Amfion pro musica classica

Monthly Archives: maaliskuu 2021

You are browsing the site archives by month.

Dmitri Bashkirov 1931-2021

Dmitri Bashkirov. Kuva © Melodia.

Dmitri Bashkirov. Kuva © Melodia.

Amfion julkaisee Suomessakin usein vierailleen venäläisen pianotaiteilijan Dmitri Bashkirovin muistoksi uudestaan osan E. Tarastin 3.5.2010 julkaistusta esseeestä ”EPISODEJA ERÄÄN PROFESSORIN ELÄMÄSTÄ, OSA 13”:

13.2.2010 Sibelius-Akatemia järjesti Dmitri Bashkirovin pianokurssin, jossa soitettiin Chopinia. Häntä kannattaa aina kuulla ja etenkin opettajana. Mitä muistoja tulvii mieleeni. Soitin itse hänen mestarikurssillaan Jyväskylässä kesällä 1969, opettajani Liisa Pohjolan kehotuksesta. Jyväskylän kesä oli huipussaan  ja siellä kuultiin ensi kertaa Suomessa monia venäläisen koulun mestareita, Jevgeni Malininia ja muita. Kurssilla soittivat kaikki tuon kauden nuoret pianistilupaukseme mutta myös varttuneempia pedagogeja kuten Anna-Liisa  Virtanen, Sakari Heikinheimo,  Aarno Rousi jne. Kurssien armoitettuna tulkkina oli Dmitri Hinze, maeston seuralainen ja hauska kääntäjä. Kerran he myöhästyivät miltei tunnin ja vihdoin saapuessa kurssille Hinze pahoitteli, kun ’maestro ja minä syödä yksi munuaiset’.  Joka tapauksessa soitin Brahmsin d-mollicapriccion ja a-molli-intermezzon.  Bashkirov  oli kiltti ja sanoi, että se soi kauniisti weil sie musikalisch sind, mutta ranteiden pitäisi olla korkeammalla. Tämä vika sitten korjaantui kun pääsin Pariisiin Jules Gentilen oppilaaksi vuotta myöhemmin. Mutta Bashkirov tunnetaan myös hurjasta temperamentistaan ja kiihkeän päälletunkevasta pedagogiastaan. Aikaa on kulunut, mutta  voi sanoa, että opettaessa hän oli sama, joskaan ei luultavasti enää uskalla noudattaa venäläistä pedagogiaa läntisessä maailmassa. Venäjällähän idea on se, että oppilasta haukutaan niin hirveästi,  että hän alkaa pelätä, jonka jälkeen lavalle meneminen ei tunnu  enää miltään itse pianotuntiin verrattuna.

Aluksi kuultiin Chopinin g-molliballadia nuoren pianistin soittamana, jonka nimi oli muistaakseni Gylling. Bashkirov  neuvoi soittamaan nuo bel canto -koruilut aluksi a tempo ja sitten nopeammin. Kuviot on ikään kuin piirrettävä pehmeällä kädellä. Kvartti-intervalli ennen sivuteeman ajateltava kuin orkestroiduksi puhaltimillle. Laskettava kahteen, ei kolmeen. Aivan alun arpeggio-kuviossa napolilaisella soinnulla, ei jokainen nuotti painokkaasra,  kuin sanan tavuja pai-not-ta-en. ”Meillä on ensiksi korvat eli keho … sitten meillä on  sielu. .. ja viimeiseksi  sormet”.  Ennen huipennusta kahdesti (ensiksi mentäessä  A-duuriin ja sitten g- molliin ollaan urkupisteen ja synkopoidun rytmin vankeina, ne ovat eräänlainen ’memento mori’-

Toisena kurssin numerona Väinö Jalkanen soitti preludeja. Bashkirov sanoi: 1. preludi on kehys koko sarjalle. Se on soitettava heti  hengästyneessä agitatossa. Ylä-äänen soitava lopuissa, käsi  ikään kuin hengittää väärin: paino ja kevennys. G-duuri: iloinen episodi suoran e-mollin sairaan tunnelman jälkeen. Koko sarja on tällä tavalla narrativisotava varustettava juonella,  A-duuri preludin,  joka  fraasi päättyy puolinuottiin joka on pidettävä tarpeeksi pitkään. E-duuri: avoin forte. Gis-mollni  kuvio äärimäisellä karaktäärillä,  mutta EI äärimmäisellä voimalla. Vasen käsi:  ei staccato.  pikemmin kuin orkesterin kontrabassojen pizzicatott. B-molli: onko teema murtosointua  vai melodiaa? Siirtymä e-mollista A-duuriin. Unakorda ei ole ambulanssi.

Mutta loppujen lopuksi  kun musiikissa kaksi minuutta, ’Moi’ ta käyvät dialogia, säveltäjän ja pianistin, niin väliin tulee kolmas ’Moi’  opettaja, Missä määrin on hyvä,  että opettaja puuttuu kaikkeen? Bashkirov kyllä lopulta korosti että hänen  puheensa  ovat vain ehdotuksia, jotka oppilas joko hyväksyy tai hylkää.

Bashkirovin oma pianoilta oli odotettu. Mutta klassismi ei nyt niinkään vakuuttanut. Beethovenin Pastoraalisonaatti toi mieleen, että muodon koossapysyminen vaatii eräänlaista muototahtoa, tahdon prinsiippiä,  joka filosofi Jaspersin mukaan on  Dauer als Kontinuität des Sinnes, kestoa merkityksen jatkuvuutena. On siis kyettävä ylläpitämään merkityksen jatkuvuutta,  harvinaisen hyvin sanottu ja pätee musiikiin. Mutta kaikki romanttinen musiikki oli erinomaista, loistavaa, kuin tuulahdus suurta 1800-luvun perinnettä.  Bashkirovin estetiikka perustuu yllätykseen, hän luo koko ajan jotain yllättävää intonaatiota  jota ei arvaisi. Myös Debussy oli erinomaista, L’isle joyeuse, joskin sen prosessi ei ole teleologista vaan  suorastaan orientaalisen  staattista nopeasta temposta huolimatta;  Debnussy oli jo kuullut gamelania!

arvio: Striimattuja impressioita

Sebastian Fagerlund. Kuva © Tage Rönnqvist

Sebastian Fagerlund. Kuva © Tage Rönnqvist

Striimatuista konserteista on tullut aivan uusi musiikkielämän laji. Kun mitään laajempia yhtyeitä ei enää sallita lavalla, on kamarimusiikki saanut uuden tilaisuutensa. Orkesterit antavat soittajilleen mahdollisuuden päästä esiin ja kuulijat saavat kokea teoksia, joihin eivät normaalisti ehkä kiinnittäisi paljoakaan huomiota. Radion sinfoniaorkesteri tarjosi keskiviikkona 24.3. verkkokonsertissaan Saariahoa, J.S.Bachia, Anna Meredithiä, Maurice Ravelia ja Sebastian Fagerlundia.

Illan aloitti huilisti Yuki Koyama esittämällä Saariahon soolohuiluteoksen Laconisme de l’aile jonka innoittajana oli ollut Nobel-kirjailija Saint-John Perse (1887-1975) ja tämän runokokoelma Oiseaux. Teos siis viittaa lintuihin, niiden lentoon, salaisuuteen, kuolemattomuuteen. Huilisti lausui ranskaksi aluksi tätä runoa, ennen kuin otti huilun esille. Musiikki tuntui kuin suoraan syntyvän tekstistä. Tässä tuli ajatelleeksi kuinka orkestraalinen soitin jopa huilu voi olla, sen eri soittotavat ja rekisterit trillit, vibratoäänet ja toisaalta melodian intervallit, jotka olivat luonteeltaan ekspressiivisiä toivat sen esiin. Melodia kohosi hälyäänistä, välillä puhetta ja lopulta kohoavia asteikkoja, jonkinlaisia lintuihin viittaavia merkkejä. Ilmeisen narratiivinen teos!

Myös illan toinen teos J.S.Bachin sonaatti g-molli huilulle ja harpulle, jossa harppua soitti toinen mestari Sivan Magen em. huilistin rinnalla. Tässä puolestaan sai kokea, että harppu vastasi miltei orkesteria tai laajempaa ensemblea. Mieleen tuli suorastaan Händelin harppukonsertto, yksi ensimmäisiä LP-levyjäni ja solistina Nicanor Zabaleta, joka oli todistanut että kyllä miehetkin voivat soittaa harppua. Teos esitettiin hyvin reippaissa tempoissa.

Illan keskipisteeksi mainostettiin Anna Meredithiä ja tämän teosta A short tribute to teenage fanclub. Otsake ei kuulostanut kovin lupaavalta, tuli mieleen, mitä Ludwig Wittgenstein sanoi: Mainitkaa minulle englantilainen taiteilija, niin voin sanoa melko varmasti, että se on humpuukia. Nyt kuitenkin soiva lopputulos yllätti – ja myönteisesti! Jousikvartetti soitti koko teoksen pizzicatoilla, mikä loi oman erikoisen sonoriteettinsa. Mutta teoksen rytminen hahmo yhdistyi siihen kiehtovasti. Nimittäin se oli niin synkopoitua, ettei tahdin ykköstä juuri erottanut paitsi aivan lopussa. Silti teoksessa oli oma pulssinsa; siinä saattoi kokea ns. svengiä eli englanniksi groovingia, jota erityisesti sellisti Anton Kukkonen, toteutti soitossaan, ts. koko keho alkoi elää ja liikkua musiikin rytmissä.

Maurice Ravelin Johdanto ja allegro on tietenkin paljon soitettu, mutta aina viehättävä, soinniltaan hauraan lumoava. Erinomainen esitys.

Lopuksi oli valittu Sebastian Fagerlundin oktetto Autumn Equinox. Oktettoa johti Jozséf Hárs. Teoksen sanottiin viittaavan säveltäjän oopperaan Syyssonaatti, mutta siitä on aikaa, kun sen viimeksi kuuli, joten tuskin kukaan pystyi noin vain tunnistamaan suoraa lainausta. Sen sijaan tuli selväksi, että Fagerlund on otteeltaan sinfoninen säveltäjä. Lento misterioso osassa oli pitkiä linjoja, staattista melankoliaa, puhuvaa musiikkia. Agitato con forza oli taas monikerroksista, ostinato repetitiolle pohjautuvaa, jossa oli äkillisiä eleitä, laukkaavaa rytmiä, kunnes teos jähmettyy sointuun ja hiljentyy huiluääniin viuluilla ja solistit pääsevät esiin vuorotellen ja ryhmittyvät soinniksi. Tätä musiikkia kuuntelee todella siihen vajoten.

— Eero Tarasti

 

arvio: Kuiskauksia ja huutoja – HKO:n konsertti 3.3.21 Susanna Mälkin johdolla

Susanna Mälkki. Kuva © HKO/Stefan Bremer.

Susanna Mälkki. Kuva © HKO/Stefan Bremer.

On kiinnostavaa todeta, miten poikkeusoloissa aina pyritään huolehtimaan konserteista ja musiikkielämän edes jonkinlaisesta jatkumisesta. Näin varsinaisessa sodankäynnissä, mutta myös tässä epävirallisessa taistelussa koronaa vastaan. Kotirintama ja oikea rintama sekoittuvat nyt. Mutta yhtäkaikki voi olohuoneessaan nauttia striimatusta musisoinnista. Jos huvittaa katsoa lähempää muusikkojen työskentelyä, on tämä parempaa kuin istua viimeisellä rivillä tai parvella Musiikkitalossa.

Myös ohjelmavalinnat voivat olla rohkeampia. Nyt kuultiin neljää eri säveltäjää ja eri aikakausilta. Ensimmäinen numero, Siri Branderin, Vaasassa v. 1866 syntyneen säveltäjän Elegia vei myöhäisromantiikan ja pohjoisen melankolian kaihoisaan maailmaan. Teos oli esitetty viimeksi Helsingissä v. 1894. Kyseessä oli jousisoinnin ilmeikkyyteen perustuva sangen pohjoismainen teos, hieman kuin Griegiä suomalaisittain.

Sitä seurasi nykymusiikkia. Ensiksi Felipe Laran Meditaatio ja kalligrafia –niminen bassohuilulle kirjoitettu sooloteos. Jonkinlainen tutkielma huilun äänen synnystä, aforistinen sävelmaalaus, jossa pensselinvetoja kai vastasivat suhisevat läiskähdykset. Claire Chase oli juuri tämäntyyppiseen musiikkiin erikoistunut huiluvirtuoosi. Hänen taitonsa ja ilmaisuskaalansa pääsivät oikeuksiinsa seuraavassa Kaija Saariahon hienostuneessa Aile du Songe –konsertossa huilulle ja orkesterille. Teos oli aiheeltaan lintuihin liittyvä – eli, ahaa, oltiin siis Messiaenin ja François Bernard Mâchen linjoilla musiikillisen ornitologian poluilla.

Ensimmäinen osa L’aerienne käytti usein huilun mikrointervalleja, kyseessä oli Lintujen puutarha. Ohut orkestrointi tuki kauttaaltaan huilun diskurssia, taustalla kellomaisia sointuja, ja etualalla huilun konsertoiva intensiteetti, eri soittotapoja hyydyntäen, kuten trillejä, ja niiden tukena orkesterin ostinatosointuja. Tämä oli eräänlaista puhuvaa musiikkia, jossa oli äkillisiä katkoksia. Lopulta huilu sai kokonaan suunvuoron eräänlaisessa kadenssissa. Osassa Terrestre huilisti äänteli myös suoraan ja huudahteli onomatopoeettisesti hyvin nopeassa tempossa. Tämä oli myös eräänlaista musiikkiteatteria vähän niin kuin Erik Bergmanilla joskus. Oliko puhe huilun jatketta vai huilu puheen, jäi kysymykseksi. Lopulta viimeinen osa oli kuin musiikillista unissakävelyä; patarummut ja pianon ylärekisteri loivat kimaltelevan taustan huilun ekspressiiviselle soololle. Saariahon lintu-huilutopos osoittautui täysin omalaatuiseksi ratkaisuksi ornitomusikologian vaiheissa.

Illan viimeinen numero, Haydnin Oxford-sinfonia, täydensi tämän yllättävän konsertin. Mälkki johtaa tällaista musiikkia hänelle ominaisella rytmisellä tarkkuudella… mutta samalla myös henkevyydellä ja siroudella, mikä on wieniläisklassismin ehdoton vaatimus. Tässä sinfoniassa on kuulijalle paljonkin hämmästeltävää. Hitaan osan keskellä puhkeaa marssitopos, joka muuntuu käynniksi, mutta on myös singender Stiliä ja odottamattomia taukoja. Myös menuetossa tanssin katkaisevat käyrätorvien humoristiset metsästyssignaalit, tässä on jotain katkonaista ja diskreettiä itse tekstuurissa. Presto-finaali oli eräänlainen perpetuum mobile ja ilmeisesti turkkilaista topiikkaa. Mutta polyfonisia kudoksia tulee välillä vastaan ja gebundene-tyyli kontrapunkteineen rikastuttaa muutoin motorista liikettä. Mälkki osasi pitää jännitteen yllä loppuun saakka, hänen tempovalintansa oli oikea ja hän vei teoksen päätökseen voitokkaasti.

– Eero Tarasti