Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

arvio: Mäkelä ja muut eli hieman epätavallista suomalaiskansallista musiikkia

Klaus Mäkelä. Kuva © Heikki Tuuli.

Klaus Mäkelä. Kuva © Heikki Tuuli.

Filharmonian konsertti Musiikkitalolla perjantaina 8.12. oli loppuunmyyty. Eikä ihme, sillä juhlavuoden lopuksi tarjottiin sellaisia säveltäjiä kuin Sallinen, Sibelius ja Madetoja. Mutta siihen yhtäläisyys loppuikin. Rautavaara sanoi kerran privaatisti, etteivät ne madetojat ja melartinit ole muuta kuin sibeliaanisen kategorian jatkoa, sinne ne putoavat ja siellä pysyvät. Mitä siis tapahtui? Ensinnäkin Sallisen juhla-alkusoitto, peräisin hänen oopperastaan King Lear, oli edustava näyttö hienosta ja vaikuttavan ylevästi soivasta orkestraatiosta, tämän säveltäjän etevästä käsityötaidosta.

Sitä seurasi tutumpaa, Sibeliuksen viulukonsertto, ”vaihteen vuoksi,” mutta uutuutena meille helsinkiläisille Sergei Malov, v. 1983 syntynyt pietarilainen virtuoosi, joka esiintyy ympäri maailmaa. Hänen olemuksensa ja soittonsa on yhdistelmä paganinilaisen demonisen viulustin imagoa yhdistyneenä veijarimaisuuteen, ja on ikään kuin liian älykäs alistuakseen aivan sovinnaiseen konserttikaanoniin. Hänen tulkintansa ei ollut missään tapauksessa perinteisen sibeliaaninen, ts. lineaarisen vakaa ja klassinen, vaan pyrki yksityiskohtien maksimaaliseen ja yllätykselliseen ilmeikkyyteen; hän halusi ikään kuin soittaa kaiken eri tavalla. Hän oli kapellimestarin, Klaus Mäkelän, kanssa aivan eri kaliiperia, mutta tämä yhdistelmä oli kuitenkin toimiva. Viimeisen osan jääkarhujen poloneesi, kuten on sanottu, oli pikemmin puolivillien porojen laukkaa, jos sallitaan tällaisia metaforia. Mutta hän on henkeäsalpaava virtuoosi, siitä ei pääse mihinkään ja tulkinta oli virkistävän persoonallinen. Ylimääräiset menivät spektaakkelin puolelle kuten Ysaÿen Sarabande yhdessä kapellimestarin kanssa, joka hetkellisesti muuntui sellistiksi. Yleisö otti ne suopealla huumorilla vastaan.

Madetojan kolmas sinfonia oli illan huipentuma. Vaikka tietenkin olen sen kuullut, kuulin se ’oikeasti’ ehkä vasta nyt. Kerrassaan nerokas luomus. Mutta kaikkea muuta kuin finnogrista hautovuutta, ei edes Madetojaan aina Pohjalaisten kautta liittyvää soinnin karuutta ja musiikillisen maiseman autiutta. Tämä sinfonia on erittäin ranskalainen, se voisi olla nimeltään Sinfonia Gallica, kuten Henry-Claude Fantapie on Salmenhaaran mukaan sanonut. Koko soinnillinen yleiskuva ja musiikin hahmottuminen on ranskalaista ja viittaa Chaussoniin, Fauréhen, Poulenciin, Magnardiin ja jopa satielaiseen kahviloiden musiikkiin, ’hyvään huonoon makuun’. Vaskipuhaltimiakaan ei käytetä wagnerilaisesn raskauden tuottajana vaan kirkkaana, suorastaan räikeänä väriefektinä. Mutta sinfonia on ennemmin keskieurooppalainen yleensä ottaen ja muistuttaa Bohuslav Martinůta. Tietenkin puhaltimien käsittely solistisesti ja pastoraalisesti on myös kuin Mahleria ja vilkas artikulaatio kuin Richard Straussia. Jos tämä on neoklassista, on se sitä tuon kreikkalaisen Heiterkeitin, hilpeyden mielessä, josta Adorno puhui ja jonka hän kielsi. Mielestäni Madetojan kolmatta on aivan turha rinnastaa Sibeliuksen kolmanteen, ne ovat kaksi aivan eri maailmaa.

Klaus Mäkelä oli siinä joka tapauksessa kuin kotonaan. Ei voi mitään, mutta mieleen tulevat saksalaisen tradition suuret kapellimestarit, kun katsoo ja kuulee hänen johtamistaan. Kun hän astuu sisään, hän vangitsee ehdottomuudellaan heti sekä yleisön että orkesterin. Mutta se ei ole mitään sanelua von oben vaan hän on kuin yksi soittajista. Silti hänen otteensa pitää alusta loppuun. Hän osaa luoda musiikkiin kerrostumia, erilaisia tasoja, hierarkioita, lähellä/kaukana, ylhäällä/alhaalla, painokkaasti/kevyesti, hän osaa musiikillisten understatementien taidon ja löytää myös oikeat karakteerit. Silti huipennukset ovat ehdottomia. On todella sangen ihmeellistä, että tällainen kyky on kasvanut Suomessa ja lähtee nyt maailmalle. Toivottavasti kuulemme häntä vielä usein kotimaassakin.

— Eero Tarasti

Helsingin kamarikuoron kevätkaudella muistetaan kansalaissodan päättymistä mittavalla tilausteoksella Alex Freemanilta

15. toukokuuta 2018 on kulunut sata vuotta Suomen kansalaissodan päättymisestä. Helsingin kamarikuoro, maamme ainoa ammattilaulajista koostuva kamarikuoro, muistaa tätä järjestämällä konsertin, jossa esitetään uusi, varta vasten tilattu suuri kuoroteos. Mittava 50–60-minuuttinen a cappella -sävellys on tilattu säveltäjä Alex Freemanilta, jonka kanssa Helsingin kamarikuoro teki yhteistyötä viimeksi vuonna 2016, Shakespeare-aiheisen tilausteoksen A Wilderness of Sea yhteydessä.

16-ääninen teos sävelletään tähän nimenomaiseen tilaisuuteen, tekstinä käytetään sekä perinteistä Requiemin tekstiä ja sen lomassa sotaa käsitteleviä runoja. Teos julistaa rauhan sanomaa myös yleismaailmallisesti. Mittakaava on harvinaisen suuri – suomalaisen kuoromusiikin merkkiteoksiin ei lukeudu kovin montaa ”koko illan” teosta, merkittävin lienee Einojuhani RautavaaraVigilia.

Tuon latinankielisten requiem-tekstien rinnalle runoutta englanniksi, suomeksi ja ruotsiksi. Tekstit kommentoivat toisiaan, teemoina universaalit aiheet kuten menetys ja kuolema, rakkaus ja elämän haihtuvuus”, paljon kuoromusiikkia säveltänyt Alex Freeman kertoo työstään. Hänen teoksistaan mm. Four Songs after Poems of Aaro Hellaakoski on ollut suosittu kuorojen ohjelmistossa. Helsingin kamarikuoron tilausteosta A Wilderness of Sea on ylistetty muun muassa Hufvudstadsbladetissa (”självskriven höjdpunkt under kvällen”, HBL 24.4.2016).

Uusi teos kantaesitetään kansalaissodan päättymisen 100-vuotispäivänä 15.5.2018 Ritarihuoneella Nils Schweckendiekin johdolla.

Helsingin kamarikuoron kevät-kesäkauteen kuuluu myös esiintymismatkoja muun muassa Brysseliin ja Lontooseen sekä yhteistyötä Helsingin Barokkiorkesterin kanssa maaliskuussa, Leopold Koželuchin Kustaa Vaasa -oopperan parissa (Musiikkitalo 3.–10.3.2018).


Uusia levyjä: Joululevy sekä Matthew Whittallin musiikkia

Helsingin kamarikuoro on viime vuosina tiivistänyt levytystahtia. Keväällä julkaistiin kulttuuritekonakin pidetty Erik Bergmanin sekakuoroteoksia sisältävä tuplalevy BIS-levymerkillä ja tänä syksynä levyjä ilmestyy kaksi:

Northlands sisältää kanadalais-suomalaissäveltäjä Matthew Whittallin musiikkia, mukana Helsingin kamarikuoron lisäksi Tapiola Sinfonietta, Radion sinfoniaorkesteri sekä käyrätorvisti Tommi Hyytinen, johtajana Nils Schweckendiek. Levyn julkaisee Alba Records. Whittallin musiikille on omaleimaista pyrkimys sulauttaa yhteen eri musiikkivaikutteita, uutta ja vanhaa maailmaa. Luonto ääri-ilmiöineen ja vastakohtineen on ollut levyn innoituksen lähde. Levyn teoksista The return of light (2015) tilattiin yhteistyössä Tapiola Sinfoniettan kanssa Helsingin kamarikuoron 10-vuotisjuhlaan.

Riemuitkaamme! A Finnish Christmas on Helsingin kamarikuoron joululevy, joka tutkiskelee musiikillista joulunviettoa Suomessa kautta aikojen. Mukana on muun muassa erityylisiä Piae cantiones -sovituksia ja Matthew Whittallin levyä varten kirjoitettu uusi joululaulu Aattoilta sekä rakkaita kestosuosikkeja kuten Ahti Sonnisen Jouluhymni ja Armas Maasalon Joulun kellot. Erityismausteena ovat urut, jotka pääsevät Jan Lehtolan soittamana esille sekä soolo-osuuksissa että yhdessä kuoron kanssa. Johtajana Nils Schweckendiek. Levyn julkaisee BIS Records.

RSO juhlii 100-vuotiasta Suomen Muusikkojen Liittoa kantaesittämällä Antti Auvisen Turbo Arian

Antti Auvinen

Antti Auvinen

RSO esittää 90-vuotisjuhlakaudellaan yhteensä yhdeksän kantaesitystä, joista 24.11. on vuorossa Antti Auvisen teos Turbo Aria. Uusi teos on Yleisradion ja 100. toimintavuottaan juhlivan Suomen Muusikkojen Liiton yhteistilaus. Lisäksi konsertissa kuullaan Suomen ensiesityksenä Anders Hillborgin toinen viulukonsertto, jonka solistina esiintyy Lisa Batiashvili. Ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla ohjelmassa on myös Erkki Melartinin Traumgesicht ja Aleksandr Skrjabinin Ekstaasin runoelma. Myöhäisillan kamarimusiikissa RSO:n puhaltajat esittävät Joonas Kokkosen puhallinkvinteton.

Konsertti lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/areena. Konsertin taltiointi nähdään kahdessa osassa Yle Teeman RSO Musiikkitalossa -ohjelmassa 3.12. ja 10.12. ja uusintana Yle TV1:ssä 9.12. ja 16.12.

Suomen Muusikkojen Liitto ry on vuodesta 1917 toiminut muusikkojen ammattijärjestö, johon kuuluu noin 3 300 jäsentä. Jäsenistössä on niin orkesterimuusikkoja kuin musiikin eri sektoreilla työskenteleviä freelancereitä. Liitto huolehtii alan yleisestä edunvalvonnasta vaikuttamalla mm. kulttuuripolitiikkaan ja lainsäädäntöön.

Antti Auvinen on tehnyt uuteen teokseensa monta lyhyttä samplea vanhoista oopperoiden ja kansansävelmien levytyksistä vuosilta 1904–1914. Näitä käsittelemällä hän on luonut looppien, rutinoiden ja liukujen äänimaailman, josta syntyy jännittäviä ääniä, sointeja ja rytmejä. Sampleilla Auvinen haluaa viitata mm. aikaan, jolloin ihmiset joutuivat lähtemään Suomesta pois toteuttamaan unelmiaan.

Anders Hillborgin tie taidemusiikin säveltäjäksi on kulkenut kuorolaulun, vapaan improvisaation sekä pop- ja rockmusiikin myötä. Jotain näistä kaikista on jäänyt muistumiksi hänen nykyiseenkin sävelkieleensä. Toinen viulukonsertto sai kantaesityksensä vuosi sitten Tukholmassa myös RSO:n kanssa esiintyvän Lisa Batiashvilin soittamana. Parikymmentä vuotta aiemmin sävellettyyn ensimmäiseen konserttoon verrattuna 2. viulukonserton soolo on rauhallisempi ja sisäistyneempi, mutta seassa on aina yllättäviä käänteitä.

Georgialaissyntyinen Lisa Batiashvili voitti toisen palkinnon Jean Sibelius -viulukilpailussa vuonna 1995, jolloin hän oli vasta 16-vuotias. Batiashvili on sittemmin soittanut ympäri maailmaa huippuorkesterien solistina, mm. New Yorkissa, Bostonissa, Chicagossa, Berliinissä ja Lontoossa. Kuluvalla kaudella hän toimii Rooman Santa Cecilia -akatemian nimikkotaiteilijana ja julkaisee Prokofjevin kahden viulukonserton levytyksen.

24.11. klo 19
Perjantaisarja 6
Muusikkojen liitto 100 vuotta

Hannu Lintu, kapellimestari
Lisa Batiashvili, viulu
Erkki Melartin: Traumgesicht op. 70
Anders Hillborg: Viulukonsertto nro 2, ensiesitys Suomessa
Antti Auvinen: Turbo A, kantaesitys (Ylen ja Suomen Muusikkojen Liiton tilaus)
Aleksandr Skrjabin: Ekstaasin runoelma op. 54

Myöhäisillan kamarimusiikki:
Yuki Koyama, huilu,
Jorma Valjakka, oboe
Giuseppe Gentile, klarinetti
Otto Virtanen, fagotti
Jukka Harju, käyrätorvi
Joonas Kokkonen: Puhallinkvintetto

Soile Isokoski laulaa Bachia RSO:n solistina

Soile Isokoski

Soile Isokoski

Radion sinfoniaorkesteri esittää konserteissaan 1.–2.11. barokkimusiikin mestarien, Bachin ja Händelin urku-, laulu-, ja orkesteriteoksia. Ohjelmassa on kaksi Händelin urkukonserttoa, joiden solistina soittaa Helsingin Barokkiorkesterin taiteellinen johtaja Aapo Häkkinen. Bachilta kuullaan Brandenburgilainen konsertto nro 1 sekä kantaatti nro 82, jonka lauluosuuden tulkitsee Soile Isokoski. Konsertin johtaa monessa merkittävässä wieniläisorkesterissa toiminut viulisti, kapellimestari ja opettaja Erich Höbarth.

Konsertti 1.11. lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/areena. Konsertin alkupuoli nähdään Yle Teeman RSO Musiikkitalossa -ohjelmassa 5.11. ja uusintana Yle TV1:ssä 11.11. Jälkipuoli esitettään Yle Teemalla 12.11. ja uusintana Yle TV1:ssä 18.11.

Johann Sebastian Bach ja Georg Friedrich Händel olivat ikätovereita ja maanmiehiä. Bach loi uransa Pohjois-Saksassa, mutta Händelistä kehittyi aito kosmopoliitti, joka keräsi kokemuksia Italiassa ja teki 1710-luvulta lähtien elämäntyönsä Englannissa. Bach kokeili oopperaa lukuun ottamatta lähes kaikkia ajan suosimia teoslajeja ja loi mestariteoksia melkein kaikessa. Händelin painopiste on selvemmin suurissa vokaaliteoksissa – oopperoissa ja oratorioissa.

Soile Isokoski on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista sopraanoista. Mittavalla urallaan hän on tehnyt yhteistyötä monien huippuorkestereiden kanssa ja saavuttanut laajaa suosiota ooppera- ja konserttilavoilla. Isokoski esiintyy säännöllisesti mm. Wienin ja Berliinin valtionoopperoissa, La Scalassa, Covent Gardenissa ja Metropolitanissa. Vuonna 2008 Soile Isokoskelle myönnettiin Wienissä kamarilaulajattaren arvonimi.

Aapo Häkkisen muusikon ura alkoi kuorolaulajana, ja kolmetoistavuotiaana hän ryhtyi opiskelemaan myös cembalon soittoa. Opintojen jälkeen Häkkinen menestyi monissa kilpailuissa – Norddeutscher Rundfunk -kilpailussa 1997 ja Bruggen kansainvälisissä cembalokilpailuissa 1998. Häkkinen on esiintynyt mm. Berliinin Konzerthausissa, Tokion Suntory Hall’ssa ja Dresdenin musiikkijuhlilla.

Wienissä syntynyt Erich Höbarth on soittanut legendaarisessa Végh-kvartetissa ja Mosaiques-kvartetissa. Konserttimestarina hän on toiminut Wienin sinfonikoissa, Nikolaus Harnoncourtin Concentus Musicus -orkesterissa ja András Schiffin Capella Andrea Barcassa. Höbarthin ja Mosaiques-kvartetin Haydn-levy palkittiin arvostetulla Gramophone-palkinnolla.

arvio: Totuuden hetkiä nykyoopperassa

Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Helsingissä voi todella kokea oopperaelämyksiä, löytöjä ja uutuuksia. Syksyllä on Kansallisoopperan ohjelmistossa Sebastian Fagerlundin Höstsonaten – Syysonaatti – ja Kansallisteatterin Omapohja –näyttämöllä kaksi Paul Hindemithin teosharvinaisuutta. Jälkimmäinen tuli parrasvaloihin lähinnä sopraano Laura Pyrrön ansiosta. Hän oli keksinyt nämä Hindemithin kamarioopperat, kääntänyt libretot ja laatinut valaisevat ohjelmakommentit – sekä ennen kaikkea lauloi kummankin teoksen pääroolit.

Ensinnä kuultiin ooppera Hin und zurück – Sinne ja takaisin vuodelta 1927, musiikki oli askeettisesti kirjoitettu vain huilulle (Katja Sirkiä) ja pianolle (Tiina Korhonen). Se edustaa Hindemithin ’uusasiallista’ neoklassismia, taustana hänen paluunsa Bachiin ja versionsa ’lineaarisesta kontrapunktista’. Teos on kauden avantgardea, tuota ’espressivo inexpressif ’ tyyliä ts. epäilmaisevaa ilmaisua, joka kaihtaa kaikkea tunteellisuutta. Oopperan juoni on lopulta aivan sivuseikka. Pari Helene ja Robert joutuvat riitaan edellisen syntymäpäivänä, Robert surmaa Helenen ja sitten itsensä. Mutta sitten deus ex machina puuttuu tapahtumien kulkuun ja peruuttaa ne. Palataan takaperoisesti alkuun. Väliajalla ohjaaja Ville Saukkonen kertoi, miten vaikea tehtävä tällaisen ’kubistisen’ teoksen näyttämötoteutus oli. Mutta hän oli luonut teokseen erinomaisesti sopivan formalistisen tai ehkä oikeammin strukturalistisen elekielen. Kyseessä oli todellinen Verfremdung tekniikka eli vieraannuttaminen, joka oli kauden muotia alkaen Bertolt Brechtistä. Näyttelijät ovat eräänlaisia nukkeja tai berliiniläiskabareen tanssijoita. Tähän musiikkiteatterin lajiin viittasi myös mm. tuolien käyttö rekvisiittana. Laulajat ja tanssijat olivat kaikki oikeita ’tyyppejä’ tähän erikoiseen burleskiin spektaakkeliin.

Laura Pyrröä olemme tottuneet viime aikoina kuulemaan romanttisissa italialaisissa ooppera-aarioissa, tai Sibeliuksessa. Kun hän ilmaantuu ulkomailla lavoille hän edustaa pohjoismaista laulajatarta hopeisine äänineen ja olemuksineen ja valloittaa yleisönsä aina. Nyt hän näytti itsestään aivan uusia dramaattisia ja näyttämöllisiä puolia. Kuka ties hänestä tulee vielä loistavan laulajattaren uransa ohella oopperaohjaaja. Bäcströmin veljekset loivat aivan oikeat karaktäärit ja lauloivat oikeassa teokseen sopivassa tyylilajissa. Margit Westerlund oli vaikuttava professorina, samoin Mari Hautaniemi, Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen. Hetkittäin tuli tunne kuin olisi katsonut japanilaista kabukiteatteria.

Pidempi teos, väliajan jälkeen kuultu Sancta Susanna vuodelta 1922 oli taas aivan erilaista dramaattista, perinteisen juonellista oopperaa. Aihe on sangen antiklerikaalinen kuvaten luostarielämän ahdistavuutta ja lopulta vapautumista siitä kaiken uhallakin. Tämä on sitä synkempää saksalaisen modernismin linjaa sarjassa Schönbergin Erwartung ja Bergin Lulu. Laura Pyrrön Susanna on nuori nunna, joka ei ole kyennyt tukahduttamaan itsessään viettejään toisin kuin sisar Klementia. Molemmat he ensinnä kauhistuvat kaikkia oikean elämän merkkejä, joita tuovat n äyttämölle raikas sensuelli pari Tyttö ja poika (Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen), molemmat oivia luonnetanssijoita. Mutta sitten Sisar Susannasta kuoriutuu esiin hänen oikea minänsä – kaiken uhallakin. Laura Pyrrö onnistui jälleen näyttämöllisesti kuvaamaan tämän transformaation vaikuttavasti. Eleetön lavastus ja valaistus valoivat tunnelmaa tähän ahdistavaan luostarimiljööseen. Tässä oli musiikkia toteuttamassa laajempi ensemble, mukana myös urut. Soittajien nimiä ei mainittu ohjelmassa, mutta tunnistin ainakin urkuri Matti Oikarisen ja viulisti Olivia Hollidayn. Sattuipa vielä niin hauskasti, että väliajalla juttelin Hufvudstadsbladetin kriitikon Jan Granbergin ja Oikarisen kanssa, koska olimme yhdessä toteuttaneet 1968 RUK:n kurssijuhlassa Mozartin oopperna Ryöstö seraljista. Se nyt ei tähän kuulu, mutta pienessä maassa ollaan – ja oopperaesitys on aina myös sosiaalinen tilaisuus. Sinänsä olin ensimmäistä kertaa tässä mukavassa pikkuteatterissa Omapohjassa, jota tosin emme ensiksi tahtoneet löytää kun Itäinen ja Läntinen teatterikuja sekoittuivat mielessämme.


Kansallisooperan Syyssonaatti tai pitää kai ehdottomasti sanoa ensinnä ruotsiksi Höstsonaten – niin ruotsalaista tämä nyt kertakaikkiaan on. En olleenkaan ihmettele, että kuulemma prinsessa Viktoria kävi sitä katsomassa. Tästä on jo paljon kirjoitettu ja tietenkin ensisijassa teos on säveltäjä Sebastian Fagerlundin uran kohokohtia, erittäin merkittävä lisä kotimaisen oopperan sarjaan. Musiikki ja orkesteri on tässä läpi kotaisin wagneriaanisessa draamssa etusijalla. Kuten saksalainen musiikin tutkija Alfred Lorern sanoi Wagnerista, kun laulaja lopettaa lavalla niin ’melos’ jatkuu orkesterissa. Tällä tavalla oopperasta tulee oikeastaan sinfoniaa. Wagnerillahan aina joudummekin kysymyään, onko tämä ensi sijassa sinfoniaa vai teatteria. Mutta wagneriaanista on myös se, että kun ooppera alkaa kaikki olennainen on jo tapahtunut, Ihmisten kotalot on jo määrätty. Syyssonaatissa näyttämöpuoli on tietenkin selviö siinäkin mielessä, että lähes kaikilla on mielessään toinen Syyssonaatti, Ingmar Bergmanin elokuva, päärooleissa huippuvaikuttavat Liv llman ja Ingrid Bergman, sinä kautena kun hän seurusteli Lars Schmidtin kanssa, jonka olen tavannut Tukholmassa. Olennaisin ero Fagerlundn ja Bergmanin Syyssonaatin välillä on kuitenkin seuraava: Bergmanilla pianistiäidin tausta paljastuu vasta vähitellen, ja tavallinen päällisin puolin viehättävä pappilan arki paljastuu painajaiseksi. Dramaturgisesti tämä on hieman samantapainen kuin Tshehovin Vanja-eno, jossa siinäkin maaseudulle jääneet sukulaiset palvovat kaupungissa elävää tähteä, professoria, kunnes tämä saapuu kylään ja tukahdutetu tunteet alkavat jyllätä. Koittaa totuuden hetki. Mutta se ei ole ollenkaan selvää elokuvan tai teatterikappaleen alussa, vaan muodostaa yllätyksen ja kehityksen kohti tragediaa.

Sen sijaan Fagerlundin oopperan ensi tahdeista alkaen on selvää, että olemme kertakaikkian traagisessa Stimmungissa, eräänlaisessa psykoanalyyttisessä ahdistuksessa, minkä ’isotopian’ Fagerlundin msiikki manifestoi äärimmäisen efektiivisesti. Sinänsä musiikkina tämä ei ole kaukana Einojuhani Rautavaaran hyvin jatkuvasta enkeli-tyylistä, eikä yllättävää kyllä ruotsalaisen Allan Pettersonin sinfonioista. Mutta Fagerlundin oopperassa ei ole juuri lepokohtia, paitsi muutamat ekskursiot hallusinaatioihin ja heleämpien lyömäsoitinte käyttö. Oopperan loppuratkaisu, toivoton paluu samaan on oikeastaan selvää jo alusta alkaen. Muistettakoon, ettei Wagner koskaan jätä kuulijaansa thän tilaan, Kuten kapellimestari Christian Thielemann on sanonut, yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun.

Oopperan orkesteri ylsi intensiiviseen tehoon John Storgårdsin johdolla. Ohjaus ja lavastus sisälsivät lukuisia erinomaisia oivalluksia kuten syksyyn viittaavat väliverhot ja ennen kaikkea kuin antiikin tragediaa, ’elävää muuria’ katsomon edessä (Schillerin ajatus) markeeraava kuoro. Nyt se edusti Charlotte Andergastin elämää dominoivaa heideggerlaista das Man seinia eli hänen tukiyhteisöään,ihailijakerhoaan, jonka kommentit liikuttavasta kosketuksesta pianistilla jne muodostivat ironisen vastakohdan näyttämön todellisille tapahtumille. Pääroolissa oli kuin itseoikeutettuna Anne Sofie von Otter, joka yleensä laulaa hyvin draama-ja tekstipainotteisesti esimerkiksi liediä, mutta joka nyt karttoi kaikkea liiallista ilmaisua ja ylinäyttelyä. Evan epätoivoa kuvasi hyvin Erika Sunnegårdh ja pappismiehenä Tommi Hakala oli myös lempeydessään samalla vahva. Helenana taas Helena Juntunen näytteli ja lauloi tämän vaikean roolin sangen uskottavasti. Nicholas Söderlund Leonardona, Otto Lehtonen Erikinä – kaikki läpeensä vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan teoksen esittäminen oli merkkipaalu oopperamme historiassa; varmasti Fagerlundin teos lähtee tästä kiertämään kansainvälisille lavoille.

– Eero Tarasti