Amfion pro musica classica

Category Archives: Konsertit

arvio: Autenttista Beethovenia – vuoden 1808 konsertin rekonstruktio

Paavali Jumppanen. Kuva © Colin Samuels.

Paavali Jumppanen. Kuva © Colin Samuels.

Espoon pianoviikko huipentui tänä vuonna Musiikkitalossa pidettyyn jättiläiskonserttiin, jonka lähtökohta oli Wienissä 22.12.1808 todella järjestetty sävellyskonsertti. Se oli varsinainen lajien sekoitus, jossa säveltäjä sai esitellä tuotantonsa kaikkia puolia: italialaista oopperatyyliä, kirkkomusiikkia, pianokonserttoa, sinfoniaa ja improvisointia. On muistettava, että Beethoven oli ensimmäinen säveltäjä joka tuli toimeen pelkästään tällä ammatilla – siinä missä Mozart epäonnistui jätettyään hovipiirit. Beethoven oli mielipiteiltään tasavaltalainen demokratian kannattaja, jonka Metternichin poliisivaltio kuitenkin jätti rauhaan omituisena eksentrikkona. Hänen maineensa kyllä tunnustettiin. Silti Beethoven kirjoitti vähän myöhemmin (1822) Wienin musiikkielämästä: ”Täällä ei kuule mitään minusta. Mitä heidän tulisi kuulla? Fideliota? He eivät halua esittää sitä eikä kuulla. Sinfonioitani? Heillä ei ole aikaa niille. Konserttojani? Jokainen soittaa vaan omiaan. Soolokappaleita? Ne menivät pois muodista jo ajat sitten.” Kuitenkin ihmisillä oli tuolloin aikaa tulla tähän ainutlaatuiseen konserttiin niin kuin nytkin sateisena Helsingin päivänä 2019.

Konserttiaaria Ah perfido Helena Juntusen dramaattisena tulkintana osoitti, ettei italialainen ooppera ollut outo laji säveltäjälle, vaikka Rossini olikin syrjäyttänyt hänet ohjelmistosta niin Wienissä kuin Berliinissä (jossa mm. filosofi Hegelille ainoaa oikeaa musiikkia oli juuri Rossini!).

Pastoraalisinfonia kuultiin virkistävästi Helsingin Barokkiorkesterin tyylikkäänä tulkintana Taavi Oramon johdolla. Oramo on syvästi musikaalinen, elekieleltään plastinen, asenteeltaan musiikkiin vaatimaton, hän piti koko Beethoven-illan koossa aivan suvereenisti. Olen vain eri mieltä tempoista. Eli ensimmäinen ja kolmas osa olivat liian nopeita. Maalaiset eivät olisi kyenneet hyppelemään noin kevyseti ennen myrskyä, vaan es muss tüchtig sein (sen täytyy olla tukevaa). Beethovenilla eri teemoilla on omat karakterinsa ja tempoja saa laventaa efektin lisäämiseksi. Messu C-duuri paljasti oppineen muusikon: Beethoven tunsi gebundene Stilin säännöt ja J. S. Bachin lineaarisen kontrapunktin. Upeassa messussa esiintyi loistokas solistiensemble Julia Perez, Elisaveta Rimkevitch, Sofia Buono, Niilo Erkkilä, Aarne Mansikka ja Juhana Kotilainen.

G-duuri pianokonsertto oli odotettu numero – jo senkin takia että se kuultiin soitettuna Emil Holmströmin kuuluisalla Bösendorfer-flyygelillä. Sillä saa esiin nyansseja, jotka voivat kadota massiivisemmilla Steinwayilla, mutta silti ajattelin, että vaikutus olisi ollut suurempi pienemmässä salissa. Paavali Jumppanen oli oivaltanut Beethoven-tyylin ilmeikkyyden musiikillisten aktorien ilmeikkäässä fraseerauksessa, äärimmäisen tarkassa rytmisen hermon tavoittamisessa. Tämä ei ollut varmaan kaukana Beethovenijn omasta soittotyylistä, josta mm. Carl Czerny on meille kertonut. Huippuluokan tulkinta.

Väliajan jälkeen kuultiin viidennen sinfonian pianosovitus. Franz Lisztin Beethovenin sinfonioiden sovituksia pitäisi soittaa enemmän, sillä hän onnistui loistavasti muuntamaan pianolle Beethovenin orkesterin sävyt. Liszt EI onnistunut Wagnerissa, koska tämän koloriitti on jo toisenlaista. Ashley Wassin tulkinta piti teoksen muodon tiukasti koossa, mutta romantiikan traditiossa on lupaa tehdä rubatoja ja paisutuksia, kuten finaalin käyrätorvien maailmoja yleilevässä soolossa, jossa Hans v. Bülow venytti tempoa kahden lisätahdin verran. Mutta ikuinen kysymyshän on, onko Beethoven klassismia ja vai romantiikkaa, 1700- vai 1800- lukua. Wassin tulkinta oli lihaksikkaan voimakas, tosin Erardista ei lähde kovin valtavia äänimassoja. Erard on omiaan tuohon jeu perlé -soittoon. Wagner sai Venetsiaan lahjaksi Erardin ja sen soinneista syntyi Tristan. Erard on hyvin herkkä; sain kerraan soittaa sillä enemmänkin asuessani Pariisissa St. Louisin saarella 1700-luvun palatsissa, jonka olohuoneessa oli Erard. Wass ymmärsi myös romanttisen ironan hidastaessaan tempoa kontrabassojen koomisessa fugatossa. Joka tapauksessa tämä oli mieleenpainuvaa autettisuutta. Sinänsä on ehkä hyvä muistaa, ettei autenttisuus ole koskaan yksi yhteen rekonstrukiota, sillä väliin tulee mielikuvamme autenttisuudesta. Ei voi pyyhkiä pois mitä tapahtui musiikin historiassa vuoden 1808 jälkeen. Tarmo Peltokoski hauskuutti ja hieman säikäytti yleisöä musiikkiaktrobaatin taidoillaan. Hän on suuri lahjakkuus, musiikki virtaa hänen lävitseen estoitta.

Beethovenin Kuorofantasiaa kuulee harvoin, mutta se onkin peräti merkillinen teos: alku on sarja framgentteja hieman niinkuin toteuttaen Friedrich Schlegelin fragmenttien estetiikkaa. Hän vertasi fagmenttia siiliin, romantikkojen lempieläimeen. Kuulija palkitaan musiikillisten päähänpistymien jälkeen Freudea ennakoivalla hymnillä, jossa kuoro tulee mukaan. Kuorona oli Hannu Norjasen erinomaisesti harjoittama Tapiolan kamarikuoro.

Lopussa vallitsi siis esteettinen kategoria das Erhabene, ylevä. Konsertti oli merkittävä ja mieliinpainuva saavutus kaikilta siihen osallistuneilta, erityisesti Helsingin Barokkiorkesterilta ja Taavi Oramolta.

– Eero Tarasti

Juniorikonsertti ti 12.11. tuo Helsingin kaupunginorkesterin ja musiikkiluokkalaiset yhteen nyt jo kymmenennen kerran

Helsingin kaupunginorkesterin ja Helsingin viidensien musiikkiluokkien yhteinen Juniorikonsertti kuullaan jälleen Musiikkitalossa marraskuussa. Nyt jo kymmenennen kerran järjestettävän konsertin ohjelmassa on kaksi kantaesitystä: Timo Ala-Kotilan teos In Dulci Jubílo kaupunginorkesterille, junioriorkesterille ja lapsikuorolle sekä Veikko Valanteen säveltämä Lorelei, sinfoninen runo orkesterille op. 9. Suomen-ensiesityksensä saa korealaisen 10-vuotiaan säveltäjän Ji Ho Kimin teoksen Victory March. Konsertin taiteellisena ja pedagogisena suunnittelijana ja juontajana on Satu Sopanen.

HKO:n kanssa Musiikkitalon lavalle nousevat 5. musiikkiluokkien oppilaat Kaisaniemen, Oulunkylän ja Pakilan ala-asteen kouluista, Laajasalon ja Porolahden peruskouluista sekä Åshöjdens grundskolanista. Konserttia edeltää tiivis harjoitusperiodi yhdessä kaupunginorkesterin kanssa.

”Juniorikonsertti on osoitus siitä, mitä laadukkaalla musiikinopetuksella voidaan saada aikaan: oppilaat ovat valmistautuneet konserttiin kouluissa syksyn ajan musiikinopettajiensa johdolla ja saaneet ohjausta orkesteristemmoihin omilta soitonopettajiltaan. Lyhyen harjoitusperiodin aikana viilataan yhteissoittoa ja laulua kapellimestari József Hársin ja kuoronohjaaja Viena Kankaan kanssa”, kertoo Helsingin kaupunginorkesterin yleisötyön tuottaja Annika Kukkonen.

Konsertin orkesterinumeroita varten lapsille on kirjoitettu omat stemmat. Lapset valmistautuvat konserttiin Musiikkitalossa yhdessä kaupunginorkesterin tutormuusikoiden kanssa. Musiikkiluokkien oppilaista on koesoittojen kautta viime keväänä valittu solistit: viulistit Inari Puhakka ja Natalia Hódi sekä Inkeri Jyllinmaa, fagotisti Oona Kivi sekä trumpetisti Antti Lehmus.

Pakilan ala-asteen koulun musiikkiluokanopettaja Marja Pättikangas sanoo oppilaidensa odottavan konserttia hyvällä, iloisella ja hieman jännittyneelläkin mielellä.

”Juniorikonserttiin valmistautuminen on ollut oppilaille hienolla tavalla motivoiva projekti. Muiden musiikkiluokkalaisten tapaaminen lisää yhteishenkeä ja ohjauksen ja opastuksen saaminen ammattilaisilta antaa oppilaille arvokasta kokemusta. Esiintyminen Musiikkitalossa huipentaa kuukausien työn.”

Orkesteriteosten ohella konsertissa kuullaan kuorokappaleita, mm. Ann-Catrin Wulffin (nyk. Weckström) säveltämä teos Kom ihåg att vi är mångaTeos kantaesitettiin kaksikymmentä vuotta sitten, vuonna 1989, Unicefin viettäessä tuolloin YK:n Lasten oikeuksien julistuksen 30-vuotisjuhlaa. Laulu on lasten muistutus kaikille aikuisille: ”Muistakaa lapsia! Huolehtikaa lapsista parhaanne mukaan!”

Meta4-jousikvartetti juhlistaa täysi-ikäistymistään Tapiola Sinfoniettan konsertissa

Suomen kansainvälisesti menestyneimpiin jousikvartetteihin lukeutuva Meta4 juhlii täysi-ikäistymistään 8.11.2019 Tapiola Sinfoniettan konsertissa liidaavana kvartettina. Konsertin jatkoklubilla Meta4 kantaesittää Matthew Whittallin jousikvarteton nro  3.

Vuonna 2001 perustetussa Meta4-kvartetissa soittavat Antti Tikkanen (viulu) Minna Pensola (viulu), Atte Kilpeläinen (alttoviulu) ja Tomas Djupsjöbacka (sello). Kvartetin kansainvälinen ura käynnistyi vuonna 2004 Dmitri Šostakovitš̌ -kilpailun voitolla sekä̈ erikoispalkinnolla kilpailun parhaasta Šostakovitš-tulkinnasta. Lisäksi kvartetti on saanut mm. Suomi-palkinnon ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston tunnustuspalkinnon.  Meta4 konsertoi aktiivisesti eri puolilla maailmaa. Lisäksi kvartetti on toiminut Oulunsalo Soi -juhlien taiteellisena johtajana, BBC:n New Generation -taiteilijana ja vuodesta 2008 alkaen Kuhmon Kamarimusiikki -festivaalin residenssikvartettina. Kvartetin levytykset ovat saaneet mm. Echo Klassik -palkinnon,  YLE:n Vuoden levy  -palkinnon sekä̈ Vuoden klassinen Emma -palkinnon.

Meta4 esiintyy konsertissa liidaavana kvartettina, eli kvartetin jäsenet toimivat soitinryhmiensä äänenjohtajina. Meta4 on valinnut juhlakonserttiinsa kolme teosta eri kokoonpanoille. Jörg Widmannin Oktetossa heidän kanssaan soittaa kolme Tapiola Sinfoniettan puhaltajaa – Olli Leppäniemi (klarinetti), Tero Toivonen (käyrätorvi), Jaakko Luoma (fagotti) – sekä Mikko Kujanpää (kontrabasso). Gustav Mahlerin sinfonian nro 10 osa Adagio kuullaan Vladimir Mendelssohnin ja Meta4:n jousiorkesterisovituksena ja Joseph Haydnin sinfoniassa nro 100 ”Sotilassinfonia” Tapiola Sinfonietta on mukana koko vahvuudessaan.

Jatkoklubilla, jossa on mukana myös kitaristi Jarmo Saari, Meta4 kantaesittää Matthew Whittallilta tilaamansa jousikvarteton nro 3 “Strange Geography”.  Whittall kertoo, että kokonaistunnelmaa luonnehtii tietynlainen pysyvyys: teos rakentuu pitkälti päällekkäisten rytmien polyrytmisistä sointikentistä, jossa melodisten ainesten osuus on hyvin vähäistä.

arvio: Rossinin erikoinen

Rossini n. v. 1865

Rossini n. v. 1865

Pyhäinpäivänä kuuluu mennä kirkkoon kuulemaan vakavaa musiikkia. Mutta tällä kertaa Manifestum-kuoro Joonas Rannilan johdolla tarjosi jotain yllättävää muistorikkaassa Johanneksenkirkossa Helsingissä. Ohjelmassa oli Gioacchino Rossinin Petite messe solennelle, jota tuskin lienee täällä aiemmin kuultukaan. Oli siis tarpeen katsoa käsiohjelmaa, jossa Olli Tuunanen antoi asiantuntevaa taustatietoa. Rossini näet lopetti säveltämisen hyvissä ajoin ja asettui Pariisiin, nautintojen kaupunkiin viettämään sybariitin elämää. Jo aiemmin hänen mukavuuden halustaan kerrottiin, että jos sängystä putosi nuottilehti lattialle, hän mieluummin sävelsi sen kokonaan uudestaan kuin vaivautui nostamaan sen ylös. Aivan niin kuin kirjailija Gustave Flaubert kirjoitti sivukaupalla uudestaan romaaniaan, jos oli vahingossa käyttänyt samaa sanaa kahdesti liian lähekkäin. Joka tapauksessa kahdenkymmenen vuoden paussin jälkeen Rossini yhtäkkiä v. 1863 loi tämän Petite messen, joka ei tosin ole mikään pikkuteos, vaan toista tuntia kestävä mittava luomus. Sanoisin suorastaan sinfoninen. Tämä tuo mieleen sen faktan että Euroopan musiikissa oli kaksi suurta perinnettä: Italian laulutaide ja Saksan soitinmusiikki, tuo ”absoluuttinen”. Tämä teos voisi olla kuin kohtaus George Sandin romaanista Consuelo, taiteilijattaren tarina, jossa venetsialainen koloratuurisopraano joutuu Itävaltaan mystiseen linnaan ja tutustuu saksalaiseen kirkkomusiikkiin.

Jo Rossinin messun alku on aiheita hitaasti ja hartaasti kehittelevä, Kyrie kohoaa esiin asteittain kuoron polyfoniasta. Hyvin erikoislaatuinen on messun soinnillinen kuva: kuoroa säestää tai ohjaa kaksi pianoa ja urut. Pianot silloittavat messun eri osia mietiskelevillä ja pysäyttävillä taitteilla, jotka soivat kuin Mendelssohnin tai Schumannin karaktäärikappaleet. Yllättävin on Credon ja Sanctuksen väliin sijoitettu laaja pianosoolo. Se alkaa kuin Beethovenin surumarssi raskailla pisteellisillä mollisoinnuilla, mutta sitten tekstuuri vaihtuu yksiääniseksi. Se soi ensi alkuun kuin pianolle siirretty resitaatio, quasi parlando, mutta kun se jatkuu ja jatkuu siitä tulee lineaarista satsia, ja se soi kuin J. S. Bachin inventio. Tai kuin Rossinin Kunst der Fuge. ”Kyllä minäkin osaan!” Siirtymä pianosta urkujen kautta takaisin kuoroon on vaikuttava.

Kauttaaltaan messua dominoi erityisesti musiikin substanssin ja genren jännite tai jopa ristiriita. Messun laji edellyttää tiettyä vakavan sakraalia gebundene Stiliä. Fuugia toki on, ja niissä Rossini nauttii vauhdista ja rytmistä. Mutta musiikissa on paljon maallista, ettei sanoisi oopperamaista ja elämän iloa hieman enemmän kuin yleensä kirkkomusiikissa. Harmoninen kieli on edistyksellisempää kuin jossain Sevillan parturissa. Herra Wagner oli jo astunut näyttämölle. Musiikissa on dramaattisia taukoja ja Credo toistuu niin usein, että se toimii melkein kuin leitmotiivi.

Kaiken kaikkiaan siis merkillinen teos, mutta ehdottomasti kuulemisenarvoinen ja mielenkiinnon ylläpitävä.

Esityskoneisto oli myös huippulaatua. Joonas Rannila on etevimpiä nuoria vokaaliteosten johtajia. Hän pitää suuretkin ensemblet koossa hankalissa fugatoissa, osaa huipentaa dramaattisesti, mutta myös pysähtyä kuuntelemaan. Hänellä on varma ote kaikkeen mitä tekee lavalla. Solistikvartettina toimi Annika Leino, sopraano – kirkas ja ilmaiseva ääni – Jeni Packalén, mezzosopraano, jolla on erityisen vaikuttava alarekisteri,  Eero Lasorla, tenori hän toi tähän italialaista tyyliä upealla bel cantollaan osaten kuitenkin myös vetäytyä ja sulautua oikealla hetkellä ryhmään ja Heikki Kilpeläinen, basso, sangen kokenut ja professionelli oratoriolaulaja. Pianojen keskeisestä osuudesta huolehtivat Hans-Otto Ehrström ja Roope Gröndahl – jälkimmäinen muotoili taitavasti ja ekspressiivisesti pitkän soolonsa. Urkuja hallitsi taidokkaasti Olli Pyylampi. Itse Manifestum-kuoro elää Rannilan johdolla loistokauttaan.

– Eero Tarasti

Ortodoksista kirkkolaulua ammattilaisvoimin Turussa

Ortodoksinen kirkkomusiikki on laulua Jumalan kunniaksi.

Ortodoksinen kirkkomusiikki on laulua Jumalan kunniaksi.

Ortodoksisen kirkkolaulun ammattilaisista koostuva Suomen ortodoksinen kanttorikuoro esittelee uuden ohjelmistonssa Turun tuomiokirkossa tiistaina 29.10.2019. Konsertin tunnetuimpia säveltäjiä ovat ortodoksisen musiikin suurnimet Arvo PärtCyrillus Kreek ja Alfred Schnittke.  Illan suomalaisia säveltäjänimiä ovat mm. Pekka AttinenPeter Mirolybov ja Leonid Bashmakov. Heidän sävellystensä kautta piirtyy esiin suomenkielisen kirkkolaulun tarina autonomian ajalta 2000-luvulle.

Ortodoksinen kirkkomusiikki on kuorolaulua “a cappella” eli ilman säestystä. Kirkkolaulu on ortodoksisen jumalanpalveluksen kiinteä, erottamaton osa ja voidaankin todeta, että koko jumalanpalvelus on laulua, koska myös papiston ja lukijan osuudet resitoidaan puhelaulu -tyyliin.

Turun tuomiokirkossa kuultava konsertti tarjoaa hienon läpileikkauksen ortodoksisen kirkkolaulun traditioon. Teoksiin tiivistyy sekä suomalaisen ortodoksisen kuoromusiikin ensimmäinen vuosisata että ortodoksisen kirkkolaulun rikas ja elävä monimuotoisuus. Jälkimmäistä edustavat erityisesti oman aikamme slaavilaiset säveltäjät – Aleksander Knaifel ja Tatjana Jašvili – joiden tuotantoa on kuultu Suomessa hyvin vähän.

Kanttorikuoron tarkoituksena on esittää suomalaisen ja ulkomaisen ortodoksisen kirkkomusiikin helmiä tyylinmukaisesti ja laadukkaasta kuorosoinnista tinkimättä. Kuoron bassojen kantavina voimina ovat Turun ortodoksisen kirkon kanttori Pasi Torhamo sekä veljensä Mikko Torhamo. Tenorien joukossa laulaa Kansallisoopperan lavallakin esiintynyt oopperalaulaja, Tampereen ortodoksinen kanttori Heikki Hattunen. Sopraanosolistina kuullaan puolestaan Helsingissä sijaitsevan Uspenskin katedraalin kanttoria Varvara Merras-Häyrystä, joka on Hattusen tapaan myös oopperalaulaja. Suomen ortodoksista kanttorikuoroa on vuodesta 2009 johtanut diplomikuoronjohtaja Rita Varonen.