Amfion pro musica classica

Monthly Archives: maaliskuu 2011

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Franz Lisztin Kristus-oratorio

Mitä hengellistä tarjottavaa Franz Lisztin lähes unohdetulla Kristus-oratoriolla on meille Parsifalin, Zarathustran ja Pasolinin Matteuksen evankeliumin jälkeläisille? Onko kyseessä katolisten dogmien tiukan uskollinen jäljitelmä, vai romanttisen individualistin ristiriitainen uskontunnustus?

Kiinnostusta harvoin kuultu mammuttiteos oli ainakin herättänyt. Kirkko oli täyttynyt yleisöstä kaukaisimpien nurkkien viimeisiä penkkejä myöten. Suuri esittäjäkoneisto oli ahdettu alttarin ympärille niin tiiviisti, että kuoron takarivin salskeat mieslaulajat eivät meinanneet mahtua istumaan pitkien orkesterivälisoittojen aikana. Ja kyllä yleisölläkin riitti istumista tuntikaupalla armottoman kovilla puupenkeillä: Liszt on onnistunut ahtamaan samaan teokseen viisiosaisen jouluoratorion, valittuja paloja Jeesuksen aktiivivuosilta sekä neliosaisen passion. Syntymä ja kuolema saavat perusteellisemman käsittelyn, Jeesuksen toiminta ja puheet jäävät vähemmälle huomiolle. Voisiko tässä olla tulkintaero katolisen ja protestanttisen näkemyksen välillä: katolinen Liszt korostaa Kristuksen universaaliutta sekä tapahtumia ja henkilöitä hänen hahmonsa ympärillä.

Yksi näkökulma teokseen on tutkiskella sitä, miten Liszt on uudelleentulkinnut omalla sävelkielellään vanhoja latinankielisiä kirkollisia tekstejä: ilon Stabat mater ja surun Stabat mater, Pater noster, pääsiäishymni jne. Erityisesti kolmannen osan Stabat mater dolorosa kasvaa solistien ja kuoron voimin lavean lyyriseksi sävelvirraksi, joka koskettaa yhteisöllistä suruhermoa yhtä vahvasti kuin vaikkapa Giuseppe Verdin Messa da Requiem (1874). Kärsimystematiikkaa pohjusti Jaakko Kortekankaan vahvasti tulkitsema Richard Wagnerin Parsifalin (1882) Amfortas-kromatiikkaa ennakoiva aaria ”Tristis est anima mea”. Stabat materin riipaisevan äidinrakkauden haavoja voitelivat Soile Isokosken ja Jenni Carlstedtin sielukkaat äänet.

Yhdistetyt Dominante ja Murtosointu -kuorot saivat useita tilaisuuksia todistaa suvereenia osaamistaan ja nuorekasta iskuvoimaa teoksen laajoissa polyfonisissa jaksoissa.

Oma suosikkini on ennen teoksen loppuhuipennusta kuultava naiskuoron laulama lyhyen tiivis pääsiäishymni ”O filii et filiae”, jonka läpikuultavan kamarimusiikillinen ilmaisu avaa tien 1900-luvulle kohden Schönbergiä ja Weberniä.

Oratorion ensimmäinen osa laajoine orkesteriosuuksineen muistuttaa enemmänkin Hector Berliozin vokaalisinfonioita (Faustin tuomio, Romeo ja Julia) kuin perinteistä oratoriota. Pastoraalimusiikilla käynnistyvä osa huipentuu värikkääseen orkesterifantasiaan ”Kolme kuningasta”, joka orientaalisissa vivahteissaan ennakoi venäläistä balettimusiikkia. Radion sinfoniaorkesteri soitti kautta linjan innoittuneesti Andres Mustosen hellän sallivassa ohjauksessa.

Arvio: Akustiikka kruunasi Mahler-elämyksen

Gustav Mahlerin (1860-1911) viides sinfonia esitettiin tällä viikolla ensimmäistä kertaa Lahdessa. Jukka-Pekka Sarasteen johdolla konsertista kehkeytyi odotetusti spektaakkelimainen tapaus. Jo osien välissä yleisön innostus oli selvästi aistittavissa, ja teoksen päätyttyä täysi sali osoitti suosiota seisaaltaan. Hurjistuneissa ja äänekkäissä aplodeissa välittyi ilmeinen ylpeys kotipaikkakunnan musiikkikulttuurista. Myös Sinfonia Lahden soitosta kuuli, että tämä oli erityinen hetki.

Niin ikään Sibelius-talosta saattoi perjantai-iltana olla ylpeä. Sen korviahellivässä akustiikassa tuntui, että on pyhäinhäväistystä kuunnella tällaisia sinfonioita tietokoneen kaiuttimista. Soinnin rikkaus, väkevyys ja intensiivinen tilan tuntu mahdollistivat teoksen kokemisen sellaisena kuin säveltäjä musiikkinsa tarkoitti: sinfoniassa on koko maailma.

Akustiikka myös voimisti konsertin alkupuoliskolla esitetyn Mozartin Kruunajaiskonserton ja Mahlerin vitosen välille muodostuvaa kontrastia ruokahalua kasvattavalla tavalla: sipsutteleva pianokonsertto oli lattea aperatiivi hiuksianostattavasti kajahtavalle Trauermarschille. Arastelevan konventionaalinen konsertto nro 26 ei kuulu Mozartin parhaimmistoon, ja fortepianoon erikoistunut hollantilaissyntyinen Ronald Brautigam esitti kappaleen kamarimusiikillisen kepeästi ja vähän väsyneesti.

Mahler sävelsi yhdeksän sinfoniaa, kymmenes jäi kesken. Viides on ensimmäinen säveltäjän niin kutsutuista keskikauden sinfonioista. Ensimmäiset neljä olivat (ainakin alun perin) ohjelmallisia, hyödynsivät lauluosuuksia ja ammensivat Wunderhorn-lauluista. Viides, kuudes ja seitsemäs sinfonia ovat puhtaita instrumentaalisävellyksiä ja sävyltään jylhempiä. Mahler halusi säveltää absoluuttista, ”ei-esittävää” musiikkia, mutta hänen erilaisia tekstuureja mosaaiikkimaisesti yhdistelevä äärisubjektiivinen sävelkielensä kantaa aina mukanaan eräänlaista ideaalista konkretiaa, tapahtumia.

Viides sinfonia lukeutuu säveltäjän suosituimpiin teoksiin verrattain helposti omaksuttavan muotonsa ja mahlerilaisittain selkeän dramaturgiansa vuoksi. Kun kaksi ensimmäistä osaa muodostavat yhden kokonaisuuden, saa sinfonia perinteisen neliosaisen rakenteen. Lisäksi teos sisältää jo 1900-luvun alussa hitiksi muodostuneen Adagietton jousille ja harpulle, jonka viimeistään Luchino Visconti teki kuuluisaksi vuoden 1971 elokuvallaan Kuolema Venetsiassa (jossa Thomas Mannin pienoisromaanin kirjailija Aschenbachista on tehty Mahler-hahmo).

Sinfonia Lahden taiteellinen neuvonantaja Saraste johti ilman partituuria suvereenisti ja rohkeasti. Tulkinnan perustana oli voimaperäinen rytmin ja kokonaisrakenteen käsittely, joka loi musiikkiin vastustamatonta imua. Mahlerin hengästyttävän tiheä punos laukkasi eteenpäin rytmikkäällä elinvoimaisuudella. Intensiteettiä korostava metrisyys vaihteli harkitun ja vetoavan ajankäytön kanssa, ja kaiken pohjana oli jäntevä, jykevä basso-osasto, josta rytmikäs hautajaismotiivi kumisi kohtalokkaasti. Hiljaisuuksien ja pysäytysten dramaattinen, dynaaminen käyttö luonnehti Sarasteen asennetta.

Sibelius-talon täyteläisessä akustiikassa teos soi haltioittavan hyvin. Vaskien runsaassa, rapeassa soinnissa dissonanssit repesivät ilmoille kuin taivaallinen valo, ja pehmeän jousiston laaja äänimaailma ulottui hyytävän ihmissmäisestä haamumaiseen uikutukseen. Eriasteiset materiaalit levittäytyivät kerrosteisena, yksityiskohtaisena mattona, jonka voi täysin tavoittaa vain (hyvässä) konserttisalissa. Yksitasoisen lineraaisen kehittelemisen sijaan Mahler kannattelee kaleidoskooppimaisesti useita päällekkäisiä tapahtumia: koraaleja, sotasignaaleja, yliluonnollisia ilmestyksiä. Kollaasimaisuudessaankin kudelma oli jäntevän eheä. Sitä ohjaili tulkinnassa eteenpäin rynnivä tahto, joka perustui tiukkaan rytmilliseen ja dynaamiseen kontrolliin.

Tämä asenne korostui Adagiettossa, jossa kiihkeys sai kaipaamaan pysähtyneisyyttä. Osassa tulisi malttaa leijua paikoillaan, miltei nihiloida etenemisen tuntu. Dynaaminen asenne oli toisaalta hypnoottinen, mutta kapellimestari voisi tässä osassa myös höllätä, antaa musiikin putoilla itsekseen. Tällainen tuntu kehittyikin osan edetessä, kun keskiosan viuluosuudet tihkuivat esiin ajan pysäyttävinä henkäyksinä. Jos muualla sinfoniassa korostui kokonaisuus ja eheys, oli nyt huomio yksittäisessä hetkessä. Tällaista hioutuneisuutta ja viipyilevyyttä olisi voinut olla muissakin osissa; mutta näissä olosuhteissa jäntevä ja dynaaminen ote oli luultavasti paras lähestymistapa. Saumattomuus, raukeus ja detaljisuus ovat myös asioita, jotka vaativat aikaa kehittyäkseen – varsinkin tämän mittakaavan teoksessa.

Konsertti oli esitetty jo torstaina 24.3. Lauantaina 26.3. ohjelma kuultiin vielä Hämeenlinnan Verkatehtaassa, joka Helsingin sanomissa 22.3. raportoidun Aalto-yliopiston toteuttaman akustiikkakokeen mukaan on maamme miellyttävin konserttisali. Sibelius-talo tuli heti Verkatehtaan jälkeen.

Spring Light Chamber Music

Viisipäiväinen kevätfestivaali tarjoaa kamarimusiikin klassikoita ja kansainvälisiä huippuja. Erityisvieraana English Chamber Orchestra. Festivaali järjestetään nyt kolmatta kertaa.

No such thing as silence – Kyle Gann kirjoittaa John Cagen teoksesta 4’33”

Vanha patoko?
Hypätessä sammakon
vesi pulahti.

– Matsuo Basho (1644–1694), suom. Kai Nieminen

Yhdysvaltalaisen säveltäjä, kirjailija, kriitikko ja Bard Collegen sävellyksen ja musiikin historian professori Kyle Gannin (s. 1955) mielestä John Cagen (1912–1992) teoksen 4’33” reseptiossa on kiintoisa ristiriita: samanaikaisesti se on sekä yksi musiikin historian puutteellisimmin ymmärretyistä sävellyksistä että avantgarden parhaiten sisäistettyjä teoksia. Kuuluisa kappale, jota usein erheellisesti nimitetään ”hiljaiseksi”, herättää edelleen samoja kysymyksiä kuin vuonna 1952, jolloin nuori pianisti David Tudor (1926–1996) kantaesitti sen Woodstockissa New Yorkin osavaltiossa. Onko kyse provokaatiosta? Vitsistä? Dadaistisesta performanssista, ajatusleikistä, zeniläisestä harjoitteesta? Johdonmukaisesta seurauksesta siitä, mihin musiikissa oli tultu? Kenties kaikesta tästä, Gann kirjoittaa.

4’33” ei syntynyt tyhjästä. Kirjassaan No such thing as silence (Yale University Press, 2010) Kyle Gann johdattaa lukijan teoksen faktuaalisten ja filosofisten lähtökohtien äärelle ja tarjoaa kiinnostavaa luettavaa kenelle tahansa John Cagen persoonasta, elämästä ja taiteesta kiinnostuneelle. Monet tutut lausahdukset ja anekdootit saavat taustoituksesta lihaa lähestulkoon myyttisten luidensa päälle. Kirjoittana selkeä ja ytimekäs Gann ammentaa kokemuksestaan Village Voice -lehden pitkäaikaisena kriitikkona, nyttemmin myös ahkerana blogistina.

Mööpelimusiikista muzakiin
Cagelle tärkeä musiikillinen vaikuttaja oli Erik Satie (1866–1925), jonka ensisijaisena ansiona hän piti sävellyksen rakenteen ja funktionaalisen harmonian riippuvuussuhteen purkamista. Cagen kannalta ilkikuris-radikaalin Satien merkittäviä taidefilosofisia argumentteja olivat myös sävellykselliset kokeilut kuten Musique d’ameublement ja Vexations: ensin mainittu pohjusti tietä mahdollisuudelle kuunnella äänimaisemaa kokonaisuutena, ei vain tiettyä tästä eristettyä teosta, jälkimmäinen (jonka yhden ensimmäisistä esityksistä Cage myöhemmin järjesti) avasi käsittämättömällä mittakaavallaan ja näennäisellä sisällöttömyydellään korvia äänten uudenlaiselle, ei-narratiiviselle kokemiselle.

Jos historiaa seurataan kronologisesti, esittivät olennaisia ajatuksia musiikillisen ja ylipäänsä taiteellisen materiaalin laajentamisesta seuraavaksi Luigi Russolo (1885–1947) ja Marcel Duchamp (1887–1968). Italialaisen Russolon futuristinen manifesti vuodelta 1913 sisälsi ajatuksen urbaanien ja luonnon äänien käyttökelpoisuudesta musiikillisena aineksena, mistä innoittuneena myös Cage alkoi 1930-luvun lyömäsoitinmusiikissaan käyttää jarrurumpuja ja muita teollisia esineitä soittimina. Dadaistina ja surrealistina parhaiten tunnettu Cagen läheinen ystävä ja shakinpeluukumppani Duchamp taas kohahdutti taidepiirejä pisuaariveistoksellaan mutta vaikutti kenties ennen muuta ajatuksillaan taiteen vastaanottajasta luovan toiminnan aktiivisena ja vastuullisena osapuolena. Kytemään jäivät myös Duchampin 1910-luvun alkupuolella syntyneet, sattumanvaraisuutta hyödyntäneet sävellykset.

Satien profetoimalla huonekalumusiikilla on ilmeinen yhtymäkohta muzak-teollisuuteen. Termi muzak – joka johtuu samannimisestä, edelleen toiminnassa olevasta liikeyrityksestä – herättänee muusikoissa etupäässä kielteisiä mielleyhtymiä, mutta vielä 1930-luvulla (jolloin Wired Radio Inc. aloitti aktiivisen toimintansa) tutkimuksissa todettiin funktionaalisen musiikin muun muassa lisäävän työtehoa ja vähentävän uupumusta repetitiivisissä työtehtävissä. Monet kuitenkin suhtautuivat jo tuolloin epäillen musiikin pakkosyötön turruttavaan vaikutukseen.

Eräänlaisena protestina myös Cage esitti vuonna 1948 idean säveltää teos nimeltä Silent Prayer, jonka kesto olisi standardimittainen 3 tai 4 ½ minuuttia, ja myydä se Muzakille. ”Kappale alkaa yksittäisellä idealla, josta pyrin tekemään yhtä viekoittelevan kuin kukan väristä tai muodosta tai tuoksusta”, Cage suunnitteli Vassar Collegessa pitämällään luennolla. ”Sen loppu lähestyy huomaamattomasti”, jatkui paradoksaalinen visio.

Cage preparoi pianoa.

Arvottamisesta vapaa mieli
Näiden käytännönläheisten vaikutteiden rinnalle on nostettava esiin itämainen filosofia, josta Cage 1940-luvulta lähtien oli enenevässä määrin kiinnostunut. Hän oli alkujaan tutustunut siihen Ananda K. Coomaraswamyn (1877–1947) tekstien myötä: duchamplaisittain ei tämän mielestä esimerkiksi taiteella ja käsityöllä ollut eroa, ei myöskään taiteilijalla ja ”tavallisella” ihmisellä. Samoihin aikoihin, kun Cage tutustui Coomaraswamyn ajatuksiin hän myös perusti eräänlaisen idän ja lännen musiikkien opintopiirin New Yorkiin saapuneen intialaisen Gita Sarabhain (1922–2011) kanssa. Sarabhailta hän tiedusteli, mitä tälle oli musiikin tarkoituksesta opetettu: vastaus oli ”mielen kirkastaminen ja hiljentäminen” ja sitä myötä sen ”asettaminen alttiiksi jumalallisille vaikutuksille”. Tämä katsantokanta yhdistyneenä rasoihin eli ”pysyviin tunnetiloihin” konkretisoi Coomaraswamylta saadut vaikutteet teoksiin Sonatas and Interludes preparoidulle pianolle sekä String Quartet in Four Parts.

Mielen hiljentäminen istui Cagen elämänkatsomukseen, jonka kenties tärkeimmäksi rakennuspilariksi tuli zen-buddhalaisuus. Säveltäjä oli lukenut tästä uskonnon ja filosofian välimuodosta alun perin Aldous Huxleyn (1894–1963) kirjasta The Perennial Philosophy (1945), jossa kirjailija esittää kaikkien maailmanuskontojen jakavan saman universaalin totuuden. Zen opettaa todellisuuden, jota havainnoimme ja lokeroimme, olevan kuvitelmaa: itse asiassa elämä ja kuolema, kärsimys ja ilo, hyvä ja paha (ja miksei myös ääni ja hiljaisuus) ovat sama asia.

Länsimaissa oli kytemässä valtava kiinnostus zeniläisyyttä kohtaan, erityisesti Eugen Herrigelin kirjan Zen ja jousella ampumisen taito suosion siivittämänä. Aatteen popularisointia jatkoi New Yorkiin saapunut Daisetz T. Suzuki (1870–1966) luennoimalla aiheesta Columbia-yliopistolla. Luentoja seurannut Cage korosti myöhemmin Suzukin opetusten ja persoonan vaikutusta elämäänsä ja totesi menneensä aina kun mahdollista ”suoraan toimitusjohtajan puheille”: sävellystä hän opiskeli Arnold Schönbergin, zeniä Suzukin johdolla.

Zeniläiset harjoitteet
Zenin opiskelu perustuu paradokseihin, ja keskeisiä ovat muun muassa koanin, haikun ja zazenin käsitteet. Koan on eräänlainen arvoitus, kuten esimerkiksi: mikä ääni kuuluu, jos taputtaa yhdellä kädellä? Koanin tarkoitus on tehdä merkityksettömäksi oppilaan egokeskeinen, älyllisyyden varaan rakentuva pohdiskelu ja saada hänet oivaltamaan asioita intuitiivisesti. Toinen keskeinen ”opinkappale” on aistinvaraisuutta ja konkretiaa tavoittelevat haiku-runot. Haikuja englanniksi kääntänyt R.H. Blyth kirjoittaa, että ”siinä missä mystikko näkee mittaamattoman näennäisen triviaalissa asiassa, zenin harjoittaja näkee asian itsessään”. Kolmas tärkeä harjoite on zazen eli istumameditaatio, jossa pyritään luopumaan mielen normaalisti kuormittavista, tarpeettomista ajatuksista ja keskittymään hengittämiseen sekä aistillisiin vaikutelmiin.

Kyle Gann pitää 4’33”:n ja zenin yhteyttä ilmeisenä: teoksessa fysikaalinen todellisuus on välittömällä tavalla koko ajan läsnä, ja kuultavissa nimen omaan ”asia itsessään” eli kulloinenkin äänimaisema. Kuulija houkutellaan luopumaan turhista odotuksista ja suorittamaan eräänlainen zazen-harjoite.

Onko hiljaisuutta olemassa?
Nykyhetkeen havahtumista tapahtui myös erittäin konkreettisella tasolla. 50-luvun alussa Cage vieraili Harvardin yliopiston psykoakustiikan laboratorion kaiuttomassa huoneessa ja havaitsi kahden staattisen äänen rikkovan hiljaisuuden, joista yksi oli korkea, toinen matala. Laboratorion tutkijat selittivät nämä äänet keskushermoston ja verenkierron synnyttämiksi. Gann esittää kiinnostavaa lähdekritiikkiä säveltäjä Peter Genan kyseenalaistettua näiden äänien esiintymisen todellisuudessa, ja esitettyä Cagen kenties kärsineen lievästä tinnituksesta ja verenkierron häiriöistä. Oli niin tai näin, voi tällaisia oireita esiintyä yhdellä jos toisellakin; toisaalta edellytettiin erityisen hiljainen tila, jossa tällaiset meluun hukkuvat äänet saatiin kuuluville.

Robert Rauschenberg ja yksi valkoisista maalauksista.

Jottemme jäisi jälkeen…
Jos Cage vielä kaiken tämän jälkeen tarvitsi rohkaisua teoksensa tekemiseen, sai hän kenties lopullisen sysäyksen Robert Rauschenbergin vuonna 1951 maalaamasta sarjasta kokonaan valkoisia tauluja. Maalaukset olivat eräänlainen vastareaktio abstraktille ekspressionismille ”poistaen yhtälöstä eleen ja kieltäen mahdollisuuden narratiiviin ja ulkopuolisiin viittauksiin”, Guggenheim-museon näyttelykatalogin mukaan. Cage piti ystävänsä töitä ”valojen, varjojen ja hiukkasten alustoina”, joille – duchamplaisittain jälleen – katsojan varjo saattoi luoda merkityksellisiä hahmoja. Hän koki Rauschenbergin antaneen luvan säveltää 4’33”:n, ja toisti itselleen: ”On pakko – muutoin jäämme jälkeen, musiikki jää jälkeen.”

I Ching ja synteesi
Cage piti tärkeänä, että radikaalista lähtöasetelmastaan huolimatta teos piti tunnontarkasti ”säveltää”. Teoksen aiheuttamaa hämmennystä lienee aikojen saatossa lisännyt neljästä erilaisesta nuotinnuksesta parhaiten tunnettu ja käytetyin: Edition Petersin julkaisema nuottilehti, jolla koneella kirjoitettuna on symbolit I, II ja III ja niiden alla teksti tacet. Teoksen esittäjien kannattaa kuitenkin alkuperäisiin graafisiin versioihin, joissa sävellyksellinen prosessi näkyy eksplisiittisemmin.

Säveltäminen onnistui Cagen tutustuttua ikivanhaan kiinalaiseen ennustusmenetelmään I Chingiin, jota hän miltei välittömästi ryhtyi metodologisesti soveltamaan, ensimmäiseksi jättimäisessä pianokappaleessaan Music of Changes. Siinä sattumanvaraisuus määrää äänen korkeudet, ja niiden kestot ja dynamiikat sekä tempomuutokset ja musiikin tiheyden. Samalla menetelmällä sävellettiin myös 4’33”, mutta nuottien sijaan teoksen kolmessa osassa tuli olla vain taukoja, joiden yhteenlasketut kestot määrittelivät koko teoksen mitan.

Kuten monet muutkin sävellykset, myös 4’33” on taiteellisten visioiden, elämänkatsomuksen ja -kokemuksen hitaasti kypsynyt synteesi. Gannin mielestä kommentaarina muzakiin teos olisi ollut negaatio, tarpeettoman musiikin poistaminen, kun taas zen tarjosi mahdollisuuden positiiviseen, holistisempaan näkökulmaan. I Chingistä Cage sai menetelmän, Rauschenbergiltä lopullisen kannustuksen.

Lähes kuusikymmentä vuotta myöhemmin eivät teoksen herättämät kysymykset ole vähentyneet, pikemminkin päinvastoin, uusien sukupolvien provosoituessa ja tyytyessä usein pitämään 4’33”:a helppoheikkimäisenä heittona. Toisaalta se, että teos jatkuvasti on keskustelun kohteena, todistaa sen merkityksen puolesta, ja Kyle Gannin kirja auttaa keskustelemaan aiheesta paremmin.

Arvio: Kansanmusiikillisuuden merkityksistä

Béla Bartók

Sinfonia Lahden kevätfestivaalin teemana oli tänä vuonna kansanmusiikki. Kolmen konsertin sarjassa kuultiin pelimannimusiikkia ja kansansävytteistä kamariorkesterimusiikkia. Päätöskonsertti tarjosi kiinnostavan mahdollisuuden tarkkailla kansanmusiikin roolia eri säveltäjien tuotannossa, kun ohjelmassa oli Béla Bartókin ja Witold Lutos?awskin musiikkia.

Kun puhutaan kansanmusiikkivaikutteista klassisessa repertuaarissa, Bartók on sivuuttamaton. Bartókin tieteellinen ja isänmaallinen kiinnostus kansanmusiikkiin oli tunnetusti intohimoista. Zoltán Kodályn kanssa Bartók keräsi kansansävelmiä Unkarista ja sen lähialueilta, jopa Turkista ja  Pohjois-Afrikasta. Hän ihaili kansanmusiikin alkuperäisyyttä ja alkuvoimaisuutta. Kansanmusiikillisuus onkin aivan oleellinen osa hänen musiikkiaan niin sävellysteknisesti kuin ideatasollakin.

Suosittu Romanialaisia kansantansseja (1915) kuuluu Bartókin tuotannon siihen osaan, jota voidaan pitää kansanmusiikin suorana sovittamisena. Hehkuvia värejä ja särmikkäitä rytmejä sädehtivät pikku tanssit vaihtelivat tunnelmiltaan villistä itämaisen maagiseen. Niin raikkaasti ja eloisasti kuin Sinfonia Lahti soittikin, olisi kontrasteja ja partituurin huokuvaa juurevaa sähköisyyttä kenties saatu vielä paremmin esiin kapellimestarin kanssa. Jaakko Kuusisto pyöräytti aina tanssikoneen tarmokkaasti käyntiin voimakkain kädenliikkein, mikä ei kuitenkaan aivan riittänyt pitämään energiaa yllä kunkin osan loppuun asti.

Sen sijaan Mozartin klarinettikonsertto rullasi alusta alkaen nautittavasti ilman kapellimestariakin. Mozartin vain hieman ennen kuolemaansa säveltämä sulokas ja elegisen hillitty konsertto virtaili notkeasti karakterisoituna ja lempeänä. Eeva Mäenluoman tulkinta oli pehmeän elegantti mutta melko yllätyksetön.

Bartókille kansanmusiikki merkitsi idylliä ja ihannetta, kun se Witold Lutos?awskille oli painostavan totalitaarisen yhteiskunnan käyttämä ase. Lutos?awski joutui kirjoittamaan kansanomaisilla vaikutteilla höystettyä perinteisen post-tonaalista musiikkia vastatakseen stalinistisen ajan sosiaalisen realismin ohjelmaa ja saadakseen teoksiaan julki. Stalinin kuoltua vuonna 1953 ilmapiiri kuitenkin hieman vapautui. Orkesterikonserton (1954) ja Tanssipreludien (1955) jälkeen Lutos?awski jätti kansanmusiikin, jonka hän kertoi olleen itselleen yhdentekevää, ja alkoi kehittää sävellystekniikkaansa voimakkaasti avantgardistisempaan suuntaan.

Harvoin kuultu Tanssipreludeja oli näin ollen kiinnostava katsaus Lutos?awskin varhaisempaan tuotantoon, johon yhteiskunnalliset rajoitteet ovat painaneet leimansa. Teos rakentuu vähäeleisistä melodialinjoista, joita erilaiset sointipinnat, rytmikuviot ja erikoistehosteet hellästi taittavat. Viisi miniatyyritanssia viehättivät siroudessaan ja elegantin humoristisissa lopetuksissaan, mutta eivät säväyttäneet merkittävästi; Lutos?awski oli jo tätä säveltäessään jättänyt vaiheen taakseen. Säveltäjä kuvaakin Tanssipreludeja ”jäähyväisiksi kansanmusiikille.” Mäenluoman klarinetti soi teoksen solistina tunnelmaan sopivan unelmoivasti.

Mitä kansanmusiikillisuus musiikissa itse asiassa tarkoittaa? Kun edetään kyllin tyyliteltyihin muotoihin, kansanomaisuus tiivistyy jonkinlaiseksi arkkityyppiseksi melodiikaksi, kollektiiviseksi tuttuudeksi. Se saa syvempiä ja jopa arvottavia kaikuja. Neuvostoajan taiteessa kansanomaisuus oli valjastettu sosialististen ihanteiden palvelemiseen, jolloin se muuttui monille valheellisuuden ilmentäjäksi. Kansanomaisuus tuo kuitenkin usein mukanaan myös tanssillisuuden tuomaa konkretiaa ja ilmavuutta, luonnollisuutta sekä viattomuutta.

Tämä tyylitellympi kansanomaisuus näkyy Bartókin Divertimentossa, joka valmistui aivan toisen maailmansodan alla. Teos on syvällisyydessään ja monitahoisuudessaan kaikkea muuta kuin kepeä huvittelukappale. Solistien konsertoiva käyttö luo ensimmäisen osan sisälle kipeitä jännitteitä, jotka orkesteri rakensi kiihkeiksi ja hyytäviksi. Hitaan osan painajaismainen nokturno muodostui  vastakkaisten voimien aavemaiseksi sointikentäksi, jota kovin teki mieli tulkita sävellysajankohdan tilanteen heijastumaksi: vainoavat basso-ostinatot,  jousien kirkaisut ja sumuiset kummitusäänet ympäröivät kirkasvärisempiä saarekkeita. Finaali ryöppysi jälleen ihastuneita kansantanssisävelmiä, joissa Sinfonia Lahden parhaimmat ominaisuudet, valoisa sointi ja rapea energisyys, tulivat innostavasti esiin.

Finaalin loppupuolella kansanmusiikilliset motiivit jauhautuivat uhmakkaaksi konemaiseksi myllyksi, monitulkintaiset elementit törmäilivät vastakkain rikkaassa ja eksperssivisessä kudelmassa. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin kansanomaisten aiheiden eloisuus ja viattomuus, jonkinlainen arjen perustunteiden teeskentelmätön kuva, joka tuntui edustavan toivoa suursodan edellä.