kevään tuotantona nähdään Benjamin Brittenin vuonna 1960 ensiesityksensä saanut ooppera Kesäyön unelma – A Midsummer Night’s Dream. William Shakespearen klassikkotekstiin sävelletty nykyooppera esitetään alkuperäiskielellään Musiikkitalon Sonore-salissa 22.–29. huhtikuuta.

.
Ohjauksesta vastaa brittiläinen oopperaohjaaja Victoria Newlyn, joka opettaa Lontoossa Guildhall School of Music & Dramassa ja Royal Academy of Musicissa. Kansainvälistä väriä Sonore-saliin tuo myös Lontoossa asuva visuaalinen suunnittelija ja lavastaja Yannis Thavoris, joka voitti vuonna 1997 Iso-Britannian tärkeimmän lavastussuunnittelun palkinnon, Linbury Prizen.

Kesäyön unelma muuntuu Sonore-salin lavalla persoonallisella tavalla nykyaikaan: yleisölle tarjotaan oikea musiikkifestivaalitunnelma, johon kuuluvat myös teltat ja rannekkeet. Paikalle saa tulla halutessaan festivaalitamineissa.

– Luomme oopperaan maailman, jossa Shakespearen keijukaistarina kietoutuu nykyaikaisen musiikkifestivaalin taikaan esityskäytänteineen ja tähtikultteineen. Uskomme Sibelius-Akatemian nuorten laulajien ja muusikkojen samaistuneen teemaan helposti, ohjaaja Victoria Newlyn kertoo.

Kesäyön unelmaa tehdään poikkeuksellisen isolla työryhmällä. Solisteja oopperassa on 25, joista osa opiskelee Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksessa ja osa laulun koulutusohjelmassa. Mukana on myös kaksi Erasmus-vaihto-opiskelijaa: poikkeuksellisella äänialalla varustettu kontratenori Aleksan Chobanov haagilaisesta Royal Conservatory of The Haguesta  ja tenori Johannes Pietzonka leipzigiläisestä Die Hochschule für Musik und Theaterista.

Ennen oopperan harjoitusperiodia solisteille järjestettiin sopraano-laulupedagogi Dorothy Irvingin mestarikurssi Sibelius-Akatemian kurssikeskus Kallio-Kuninkalassa 30.1.–2.2.2017. 90-vuotias Irving on esittänyt Kesäyön unelmaa itse Brittenin ja libretisti Peter Pearsin ohjauksessa, joten opiskelijat ovat tällä kertaa saaneet poikkeuksellisen arvokasta esiohjausta oopperan tulkintaan.

– Opiskelijat ovat suhtautuneet Kesäyön unelmaan erityisellä energialla ja innostuksella, avoimuudella ja luovuudella. Yhteishenki on ollut harjoitusten aikana todella hyvä, Newlyn kehuu.

Benjamin Britten: Kesäyön unelma
La 22.4. klo 16.00
Ma 24.4. klo 18.30
Ti 25.4. klo 18.30
To 27.4. klo 18.30
Pe 28.4. klo 18.30
La 29.4. klo 16.00
Esityskieli englanti, tekstitys suomeksi. Kesto: n. 3 h 20 min

Sibelius-Akatemian ooppera ja kuoro
Helsinki Sinfonietta
Markus Lehtinen (22.4., 27.4., 29.4.) ja Christian Øland (24.4., 25.4., 28.4.), musiikinjohto
Victoria Newlyn (UK), ohjaus
Yannis Thavoris (UK), visuaalinen suunnittelu
Jukka Kolimaa, valosuunnittelu
Tuija Luukkainen, maskeeraussuunnittelu

Rooleissa:
Tytania: Mariia Bertus 22.4., 25.4., 28.4. / Alina Koivula 24.4., 27.4., 29.4.
Oberon: Aleksan Chobanov 24.4., 27.4., 29.4. / Maiju Vaahtoluoto 22.4., 25.4., 28.4.
Lysander: Johannes Pietzonka
Hermia: Ylva Gruen 22.4., 25.4., 28.4. / Elisabet Petsalo 24.4., 27.4., 29.4.
Demetrius: Samuli Takkula 22.4., 25.4., 28.4. / Tiitus Ylipää 24.4., 27.4., 29.4.
Helena: Silja Aalto 22.4., 25.4., 28.4. / Annika Leino 24.4., 27.4., 29.4.
Puck: Nea Alanko
Bottom: Visa Kohva
Flute: Heikki Hattunen
Snout: Topias Lundell
Starveling: Jussi Vänttinen
Snug: Pasi Nieminen
Quince: Henri Uusitalo
Hippolyta: Sofia Buono
Theseus: Kristjan Mõisnik
Cobweb: Ruut Mattila
Peaseblossom: Eleriin Müüripeal
Mustardseed: Tiina Kokkonen
Moth: Lily Solomonov
Fairies: Aylin Breuer, Suvi Toivanen, Maiju Westergård

Herbert Blomstedt johtaa Sibeliusta ja Beethovenia RSO:n konsertissa

hb

90-vuotissyntymäpäiväänsä tänä vuonna juhliva ruotsalaismaestro Herbert Blomstedt johtaa Sibeliuksen 4. sinfonian ja Beethovenin 5. sinfonian Radion sinfoniaorkesterin konserteissa 12.–13.4. Musiikkitalossa. Konsertti 12.4. lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/rso. 10.4. klo 20 nähdään Yle Teemalla Blomstedtista myös muutama vuosi sitten tehty dokumentti Korokkeella Herbert Blomstedt.

Yhdysvalloissa syntynyt mutta Ruotsiin muutaman vuoden ikäisenä muuttanut Herbert Blomstedt on ruotsalaiskapellimestareista tunnetuimpia. Korkeasta iästään huolimatta hän ei ole vähentänyt esiintymistensä määrää.

Blomstedt aloitti uransa jo 1950-luvulla opiskeltuaan ensin mm. Tukholman kuninkaallisessa musiikkikorkeakoulussa sekä Darmstadtissa, jossa hän keskittyi nykymusiikkiin. Kapellimestarinopintonsa Blomstedt suoritti Juilliardissa. Hän työskenteli myös Igor Markevitchin ohjauksessa Salzburgissa sekä Tanglewoodissa Leonard Bernsteinin kanssa.

Blomstedt teki kapellimestaridebyyttinsä 1954 Tukholman filharmonisen orkesterin johdossa. Tämän jälkeen hän on toiminut mm. Oslon filharmonikkojen sekä Tanskan ja Ruotsin radion sinfoniaorkesterien ylikapellimestarina. Dresdenin Staatskapellen ylikapellimestarina hän toimi vuosina 1975–85, ja kiersi orkesterin kanssa mm. Yhdysvalloissa ja Japanissa sekä useimmissa Euroopan maissa. Myös San Franciscon sinfoniaorkesterin ja Leipzigin Gewandhaus-orkesterin musiikillisena johtajana toiminut Blomstedt on pitkän uransa aikana tehnyt myös useita kapellimestarivierailuja esim. Berliinin filharmonikkojen, Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin, New Yorkin filharmonikkojen ja Philharmonia-orkesterin johdossa.

Erityisesti saksalaisen ja pohjoismaisen musiikin tulkitsijana tunnettu Blomstedt on levyttänyt yli 130 teosta. Dresdenin Staatskapellen kanssa hän on taltioinut mm. Beethovenin ja Schubertin sinfoniat ja Tanskan RSO:n kanssa Nielsenin koko tuotannon. Gewandhaus-orkesterin kanssa Blomstedt on levyttänyt mm. Brahmsin, Brucknerin, Richard Straussin ja Hindemithin teoksia. Runsaasti erilaisia huomionosoituksia saanut Herbert Blomstedt on mm. NHK-orkesterin, Gewandhaus-orkesterin sekä Ruotsin ja Tanskan radion sinfoniaorkesterien kunniakapellimestari. Hän on myös Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen. 2016 hänelle myönnettiin arvostettu Léonie Sonning -palkinto Tanskassa.

12.4. klo 19
Keskiviikkosarja 13
13.4. klo 19
Torstaisarja 9

Jean Sibelius: Sinfonia nro 4
Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 5