Amfion pro musica classica

Monthly Archives: lokakuu 2010

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Kullervon kunniaton kohtalo

Hannu Lintu. Kuva: Jonas Lundqvist

Jean Sibelius aloitti Kullervon (op. 7) säveltämisen Wienin-opintojensa loppupuolella keväällä 1891. Varhaiset yritelmät saksalaisen klassisromanttisen tyylin parissa olivat olleet korkeintaan persoonallisia, mutta lähinnä kai hieman taitamattomia (Sibeliusta opettaneen Robert Fuchsin mukaan ”barbaarisia ja raakoja”). Loppuvuoden ja talven 1891–92 aikana 26-vuotias Sibelius kuitenkin sai valmiiksi sävelkieleltään poikkeuksellisen, yli 70 minuttisen viisiosaisen teoksen isolle orkesterille, mieskuorolle ja kahdelle solistille. Saavutus on melkoinen, kun otetaan huomioon, että Sibeliuksella ei ollut suoraa mallia teokselleen. Vanhempien aikalaismestarien, Lisztin, Brahmsin, Brucknerin, Mahlerin tai Straussin monipolvisten romanttisten sinfonisten muotojen takana oli harjaantuminen klassisten esikuvien – kuten sonaattimuodon, rondon tai variaatiomuodon – parissa. Sibeliuksella oli vain mielikuvia, sekä ajatus uudesta, suomalaisesta sävelkielestä.

Kokemattomuus suurmuodon parissa aiheutti omat haasteensa, ja se näkyy etenkin kahdessa ensimmäisessä osassa (Johdanto ja Kullervon nuoruus) tiettynä improvisatorisuutena: ne koostuvat ikäänkuin joukosta kuvaelmia, joiden välillä on erinäisiä temaattisia yhteyksiä; rakenne on enemmän fantasiamainen kuin sinfoninen. Kullervon jälkeen valmistuneen sinfonisen runon, Sadun (En Saga, op. 9) ensimmäisen version muodossa on samanlaista sattumanvaraiselta haiskahtavaa rapsodisuutta. Sibelius kuitenkin kirjoitti Sadusta uuden, tiiviimmän ja dramaturgisesti ehjemmän version kymmenen vuotta myöhemmin. Kullervo sen sijaan jäi muokkaamatta, ja Sibelius kielsi sen esittämisen ensimmäisten, varhaisten esitysten jälkeen.

Kullervon hylkäämiselle on esitetty syyksi muun muassa sitä, että Sibelius pelkäsi leimautuvansa ”kansalliseksi” eli periferiseksi säveltäjäksi. Sibelius kielsi musiikissaan olevan suoria kalevalaisia runolauluvaikutteita, ja hänen numeroidut sinfoniansa (ensimmäinen vuodelta 1900) ovatkin sävelkieleltään ja muodoltaan universaalimpia, jos kohta erottuvasti sibeliaanisia. Niissä Sibelius osoitti olevansa sekä kosmopoliitti että omaperäinen – ottaneensa haltuun klassisromanttisen perinnön ja edistäneensä sekä muovanneensa sitä omiin tarpeisiinsa. Kullervo on kuitenkin erinomaisen kiinnostava soiva todiste nuoren Sibeliuksen hämmästyttävästä mielikuvituksesta, sekä kyvystä työstää improvisatorisen oloista, omintakeista materiaalia uskottavasti ja oivaltavasti.

Vaikka kaksi ensimmäistä osaa olisivat saattaneet kaivata Sadun kaltaista tiivistämistä, kolme jälkimmäistä toimivat erinomaisesti näinkin. Tekstin mukaantulo luo musiikillisille tapahtumille voimakkaan näyttämön sukurutsineen ja itsemurhineen, ja Sibelius onnistuu käsittelemään vaikeita aiheita vakuuttavasti ja dramaturgisesti oivaltavasti. Kolmannen osan, Kullervo ja hänen sisarensa huipentuminen kaameaan oivallukseen saa tarvittavan vastavoiman neljännen osan Kullervon sotaanlähtö maanisuudessaankin keveämmässä luonteessa. Näin myös viimeisen osan Kullervon kuolema voi iskeä täydellä voimalla. Toisaalta kolmannen osan rakastelukohtaus on jätetty orkesterille, siis sanoin kuvaamatta, mutta viimeisen osan kuolema todetaan vielä mieskuoron kammottavalla voimalla orkesterin kuvaaman omakätisen veriteon jälkeen.

Kullervo on siis kaikkea muuta kuin helppo teos. Esittäjien tehtävää lisäksi vaikeuttaa paikoin omaperäiset soitinnusratkaisut ja potentiaaliset balanssiongelmat kuoron, orkesterin ja solistien välillä. Vaarana on, että lopputuloksena on yksiulotteista sointikuvaa kapeassa rekisterissä, hieman kuin metsässä kontaten vailla puunlatvoja ja maan syviä onkaloita.

Siksipä Hannu Linnun huolellisesti valmistama ja johtama esitys tekikin minuun suuren vaikutuksen. Yksityiskohtiin, karaktereihin ja kokonaisdramaturgiaan paneutunut tulkinta soi laajalla paletilla, hiljaisten ja voimakkaiden sävyjen välillä oli aitoa, narratiivista kerroksellisuutta, ja yksitotisuuden sekä banaalisuuden vaarat vältettiin. Tapiola Sinfoniettan pienen jousiston virtuoottisen solistinen kamarimusiikillisuus vastasi ahneesti Linnun karakterisointeihin, ja erinomaisin avustajin vahvistetut puhaltajat ja lyöjät värittivät rohkeasti tarinan käänteitä. Juha Kuivasen huippuun virittämä Polyteknikkojen kuoro osoitti kykenevänsä raffinoituun, moni-ilmeiseen mieskuoroilmaisuun, ja kuoron ja orkesterin yhteissoinnissa oli sekä läpikuultavuutta että voimaa. Huippuluokan solistit, Jorma Hynninen ja Johanna Rusanen-Kartano esittivät Kullervon ja hänen sisarensa roolit inspiroituneesti ja tasapainoisesti – tosin kokonaisuus olisi saattanut kestää romanttisemman tai ehkäpä juurevammankin otteen. Esitys sai loppuunmyydyn Tapiolasalin yleisöltä ansaitsemansa innokkaat ja pitkät aplodit.

Ainoa epäonnistunut osanen oli asultaan ja osin sisällöltäänkin harrastelijamainen käsiohjelma, joka ei ollut Tapiola Sinfonietalle ominaista laatutyötä vaan KuoroEspoon melkoisen rupuinen persoonaton kopiokonetekele. Suurin epäkohta oli teostiedoissa, sillä käsiohjelmasta ei selvinnyt teoksen valmistumisvuotta, eikä juuri muutakaan teokseen liittyvää: ennen kaikkea osien nimet puuttuivat. Osoittaa melkoisen kömpelöä epäammattimaisuutta jättää Kullervon tapaisen draamallisen teoksen osien nimet pois käsiohjelmasta. Koska käsiohjelman epämääräisyyttä on ollut havaittavissa muissakin KuoroEspoon konserteissa, toivoa sopii, että epäkohtaan tartutaan vastaisuudessa asiaankuuluvalla vakavuudella.

Arvio: Schumannia periodisoittimilla

Tuija Hakkila. Kuva: Ida Pimenoff.

Sibelius-Akatemia on järjestänyt Robert Schumannin (1810–1856) 200-vuotisjuhlan kunniaksi festivaalin 18.10–13.11., jonka aikana pidetään lisäksi myös luentoja. (Tarkemmat lisätiedot mm. osoitteesta http://www.siba.fi/fi/konsertit/kamarimusiikki).

Festivaalin avajaiskonsertissa kuultiin säveltäjän lied- ja kamarimusiikkia periodisoittimilla esitettyinä. Akatemialta löytyy omasta takaa 2000-luvulla valmistettu kopio 1830-luvun Graf-fortepianosta, jossa on kaunis, pyöreä ja erotteleva sointi. Erityisen mielenkiintoista olikin kuulla, miten erilaisia sävyjä konsertin kuusi pianistia (Tuija Hakkila, Eero Manninen, Eveliina Kytömäki, Anna Kuvaja, Tiina Korhonen ja Jerry Jantunen) saivat soittimesta irti.

Konsertin avasi Eero Manninen, joka esitti Kinderszenen-sarjan (op. 15) osat 2–8. Mannisen käsittely miniatyyreistä oli kerrassaan nautittavaa, ja erityisesti mahtipontisemman ”Wichtige Begebenheit” (Tärkeä tapahtuma) basso-oktaavit saivat aivan uudenlaista, jyrisevää painokkuutta fortepianolla esitettynä. Tämä jälkeen Manninen ja sopraano Terttu Iso-Oja esittivät neljä laulua eri sarjoista. Kuuluisassa J.v. Eichendorffin (1788–1857) runoon sävelletyssä ”Mondnacht”-laulussa (Liederkreis, op. 39 nro 5) saattoi vain kuunnella lumoutuneena Mannisen ajankäytön hallintaa ja upeata sostenuto-sointia. Iso-Oja oli mielestäni parhaimmillaan ”Widmung”-laulussa (Myrthen, op. 25 nro 1), jossa hänen kaunis ja ilmeikäs lauluäänensä yhdistettynä eleganttiin eloisuuteen pääsivät oikeuksiinsa.

Nuori baritonilupaus Joonas Asikainen (s. 1987) omaa hyvän lavaolemuksen sekä miellyttäväsointisen äänen. H. Heinen (1797–1856) runoihin sävelletyn Dichterliebe-sarjan (op. 48) laulujen esittäminen vaatisi kuitenkin vielä kypsymistä, vaikka pianisti Eveliina Kytömäki tekikin parhaansa musiikin pakahduttavan kauneuden esille tuomisessa (”Im wunderschönen Monat Mai” ja ”Aus meinen Tränen spriessen”). Reippaammassa kolmannessa laulussa (”Die Rose, die Lilie, die Taube, die Sonne”) Asikainen vapautui selvästi, ja laulussa ”Die beiden Grenadiere” (op. 49 nro 1) oli jo varsin reipas tunnelma lopun pauhuvan Marseljeesi-teeman siivittämänä.

Liian harvoin konserteissa pääsee kuulemaan nelikätistä pianomusiikkia. Muun muassa Ilmo Rannan suunnittelemassa ohjelmakokonaisuudessa tämäkin tärkeä kamarimusiikin laji oli otettu huomioon: Anna Kuvaja ja Eveliina Kytömäki esittivät kolme osaa sarjasta ”Zwölf Klavierstücke zu vier Händen für kleine und grosse [sic!] Kinder” (op. 85). Pianistit muodostivat tasapainoisen duon, ja erityisesti ”Gartenmelodie”-kappaleessa nautin Kytömäen luontevasta melodiankäsittelystä yhdistettynä Kuvajan monipuoliseen sointivärien hallintaan.

Konsertin teki ainutlaatuiseksi Matti Lehtisen (s. 1922) kuuleminen lavalla. Lehtinen ja Kuvaja esittivät kaksi Schumannin melodraamaa, jossa lausuja deklamoi runon pianon säestyksellä. P.B. Shelleyn (1792–1822) runoon sävelletty ”Die Flüchtlinge” (op. 122 nro 6) on dramaattinen kuvaus kahden rakastavaisen onnettomasta kohtalosta, joka esitettiin tässä konsertissa alkuperäiskielellä englanniksi (”The Fugitives”). Kuvajan ja Lehtisen yhteistyö oli todella hienoa, mutta varsinainen kohokohta oli jälkimmäinen melodraama, F. Hebbelin (1813–1863) runoon sävelletty ”Schön Hedwig” (op. 106). Saksan kielellä lausuminen oli Lehtiselle selvästi luontevampaa, ja tarina ritarin ja alempiarvoisen tytön välille kehittyvästä rakkaudesta tempaisi mukaansa. Yleisö palkitsi duon tulkinnan raikuvin aplodein.

Ensimmäisen puoliskon viimeisenä teoksena kuultiin käyrätorvelle ja pianolle sävelletty Adagio ja Allegro (op. 70), jonka Tommi Hyytinen esitti wienintorvella partnerinaan Tiina Korhonen. Vaikka oli tietenkin kiinnostavaa kuulla teos ”autenttisilla” soittimilla esitettynä, ei itse tulkinta hahmottunut tällä kertaa erityisen mieleenpainuvaksi.

Konsertin jälkipuoliskon aloittivat Asko Heiskanen ja Jerry Jantunen Schumannin vuonna 1849 sävelletyllä teoksella Drei Fantasiestücke (op. 73), jota kuullaan usein myös sellolla ja pianolla soitettuna. Esitys oli täysipanoista kamarimusiikkia, jossa yksityiskohdat ja suuret linjat olivat tasapainossa. Pidin myös siitä, että nuottikuvaa tarkasti seuraamalla Heiskanen ja Jantunen onnistuivat saamaan aikaan tuoreen, ”romanttisesta painolastista” riisuutun tulkinnan. Näin nautittavan esityksen jälkeen onkin lähinnä makuasia, miten agogiset merkit tulkitsee – rubatolla vai ilman. Jantunen ja Heiskanen olivat päätyneet jälkimmäiseen ratkaisuun, vaikka musiikki olisi saattanut kestää mielestäni suurempiakin ajankäytöllisiä vapauksia.

Tuija Hakkila oli loistava valinta illan päätöskappaleen, Fantasian (op. 17), tulkitsijana. Hakkilan soittajapersoona on oivallinen yhdistelmä temperamenttia, kokemusta ja hetkessä kiinni olemista. Hakkila välitti teoksen kuulijoille monivivahteisena tarinana, josta aisti Hakkilan käyvän jatkuvaa dialogia teoksen kanssa. Brava!

Wihurin rahaston kunniapalkinto Jorma Panulalle

Jenny ja Antti Wihurin rahasto on jakanut palkintoina ja apurahoina 9,7 miljoonaa euroa yhteensä 486 hakijalle. 30 000 euron kunniapalkinnon sai merkittävän uran kapellimestarien kouluttajana tehnyt, hiljattain 80 vuotta täyttänyt Jorma Panula. Muita poimintoja: Sibelius-Akatemia saa 100 000 euroa pääomaa kartuttavaan Satakieli-keräykseen, Sibelius-seura 15 000 kansainvälisen viulukilpailun järjestämiseen ja Suomalainen barokkiorkesteri saman summan omaan toimintaansa. Wihurin rahasto jatkaa myös verkkolehti Amfionia julkaisevan Amfion ry:n tukemista 5000 eurolla.

Adressi Alankomaiden radion ensemblejen puolesta

Alankomaiden uuteen hallitusohjelmaan kuuluu Hilversumissa sijaitsevan Muziekcentrum van de Omroep:n toiminnan lopettaminen, mikä saattaa tarkoittaa kolmen orkesterin ja yhden kuoron lakkauttamista, kertoo musiikkikeskus nettisivuillaan. Lakkauttamista vastustavaan adressiin päsee kirjoittamaan nimensä täällä.

Periytyykö musikaalisuus?

Yleisötapahtumassa klo 12–15 puhutaan musikaalisuudesta ja sen periytymisestä:

12.00-12.30 auditorio Virtanen
Musiikin tohtori, yhteiskuntatieteen maisteri Pirre Raijas:
Mitä on musikaalisuus?

12.45-13.15 auditorio Virtanen
vt. professori Irma Järvelä:
Musikaalisuuden geneettinen tutkimus
– esimerkkejä tutkimustuloksista, käytännön tutkimustyön esittelyä

Esitelmien jälkeen auditoriossa järjestetään kaksi peräkkäistä samanlaista musikaalisuustestausta. Molempiin mahtuu 230 henkeä.

14.00-15.00 Musikaalisuustestaus 1.
Pirre Raijas: Mitä musikaalisuustestauksessa tapahtuu? Mitä testi tarkalleen tutkii ja miten? Miten testissä voi pärjätä, ja onko se luotettava?

15.00-16.00 Musikaalisuustestaus 2.
Pirre Raijas: Mitä musikaalisuustestauksessa tapahtuu? Mitä tarkalleen tutkii ja miten? Miten testissä voi pärjätä, ja onko se luotettava?

Musikaalisuustestauksen lisäksi yleisön toivotaan antavan verinäytteen
musikaalisuuden periytyvyyden tutkimista varten.

13.30-17.00 ryhmätila C
Verinäytteiden anto musikaalisuuden perinnöllisen taustan selvittämistä varten. Haastattelukaavakkeen täyttäminen.

Tapahtuma on maksuton ja siihen on vapaa pääsy. Erityisesti paikalle toivotaan perheitä. Musikaalisuustestiin voivat osallistua seitsemän vuotta täyttäneet. Musikaalisuustestaukseen osallistuneet saavat halutessaan testauksen jälkeen tiedon omasta musikaalisuudestaan.

Kyynärtaipeesta otettuja verinäytteitä käytetään professori Irma Järvelän johtamassa Helsingin yliopiston Lääketieteellisen genetiikan osaston Musikaalisuuden perinnöllinen tausta -tutkimuksessa. Tutkimuksella on HUS:n eettiset luvat ja tutkimuslupa.