Amfion pro musica classica

Category Archives: Konsertit

Arvio: Die Loreleyn voittoisa paluu

Kuva © Avril Styrman

Kuva © Avril Styrman

Helsingin yliopiston musiikinopettaja Richard Faltin oli Paciuksen läheinen ystävä ja myös seurasi tämän elämää vielä eläkepäivinä. Kerran hän huomasi, että ”ukko” puuhasi jotain hyvin innokkaasti, muttei kertonut mitä. Lopulta salaisuus paljastui: hän sävelsi ooperaa. Se oli Die Loreley Geibelin tekstiin. Aihe oli ollut pidempään Paciuksen mielessä, sillä jo Saksan matkan päiväkirjassaan 1857 hän kertoo nähneensä Rein-virralla alkuperäiset Loreley-kalliot ja viittaa jo Geibeliin. Kyseinen päiväkirjahan löytyi vasta kymmenisen vuotta sitten Bembölen huvilan ullakolta, Beaurain-Collan suvun toimesta. Se kannattaa lukea… toivottavasti se pian editoidaan ja julkaistaan. Siinä on nimittäin avain myös Die Loreley -oopperaan. Tärkein viesti on, että Pacius oli ja pysyi saksalaisena. Hän lähti takaisin synnyinmaahansa katsastamaan vanhoja paikkoja ja kenties yrittämään vielä uudestaan, jos vaikka saisi laulunäytelmänsä siellä esitetyksi. Maamme-laulusta oli jo tullut ”hitti” ja se oli painettu laulukirjoihin ”saksalaisena kansanlauluna”. Pacius totesi sen kuullessaan sitä laulettavan Hampurin ravintolassa.

Päiväkirjan huippukohta on kohtaaminen vanhan opettajan Louis Spohrin kanssa. Hän laittautuu frakkiin ja kunniamerkkeihin ja astuu suuresti kunnioittamansa mestarin eteen. Tätä kohtausta Pacius piti yhtenä elämänsä vihkimyshetkistä. Mutta Spohr ei ollut kiinnostunut Paciuksen oopperoista. Kuitenkin Pacius oli täysin omaksunut mestarinsa ultrakonservatiiviset arvot. Moderneinta musiikkia minkä Spohr hyväksyi oli Mozartin Taikahuilu. Myöhempi Beethoven ei enää kelvannut puhumattakaan jostain Wagnerista. Mutta päiväkirja päättyy, kun laiva lähtee kohti Helsinki. ”Oi sinne jäitte kaikki mikä on arvokasta elämässäni, sinä Eldorado! Kaikki mitä olen rakastanut!”

Die Loreley -ooppera oli henkisesti yritys palata Paciuksen nuoruuden Saksaan, sen oopperatyyli on likellä sitä, mitä hän kuuli aikoinaan Kasselin hoviteatterissa 1820-luvun lopulla. Weberiä, Mendelssohnia ja ennen kaikkea Spohria, jonka oopperat olivat esillä juhlittuina kaikkialla Euroopassa. Yksi todiste on Spohrin romanttinen ooppera Der Berggeist. Näin sen takavuosina Varsovan Beethoven-festivaalissa näytämöllä. Yhtäkkiä toisessa näytöksessä puhkeaa esiin melodia – se on Paciuksen Maamme-laulu. Täältäkö se siis olikin peräisin!

Vaikka siis lähin tyylillinen yhtymäkohta on Spohr, on erokin huomattava, ja Paciuksen eduksi. Sellaista melodista kekseliäisyyttä ja dramatiikan tajua kuin Kaarle Kuninkaassa ja Kypron prinsessassa ei nimittäin löydy Spohrilta. Mutta jostain syystä nämä puolet ovat lientyneet myös Die Loreleyssa eräänlaiseksi yleissaksalaiseksi varhaisromanttiseksi tyyliksi. Mitä Wagner oli jo saanut aikaan, sillä ei ollut mitään vaikutusta Paciukseen.

Die Loreleyn musiikki on tyylipuhdasta professionelliä saksalaista satsia, siinä ei ole liioin niitä erilaisia tyylilainoja kuin Paciuksen aiemmissa näyttämöteksissa. On erikoista, että aivan vieraan kulttuurin, suomalaiskansallisen ja ruotsalaisen maailman kohtaaminen kirvoitti Paciuksesta esiin tuon nerokkaan melodikon. Die Loreleystä ei jää juuri sellaisia memorandoja, intonaatioita mieleen kuin em. teoksista. Parasta ja raikkainta ovat kuorot, aitoja saksalaisia metsästystopoksia, reippaita ylioppilasnuorison kohtaamisia, juomalauluja, rosvoromantiikkaa, ja välissä Ave Maria -tyylitelmä. Puhdasta biedermeieria. Surumarssin esikuva on Beethovenin 7. sinfonian allegretto, jonka saksalainen perinne kytkee Goethen Wilhelm Meisterin Mignonin hautajaissoitoksi. Ja sitten II näytöksen alussa Pacus ei voi olla lainaamatta itseään. Varjojen valtakunnan sinfoninen musiikki Kypron prinsessasta soi kuin Mozartin Requiemin alku. Pacius tajusi itse onnistuneensa juuri tuossa musiikissa, joka on vakavinta mitä hän koskaan kirjoitti – eikä niin kaukana Spohrin Die letzten Dinge -oratoriosta. Vokaalilinja on elävä mutta jossain määrin ohut ja jättää tilaa näyttämötoiminnalle ja tekstille. Musiikki aivan kuin vaatii näyttämöä täydennyksekseen. Dramaattisinta mitä Pacius keksi on dissonoiva kluster-sointu lopussa, kun kuoro kauhistelee Welches entsetzen! Ei kovin vakuuttavaa, kun ajattelee mitä Wagner oli jo saanut irti Rein-virrastaan Ringissä.

Kaiken tämän taustan huomioon ottaen Ville Saukkosen ohjausta voi pitää sangen onnistuneena, kiistattomana voittona tämän ahkeran ohjaajamme uralla. Hän oli oivaltanut koko draaman perusluonteen ja tyylilajin, sillä tämä on restauraation estetiikkaa. Kuorojen tulee olla myös herttaisia samoin näytämöelementtien, seppeleiden ja köynnösten. Modernisointi on tällaisissa tapauksissa vaikeaa, ettei luiskahdeta Regie-teatterin puolelle. Mutta tässä oli tavoitettu oikea kokonaisilmaisu. Näyttämökuvat olivat tyylitelmiä alkuperäisistä, jotka heijastettiin kankaalle. On merkittävävää, että teos nyt esitettiin täsmälleen samassa paikassa kuin missä se oli tuotu lavalle viimeksi 1887. Lavastus (Tinde Lappalainen), puvustus (Hanna Hakkarainen) ja valot (Janne Teivainen) oli stilisoitu ja oikein sävytetty. Koreografia (Laura Humppila) ja maskeeraus (Sini Silfvenius-Bart) olivat oleellinen osa, sillä Rein-virran hengettäret esiintyivät balettina elekielellä, joka oli yhtaikaa historiallista ja elävää. Kuoro oli hyvin valmennettu keskeiseen rooliinsa (Visa Yrjölä). Luonnollisesti orkesteri on mitä olennaisin elementti ja Mikk Murdveen, Pacius-palkitun, johdolla soitto luisti erinomaisesti. On itseoikeutettua että orkesterina toimi juuri YS. Pääroolit oli oikein valittu. Lenore oli luonnollisesti lavan attraktiopiste aina kun ilmaantui – Saara Kiiveri; hänen äänensä oli myös volyymiltaan taustasta erottuvaa. Onnettoman Hubertin roolin tulkitsi vakuuttavasti eläytyen virolainen Kristjan Mõisnik. Otto, palatsikreivi oli tyyni ja vokaalisesti stabiili tenorihahmo – Tero Harjunniemi. Berthan roolissa Kaisa Näreranta onnistui ja samoin Leupold, Henri Uusitalo. Reinaldina esiintyi koko oopperan yksi päätuottajia Tero Halonen, joka oli myös näyttämöllisesti teatterifiguurina oikean karaktäärin löytänyt. Mainittakon niinikään aivan olennainen tekijä, nuottigraafikko Jani Kyllönen meneillään olevasta Paciuksen Bühnenwerke-Ausgabesta. On syytä muistaa esityksen tärkeä taustavoima Helsingin oopperayhdistys, jonka puheenjohtaja on samoin fil. tri. Tero Halonen. Jatkoa ajatellen on innostavaa, että Tauno Pylkkösen Mare ja hänen poikansa on tulossa lavalle seuraavaksi, ensi vuonna. Svenska litteratursällskapet i Finland, Jenny ja Antti Wihurin -rahasto sekä Niilo Helanderin -säätiö olivat tukeneet produktiota.

– Eero Tarasti

Arvio: Egmontin triumfi – musiikkia Uudenvuoden päivänä

 

J. W. von Goethe

J. W. von Goethe

Uutenavuotenakin musiikkielämä jatkuu. Lähes kaikki musiikinystävät istuutuvat TV:n ääreen seuraamaan perinteistä Strauss-konserttia Wienin Musikvereinin salista. Kapellimestarit ovat vaihtuneet ja nyt oli vuorossa kuuluisa Wagner-johtaja Christian Thielemann. Hänen johdollaan orkesteri soitti erittäin kurinalaisesti, täsmällisesti ja oikein. Mutta he olivat hyvin vakavia. Thielemannia monet soittajat pelkäävät. Kuitenkin Strauss on wieniläistä musiikkia ja sen peruestetiikka on Gemütlichkeit, termi jota en yritäkään kääntää wieniläinen kirjailija Stefan Zweig sanoi, että itävaltalaiset eivät sietäneet saksalaisten ahkeruutta, tarmokkuutta, kunnianhimoa ja työteliäisyyttä. Ne eivät olleet Hofburgin, Grinzingin, Café Sacherin ja Wienerwaldin maisemissa mitään hyveitä. Mutta sentään Thielemann osasi johtaa Radetsky-marssin taputuskuoroa leikki silmäkulmassa.

Wienin konsertti päättyi juuri sopivasti klo 15 – niin että Helsingissä kerkisi Musiikkitaloon kuulemaan Aapo Häkkisen johtamaa Uudenvuoden juhlakonserttia. Sen päänumero oli harvinaisuus: Goethen näytelmä Egmont melodraamana. Konsertin alkupuoliskon vokaalinumerot, joita esitti elegantisti Elisabeth Breuer – kuolemattomat Kennst du das Land, Liebe, Sehnsucht ja Gretchen am Spinnrade sekä alkusoitto C-duuri op. 115 valmistelivat päänumeroa. Mosengeil-niminen säveltäjä teki Beethovenin musiikista declamatorische Begleitungin eli lausunnallisen säestyksen. Näytelmä on vapausdraama, jossa flanderilaisten kansanjohtaja Egmont joutuu espanjalaisen vangiksi ja teloitetaan lopuksi. Hyvin dramaattinen aihe ja realistinen niin näyttämöllä kuin musiikissa. Näyttelijä Robert Hunger-Bühler resitoi vaikuttavasti, hetkittä jopa karkean päälletunkevasti tekstiä ”skorraten”, mutta hallitsi myös lyyrisempiä nyansseja. Egmont näytelmän voi lukea suomeksi, se on ollut käännettynä jo kauan sitten Goethen valituissa teoksissa. Egmontin musiikilla on meitä kiinnostava yhteys suomalaiseen musiikkiin. Se on ollut mitä ilmeisimmin yhtälailla vapaustematiikkaan liittyvän Finlandian esikuvana: alun raskaat soinnut vaskilla ja lopussa Finlandian ”veturi-fugato” ovat peräisin Beethovenin uvertyyrin tai loppusoiton koodan triumfista. Taas melodraamaa harrasti Suomessa vielä Fredrik Pacius. Melodraamaa on sitten pidetty täysin vanhentuneena taidelajina. Väärin: mitä muuta elokuvamusiikki on kuin melodraamaa: filmissä henkilöt puhuvat ja taustalla soi non-diegeettinen säestävä musiikki. Puhdasta melodraamaa, jota tulee päivittäin TV:stä.

Yksi mielenkiintoinen filosofisluontoinen ero on Goethen ja Beethovenin vapausvisioilla. Goethe sijoittaa vapauden triumfin Egmontin uneksi ennen kuin hänet viedään surmattavaksi. Se on siis hänen hourettaan, toiveuntaan, jotain psyykkistä, joka ei vastaa todellisuutta. Sen sijaan Beethovenilla vapaustriumfi kuullaan teloituksen jälkeen: päättävä laskeva unisono seksti-intervalli, tauko, koraali – ja sitten huumaava triumfi. Se on siis ikään kuin transsendentaalinen totuus. Egmont elää, hän ei kuollutkaan, ja jos kuoli, niin ei ainakaan turhaan, hän saa palkintonsa ja samoin kansa. Tämä on todellinen idealistinen, metafyysinen näkemys. Aapo Häkkinen sai esiin mahtavan soinnin orkesteristaan. Tämän teoksen esittäminen oli oikea Uuden vuoden kulttuuriteko.

— Eero Tarasti

Arvio: Sinfonian voimaa – Radio-orkesterin ilta huipensi kauden 12.12. Musiikkitalossa

Kimmo_Hakola_1

Kimmo Hakola

Keskiviikon Radion sinfoniaorkesterin ohjelma sisälsi kaksikin musiikillisen loiston momenttia: Rahmaninovin 2. pianokonserton ja Kimmo Hakolan odotetun sinfonian esitykset. Rahmaninovin 2. on lajinsa tyyppiesimerkki, aina yhtä vaikuttava. Nyt sen soolo-osuuden tarjosi korealainen Seong-Jin Cho, yksi noita orientin tarjoamia pianisti-ihmeitä. Hänen tulkintansa korosti Rahmaninovin ”sinfonismia”, kuten Boris Asafjev keksi airä nimittää. Pianistin muototaju oli ehdoton: hän loi teokseen eri kerrostumia, sävyjä ja tasoja vaihtelemalla kosketusta, olemalla koskaan prässäämättä, huipentamalla oikeissa kohdissa – mikä oli kuten tunnettua tarkkaan laskettua Rahmaninovilla. Hän soitti alun akordit meditatiivisen hitaasti, mutta yltyi lopussa Hannu Linnun kanssa sangen raisuun laukkaan.

Väliajalla saattoi todeta, että koko musiikki-Helsinki oli paikalla kaikkien polvien säveltäjistä musiikkitieteilijöihin, kapellimestareihin ja arvostelijoihin. Oli hauskaa vaihtaa heidän kanssaan kuulumisia – ja tietenkin vielä konsertin lopuksi. Heidät oli saanut paikalle Kimmo Hakolan uutuus, sinfonia, tuo suomalaisen säveltäjän teste glorifiante, kunniaatuottava koe kuten sanotaan folkloressa. Hakolan sinfonia täytti jo ulkoisesti genren vaatimukset neljällä osallaan: Furioso e fuoco, In memoriam, Scherzi, Misterioso e festivamente. Toinen osa oli erityisesti omistettu musiikinteoreetikko Risto Väisäsen muistolle, hänhän poistui keskuudestamme vain kuukausi sitten.

Säveltäjän omaa ääntä oli jännittävää lukea ennen teoksen alkua. Siinä Hakola kertoo saaneensa koko säveltämisen idean kuuntelemalla Brucknerin sinfonioita ja nimenomaan seitsemättä E-duurissa. Joskaan hän ei vaatimattomasti väitä yltäneensä tämän rinnalle. Hän on siis samalla linjalla kuin toinen suomalainen sinfonikko ja Bruckner-ihailija, Einojuhani Rautavaara, mutta vakuuttaa, ettei hänen sinfoniallaan ole mitään tekemistä Brucknerin kanssa. Nyt kun se on soitettu, niin on siinä kyllä jotain sukulaisuutta, tietty järkälemäisyys ja nuo kuulut ”Steigerungsanlaget” huipennussuunnitelmat. Tosin Hakolan teoksessa ollaan kyllä ikään kuin jatkuvasti huipulla, että jotakuta voi alkaa huimata. Jo teoksen alku valtavalla rummuniskulla, erityisellä puunuijalla, oli alkushokki, joka sai kuulijan pomppaamaan penkillään. Hakola oli ottanut kirjaimellisesti sen, mitä Richard Strauss sanoi kuultuaan Stravinskyn Tulilinnun alun: ”Ei sitä noin epämääräisesti voi alkaa, säveltäjän täytyy heti alussa tarttua kuulijaan.” Tässä tapauksessa noihin ”iskuihin” palattiin sitten finaalissa.

Sointimassojen vyörytys alkoi välittömästi. Usein asteikkokulkuja rinnakkaissoinnuin eri soitinryhmillä, jolloin niistä muodostui väreileviä, kohoavia ja laskevia sointipintoja. Mutta aina hienostuneita, värikylläisiä ja suurimmassakin fortessa euforisia, miellyttäviä korvalle. Ne olivat kuin nopeutettua ja lavennettua Stravinskyn Petrushkan ”Danse russea” koko orkesterin voimin. Ne toimivat jonkinlaisia arabeskeina, joita jotkut ovat pitäneet myös Sibeliuksen sinfoniatyylin olemuksena (Leo Normet). Vaikka liikuttiin koko ajan dynamiikan äärillä, oli kyseessä ilmeisen hedonistinen musiikki. Tekstuuri koostui olennaisesti vertikaalisista elementeistä, jotka tuntuivat noudattavan yläsävelsarjaa, eli resonoivan oivallisesti ja miellyttävästi. Joonas Kokkonen sanoi kerran, että säveltäminen ei ole muuta kuin vertikaalisen ja horisontaalisen yhteensovittamista. Orkesterin käsittelyn briljanssissa nykysäveltäjistämme kenties vain Kalevi Aho on samanlainen mestari.

Hakolaa on myös kutsuttu postmodernistiksi, ts. hän rakentaa Musik über Musik. Silloin tällöin tiheästä tekstuurista saattaa erottaa jonkun soitinsoolon aktoriaalisia elementtejä. Kuulijalle annetaan tonaalisia tukipisteitä keskellä tätä myrskyisää sointimerta. Voi erottaa ilmeisiä lainauksia, hetkittäin ne ovat orientaalisia à la Rimski-Korsakov, hetkittäin ranskalaisia, esimerkiksi lainaus Debussyn preludista Les bruyères, Kanervia. Kun sinfonia alkoi lähestyä loppuaan, saattoi joku ajatella, miten teoksen ”juoni” oikein menikään. Onko viimeinen osa jo liikaa? Lopulta Hakola alkaa pilailla tällä liiallisuudella. Hieman kuin Sibeliuksen viidennessä loppua kuulutetaan yllättävästi terävien taukojen erottamilla akordeilla. Mutta ne eivät tässä noin vaan lopetakaan teosta, vaan jatkuvat ja jatkuvat. Lopulta kuullaan Sibeliuksen seitsemännen lopun johtosävelen purkautuminen toonikaan jousilla. Ja sitten lyömäsoittimissa kohoaa taas uhkaavasti alun puunuija ja lopulta osuu pamahtaen resonointipintaan eli palataan aivan alkuun. Sinfonia on päättynyt. Erittäin vaikuttava elämys! Hannu Linta piti hienosti koko orkesterin koossa.

— Eero Tarasti

arvio: Mestariorkesteri Hollannista

(klikkaa kuva suuremmaksi)

(klikkaa kuva suuremmaksi)

Amsterdamin Royal Concertgebouw -orkesterin vierailu missä tahansa on tietenkin tapaus. Oli hieman hankalaa päästä sitä kuulemaan Helsingissä, sillä paikka ehti vaihtua Finlandiatalosta Musiikkitaloon ja välillä 11.11. konsertti ilmoitettiin jo loppuunmyydyksi, mutta salissa oli kuitenkin paikkoja. Lippujen hinnat olivat sangen korkeita: parhaat paikat hipoivat kahtasataa euroa. En olisi mennyt ellen olisi saanut yhden orkesterilaisen ystävyydellä ilmaista paikkaa. Yllättäen salissa ei ole lainkaan ohjelmaa saatavilla, joten oli paras tyytyä siihen, mitä tarjottiin. Paikkani oli näyttämön takana F-katsomossa kolmannella rivillä, johon nähden soittajat ovat selin, joten kommunikaation välittömyys kärsii. Kapellimestari on tosin kasvokkain, mutta tässä tapauksessa Philippe Herreweghen kohdalla sillä ei ollut merkitystä, sillä hän ei harrasstanut minkäänlaista johtajan koreagrafiaa, vaan johti vähän kuin Richard Strauss filmillä luottaen siihen, että kaikki on jo harjoitettu, orkesteri spielt sich, soittaa itsestään.

Read More →

arvio: Richard Faltin – jatkuva Biedermeyer

Richard Faltin

Richard Faltin

Suomea onnisti todella 1800-luvulla, kun tänne saatiin Helsingin yliopiston musiikinopettajiksi ja pääkaupungin musiikkielämän johtoon kaksi saksalaista huippumuusikkoa, Friedrich (Fredrik) Pacius vuodesta 1835 vuoteen 1871 ja hänen jälkeensä Faltin 1871-1896. Heidän ansiostaan Suomen musiikkielämä kohosi jo tuolloin korkealle ammatilliselle tasolle. Musiikinhistoriamme orientoitui Saksaan enemmänn kuin muissa Pohjoismaissa. Vaikutus oli niin vahva, että kun Kaupunginorkesteri vieraili 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä, soittajia kiellettiin puhumasta lavalla keskenään, koska tällöin olisi käynyt ilmi, että he olivatkin saksalaisia.

Faltin sai oppinsa monissa musiikkiaineissa aikansa parhailta pedagogeilta Leipzigin konservatoriossa: Moschelesilta pianonsoitossa, Davidilta viulussa ja Moritz Hauptmannilta sävellyksessä. Viimemainittu merkittävä musiikinteoreetiko oli ollut myös Paciuksen opettaja. Kun Faltin saapui Viipurista Helsinkiin hän peri Paciuksen tehtävät mm. teatterikapellimestarina ja yliopistolla ja lisäksi toimi Nikolain kirkon urkurina. Säveltäjänä Faltinin pääteokset ovat uruille, hänen koraalikirjansahan tuntevat kaikki, sekä erilaisille vokaalikokoonpanoille. Valitettavasti koko joukko hänen sävellyksiään tuhoutui tulipalossa 1857. Silti on säilynyt juhlakantaatteja, mm. Aleksanteri II patsaan paljastuksen yhteydessä 1894 mistä uhkasi muodostua kulttuuriskandaali, kun ei päästy yksimielisyyteen, millä kielellä lauletaan. Hän oli myös intohimoinen wagneriaani, joka edusti Wagnerin perustamaa Patronatvereinia Suomessa. Hän oli yksi niistä kolmesta rohkeasta suomalaisesta, jotka osallistuivat Bayreuthin avajaisiin 1876. Faltin meni juttelemaan maestron kanssa ja kertoi, miten hänen musiikkiaan arvostettiin Pohjolassa. Tähän Wagner virkkoi: ”Minua ilahduttaa suuresti, että musiikkiani ihaillaan siellä ylhäällä. Mutta tulkaa nyt toki mieluummin tänne sitä kuuntelemaan!” Faltinista on olemassa erinomainen Karl Flodinin kirjoittama elämäkerta, jota voi suositella. Faltinin sukua vaikuttaa yhä Suomessa. Mm. hänen poikansa oli kirurgi, joka leikkasi Bobrikoffin attentaatin jälkeen.

Riikka Siltanen, itsekin Faltinin sukua, on omistautunut tämän muiston vaalimiselle. Hän on mezzosopraano ja laatii väitöskirjaa esi-isästään Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella. hän oli myös koonnut Kansalliskirjastoon näyttelyn Faltinin elämästä ja työstä Suomessa. Nähtävillä on harvinaista kuvamateriaalia, valaisevia tekstejä ja ääninäytteitä jatkuvalta nauhalta (mm. Tapani Valsta soittaa tämän pianomusiikkia). Näyttely on avoinna 11.1.2019 saakka, joten siellä kannattaa ehdottomasti pistäytyä.

Siltanen oli myös koonnut Faltinia esittelevän konsertin Kansalliskirjaston rotunda -saliin torstai-iltana 8.11. Siinä esiintyi The Larks –niminen yhtye (mistä nimi?), jossa hän itse esitti lauluosuudet Lotta Pettinen-Diabyn pianon säestyksellä ja tukenaan viulisti Katri Mustonen ja alttoviulisti Anja Syvälähde. Yhtye muodosti hienosti tasapainotetun ensemblen. Oliko Faltin itse tehnyt nämä laulujen sovitukset tälle kokoonpanolle? Ei, mutta idea oli kerrassaan toimiva ja antoi konsertin soinnilliselle yleiskuvalle tukensa.

Faltinin musiikki on sinänsä taidokasta, sujuvaa ja liikuttavaakin tyylinsä puitteissa. Hänen ilmaisunsa on aina hillittyä, se on tarkoitwettu koteihin, ei suuriin saleihin. Siinä jatkuu se musiikillinen biedermeyer, jonka Pacius aloitti Helsingissä. Itse aisassa se ei ole koskaan päättynytkään, siitä todistavat elävät osakuntakuoromme ja jo pelkästään tämäkin viehättävä historiallinen musiikki-ilta. Laulut olivast enimmäkseen saksalaisten runoilijoiden teksteihin sellaisista aiheista kuin Erster Schnee…. Hevror, hervor, Ihr Blümlein alll… Trost erstrahlt aus jenen Friedenshöhen. Mutta mukana oli myös suomalaisten kansanlaulujen sovituksia kuten Hyljätyn valitus, Tuomi on virran reunalla. Niiden näkemys Suomesta on kyllä sangen saksalainen ja varhaisromanttinen. Faltinilla ei ole myöskään sitä ehdotonta melodisen keksinnän lahjaa, joka oli Karl Collanilla ja Paciuksella. Viimeinen esitetty teos Suomen rukous 1898 heijastaa sortokauden tunnelmaa ja näyttää selvästi millä puolella Faltin seisoi. Konsertti oli kaikin puolin tervetullut tapahtuma ja siitä kiitokset erityisesti sen ideoijalle Riikka Siltaselle. Odotamme hänen väitöstään.

— Eero Tarasti