Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Arvio: Beethovenia suoraan sydämestä – Rattlen ja lontoolaisten ylittämätön yhdeksäs sinfonia

Sir Simon Rattle johtaa LSO:ta keskiviikkona Elbphilharmoniessa. Kuva: Sebastian Madej

Sir Simon Rattle johtaa LSO:ta keskiviikkona Elbphilharmoniessa. Kuva: Sebastian Madej

Jälkimmäisenä kahdesta tämän viikon Elbphilharmonie-ilastaan Lontoon sinfoniaorkesteri ja Sir Simon Rattle sukelsivat Ludwig van Beethovenin yhdeksännen sinfonian (1822-24) hämmästyttävään kaikkeuteen.

Orkesterin ja Rattlen matkakumppaneina tällä löytäretkellä olivat Lontoon sinfoniakuoro, sopraano Iwona Sobotka, mezzosopraano Anna Stéphany, tenori Robert Murray ja basso Florian Boesch. Viime viikolla Lontoon Barbicanista alkanut ja Keski-Euroopan kiertueena kuluvalla viikolla jatkunut konserttisarja on Rattlen ja LSO ensimmäinen yhteinen seikkailu Beethovenin järisyttävän sinfonian maailmaan.

Yhdeksännen sinfonian järkähtämätön asema yhtenä länsimaisen musiikin suurimmista klassikoista saa meidät helposti unohtamaan, kuinka perin juurin vallankumouksellisesta teoksesta sen kohdalla onkaa kyse. Paitsi että kyseessä on ensimmäinen kerta, kun lauluäänet tulivat mukaan sinfoniaan, ylittää koko teoksen draaman kaari kaiken siihen asti sävelletyn orkesterikirjallisuuden.

Yhdeksännen sinfonian läpäisee intrumentaalinen narratiivi. Kolme ensimmäistä osaa pyrkivät kuumeisesti kohti täyttymystä, siinä onnistumatta. Vasta finaalissa Beethovenin sävelittämä Schillerin oodi avaa tien kohti katarttista vapautusta ja kirkastusta.

Avausosassa ensimmäiset musiikilliset aihelmat alkavat hahmottua jousitremolon hämystä. Aivan alkutahdeilta lähtien musiikissa on syvää levottomuutta, joka etsii raivokkaasti purkautumistietä. Lohtua ei kuitenkaan ole tiedossa, vaan musiikki ajaa itsensä nurkkaan ja lopulta brutaaliin päätökseen.

Kiihkeä etsintä jatkuu obsessiivisessa scherzossa, jonka pöyrteissä kieppuu valtaisa energia. Lukuisista yrityksistä huolimatta musiikki päätyy yhä uudelleen jahtaamaan omaa häntäänsä, kunnes Beethoven katkaisee kierteen ja hyppää yhtäkkiä ulos piiristään.

Kaikessa koskettavassa kauneudessaan hidas osa, adagio molto e cantabile, päätyy sekin vaeltamaan oman kertakaikkisen taidokkaasti rakennetun peilisalinsa heijastuksissa. Tämä unenomainen lumous on kuitenkin vain katoava kuvajainen.

Niinpä kaikki jää finaalin varaan. Avauksen orkesterijäristystä seuraavat aiempien osien katkelmat, joista jokainen hylätään kuitenkin nopeasti. Äkkiä, kuin tyhjästä, ilmestyy aivan uusi aihelma, joka kasvaa vähitellen muotoonsa.

Musiikin virtaus muuttaa suuntaansa ja etsiytyy kohti vielä kartoittamattomia ulottuvuuksia.
Basson johdolla solistit ja kuoro liittyvät mukaan punoen Schillerin sanat osaksi musiikkia. Seuraa ensimmäinen kuorohuipennus. Mutta Beethoven ei olisi Beethoven ilman veijarimaista huumoriaan.

Niinpä hurmoksen korkeuksista tullaankin alas multaan, kun murahtelevat fagotit käynnistävät isorummun säestyksellä marssin, joka puolestaan kohoaa siivilleen tenorin ja kuoron johdolla.

Seuraa orkesterin fuugajakso, jonka kuluessa musiikkiin latautuu jälleen valtaisa jännite. Ennen kuin kuoro pääsee valloilleen, Beethoven härnää vielä kuulijaansa huojahtelevijen käyrätorvien välisoitolla, joka soi puolentoista partituurinsivun ajan. Kun kuoro saa viimein vuoron, on sen pauhu kerrassaan huumaavaa.

Vielä kerran musiikki pysähtyy tarkastelemaan itseään ja olemassaoloaan introspektiivisessa andante maestoso -jaksossa, joka puolestaan toimii johdantona allegro energico e sempre ben marcaton riemulliselle kuoropolyfonialle. Solistien viimeisen, ylevöityneen juhlavan taitteen jälkeen orkesteri ja kuoro tuovat sinfonian hurmioitunutta iloa säteilevään päätökseensä raikuvassa koodassa.

Jo reilun kahden vuosikymmenen ajan Rattle on ollut yksi vankkumattomimmista Jonathan Del Marin Beethoven-editioiden puolestapuhujista. Elbphilharmonien lavalla saattoikin jälleen nähdä tuon Bärenreiter-edition stemmoja, joskaan ei partituuria, sillä Rattle johti yhdeksännen sinfonian ulkomuistista.

Beethovenin yhdeksäs sinfonia Elbphilharmoniessa. Kuva: Sebastian Madej

Beethovenin yhdeksäs sinfonia Elbphilharmoniessa. Kuva: Sebastian Madej

Ulkomuistista lauloi myös Lontoon sinfoniakuoro, tiiviissä katsekontaktissa Elbphilharmonien yleisöön. Kuoron silkka riemullinen intensiteetti teki valtaisan vaikutuksen, puhumattakaan taidokkaasta kontrapunktista ja tyylipuhtaasta artikulaatiosta.

Harvoin pääsee niin ikään kuulemaan moista solistikvartettia kuin keskiviikkona Elbphilharmoniessa. Kuten aina, Florian Boeschin tulkinta basson osuudesta oli aivan omaa luokkaansa erehtymättömässä henkevyydessään ja terävä-äyisyydessään. Iwona Sobotkan sopraanoääni taasen kaarteli huikeissa korkeuksissaan kirkastuneen kauniisti. Robet Murraun juhlallisen riemukas tenori ja Anna Stéphanyn sädehtivä mezzo täydensivät vokaalikvartetin todelliseksi elämykseksi.

Tuttuun tapaansa tämän sinfonian kohdalla Rattle oli tuplannut puupuhaltimet, yhtäältä saadakseen soitinryhmän juuri oikeaan balanssiin ison jousiston kanssa ja toisaalta auttaakseen puhaltajia selviytymään hengissä erityisesti kahden ensimmäisen osan hardcore-stemmoista.
LSO:n soitossa yhdistyivät häikäisevällä tavalla herkullisen syvä äänimassa ja periodihenkinen ketteryys. Tämä oli kerrassaan oivallinen yhdistelmä, kun kyseessä oli Beethovenin elämää suurempi sinfonia. Rattlen johdolla mitään ei pelattu varman päälle, vaan kuulija, kuten varmasti muusikotkin, sai nauttia virvoittavasta jännityksestä aivan alkutahdeilta päätössointuun saakka.

Nikolaus Harnoncourtin sanoin todellinen kauneus asustaa katastrofin rajalla. Beethovenin tapauksessa vaaran elementti onkin jokaisen onnistuneen esityksen korvaamaton ainesosa. Tällä raikuvaa elämäniloa tulvivalla esityksellään Rattle ja lontoolaiset solisteineen pureutuivat suoraan Beethovenin musiikin ytimeen.

Huippuluokan musiikillisen elämyksen ohella brittiorkesterin -kuoron ja -kapellimestarin sydämistä kumpuava, omistautunut Beethoven tulkinta oli jotakin kerrassaan ainutlaatuista näinä Brextin jälkeisinä tummanpuhuvina aikoina. Nämä ovat niitä iltoja, joihin palataan yhä uudelleen ja uudelleen.

Lontoon sinfoniaorkesteri ja Sir Simon Rattle. Kuva: Sebastian Madej

Lontoon sinfoniaorkesteri ja Sir Simon Rattle. Kuva: Sebastian Madej

Kuten LSO:n ensimmäisen Elbphilharmonie-illan ohjelmassa, oli Rattle valinnut nytkin Beethovenin pariksi Alban Bergiä. Niinpä keskiviikkona ennen yhdeksättä sinfioniaa saatiin kuulla vaikuttava Sinfonisia kappaleita oopperasta ”Lulu” (Symphonische Stücke aus der Oper ”Lulu”, 1934) eli Lulu-sarja. Sattumoisin illan ohjelma oli juuri sama, millä Rattlen seuraaja Kirill Petrenko avasi Berliinin filharmonikoiden ylikapellimestarikautensa viime elokuussa.

Bergin sinfonisista kappaleista muodostuukin todella liki sinfoniamainen kokonaisuus. Viisiosaisen orkesterisarjan keskiössä on Lulun laulu, oopperan nimihenkilön omakuva. Laulua kehystää kaksi välisoittoa, joista ensimmäinen on muodoltaan palindromi. Koska itse opperassa tämä musiikki on tarkoitettu säestämään elokuvakohtausta, sen otsikkona Bergin partituurissa on yksinkertaisesti Filmmusik. Toinen välisoitto on nerokas muunnelmasarja keskeneräiseksi jääneestä kolmannesta näytöksestä.

Laajat uloimmat osat, avausrondo ja päätösadagio sisältävät sarjan laajimmat sinfoniset kaaret.

Lulu-sarja on sävelletty suurelle orkesterille, johon kuuluvat myös saksofoni ja vibrafoni. Bergin partituuri on hämmästyttävä dodekafonisten ja tonaalisten elementtien synteesi, josta löytyy niin viimeisen päälle harkittua muodon logiikkaa kuin kabareesointejakin. Yhdessä edellisenä iltana kuullun viulukonserton kanssa Lulu-sarja on säveltäjänsä myöhäistyylin huipentuma, jossa rikassointiset tekstuurit ja pohjavirtojen tummat sävyt kietoutuvat erottamattomasti yhteen.

Ohjelmakokonaisuuden kannalta ajateltuna Lulun armoton petoksen, hyväksikäytön, tyhjyyyden ja kuoleman maailma päätyy syöksykierteenä juuri siihen pimeyden ja epätoivon kurimukseen, jota vastaan Beethovenin yhdeksäs sinfonia nousee.

Elbphilharmoniessa Bergin orkesterikudos heräsi henkiin upean täyteläisenä mutta samalla ihailtavan läpikuultavana. Erinomaisen reaktioherkkyytensä ansiosta LSO:n muusikot tavoittivat Rattlen johdolla partituurin hienovaraisimmatkin nyannsit.

Sobotka esitti Lulun laulun oivallisella intensiteetillä ja ymmärryksellä aina viimeisen päälle hiotusti artikuloiden. Adagion päättävät kreivitär Geschwitzin jäähyväissanat huokuivat puolestaan haurasta kauneutta.

 

Jari Kallio

 

Lontoon sinfoniaorkesteri

Sir Simon Rattle, kapellimestari

 

Lontoon sinfoniakuoro

Simon Halsey, kuoron valmennus

 

Iwona Sobotka, sopraano

Anna Stéphany, mezzosopraano

Robert Murray, tenori

Florian Boesch, basso

 

Alban Berg: Symphonische Stücke aus der Oper ”Lulu” (1934)

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro. 9 d-molli, op. 125 (1822-24)

 

Konzertdirektion DR. Rudolf Goette GmbH

Elbphilharmonie, Hampuri

Ke 19.02.2020, klo 20

Arvio: Mestariteoksen paluu – Rattle ja lontoolaiset kohottivat Beethovenin oratorion korkeuksiin

Beethovenin Kristus Öljymäellä Elbphilharmoniessa Sir Simon Rattlen johdolla. Kuva: Daniel Dittus

Beethovenin Kristus Öljymäellä Elbphilharmoniessa Sir Simon Rattlen johdolla. Kuva: Daniel Dittus

Kenties innostavin Beethovenin syntymän 250-vuotisjuhlien ulottuvuuksista avautuu mahdollisuuksina kuulla niitä teosharvinaisuuksia, jotka ovat pudonneet kantaohjelmistomme kyydistä. Vaikka joidenkin teosten kohdalla niiden vaipuminen unholaan on perin ymmärrettävää, mahtuu tähän joukkoon kuitenkin ainakin yksi mestariteos, nimittäin säveltäjän ainoa oratorio, Kristus Öljymäellä (Christus am Ölberge, 1803/1804/1811). 

Beethoven sävelsi pääsiäisoratorionsa Theater an der Wienin -residenssinsä ensimmäisinä kuukausia. Teos kuultiin ensimmäisen kerran akatemiakonsertissa vuoden 1803 huhtikuussa yhdessä toisen sinfonian (1801-02) ja kolmannen pianokonserton (1800) kanssa. Oratorio saavutti kohtalaisen suosion, mistä kielivät sen monet esitykset Beethovenin elinaikana.

Vaikka Kristus Öljymäellä ennakoikin Leonorea (1805) ja sen lopullista muotoa Fideliona (1814), oratorio on kuitenkin äärettömän kiinnostava teos itsessään. 1800-luvun alkuvuosien Wienissä Haydnin kaksi suurta oratorioa, Luominen (Die Schöpfung,1797-98) ja Vuodenajat (Die Jahreszeiten, 1799-1801) nauttivat valtaisaa suosiota, kuten monet Händelin oratoriotkin. 

Toisin kuin maineikkaat edeltäjänsä, Beethoven etsiytyi oratoriossaan intiimimmän ilmaisun äärelle. Franz Xavier Huberin librettoon pohjaava Kristus Öljymäellä syntyi verraten tiiviin sävellysrupeaman tuloksena vuoden 1803 ensimmäisen parin kuukauden kuluessa. Samoihin aikoihin Beethoven työskenteli myös Eroican (1802-04) parissa. 

Olkoonkin, ettei Huberin teksti edusta kaikkein hienovireisintä saksalaista runoutta, siinä esittäytyy kuitenkin varsin humaani kuvaus Kristuksen eksistentiaalisesta kriisistä tuona viimeisenä yönä Getsemanessa. Nykyajan näkökulmasta Huberin raamatullisista lähteistä poikkeava libretto omaa kuitenkin erinomaista välittömyyttä ja puhuttelevuutta, joita Beethovenin innoittunut musiikki sattuvasti korostaa. 

Beethovenille itselleen pääsiäisajan kärsimyskuvaus jäsentyi kouraisevan omakohtaisesti, kuten voimme säveltäjän Heiligenstadtin testamentista lukea. Beethovenin peruuttamattomasti etenevä kuuroutuminen kärjistyi kaiken läpäiseväksi kriisiksi, jonka läpikäymisessä oratoriolla oli varmasti osuutensa. 

Huberin libretossa on kolme solistia. Beethovenin partituurissa Jeesuksen rooli on sävelletty poikkeuksellisesti tenorille perinteisten baritoni- ja bassoroolien sijaan. Onkin spekuloitu, että Beethovenin varsin omaperäinen ratkaisu olisi ollut Richard Wagnerin innoittajana hänen viimeisen suuren tenoriroolinsa, Parsifalin sävellystyön taustalla. 

Oli asianlaita sitten niin tai näin, Beethovenin musiikillinen kuvaus Vapahtajasta on joka tapauksessa ainutlaatuisen vaikuttava niin haavoittuvuudessaan kuin sankarillisuudessaankin. 

Libreton toinen laaja soolo-osuus on Serafin eli Jeesuksen suojelusenkelin rooli, jonka laulaa sopraano. Bassosolistin, eli Pietarin, osuus on kahta pääroolia selvästi suppeampi. Kolmatta solistia tarvitaankin vasta oratorion viimeisessä osassa. Kuoro puolestaan saa laulettavakseen monituisia rooleja aina enkeliparvesta Jeesuksen vangitsijoihin. 

Vaikka oratoriota esitettiinkin alkuvuosina siinä määrin ahkerasti, että partituurista ilmestyi painettu laitos vuonna 1811, vuosisadan edetessä Kristus Öljymäellä alkoi kuitenkin vähitellen pudota muodin kelkasta. Beethovenin myöhäisemmän tuotannon mestarillisten kuorosävellysten varjossa varhainen oratorio painui lopulta unohduksiin. 

Sittemmin teosta on esitetty satunnaisesti, kuriositeettina. Onpa siitä saatavilla jokunen, tasoltaan kirjava levytyskin. Silti Kristus Öljymäellä on tänä päivänä käytännössä tuntematon suuren säveltäjän teos. 

Tätä taustaa vasten Sir Simon Rattlen omistautuminen oratorion esittämiseen yhdessä Lontoon sinfoniaorkesterin ja -kuoron kanssa on ollut yksi ennakkoon kaikkein kiinnostavimmista Beethoven-juhlavuoden ohjelmistovalinnoista. Kristus Öljymäellä kuultiin ensimmäisen kerran tällä kokoonpanolla Lontoon Barbicanissa tammikuussa. Kuluvalla viikolla teos on mukana Rattlen ja LSO:n Keski-Euroopan kiertueohjelmassa. 

Viikon mittainen kiertue käynnistyi tiistai-iltana Hampurin Elbphilharmoniessa tiistaina. Oratorion solisteina lauloivat sopraano Elsa Dreisig, tenoir Pavol Breslik ja basso David Soar. 

Beethovenin oratorion solistit Elsa dresig, PavolBerslik ja David Soar. Kuva: Daniel Dittus

Beethovenin oratorion solistit Elsa dresig, PavolBerslik ja David Soar. Kuva: Daniel Dittus

Liki tunnin mittainen oratorio käynnistyy oivallisella orkesterijohdannolla, jonka lomassa kuullaan pasuunoiden jylhiä aiheita, pararumpujen pahaenteistä kumua, kuulaita puhallinrepliikkejä sekä jousten nopeita juoksutuksia. Alkusoitto muodostaakin oman pienoisdraamansa, joka sai Rattlen ja LSO:n käsissä vaikuttavan tulkinnan, jonka herkeämätön intensiteetti ja huikea sointiasu saattoivat oratorion tapahtumat hienosti liikkeelle. 

Alkusoittoa seuraavat Jeesuksen resitatiivi ja aaria, jotka kuvaavat Vapahtajan synkimpien hetkien yksinäisyyttä, joka on luonteeltaan niin konkreettista kuin eksistentiaalistakin. Serafi saapuu Jeesuksen luo, mukanaan taivaallinen enkelijoukko. Nämä valavat Kristukseen uskoa ja antavat hänelle voimaa astua edessä avautuvalle ohdakkeiselle polulle.   

Breslik ja Dreisig lauloivat soolonumeronsa ja duettonsa kerrassaan häikäisevästi. Jeesuksen ja Serafin kohtaamisen välittömyys teki kuulijaan syvän vaikutuksen. Lontoon sinfoniakuoron esiintyminen oli mitä vakuuttavinta, kauttaaltaan rytmisesti tarkkaa, kuulaasti artikuloitua ja puhdasta. 

Beethovenin kuorosatsi on Kristuksessa alati riemastuttavan kekseliästä ja inspiroitunutta tehden kunniaa säveltäjän edeltäjille, niin Händelille ja Haydnille kuin Mozartillekin. Erityisesti Taikahuilun (1791) vaikutteita voi aistia monissa käänteissä. Tekstin heikkouksista huolimatta niin solistien osuudet kuin kuorokohtaukset nousevat aina upeasti siivilleen.   

Jeesuksen pidätyskohtauksesta Beethoven rakentaa taidokkaan säveldraaman, jonka kontrapunktiset jännitteet ovat äärettömän toimivia. Lontoon sinfoniakuoron tenorit ja bassot tarjosivat hurjan elämyksen Rattle kiihkeiden tempojen siivittämänä. 

Oratorion loppukohtauksen aloittaa tertsetto, jota seuraa suuri päätöskuoro. Draaman käännekohdassa Jeesus käskee häntä puolustavaa Pietaria laskemaan miekkansa ja tyynnyttämän raivonsa. Myötätunnon astuessa vihan tilalle avautuu portti pelastukseen. Mieltäylentävä tertsetto oli solistien yhteispelin voimannäyttö, todellinen ilo.  

Beethovenin päätöskuoro kohoaa huumaaviin korkeuksiin. Kristuksen pelastustyön täyttymystä ylistävä kuoro pääsee lopetuksessaan täyteen hehkuunsa yhdessä orkesterin kanssa. Rattle, LSO ja -kuoro veivätkin oratorion kertakaikkisen puhdistavaan päätökseen, jonka loisteliasta värikylläisyyttä Elbphilharmonien rikas akustiikka syleili täysin mitoin.   

Vaikka elämmekin vasta helmikuuta, ei liene kuitenkaan liian aikaista todeta tämän Kristus Öljymäellä -produktion olevan yksi Beethoven-juhlavuoden kirkkaimpia huipentumia. Onkin toivottavaa, että nämä Rattlen ja lontoolaisten esitykset sekä tuleva levytys edesauttavat tämän mestarillisen oratorion paluuta osaksi ohjelmistoamme. 

Illan alkupuolella kuultiin Alban Bergin Viulukonsertto (1935), jonka tummanpuhuva sointimaailma sopi hyvin Beethovenin pääsiäiskertomuksen pariksi. Bergin konsertto on sävelletty Alma Mahlerin ja Walter Gropiuksen teini-ikäisenä kuolleen tyttären, Manon Gropiuksen muistolle. Säveltäjänsä viimeinen valmistunut teos pn yksi 1900-luvun hienoimpia konserttoja. 

Viulukonsertossa on kaksi osaa, jotka jakautuvat edelleen kumpikin kahteen pääjaksoon. Näistä muodostuu riipaiseva sointimatka surun ja viimein lohdun maisemiin. Musiikillisesti teos vaeltaa täyden kierroksen saman materiaalin aloittaessa ja päättäessä konserton. 

Bergin viulukonsertto on ikään kuin sanaton requiem, jonka partituurissa kohtaavat moninaiset musiikilliset vaikutteet, joista tunnetuin lienee toisen osan Bach-sitaatti, koraali Es ist genug. Dodekafonisia ja tonaalisia elementtejä yhteen sulauttava viulukonsertto on mitä suurenmoisin luomus. 

Sir Simon Rattle ja LSO Elbphilharmoniessa tiistaina. Kuva: Daniel Dittus

Sir Simon Rattle ja LSO Elbphilharmoniessa tiistaina. Kuva: Daniel Dittus

Elbphilharmoniessa konserton vaativan soolo-osuuden soitti Lisa Batiashvili, jonka virtuoosisen henkevä omistautuminen ja virheetön tekniikka tekivät vaikutuksen. Rattle ja LSO pukivat niin ikään teknisesti ja tyylillisesti haastavan orkesterisatsin syvähehkuisiin väreihin huolehtien samalla ihailtavasti tekstuurien läpikuultavuudesta. 

Henkilökohtaisen kokemuksen tasolla tiistai-illan esitys, niin kaikin puolin erinomainen kuin se olikin, ei kuitenkaan ihan päässyt samoihin syvyyksiin kuin Isabelle Faustin ainutlaatuinen tulkinta LSO:n ja Rattlen kanssa Barbicanissa tammikuussa 2018. Mutta jääköön tämä kaikki kuitenkin vain taidokkaan esityksen subjektiiviseksi reunahuomautukseksi.  

 

Jari Kallio

 

Lontoon sinfoniaorkesteri

Sir Simon Rattle, kapellimestari

 

Lisa Batiashvili, viulu

 

Lontoon sinfoniakuoro

Simon Halsey, kuoron valmennus

 

Elsa Dreisig, sopraano (Serafi)

Pavol Breslik, tenori (Jeesus)

David Soar, basso (Pietari)

 

Elbphilharmonie, Hampuri

Ti 18.02.2020, klo 20

Arvio: Kirill Petrenkon ja berliiniläisten lumoavaa tarkkustyötä Elbphilharmoniessa

Kirill Petrenko ja Berliinin filharmonikot Elbphilharmoniessa maanantaina. Kuva: Stephan Rabold

Kirill Petrenko ja Berliinin filharmonikot Elbphilharmoniessa maanantaina. Kuva: Stephan Rabold

Berliinin filharmonikot ja ylikapellimestari Kirill Petrenko suuntasivat maanantaina ensimmäiselle yhteiselle Saksan-kiertueelleen. Hampurin Elbphilharmoniesta alkaneen kiertueen oivallinen ohjelma kurkistaa 1940-luvun musiikkiin kolmen mestariteoksen kautta. 

Igor Stravinskyn nerokas Kolmiosainen sinfonia (1945) ja Sergei Rahmaninovin vaikuttava jäähyväisteos Sinfoniset tanssit (1940) ovat kumpikin ansaitusti osa kantaohjelmistoa. Sen sijaan Bernd Alois Zimmermannin vuonna 1950 valmistunut verraton baletti Alagoana – Caprichos Brasileiros on melkoinen harvinaisuus, jonka kohtaaminen konsertissa on aivan erityinen ilon aihe. 

Virkaanastujaiskaudellaan Petrenko on jo ehtinyt johtaa berliiniläisten kanssa riemastuttavan kirjon 1900-luvun musiikkia Bergistä Bernsteiniin, jota tämän viikon kiertueohjelma täydentää erinomaisesti. 

Kolmiosainen sinfonia on yksi Stravinskyn hienoimmista teoksista. Sen lähtökohdat ovat poikkeuksellisen kirjavat. Ensimmäisen osan musiikillinen materiaali pohjautuu keskeneräiseen pianononserttoon, toinen osa puolestaan toteutumatta jääneeseen Hollywood-tilaukseen. Päätösosassa taasen voi kuulla Kevätuhrin (1911-13) kaikuja. Stravinsky nimittäin uusi balettinsa orkestraatiota sinfonian sävellystyön rinnalla. 

Konserttoprojektin jäljiltä pianolla on keskeinen rooli sinfonian orkesteaatiossa, varsinkin virtuoosisessa ensimmäisessä osassa. Samainen kaava toistuu mielenkiintoisesti myös Petrushkan uudistetussa laitoksessa (1910-11/1946-47). 

Sinfonian toinen osa on lumoava andante, jonka sooloharpun ja puupuhallinten materiaali on peräisin The Song of Bernadette -elokuvan (1943) ilmestyskohtauksesta. Stravinskyn Hollywood-projekti kaatui kuitenkin sopimusriitaan 20th Century Fox -studioiden kanssa. Elokuvan säveltäjäksi kiinnitettiin lopulta Alfred Newman. Tehtävistään vapautettuna Stravinsky saattoi kuitenkin kierrättää käyttämättä jääneen musiikkinsa uuteen sinfoniaan. 

Lyhyt välisoitto yhdistää andanten sinfonian voitonriemuiseen finaaliin. Liittoutuneiden eteneminen kohti Hitlerin kukistamista keväällä 1945 innoitti Stravinskya kirjoittamaan sinfonialleen epätyypillisen tunteikkaan päätöksen. Kolmiosainen sinfonia onkin säveltäjänsä ”sotasinfonia”, jos kohta perin juurin erilainen kuin Šostakovtšilla. 

Elbphilharmoniessa sinfonian ensiosan John Adamsia ennakoiva rytminen labyrintti sai mitä taidokkaimman ja energisimmän toteutuksen, joka piti kuulijan tiukasti otteessaan. Toinen osa soi esimerkillisen kuulaana ja hienovireisenä. Finaalissa railakkuus yhdistyi juuri sopivassa suhteessa tarkkaan yksityiskohtien toteutukseen tarjoten mainion elämyksen. 

Zimmermannin puolituntinen, viisiosainen balettimusiikki Alagoana – Caprichos Brasileiros on todellinen aarre. Neljäkymmentäluvun lopulla muotonsa saanut Alagoana pohjautuu Amerikan alkuperäisasukkaiden legendaan ikuisen elämän tavoittelusta. Partituurista voi löytää vaikutteita niin Stravinskylta, Ravelilta kuin Bartókiltakin, puhumattakaan ajan tanssimusiikista. Lopputulos on kuitenkin jäljittelemätöntä Zimmermannia. 

Alagoana on sävelletty suurelle orkesterille, jonka soitinvalikoimasta löytyy kolme saksofonistemmaa, kolme kosketinsoitinta (piano, celesta ja cembalo) sekä vaikuttavan monipuolinen löymäsoittimisto. Taianomaisine rytmeineen ja kiehtovine orkesteriväreineen Alagoana hurmaa kuulijansa välittömästi. 

Upean alkusoiton ja sinfonisen finaalin väliin mahtuu huikea musiikkimatka, jonka lomassa saadaan nauttia niin nostattavista tanssirytmeistä kuin Bartókille vertoja vetävästä yömusiikistakin.  Baletissa ei ole konkreettista juonta, vaan se muodostt ennemminkin sarjasta soivia kuvia, joiden värit, tekstuurit ja rytmit puhuvat puolestaan. 

Petrenkon ja Berliinin filharmonikoiden loistava esitys muodosti vakuuttavan jatkumon uudenvuodenkonsertissa kuultujen Gershwinin An American in Parisin (1928) ja Bernsteinin West Side Story -tanssien (1960) rytmi-iloittelulle. Zimmermannin ainutlaatuiset sointivärit ja harmoniat puhkeusivat Elbphilharmoniessa täyteen hehkuunsa tarjoten unohtumattoman konserttikokemuksen. 

Ilta Hampurissa huipentui Rahmaninovin Sinfonisten tanssien maisemiin. Vuonna 1940 New Yorkissa sävelletty teos seuraa Kolmannen sinfonian (1935-36/1938) jalanjälkiä katkeransuloisessa nostalgiassaan. Menetetyn Venäjän kaihonsa säveltäjä pukee kuitenkin iskevän rytmiseen asuun, jonka intensiivinen vyöry tekee aina vaikutuksen. 

Kolmeen laajaan osaan jakautuva teos sisältää viittauksia Rahmaninovin varhaisempaan tuotantoon, kuten ensimmäiseen sinfoniaan (1895/1897) sekä Vigiliaan (1915). Näisen ohella säveltäjän tavaramerkki, Dies irae -motiivi, on löytänyt tiensä päätösosan kuohuviin elämän ja kuoleman kamppailuihin. 

Rahmaninov käyttää Sinfonisissa tansseissaan suurta orkesteria, jonka soittimistosta löytyvät niin ensiosan soolosaksofoni kuin finaalin ksylofonikin. Lisäksi tärkeään rooliin nousevat englannintorvi ja erilaiset kellot. 

Avausosan koskettava, kaipuuntäytteinen melodiikka soi uhkeassa orkesteriasussa. Lyyriset aihelmat vuorottelevat marcato-pääteeman kanssa muodostaen osan sisäisen jännitteen, jota säveltäjä kehittelee mestarillisesti. 

Toinen osa on puolestaan sarkasmintäytteinen, tyylitelty valssi, joka käynnistyy sordinoitujen trumpettien ja käyrätorvien pistävällä aiheella. Musiikki kieppuu unen ja painajaisten rajoilla surrealistisena tanssikavalkadina, jolle Rahmaninov antaa mitä taidokkaimman soivan muodon. 

Finaalin kesytön myrskymaisema kietoo yhteen Dies irae -motiivin ja Vigilia-viittaukset lopulliseksi kamppailuksi, joka huipentuu ylösnousemusaiheen voitokkaaseen purkaukseen. Järisyttävät sforzato-pilarit tuovat musiikin päätökseensä tam-tamin kumun saattelemana.

Berliinin filharmonikot ja Kirill Petrenko Rahmaninovin sinfonisten tanssien parissa. Kuva: Stephan Rabold

Berliinin filharmonikot ja Kirill Petrenko Rahmaninovin sinfonisten tanssien parissa. Kuva: Stephan Rabold

Simon Rattlen ylikapellimestarikaudella ahkeraan soitettu teos on berliiniläisillä vahvasti selkäytimessä. Niinpä Elbphilharmoniessa saatiinkin kuulla mitä taidokkain tulkinta. Petrenkon johdolla musiikki hehkui lämpöä, jonka tenhoa ripeät tempovalinnat syvensivät. Yksityskohtien parissa tehtiin jälleen huipputarkkaa työtä. 

Verrattuna Berliinin Philharmonien lämpimämpään ambienssiin Elbphilharmonien huippukirkas akustiikka avasi tavallistakin läpikuultavamman näköalan berliiniläisten tunnusomaiseen sointimaailmaan korostaen Petrenkon kanssa tehtyä detaljityötä entisestään. Tämä oli kertakaikkisen kiehtova ilta. 

– Jari Kallio

 

Berliinin filharmonikot

Kirill Petrenko, kapellimestari

 

Igor Stravinsky: Kolmiosainen sinfonia (1945)

Bernd Alois Zimmermann: Alagoana – Caprichos Brasileiros (1950)

Serge Rahmaninov: Sinfoniset tanssit (1940)

 

Elbphilharmonie, Hampuri

Konzertdirektion Dr. Rudolf Goette GmbH

Ma 17.02 2020, klo 20

arvio: Italian suuruus musiikissa

Giuseppe Martucci

Giuseppe Martucci

Euroopan musiikin historiaa ei voi tietenkään ajatella ilman Italiaa, olkoonkin, että sen pääanti on vokaalitaiteessa, bel cantossa. Se levisi myös Ranskaan, ja 1800-luvun oopperataide valloitti Berliininkin, jossa koettiin Rossini-kuume. Siitä saivat kärsiä Beethoven ja monet muut ’absoluuttisen musiikin’ kannattajat. Jopa itse Richard Wagner sanoi, että Saksa oli saanut musiikin Italiasta.

Siksi on aina antoisaa kuulla sävelviestejä tästä maasta, sellaista on liian harvoin täällä pohjoisessa. Helsingin kaupunginorkesterilla on menossa Italia-kausi. Ja tietenkin kapellimestarikin oli sieltä eli Mario Venzago, huippueloisa, kuin joka hetki lentoon lähtevä, vilkkaasti elehtivä, huumorintajuinen muusikko.On jo ansio saada soittajat ja yleisö hymyilemään.

Konsertin alkupuolisko oli sangen euforista alusta loppuun. Rossinin alkusoitto Il viaggio a Reims -oopperaan – joka meni oopperassamme joku aika sitten ja jonka näin Mikkelissä Mariinskin lauluakatemian versiona – on kaikin tavoin italialainen alkusoitto – vaikka ei se kuulema ohjelman tietojen mukaan liitykään juuri tähän oopperaan materiaaliltaan.

Kun Paganinin D-duurikonsertto alkoi, oli kuin ei säveltäjä olisi vaihtunut lainkaan. Tässä teoksessa kaikki on valjastettu viulistin virtuositeetin palvelukseen. Parempaa toteuttajaa tälle ei olisi voinut olla kuin kiinalainen Ning Feng. Muistan kyllä kun Heimo Haitto esitti tämän yliopiston juhlasalissa 60-luvulla. Esitys ei jäänyt tästä jälkeen, mutta tosiasia on, että Ning Fengin soitto oli tyrmäävän taidokasta ja ilmeikästä.

Olin juuri viikko stten Sorbonnessa avaamassa kongressin La musique et la globalisation (Musiikki ja globalisaatio). Yksi arvoituksia on, että kun eurooppalainen taidemusiikki on päässyt leviämään kaikkialle maailmaan, ei se vielä riitä, vaan kiinalaiset, korealaiset ja japanilaiset muusikot voittavat lähes kaikki kansainväliset viulu-, piano-, laulu- ym. kilpailumme. Kuinka he voivat olla niin hyviä? Jotkut sanovat: matkimalla, ts. kuuntelemalla loistavia äänityksiä ja jäljittelemällä. En usko, että tämä on totuus. Salaisuus on musiikin pinnan alla piilevässä ’strukturaalisessa semantiikassa’, sävelet generoivassa prosessissa, joka on universaalia. Kuka tahansa soittaja mistä tahansa kulttuurista voi tavoittaa sen ja kehittyä musiikkimme loistavaksi tulkiksi.

Konsertin jälkipuolisko avasi oven toiseen Italiaan. Nimittäin avantgardemusiikin ja sinfonian maahan. Periaatteessa italialainen säveltäjä ei tehnyt koskaan sinfonioita. Niitä pelättiin myös Ranskassa. Giuseppe Martucci uskalsi kuitenkin astua italialaisten hylkimälle alueelle. Kuulin hänen sinfoniaansa jo kerran New Yorkissa Carnegie Hallissa Riccardo Mutin johtamana (1979). Ostin viimeksi Torinossa käydessäni koko joukon Martuccin pianoteoksia ja kamarimusiikkia. Muttei sille mitään voi: soittamatta ovat jääneet. Martucci on hienostunut, professionelli säveltäjä, jonka sinfoninen tyyli muistuttaa Ernest Chaussonia. Wagnerilta on periytynyt jatkuvan melodia idea, mutta se ei tee musiikista riittävän kiinnostavaa. Sinfonian allegretto on kansanmusiikillinen, tanssillinen aivan kuin jollain d’Indyllä. Finaalissa orkesteri kehittää jännitteisen, kromaattisen ostinatopinnan, jonka pitäisi purkautua uljaaseen marssiin, mutta se ei kohoa katarttiseksi elämykseksi, koska marssilta puuttuu melodinen keksintä. Olisi hauskaa, jos Martucci olisi hieno sinfonikko, mutta hän on korkeintaan miellyttävä.

Luigi Nono taas edustaa Italian kiistatta loistavaa avantgardea Beriosta Sciarrinoon ja Scelsiin. Sitä paitsi hän on radikaali ja poliittisesti sitoutunut; siihen aikaan ts. 1950- luvulla uskottiin, että edistyksellistä oli vain ankara sarjallisuus. Nonon Incontri oli kiinnostava mutta se pitäisi kuulla monta kertaa, että teoksen sanoma todella avautuisi. Nono on kuitenkin noita maansa radikaaleja uudistajia jonkun Luciano Berion, Umberto Econ ja Gino Stefanin rinnalla, joille voimme osoittaa kunnioitustamme.

– Eero Tarasti

HKO, Musiikkitalo, perjantai 7.2.2020

Arvio: John Williams ja Wienin filharmonikot – ainutkertainen konserttielämys

John Williams, Anne-Sophie Mutter ja Wienin filharmonikot Musikvereinissa lauantaina: Kuva: Terry Linke / Deutsche Grammophon

John Williams, Anne-Sophie Mutter ja Wienin filharmonikot Musikvereinissa lauantaina: Kuva: Terry Linke / Deutsche Grammophon

Kun Hollywoodin grand old man, John Williams lauantaina asteli Wienin Musikvereinin kultaisen salin lavalle johtamaan Wienin filharmonikoita, hetken merkityksellisyys oli sanomattakin selvää.

Elokuvamusiikin harrastajat ympäri Eurooppaa ovat odottaneet lauantain konserttia ja sen sunnuntaista toisintoa enemmän kuin hartaasti. Maestron edellisestä konserttiesiintymisestä Atlantin tällä puolen kun oli ehtinyt vierähtää jo liki 25 vuotta. Kumpikin konsertti myytiin syksyllä loppuun muutamassa minuutissa. 

Syksyllä 2018 Williams joutui sairastuttuaan peruuttamaan konserttinsa Lontoon sinfoniaorkesterin ja Wienin filharmonikoiden kanssa. Tällä kertaa kaikki meni kuitenkin suunnitellusti, ja Williams saattoi nousta hyvissä voimissa ja innokkain mielin johtajankorokkeelle. Yhdessä wieniläisten kanssa säveltäjä oli harjoittanut oivallisen ohjelman, jonka lomassa kuultiin niin Williamsin rakastetuimpia klassikoita kuin kiehtovia harvinaisuuksiakin.

Solistivieraakseen Williams oli kutsunut viulisti Anne-Sophie Mutterin, joka esitti yhdessä orkesterin kanssa kokoelman Maestron hänelle sovittamia kappaleita, jotka Deutsche Grammophon julkaisi viime vuonna artistien yhteisalbumilla.

Williamsin ilmestyessä lavalle yleisö ponnahti välittömästi seisaalleen ja tervehti Maestroa riemuhuudoin. Sama spontaani ele toistui useaan otteeseen illan kuluessa.

Williamsille itselleen tilaisuus päästä johtamaan Wienin filharmonikoita orkesterin kunniakkaassa kotisalissa on ollut elinikäinen unelma. Kautta iltapäivän salissa saattoikin aistia syvää liikutuksen ja kiitollisuuden tunnetta, niin kapellimestarikorokkeella, orkesterilavalla kuin yleisössäkin. Tämä ei ollut mikä tahansa konsertti.

Puhtaasti musiikillisessa mielessä tilaisuus päästä kuulemaan Williamsin Hollywood-perinteestä ammentavaa musiikkia sen keskieurooppalaisilla juurilla oli mitä kiehtovin. Onhan muistettava, että Hollywoodin musiikkityylin perustan loivat eurooppalaiset emigrantit, kuten wieniläissäveltäjät Max Steiner ja Erich Wolfgang Korngold.

Avauskappaleena kuultiin Flight to Neverland Steven Spielbergin vuoden 1991 elokuvasta Kapteeni Koukku (Hook). Mieltäylentävässä konserttisovituksessa yhdistyvät prologi, jonka Williams sävelsi alun perin elokuvan traileria varten sekä varsinaisen lentokohtauksen musiikki. Flight to Neverland on eittämättä Williamsin hienoimpia konserttisovituksia, jonka Wienin filharmonikot esittivät kerrassaan häikäisevästi.

Vastavoimana avauskappaleen sadunomaiselle lumoukselle orkesteri ja Williams tarjosivat toisen Spielberg-katkelman, Excerpts from Close Encounters of the Third Kind (1977). Kymmenminuuttinen orkesterifantasia hyödyntää erityyppisiä kokeellisia aineksia, joissa voi kuulla niin modernismin kuin minimalisminkin kaikuja. Lyyrisempiäkin ulottuvuuksia mahtuu joukkoon, sillä Williams siteeraa musiikissaan myös When You Wish upon a Staria.

Konserttiympäristössä tämä tiivis orkesterikappale, jossa lomittuvat monet elokuvan keskeiset teemat, tekee aina vaikutuksen. Wienin filharmonikoiden käsissä musiikin hämmästyneet, pelonsekaiset ja haltioituneet sävyt saivat taianomaisen toteutuksen.

Mahdollisuus tarkkailla Williamsin johtamista lähietäisyydeltä on jo sinänsä varsin kiinnostavaa. Vuosikymmenten tiukkaan aikataulutettu studiotyöskentely on hionut säveltäjän elekielestä kaiken turhan pois. Eleet ovat suoraviivaisen selkeitä, vailla ulkoista draamaa, mutta tarjoavat muusikoille kaiken riittävän informaation ja tuen, jotta esityksessä päästään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Solistille Williams on luotettava ja luonteva kumppani, minkä saattoi havaita Mutterin esittämistä, hänelle räätälöidystä konserttikappaleista. Vaikka paljon soitettu Hedwigin teema ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta (2001) on perin juurin tuttu kappale, uudessa asussaan viululle ja orkesterille siitä kuoriutuu kokonaan omanlaisensa teos, jonka taianomaisuus on ehkä jopa alkuperäistä syvempää.

Romanttisena välisoittona kuultiin Sabrinan (1995) tunnusmelodia. Koska itse elokuva on toisinto vuoden 1954 Hollywood-klassikosta, hakeutuu Williamsin tarttuva musiikkikin kohti Hollywood-vintagea.

Riehakkaita irlantilaissävyjä taasen kuultiin Donnybrook Fairissa, joka on scherzonomainen katkelma elokuvan Kaukainen maa (Far and Away, 1992) musiikista. Tämä mainio tanssi istuu kuin luonnostaan viulun ja orkesterin kilpajuoksuksi.    

Mutterin viimeisenä numerona kuultiin toinen oivallinen tanssinumero, pahankurinen Devil’s Dance elokuvasta Noidat (The Witches of Eastwick, 1987). Tämä kujeileva kalmantanssi on kertakaikkisen verraton konserttinumero, joka tarjoaa niin solistille kuin orkesterille kylliksi haastetta oikullisen rytmiikkansa puolesta.   

Mutterin taidokasta soittoa kuunteli suurella ilolla. Williams ja orkesteri olivat solistinsa kanssa tarkalleen samalla aaltopituudella säestäen Mutteria ihailtavasti balanssissa ja yhdessä hengittäen.  

Konserttiympäristössä elokuvamusiikki pääsee useimmiten esiin nimenomaan tunnusmelodioiden kautta. Jotta taidemuoto pääsee täysin oikeuksiinsa, on verrattoman tärkeää, että konserteissa saadaan kuulla myös kohtauksiin sävellettyä musiikkia sellaisenaan, editoimattomassa muodossaan. Tällöin kuulijalle avautuvat paremmin kaikki nuo tarkkaan ajoitetut tunnelman, tekstuurin, rytmiikan ja soitinnuksen vaihdokset, joilla elokuvayleisön kokemusmaailmaan vaikutetaan.  

Tässäkin mielessä oli erittäin tervetullutta saada kuulla kymmenminuuttinen Adventures on Earth, konserttiteos, joka kattaa Spielbergin E.T.:n viimeisen filmikelan musiikin alkuperäisessä, muokkaamattomassa asussaan. Kuten Williams totesi johdantopuheenvuorossaan, konserttitilanne tarjoaa mahdollisuuden saada perehtyä itse musiikkiin ilman elokuvan häiritsevää vaikutusta.   

Adventures on Earth alkaa elokuvan lopputakaa-ajosta ja päättyy E.T.:n avaruusaluksen lähtöön. Musiikki käynnistyy jousten ketterällä kujanjuoksulla, jonka tiimellykseen koko orkesteri liittyy. Kuohuvan tutti-jakson jälkeen musiikki hiljentyy jäähyväisten herkkiin tunnelmiin. Lopussa kuullaan iso orkesterinousu, jonka lomassa E.T.:n alus kohoaa fanfaarien saattelemana maan pinnalta kohti kotia.  

Musikvereinissa Adventures on Earth toimi täydellisenä päätösnumerona konsertin ensimmäiselle puolikkaalle. Loisteliaassa wieniläisasussaan musiikki hehkui valloittavaa sointienergiaa tehden hurmaavan vaikutuksen.   

Iltapäivän toiselle taipaleelle lähdettiin mestariteoksen saattelemana. Williamsin konserttisovitus Jurassic Parkista (1993) rakentuu klassis-romanttisen alkusoiton tavoin. 

Hitaan johdannon aloittaa käyrätorven signaali ja etäältä vastaava kaiku. Seuraa jousten juhlava aihe, jota kehitellään kohti tutti-huipennusta. Lyhyen suvannon jälkeen kajahtaa trumpettien loistokas teema, joka sytyttää vaskisektion täyteen hehkuunsa. Tempo on nyt ripeämpi ja musiikki kiitää kohti majesteetillista päätöstään.   

Williamsin pettämätön soitinnuksen taito on luettavaissa partituurin jokaiselta tahdilta. Tässä musiikissa kaikki on erinomaisesti paikallaan. Huippuorkesterille Jurassic Park tarjoaa oivan mahdollisuuden näyttää osaamistaan, kuten Wienin filharmonikoiden verraton esitys osoitti. Yleisö palkitsikin orkesterin ja säveltäjän jälleen pitkin suosionosoituksin.

Dartmoor, 1912, rakentuu jotakuinkin sellaisenaan elokuvan Sotahevonen (War Horse, 2011) pitkän avauskohtauksen musiikista. Sävellys on Williamsin kunnianosoitus Ralph Vaughan Williamsille, jonka vaikutuksen voi aistia kautta tämän mitä hienoimman kappaleen. 

Musiikki käynnistyy ja päättyy laajaan huilusooloon, jonka koko olemus huokuu englantilaisen kansanmusiikin omaleimaista henkeä. Orkesterin liittyessä mukaan musiikki avautuu aamu-usvaisena pastoraalinäkynä. Kontrastina toimii nopea keskitaite, josta kasvaa vauhdikas orkesteriseikkaulu. 

Wienin filharmonikoiden soitossa oli vavahduttavaa kauneutta, jonka soiviin näkyihin saattoi sukeltaa täysin sydämin.  

Williamsin taidokkaan sävellystyön yksi hämmästyttävimpiä puolia on se näennäinen vaivattomuus, jolla hän hyödyntää perinteisiä muotoratkaisuja mitä yllättävimmissä yhteyksissä. Oivallisena esimerkkinä toimii Musikvereinissa kuultu Tappajahain (1975) Out to Sea / Shark Cage Fugue. 

Pettävän huoletonta johdantoa seuraa henkeäsalpaava fuuga, jonka orkesterikuohut vievät kuulijan yhä syvemmälle pimeyteen. Wieniläisten intensiivisen tumma, mutta samalla läpikuultava sointi teki kunniaa Williamsin kontrapunktille. Tämä fuuga oli todellinen jännitysnäytelmä

Marionin teema pohjautuu Kadonneen aarteen metsästäjien (Raiders of the Lost Ark, 1981) alkuperäismusiikin katkelmaan, johon Williams on myöhemmin säveltänyt B-osan. Tämä konserttiversio kuultiin ensimmäistä kertaa vuonna 2017 julkaistulla, Williamsin ja Spielbergin pitkää yhteistyötä juhlistavalla studioalbumilla. 

Hollywoodin romanttista traditiota kunnioittava Marionin teema on varsin viehättävä kappale, josta saatiin kuulla hienovireisen hurmaava esitys. 

Ohjelman loppuhuipennuksena kuultiin kolme kappaletta Tähtien sota -saagan (1977-2019) musiikista. The Last Jedi -elokuvan (2017) Rebellion is Reborn tarjosi kiehtovan kurkistuksen Williamsin viimeaikaiseen, entistä sisäistyneempään sävellystyyliin. 

Konserttisovitus sommittelee yhteen päätöstrilogian keskeistä temaattista materiaalia mieliä kohottavaan, hymninomaiseen asuun. Williamsin orkesterinkäsittely on jälleen aivan omaa luokkaansa, varsinkin säveltäjän kirjoittaessa vaskille. 

Viipyilevän pohdiskeleva Luke ja Leia on Skywalker-sisarusten hieno muotokuva Jedin Paluusta (1983). Näin pidemmän aikajänteen perspektiivistä sen voi kuulla myös nimihahmojensa näyttelijöiden, Mark Hamillin ja Carrie Fisherin koskettavana muotokuvana.   

Kaikista Williamsin sävellyksistä ikonisin lienee Tähtien sodan (1977) tunnusmusiikki. Tähän orkesterialkusoittoon Williams on yhdistänyt elokuvan avausfanfaarin ja lopputekstejä säestävän musiikin, joka itsessään sisältää kapinallisten fanfaarin sekä Luken ja Leian teemoihin pohjaavat jaksot.  

Wienin filharmonikoiden soittaman Tähtien sodan musiikillinen kaikkeus sai mitä upeimman soiva toteutuksen. Orkesterin ainutlaatuinen sointi loi musiikkiin värien hehkua, jonka kirkastamana koko Kultainen sali tuntui väreilevän.

Vaikka tämä oli varsinaisen ohjelman päätös, iltapäivää jatkettiin vielä alkuillan puolelle peräti viiden ylimääräisen myötä. Yleisön riemuksi Anne-Sophie Mutter palasi lavalle soittamaan kolmen ensimmäisen soolo-osuudet. 

John Williams, Anne-Sophie Mutter ja Wienin filharmonikot soittivat lauantain konsertin päätteeksi peräti viisi ylimääräistä: Kuva: Terry Linke / Deutsche Grammophon

John Williams, Anne-Sophie Mutter ja Wienin filharmonikot soittivat lauantain konsertin päätteeksi peräti viisi ylimääräistä: Kuva: Terry Linke / Deutsche Grammophon

Ensimmäisenä kuultiin harvinaisuus, Nice to Be Around elokuvasta Iltaloma (Cinderella Liberty, 1973). Tämä varsin vähän tunnettu helmi on intiimiydessään välittömän puhutteleva, varsinkin nykyisessä asussaan viululle ja orkesterille.  

The Duel hakee innoitteensa Hollywoodin kulta-ajan seikkailuelokuvien musiikin kaksintaistelunumeroista. Tintin seikkailuihin (The Adventures of Tintin, 2011) sävelletty kappale on kuin taidokas baletti, Korngoldin hengessä. Musiikin rytmi ja dramaturgia seuraa miekkailijoiden liikettä ja kaksintaistelun dynamiikkaa. Viululle ja orkesterille sovitetuna The Duel on todellinen virtuoosinumero, jonka epäsäännöllisten aksenttien ja nopeiden sivallusten pyörteissä Mutter ja säveltäjän johtama orkesteri olivat ylittämättömät.    

Railakkaiden suosionosoitusten lomassa Mutter ja Williams intoutuivat vielä jatkamaan miekkailua jousi ja tahtipuikko aseinaan.  

Tämän jälkeen hiljennyttiin hetkeksi meditaatioon Itzhak Perlmanille sävelletyn Schindlerin listan (1993) koskettavan Remembrances-osan muodossa. Mutterin vähäeleinen tulkinta oli syvästi ilahduttava. 

Näiden solististen ylimääräisten jälkeen Mutter liittyi vielä orkesterin ykkösviuluihin, kun vuorossa oli Raiders March (1981). Tämä ensimmäisen Indiana Jones -elokuvan iätön tunnusmelodia kuuluu tietenkin itseoikeutetusti jokaiseen Williamsin musiikin konserttiin. Yleisö olikin aivan erityisen kiitollinen tästä ylimääräisestä. 

Lopulta oli liki kolmen tunnin konsertin viimeisen ylimääräisen aika. The Imperial Marchin avaustahdit kirvoittivat yleisöstä sellaiset suosionosoitukset, että musiikki peittyi riemuhuutojen alle. 

Imperiumin vastaiskussa (The Empire Strikes Back, 1980) ensimmäistä kertaa kuultu Darth Vaderin musiikillinen muotokuva tekee aina vaikutuksen, mutta tällä kertaa kokemus oli niin monin tavoin aivan erityinen. Huikean esityksen päätteeksi Musikvereinin yleisö villiintyi täysin. 

En tiedä sanoa, milloin moista huumaa on arvovaltaisessa konserttisalissa  kuultu. Omalta osaltani voin täydestä sydämestäni sanoa tämän ilakoivan äänimassan vyöryn olleen jotakin täysin ennen kokematonta. 

Tämä Wienin filharmonikoiden konsertti oli ainutlaatuinen sanan syvimässä merkityksessä; huippuluokan musisointia säveltäjän johdolla mitä omistautuneimman yleisön läsnäollessa. Näitä ei ehkä osu kohdalle kuin kerran elämässä.  

– Jari Kallio

 

Wienin filharmonikot

John Williams, kapellimestari

 

Anne-Sophie Mutter, viulu

 

John Williams: Flight to Neverland from Hook (1991)

John Williams: Excerpts from Close Encounters of the Third Kind (1977)

John Wiiliams: Hedwig’s Theme from Harry Potter and the Philosopher’s Stone (2001/2019)

John Williams: Theme from Sabrina (1995/2019)

John Williams: Donnybrook Fair from Far and Away (1992/2019)

John Williams: Devil’s Dance from The Witches of Eastwick (1987/2019)

John Williams: Adventures on Earth from E.T. The Extra-Terrestrial (1982)

John Williams: Theme from Jurassic Park (1993)

John Williams: Dartmoor, 1912 from War Horse (2011)

John Williams: Out to Sea / Shark Cafe Fugue from Jaws (1975)

John Williams: Marion’s Theme from Raiders of the Lost Ark (1981/2017)

John Williams: The Rebellion is Reborn from The Last Jedi (2017)

John Williams: Luke and Leia from The Return of the Jedi (1983)

John Williams: Main Title from Star Wars: A New Hope (1977)

 

John Williams: Nice to Be Around from Cinderella Liberty (1973/2019)

John Williams: The Duel from The Adventures of Tintin (2011/2019)

John Williams: Remembrances from Schindler’s List (1993)

John Williams: Raiders March from Raiders of the Lost Ark (1981)

John Williams: The Imperial March from The Empire Strikes Back (1980)

 

Musikverein, Wien

 

La 18.01.2020, 15.30