Amfion pro musica classica

Category Archives: Konsertit

”Idän Paganini” Mengla Huang tähdittää kiinalaisen uudenvuoden konserttia Turussa ja Helsingissä

Huang Mengla. Kuva © Fan Xin

Huang Mengla. Kuva © Fan Xin

Tianyi Lu. Kuva © Antony Potts

Tianyi Lu. Kuva © Antony Potts

Kiinalaishuiput viulisti Mengla Huang ja kapellimestari Tianyi Lu tuovat Turkuun kiinalaista uuttavuotta juhlistavan ohjelmiston. Turun filharmonisen orkesterin konserteissa torstaina ja perjantaina 23.–24.1. kuullaan Suomen ensiesityksinä Huang Ruon teos Folk Songs sekä He Zhanhao ja Chen Gangin Butterfly Lovers´ Violin Concerto. Ilta päättyy Antonín Dvořákin sinfoniaan ”Uudesta maailmasta”.

Mengla Huang ja Turun filharmoninen orkesteri esittävät saman ohjelmiston myös Helsingissä, Finlandia-talossa maanantaina 27.1. klo 19. Konsertin johtaa Lü Jia, Kiinan kansallisteatterin sekä Macau Orchestran ylikapellimestari. Sinfoniakonsertti on omistettu Suomen ja Kiinan välisen ystävyyden 70. juhlavuodelle.

Huang Ruo hyödyntää musiikissaan kiinalaista musiikkiperintöä. Folk Songs on San Franciscon sinfoniaorkesterin tilaus kiinalaisen uudenvuoden konserttiinsa 2012, ja teoksessa kuullaan Kiinan tunnetuimpiin kuuluvia sävelmiä maan eri osista. He Zhanhao ja Chen Gangin Butterfly Lovers´ Violin Concerto kuuluu kiinalaisen orkesterimusiikin klassikoihin. Teoksen pohjalla on Romeon ja Julian veroinen traaginen rakkaustarina. Konsertit päättävä Antonín Dvořákin 9. sinfonia ”Uudesta maailmasta” on kuultu TFO:n konsertissa edellisen kerran vuonna 2016.

Mengla Huang voitti 49. kansainvälisen Paganini-viulukilpailun 22-vuotiaana, ja on yksi maailman aktiivisimmista viulisteista. Hän on lisäksi saanut Renato De Barbieri Memorial -palkinnon parhaasta Niccolò Paganinin kapriisien tulkinnasta sekä Mario Ruminelli Memorial -palkinnon voittamassaan Paganini-kilpailussa. Saavutustensa takia Mengla Huang tunnetaan ”Idän Paganinina”. Hän on tehnyt kiertueita muun muassa Baselin sinfoniaorkesterin, NHK:n sinfoniaorkesterin, Dresdenin Staatskapellen, Tšekin filharmonisen orkesterin, Meksikon kansallisen sinfoniaorkesterin ja monien muiden kansainvälisten huippuorkestereiden kanssa saavuttaen menestystä niin Kiinassa, Japanissa kuin Euroopassakin.

Tianyi Lu on Walesin kansallisoopperassa Cardiffissa naiskapellimestari-residenssitaiteilijana. Tehtävässään hän johtaa Bizet´n Carmenin esityksiä vuoden 2020 aikana. Lu on lisäksi Iso-Britannian St. Woolos Sinfonian pääkapellimestari, ja joulukuuhun 2019 asti hän toimi Melbournen sinfoniaorkesterin apulaiskapellimestarina. Kaudella 2019–20 Lu debytoi Skotlannin kuninkaallisen kansallisorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin, Turun filharmonisen orkesterin, Lapin kamariorkesterin, Seattlen sinfoniaorkesterin, Singaporen sinfoniaorkesterin sekä Dunedinin ja Christchurchin sinfoniaorkestereiden kanssa.

arvio: Berliozin syövereissä Linnun johdolla (RSO 17.1.)

Berlioz johtaa  Faustia Pietarissa , 1867

Berlioz johtaa Faustia Pietarissa , 1867

Berlioz on kiehtovalla tavalla mielipiteitä jakava säveltäjä. Musiikin historiassa hänen asemansa on selvä: hänen teostensa vaikutusarvo ja esteettinen arvo ovat kaksi eri asiaa. La Damnation de Faust samoin kuin Symphonie phantastique ovat avainteoksia eurooppalaisen taidemusiikin historiassa. Nimittäin niiden orkestraatio on uniikki tapaus ja antoi vahvat impulssit aikanaan niin ranskalaiseen kuin venäläiseen musiikkiin ja itse Richard Wagneriin. Mutta saksalaisessa maailmassa kiertää wieniläinen kasku: mitä jää jäljelle jos ottaa Berliozilta pois orkesterin? Kehno harmonia (Mahlerin suhteen vitsi jatkuu: häneltä ei jää mitään).

Faustin tuomiossa on toki luovaa myös sen erikoinen laji. Sitä ajattelee pitkin iltaa, että onko tämä jonkinlaista oopperaa konserttiversiona. Vai oratoriota vai kantaattia? Ei mitään niistä. Berliozin oma genre-määritelmä oli legende dramatique. Ei sellaista lajia ollut olemassakaan aiemmin (tietääkseni). Legenda? Se on folkloren mukaan tarina, joka kertoo joka erittäin hyvän tai erittäin pahan henkilön tarinan. Sopii Faustiin. Dramaattinen? Ilman muuta, ihan äärimmilleen. Lopussa tukka nousee kuulijalta melkein pystyyn kun ratsain kiidetään kohti helvetin kauhuja. Miten paljon tästä periytyikään Wagnerille. Matka Niebelheimiin Rheingoldissa, lohikäärmeen musiikki. Ja ennen kaikkea uskomaton orkestraalinen loisto. Wagner kertoo Mein Lebenissään kun hän kohtasi Berliozin Pariisissa 1840-luvulla. Hän ei kuullut Faustia – se ei ollut vielä valmis – vaan Romeon ja Julian, mutta se mitä hän lausuu siitä, pätee tähänkin: ”Mahtava ja taiturimainen orkesteriosuus suorastaan tyrmäsi minut – en ollut voinut aavistaa sellaista olevan olemassakaan. Fantastinen uskallus ja ankara täsmällisyys, rohkeasti yhdistyneinä… epäilemättä tunsin itseni tuohon aikaa mitättömäksi oppipojaksi Berliozin rinnalla.” (Elämäni, s. 197.) Aika vilpittömästi sanottu. Mutta samaan aikaan hän myönsi, että ”… suurenmoisen taiteilijajuonteen rinnalla en koskaan päässyt eroon merkillisestä syvästä ja vakavasta arkuudesta tämän ilmiön edessä. Minulle jäi vieraudentunne… Berliozin suurimat teokset veivät minut toisinaan täysin mukaansa ja toisinaan taas tuntuivat vastenmielisiltä, jopa pitkästyttäviltä.”

Jälkimmäistä tunnetta en kokenut Faustissa kuin hetkittäin alkupuolella. Musiikki on sinänsä sekoitus monia eri lajeja, mutta taitavasti hajautettuina. On paljon opera seriaa kuoroineen ja baletteineen ja hetkittäin tekee mieli aplodeerata kesken aivan kuin italialaisessa numero-opperassa. Berlioz laittoi muutamia loistavimpia hittisävelmiään tähän teokseen. Itseasiassa marche hongroise eli Rakoczy-marssin sovitus kuultiin jo ennen koko teosta 1846 Unkarissa Pécsissä, missä se aiheutti niin valtavan patrioottisen innostuksen, että yleisön melu peitti jopa lopun ’kanuunan’ pamahdukset.

Berlioz mukaili Goethen/Nervalin Faustia niin, että sijoitti jopa alun juuri Unkariin. Sylfidien menuetti on toinen kohtaus, joka taas haltioitti Venäjällä Pietarissa keisarillisen yleisön täysin. Kun Berlioz matkasi sinne Faustin epäonnistuneen Pariisin esityksen jälkeen, sai hän ruhtinaallisen korvauksen. On ehkä hyvä tietää, ettei Pariisin esitys tehnyt mitään vaikutusta sikäläiseen yleisöön. Berlioz loukkantui täydellisestä piittaamattomuudesta ja kärsi suuren taloudellisen tapppion. Sen sijaan Venäjän kiertue 1847, jossa esitettiin Faustin kahta ensimmäistä näytöstä, oli täyttä juhlaa ja tuotti myös voittoa. Tätä on kuvattu loistavasti Jean-Louis Barraultin hienossa säveltäjäelokuvassa Symphonie phantastique, jossa ohjaaja itse näyttelee vakuuttavasti Berliozia. Nähdään mammuttiorkesteri Pietarissa, jota johtaa Berlioz ja neljä apulaiskapellimestaria samaan aikaan eri puolilla salia.

Saksalaisten suuri unelma: saksalaisen säveltäjän ooppera Faustista ei koskaan toteutunut, mutta saatiin nyt sentään ranskalaisen Faustin tuomio.

Muita hittejä kuin Rakoczy-marssi – jossa nyt yleisö ei sentään rupea taputtamaan käsiään kuten Radetzky-marssin kanssa Wienissä – on Margueriten aaria D’amour l’ardente flamme, Consume mes beaux jours teoksen lopulla. Upeasti kaartuva melodia ja dialogi englannintorven kanssa. Siinä toteutui täsmälleen, mitä Berlioz sanoo tästä soittimesta instrumentaation oppikirjassaan: se oli omiaan elvyttämään menneisyyden helliä ja unenomaisia muistoja ja tapahtumia. Sibelius lainasi tämän käytännön suoraan Tuonelan joutseneensa. Mefisto on roolina dramaattinen, äänekäs ja eleellinen ja suorastaan groteski; Faust on lyyrinen ’Obermann’ (de Senancour) tai Werther-tyyppi. Oikeat laulajat oli valittu: itävaltalainen Florian Boesch Mefistoksi ja amerikkalaien John Irvin Faustiksi. Jälkimmäinen oli sopivalla tavalla melko koruton, mutta hänen korkeasävyinen tenorinsa kohosi aina tarvittaessa orkesterin yli. Ranskalaisen tekstin ääntämisessä jouduin kyllä turvautumaan käsiohjelmaan, johon oli onneksi painettu sanat myös ranskaksi.

Tuija Knihtilä oli volyymiltaan valtaisa ja dramaattinen, alttoon vivahtava sopraano, erittäin sovelias Margueritelle kirjoitettuun melko laveaan satsiin. Markus Suihkonen oli myös oma karaktäärinsä äänellisenä kontrastina Faustille ja Mefistolle. Kuoro tai kuorot ovat tässä teoksessa keskeisiä. Ne joutuvat venymään kirkollisen kirkastuneesta vokaalityylistä äärimmäisen dramattiseen infernaaliseen ulvontaan. Berlioz ei arvostanut kontrapunktia ja siksi fuugakin on tässä teoksessa parodia. Tämän asenteen omaksuivat sitten venäläiset säveltäjät, jotka ihailivat Berliozia varauksetta toisin kuin Wagneria. Kuorot, Musiikkitalon, YL ja Kansallisoopperan lapsikuoro oli erinomaisesti valmennettu kiitos Jani Sivénin, Pasi Hyökin ja Marge Mehilanen. Koko valtavan koneiston piti koossa suurella innoituksella Hannu Lintu, tämä oli hänen temperamentilleen ja hieman purevalle älyllisyydelleen erinomainen kenttä. Rakoczy-marssin lopputahteja olisin perinteisesti hieman hidastanut efektin lisäämiseksi.

Faustin tuomio on järisyttävä kokemus, joka päättyy kirkastumiseen. Goethen Faust I on tragedia. Joskin Goethe lisäsi loppuun äänen: Gerettet! Pelastettu! … kun Faustin kohtalo näytti jo varmalta.

– Eero Tarasti

Hector Berlioz 1864/1994 Mémoires. Présentés et annotés par Pierre Citron. Paris: Flammarion.
Richard Wagner 2002 Elämäni (Mein Leben). Suom. Saila Luoma. Turku: Faros.

Konsertti-ilta ranskalaisten mestareiden parissa 28.1.

Anu Komsi. Kuva © Suomen Kansallisooppera.

Anu Komsi. Kuva © Suomen Kansallisooppera.

Kapellimestari Patrick Fournillier toimii Kansallisoopperan päävierailijana ja johtaa suuren osan ohjelmiston oopperaklassikoista. Nyt Fournillierin tyyliin pääsee tutustumaan Avec Patrick -konsertissa, jonka sopraanosolistina esiintyy Anu Komsi. Ranskalaiset teokset kuullaan Kansallisoopperan orkesterin ja kuoron tulkitsemina.

Kansallisoopperan tammikuisessa konsertissa kuullaan kolme 1900-luvun ranskalaista merkkiteosta. Konsertin aloittaa Gabriel Faurén sarja Pelléas ja MélisandeMaeterlinckin salaperäinen näytelmä innoitti monia säveltäjiä Sibeliusta myöten, mutta Fauré oli sen ensimmäinen musiikillinen tulkitsija. Toisena numerona kuullaan harvoin Suomessa esitetty Albert Roussellin vuonna 1930 valmistunut kolmas sinfonia. Värikäs ja rytmikäs teos on säveltäjänsä suosituimpia ja sitä pidetään yhtenä tärkeimmistä ranskalaisista sinfonioista.

Konsertin päättää kuorolle, orkesterille ja sopraanolle sävelletty Gloria, jossa Francis Poulenc yhdistää vaikuttavasti vakavia ja kevyitä sävyjä. Glorian solistina säteilee monipuolinen sopraano Anu Komsi, jonka ohjelmisto ulottuu renessanssista proge-jazzin kautta tuoreimpaan nykymusiikkiin ja yli 60 oopperaroolin repertoaariin.

”Yleisesti ajatellaan ranskalaisen musiikin olevan kevyttä, kuulasta ja hilpeääkin; jotain sellaista, jossa ei ole väkivaltaa tai rajuutta. Mutta me osaamme olla rajuja, myös musiikissa. Onhan Ranskassa tehty jopa vallankumouksia! Siispä ideani on tarjota kolme erilaista teosta, jotka päästävät oikeuksiinsa ranskalaisen musiikin koko kirjossaan,” Fournillier kuvailee.

Patrick Fournillier on tehnyt pitkän uran ylikapellimestarina Saint-Étiennen oopperassa, jossa hän on johtanut etenkin ranskalaista ja italialaista repertuaaria. Fournillier vierailee säännöllisesti maailman johtavissa oopperataloissa, kuten Baijerin valtionoopperassa, New Yorkin Metropolitanissa, Venetsian La Fenicessä ja Dresdenin Semperoperassa sekä Salzburgin musiikkijuhlien, Maggio Musicale Fiorentinon ja Ravennan festivaalin kaltaisissa tapahtumissa.

arvio: Mare ja hänen poikansa Helsingin Oopperayhdistyksen tuotantona. Ensi-ilta Aleksanterin teatterissa 10.1.2020

1. Mare ja hänen poikansa by Avril Styrman

Oopperan otsikko on sopivasti kaksiselitteinen, sillä se viittaa joko Maren viimeiseen poikaan Imantiin kaikkiaan seitsemästä, joista kuusi oli jo kuollut saksalaisten ritarien sodissa, tai sitten vain Imantiin. Jo Aino Kallaksen libreton pohjana ollut draama on vaikuttava kuin antiikin tragedia, kuin jokin Antigone, Elektra tai Oidipus: Maren kohtalo etenee vääjäämättä hänen luonteensa ja tapahtumien pakon ajamana. Näytelmästä tulee todella vavahduttava, kun siihen tulee mukaan Tauno Pylkkäsen musiikki.

Pylkkästä ei ole paljoa tutkittu, on vain yksi ansiokas gradu Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, Jussi-Pekka Aukian vuodelta 1988. Säveltäjä olisi kyllä väitöskirjan arvoinen. Kuten Aukia toteaa, aikalaiset sortuivat hänen musiikkinsa kuvauksissa kliseisiin. ’Pohjolan Puccini’ oli erään ruotsalaisen kriitikon keksintöä ja levisi pian yleisleimaksi – aivan kuin toista Taunoa eli Marttista kutsuttiin aina vaan Hämeenlinnan shamaaniksi. Musiikista sanottiin, että se on vuolasta. Pylkkäseen oli tehnyt vaikutuksen, kun hän oli kuullut Helsingissä Armas Launiksen Kullervon, jossa on todella puccinilainen ’hitti’, Kullervon äidin kehtolaulu. Pylkkänen ei kirjoittanut mitään vastaavaa, vaikka koko teos on sangen laulullista. Tietenkin lajiperinteen kannalta tämä on likellä italialaista verismiä, mutta yhtä lailla jotain Shostakovitshin Katerina Ismailovaa.

Lähes kaikki Pylkkäsen oopperat ovat juoneltaan ja musiikiltaan synkkiä. Maren pelottavuuden selittää osittain sen säveltäminen sota-aikana, ensi-ilta oli 1945. Ruumiita ja hautaamista oli nähty ja koettu. Professori Martti Turtola yleisöstä kertoi, että kun Kallaksen näytelmää yritettiin esittää Virossa ennen sotaa se kiellettiin epäisänmaallisena. Eihän virolainen nainen voinut pettää omaa kansaansa.

Joka tapauksessa Maren saaminen lavalle uudestaan nyt 75 vuotta sen ensi-illan jälkeen on suuressa määrin Helsingin oopperayhdistyksen perustajan ja puheenjohtajan ja pääroolin laulaneen Tero Halosen ansiota. Hänen käsialaansa on myös poikkeuksellisen informatiivinen käsiohjelma.

Se että Viron historian traaginen kansannousu 1343, ns. Jyrinyön kapina Liivinmaalla saksalaista kalparitarikuntaa vastaan on Ville Saukkosen ohjauksessa siirretty vuoteen 1940, on monessa mielessä perusteltua. Kun tarkemmin ajattelee, ensi alkuun katsoja tietysti huomaa libreton ristiriidan nykyajan kanssa. Ajallinen siirto kuitenkin tavallaan ’universalisoi’ koko tragedian, se voi tapahtua missä vain, missä pieni kansa nousee sortajaa vasstaan. Ville Saukkosen ohjaajan tietä on jännittävää seurata, sillä hän yllättää aina. Hänethän on tunnettu lähinnä postmodernin leikittelevästä otteestaan, mutta Mare on ehdottoman seriöösi ja hienosti punnittu, mukaansatempaava ja traagisuudessaan pysäyttävä tuote. Ainoa Regietheater-tyyppinen lisäys on ’haamujen’ tuominen lavalle, mutta ne selittyvät kyllä virolaisen kansanuskomuksen inkarnaationa, ts. mm. luulona, että Tuomaan päivänä eli 21.12. tapahtuu aina jotain kauheaa. Maren kuolleet kuusi poikaa ovat myös läsnä aaveina. Vastakohtana muu ohjaus on stanislavskilaista realismia. Tässä oopperassa toteutuu muutenkin teatterimaisuus Lotmanin käsitteen mielessä.

4. Mare ja hänen poikansa by Avril Styrman

Ohjaajan työhön kuuluvat myös roolivalinnat; niissä Saukkosella on ollut onnea. Maren jättimäisen laulu-urakan ja vahvan roolin vei läpi Marjatta Airas täysin suvereenisti. Laulullisesti siihen sisältyy erittäin vaikeita kohtia. Imantin roolissa Tero Halosen oopperalaulajan ura jatkuu vakuuttavasti, hän eläytyi 19-vuotiaan nuorukaisen osaansa hienosti ja oivaltavasti, ironisia understatementejä myöten. Viljannin linnan komtuurin osaan Henri Tikkanen oli juuri oikea: hänessä oli äänellistä loistokkuutta ja arvovaltaa, roolissaan sopivan ylimielinen. Erittäin vaikuttavasti esiintyi jälleen kokenut Esa Ruuttunen Mangon vanhan miehen keppiroolissa; hänen surullinen tehtävänsä oli vastaanottaa näytelmän synkkiä viestejä. Leikarina Alexandre Goncharov Dias on myös positiivisesti mainittava.

Pylkkänen osasi historiallisen oopperan genren, johon kuuluu tietenkin obligatorinen juomistanssikohtaus. Neuvostoarmeijan humalaista sotaväkeä markeerasi Mezzoforte-kuoro Riku Laurikan oivasti valmentamana. Tanssijat kaikki virtuooseja. Lavastuksessa käytettiin tehokkaasti niukkoja resursseja. Saukkonen osaa saada vähästä näyttävää eräänlaisena arte poverana. Tietenkin olennaista oli lavastajan ja puvustajan eli Reeta Tuoresmäen, maskeeraajan Sini Silfvenius-Bartin ja valosuunnittelijan Tuittu Teivaisen panos.

Yleisön joukossa oli runsaasti Helsingin sivistyneistöä ja musiikkiväkeä. Kuulin monen sanovan, että tämä pitäisi nyt tietenkin viedä Viroon, onhan Aino Kallas myös heidän kirjailijattarensa ja koko oopperan aihe heidän, tosin surullista, historiaansa.

– Eero Tarasti (teksti); Avril Styrman (kuvat)

R. Straussin Ariadne auf Naxos ensi-illassa kansallisoopperassa

Miina-Liisa Värelä. Kuva © Ville Paul Paasimaa

Miina-Liisa Värelä. Kuva © Ville Paul Paasimaa

”Tämän tuotannon nähdäkseen kannattaa ylittää mantereita ja valtameriä”, kirjoitti Opera Today Ariadne auf Naxos -oopperan Aix-en-Provencen ensi-illan jälkeen 2018. Teos saa ensi-iltansa Kansallisoopperassa 24.1.2020, ja Ariadnen roolissa säteilee maailmalla ylistetty sopraano Miina-Liisa Värelä.

Wienin rikkain mies on kutsunut juhliinsa esiintymään oopperaseurueen, jonka on määrä esittää ooppera Ariadnesta Naxos-saarella. Lisäksi juhlissa pitäisi esiintyä myös commedia dell’arte -ryhmä. Seurueet alkavat kiistellä siitä, kuka saa esiintyä ensin. Kiista päättyy, kun hovimestari tulee paikalle ja ilmoittaa: jotta juhlat huipentava ilotulitus voitaisiin aloittaa tasan klo 21, komediaa ei ehditä esittää oopperan jälkeen eikä ennen sitä. Sen vuoksi commedia dell’arte -seurue ja oopperaseurue saavat esiintyä samaan aikaan. Alkaa vakavan oopperan ja hilpeän komedian välinen taistelu.

Ruusuritarilla aikansa johtavaksi oopperasäveltäjäksi kohonnut Richard Strauss halusi kokeilla jotain aivan uutta. Hän sävelsi musiikin näytelmään Porvari aatelismiehenä, ja näytelmän loppuun esitettäväksi hän teki oopperan Ariadne. Yleisö ei kuitenkaan ottanut teosta omakseen.

Vuolaasti soiva musiikki oli loppujen lopuksi niin hienoa, että Strauss ja libretisti Hugo von Hofmannsthal päättivät käyttää sen uudelleen. He tekivät Ariadnen ympärille kokonaisen uuden oopperan, ja nyt onnistuttiin: vuoden 1916 ensiesityksestä alkaen Ariadne auf Naxos on ollut yksi säveltäjänsä suosituimpia oopperoita.

Ariadne auf Naxos nähdään kuuden oopperatalon kansainvälisenä yhteistuotantona, joka sai ensi-iltansa 2018 Aix-en-Provencen festivaaleilla. Oopperan on ohjannut Katie Mitchell, joka palkittiin parhaana ohjaajana vuoden 2019 International Opera Award -palkintogaalassa. Musiikinjohdosta vastaa Hannu Lintu. Lavastuksen on suunnitellut Chloe Lamford, puvut Sarah Blenkinsop, valaistuksen James Farncombe ja koreografian Joseph Alford.

Ariadnen roolissa nähdään maailmalla mainetta niittävä sopraano Miina-Liisa Värelä. Hän sai hiljattain loisteliaat arviot Die Färberin -roolistaan Straussin Nainen vailla varjoa -oopperan konserttiversiossa Verbier-festivaalilla. Muissa rooleissa nähdään mm. Michael KrausJenny CarlstedtMika PohjonenDanae Kontora ja Ville Rusanen. Wienin rikkaimman miehen roolin esittää Jorma Uotinen.