Amfion pro musica classica

Monthly Archives: lokakuu 2015

You are browsing the site archives by month.

”Taide on tunteen jälki” – Musiikin ja maalausten vuoropuhelua Sellosalissa

Bridget Allaire-Mäki © Antti Kangassalo

Bridget Allaire-Mäki © Antti Kangassalo

image001Tapiola Sinfoniettan HETKIÄ-kamarimusiikkisarjan konsertti 25.10. klo 15 Sellosalissa on musiikin ja maalaustaiteen intensiivinen vuoropuhelu, jossa lähestytään musiikkiesityksen katoavaisuuden ja maalauksen pysyvyyden suhdetta.

Jalostettuja hetkiä -konsertissa esiintyvät Tapiola Sinfoniettan konserttimestari Janne Nisonen sekä alttoviulisti Riitta-Liisa Ristiluoma, sellisti Klaus Mäkelä ja pianisti Heini Kärkkäinen. Konsertissa kuultavan musiikin innoittamina syntyneet taideteokset on maalannut Bridget Allaire, joka työskentelee myös Tapiola Sinfoniettan fagotistina. Valosuunnittelusta vastaa Nina Sivén.

Konsertti on risteily kahden taidemuodon välillä. Prosessi alkoi, kun Nisonen lähetti Allairelle valitsemansa Bachin sävellyksen, johon Allaire puolestaan teki maalauksen. Tämän jälkeen Nisonen valitsi tälle maalaukselle uuden musiikkiteoksen, jonka Allaire jälleen maalasi kuvaksi. Muun muassa Bachin, Ravelin, Mozartin ja Debussyn sävellysten ja konserttisaliin projisoitavien maalausten ohessa kuullaan myös Juan Antonio Muron lausumaa runoutta.

”Musiikki ja maalaustaide ovat ilmaisuiltaan eräänlaiset ääripäät. Ehkä siksi tulokset tässä viestiketjussa ovat vaikuttavia siirtymiä yhdestä kokemuksesta toiseen. Taide on tunteen jälki. Tärkeintä on yhteys. Kun tuntee jotain koskettavaa… jokin tuntematon löytää sydämesi, avaa valon aivoihisi ja tunkeutuu tietoisuuteesi, sen tekee taide. Tämä konsertti on ajassa liikkuvan äänen ja ajassa kelluvan kuvan viestiketju”, kirjoittaa Eeva Tervala Hetkiä -konserttisarjan ohjelmalehtisessä.

Hetkiä-konsertit  ovat Tapiola Sinfoniettan yksittäisten muusikoiden suunnittelemia. Kukin muusikko tuo kuultavaksi musiikkia, mikä on lähellä heidän sydäntään. Usein ohjelma edustaa täysin toisenlaista musiikkia kuin se, minkä parissa orkesterimuusikot päivittäin työskentelevät. Syyskauden viimeinen Hetkiä-konsertti  ”Suomijatsin hetkiä” on Sellosalissa 29.11. Kevätkaudella ohjelmassa on Hetkiä Siiri Nordinin seurassa 24.1., Hetkiä Corellin jäljillä 4.2. ja Näkemisen hetkiä 24.4.

Sunnuntai 25.10.2015 klo 15, Sellosali (Soittoniekanaukio 1 A, 02600 ESPOO)

Jalostettuja hetkiä

Janne Nisonen, viulu
Riitta-Liisa Ristiluoma, alttoviulu
Klaus Mäkelä, sello
Heini Kärkkäinen, piano
Bridget Allaire-Mäki, maalaukset
Juan Antonio Muro, runolausunta
Nina Sivén, valosuunnittelu

Katso konsertin trailer<https://www.youtube.com/watch?v=HITS3Vhsre0>

OHJELMA:
J.S. Bach: Viulusonaatti nro 3 C-duuri BWV 1005: III Largo
Maalaus “a tenderness we cannot touch”
Messiaen: Aikojen lopun kvartetto: VIII Jeesuksen kuolemattomuuden ylistys
Maalaus “the substance of the world is light”
RUNO: Arthut Rimbaud: Being Beauteous
Maalaus “under the sky is emptiness”
Skrjabin: Etydi nro 12 D-duuri op. 8
Maalaus “where all language ends”
Helsingin Sanomat, ULKOMAAT 19.4.2015 klo 17:4, Hanne-Mari Tarvonen
Maalaus  “some place past emptiness we take another step”
Brahms: Pianokvartetto nro 3 c-molli op. 6: III Andante
Maalaus “hours that belong to us”

Ravel: Sonaatti viululle ja sellolle: I Allegro
Maalaus “all things are mirrored in you”
Mozart: Sonaatti pianolle ja viululle G-duuri K301: I Allegro con spirito
Maalaus “ Yours is the meadow”
Debussy : Sonaatti sellolle ja pianolle d-molli:  III Finale
Maalaus “ sweet danger, ripening within”

Webern: Jousitrio op. 20

: I Sehr langsam
Maalaus: “senseless, then perfectly clear”

Bridget Allairen maalaukset ovat esillä Sellosalin lämpiössä 21.10.-8.11.2015 Sellosalin tapahtumien yhteydessä.

Virtaa-klubi: Tuomaskanttori ja romantikko osa II

Kohtaaminen Bachin ja Schumannin Leipzigissa

Perjantaina 6.11.2015 kello 19, Kulttuurikeskus Sandels, Töölöntori, Topeliuksenkatu 2

Pianisti Minna Pölläsen Virtaa-klubien sarja saavuttaa erään kulminaatiopisteensä, kun perjantaina 6.11. lähestytään Schumannin pääteosten keskeistä lunastuksen (redemption) teemaa. Bachia ja Schumannia tulkitsee Minnan seurana Irina Zahharenkova, kansainvälistä uraa tekevä moneen kertaan palkittu pianisti.

Musiikin ohella Minna johdattelee Schumannin sielunmaisemaan myös kertomalla Bachin merkityksestä säveltäjän tuotannossa. Samalla tiivistyy jotain oleellista Virtaa-klubien kantavasta tematiikasta, vastakohtien yhdistymisestä.

Kriittisen korkeakoulun vuodesta 1998 alkaen järjestämä Virtaa-klubi on Minna Pölläsen luoma ja kehittämä taiteellisia, kulttuurihistoriallisia ja filosofisia aineksia yhdistävä tapahtumakonsepti. Klubeilla on kuultu klassisen musiikin säveltäjämestareita Monteverdista Messiaeniin, tyylilajeja klezmeristä tangoon, runoutta Baudelairesta Tranströmeriin, on tanssittu, kuultu esitelmiä ja keskusteltu. Lavalla on nähty ja kuultu artisteja Andras Schiffistä Vukiin, keskustelijoita Matti Wuoresta Leena Krohniin, kuultu Mirkka Rekolan säkenöiviä yksinpuheluja sekä tietenkin pianisti Minna Pöllästä itseään, jonka visioiden mukaan Virtaa-klubi on kulkenut monivaiheista matkaansa.

Virtaa-klubi syntyi Mirkka Rekolan innoittamana virtaavuuden ideasta, pyrkimyksestä löytää yhteyksiä pinnalta erilaisten asioiden välille. Klubilla on pohdittu esimerkiksi eri uskontojen yhtäläisyyksiä, ja eri maailmankatsomuksissa toistuvaa, J.G. Jungin loistavasti kiteyttämää pyrkimystä sovittaa sielun vastakohtaisuudet yhteen: feminiininen ja maskuliininen, irrationaalinen ja rationaalinen, sisäinen ja ulkoinen. Perjantaina 6.11. tutkimusmatka jatkuu Schumannin sielunmaisemissa.

”Kulminoituuko tutkimusmatkamme tietoisuuden ja kokemuksellisuuden yhteyteen? Schumann, jonka luovuuden ytimessä vastakkaiset alter-egot, Eusebius ja Florestan kävivät kiihkeää vuoropuhelua, löysi Bachin musiikissa kipeästi kaipaamaansa eheyttä. Hän ehkä ensimmäisenä Mendelssohnin ohella ymmärsi missä määrin Bachin teoksissa vastakohdat järki ja tunne, horisontaalinen ja vertikaalinen, rakenteet ja tunnevoima ovat yhtä.

”Tyylieroista huolimatta Bachin ja Schumannin musiikissa on samanlaista aaltomaista virtaavuutta, laulavuutta ja harmoniaa. Se kumpuaa suoraan sydämestä. Nämä molemmat suurperheen isät sävelsivät myös paljon musiikkia lapsilleen -ja kaikille maailman lapsille.

”Me kaikki joudumme tässä todellisuudessa itsestämme erilleen. Todellisuutta voi paeta kahdella tavalla, joko sulkemalla silmänsä ja työntämällä päänsä pensaaseen, tai etsimällä avoimin silmin, aistit herkkinä, jokaisen kiven kääntäen todempaa maailmaa, joka meille avautuu musiikin kautta.”

Illan ohjelmassa mm.

J.S. Bachin Ranskalainen sarja G,
Preludeja ja fuugia (Das Wohltemperierte Klavier  I),
G. Kurtagin  Bach-sovituksia pianolle nelikätisesti,
Robert Schumannin Bilder aus dem Osten op.66 pianolle nelikätisesti,
sekä soolopianoteoksia.

www.kriittinenkorkeakoulu.fi

Oopperan kummitukselle toivottuja lisäesityksiä

b6a2a226c4f66974_org

Loppuunmyydylle Oopperan kummitus -musikaalille on yleisön pyynnöstä saatu järjestettyä kolme lisäesitystä. Lipunmyynti lisäesityksiin alkaa tiistaina 20.10.

Oopperan kummitus -musikaalille on yleisön pyynnöstä saatu järjestettyä kolme lisäesitystä. Lisäesitykset ovat 17.11., 1.2. ja 11.4., ja lipunmyynti alkaa tiistaina 20.10. klo 10 Lippupisteessä ja Oopperan lipunmyynnissä.

Kansallisoopperan Oopperan kummitus on ollut ennennäkemättömän suosittu, sillä kaikki 53 esitystä täyttyivät jo ennen ensi-iltaa. Kyseessä on ensimmäinen kerta Kansallisoopperan historiassa, kun koko esityskausi myydään loppuun ennen ensi-iltaa.

Lisäesitysten kanssa esityksiä on yhteensä 56. Kaiken kaikkiaan Oopperan kummituksen näkee esityskauden aikana noin 75 000 katsojaa. Peruutuspaikkoja loppuunmyytyihinkin esityksiin kannattaa edelleen tiedustella Oopperan lipunmyynnistä ja Lippupisteestä.

Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaali nähdään nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Maailmalla sen on nähnyt yli 140 miljoonaa ihmistä. Ensi-ilta oli Kansallisoopperassa 4.9.2015.

www.ooppera.fi

Arvio: John Adamsin voimakas musiikillinen kannanotto hehkui Concertgebouw’ssa

Leila Josefowicz, John Adams ja Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri Scheherazade.2:n Euroopan kantaesityksen jälkeen

Leila Josefowicz, John Adams ja Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri Scheherazade.2:n Euroopan kantaesityksen jälkeen

Scheherazade.2:n sellostemma

Scheherazade.2:n sellostemma

Osana uuden musiikin sarjaansa Amsterdamin Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri omisti tällä viikolla kaksi konserttia John Adamsin musiikille. Kummassakin pääteoksena oli Euroopan kantaesityksensä saanut, orkesterin tilaama Scheherazade.2, dramaattinen sinfonia viululle ja orkesterille (2014). Solistina oli Leila Josefowicz, jolle teos on omistettu. Josefowich, New Yorkin filharmonikot ja Alan Gilbert kantaesittivät Sheherazade.2:n viime maaliskuussa. Teos kuullaan Josefowiczin soittamana myös Helsingissä ensi tammikuussa Radion Sinfoniaorkesterin konsertissa. Solisti ja RSO soittavat teosta myös tulevalla Itävallan kiertueellaan.

Adamsin johtama Concertgebouw-orkesteri soitti molempina iltoina avausnumeronaan orkesterifanfaarin Tromba lontana (1986), jonka otsikko viittaa teoksen kahteen antifonaaliseen soolotrumpettiin, joita orkesteri säestää pehmeästi, lajityypille poikeuksellisesti fortea karttaen. Teos on oivallinen osoitus Adamsin kyvystä rakentaa vähäeleisestä sointimateriaalista kiinnostava kokonaisuus, jossa soolo-osuudet, niitä säestävät hitaat melodiakulut sekä pehmeä peruspulssi kietoutuvat yhteen tunnelmallisesti. Kiitos lyhyehkön neljän minuutin keston, Tromba lontana pitää kuulijan hyvin otteessaan. Teoksen vähäeleisyys vaatii soinnilta ankaraa puhtautta, jonka Concertgebouw’n muusikot vaivatta saavuttivatkin.

Torstai-illan konsertissa ohjelma jatkui Tromba lontanan vastakohdalla, riemukkaan dynaamisella, jopa raivokkaalla Short Ride in a Fast Machine (1986) -klassikolla. Niin ikään neljään minuuttiin puristettu orkestraalinen voimannäyttö rakentuu Adamsin varhaisemman tuotannon peruselementeistä. Vahva pulssi, häpeilemätön tonaalisten tehojen käyttö, epäsäännölliset rytmiset aksentit sekä loistelias orkestraatio muodostavat ilahduttavan pienoismaailman, jonka Concertgebouw-orkesterin hehku puki mitä riemastuttavimpiin väreihin.

Perjantain konsertin toisena numerona kuultiin huomattavasti painavampi teosvalinta, Doctor Atomic Symphony (2007). Teos pohjautuu Adamsin vuosina 2004-05 säveltämään, Kansallisoopperassakin muutama vuosi sitten esitettyyn samannimiseen oopperaan. Doctor Atomic käsittelee ensimmäisen atomipommin kehitysvaiheiden loppumetrejä ja sen keskushenkilöitä ovat fyysikko J. Robert Oppenheimer sekä kenraali Leslie Groves.

Vaikka sinfonian materiaali pohjautuu katkelmiin oopperasta, Adams kertoo tavoitelleensa itsenäistä, orgaaniseen kehittelyyn perustuvaa yksiosaista sinfonista muotoa. Teoksen musiikki jakautuu kuitenkin suhteellisen selvästi kolmeen päätaitteeseen.

Sinfonian avaus rakentuu oopperan lyhyestä alkusoitosta sekä ensimmäisen kuoro-osuuden orkesterisovituksesta. Adamsin mukaan teoksen alun musiikillisena mallina ovat olleet 50-luvun sci-fi elokuvat, joiden kautta säveltäjä tuli lapsena ensimmäistä kertaa tietoiseksi atomipommien maailmasta. Musiikki onkn kompleksista, uhkaavaa ja raskaiden vaskipurkausten läpäisemää, kuten oli tapana sodanjälkeisessä elokuvamusiikissa, jonka säveltäjistä monet olivat Arnold Schönbergin oppilaita. Myös kaikuja Edgar Varèsen Déserts (1950-54) -teoksesta on kuultavissa.

Keskiosa, lisänimeltään Panic, sulauttaa yhteen useita katkelmia oopperan molemmista näytöksistä alkaen koko orkesterin voimalla pauhaavista myrskytunnelmista ja päättyen pasuunasooloon, joka pohjautuu kenraali Grovesin pompöösiin monologiin. Siirtymät varsin erilaisten jaksojen välillä ovat toimivia ainakin sellaisen kuulijan korvissa, joille ooppera on entuudestaan tuttu.

Hienointa musiikkia Doctor Atomic Symphonyssa on teoksen päätöspassacaglia, joka perustuu suoraan oopperan ensimmäisen näytöksen päättävään Oppenheimerin John Donne -aariaan Batter My Heart Three Person’d God. Baritonille kirjoitettu voimakas musiikki päätyi sinfoniassa lopulta soolotrumpetille Adamsin kokeiltua ensin käyrätorvi- ja pasuunaversioita. Concertgebouw’n ykköstrumpetisti Omar Tomasoni soitti soolo-osuuden kertakaikkisen hienosti. Järisyttävien loppuakordien jälkeen yleisö osoittikin suosiotaan seisaaltaan Adamsille ja orkesterille.

Vaikka Doctor Atomic Symphonyn orgaaninen kehittely ei ole Sibeliuksen myöhäistuotannon tapaan täysin saumatonta, on kyseessä kuitenkin Hindemithin Mathis der Maler -sinfoniaan (1934) ja Bergin Lulu-sarjaan (1935) verrattavissa oleva teos, jonka vähittäinen juurtuminen konserttiohjelmistoon on mitä toivottavinta.

Väliajan jälkeen tunnelma oli täynnä odotusta. Ensimmäistä kertaa Euroopassa kuultu Scheherazade.2 oli menestys New Yorkin kantaesityksessään niin musiikillisten ansioidensa kuin ulkomusiikillisten konnotaatioidensa vuoksi. Merkittävä osa teoksen menestyksestä kuuluu myös Leila Josefowiczille, joka on koko uransa ajan omistanut merkittävästi huomiota John Adamsin teoksille.

Scheherazade.2 viittaa tietenkin Nikolai Rimski-Korsakovin Scheherazade-klassikkoon (1888), vapaaseen mukaelmaan Tuhannen ja yhden yön saduista. Adamsin lähtökohta ei kuitenkaan ole venäläissäveltäjän musiikissa, vaan itse sadun teemassa, jonka päähenkilö joutuu selviytymään maskuliinisen terrorin maailmassa. Tästä ydinajatuksesta rakentui Adamsin moderni Scheherazade, voimakas kannanotto naisten selviytymistaisteluun nyky-yhteiskunnassa, jossa maskuliininen, erityisesti uskonnollinen tai poliittinen fanatismi loukkaavat yhä tasa-arvon perusteita.

Päällisin puolin Scheherazade.2 vaikuttaisi siis olevan lähes ohjelmamusiikkia, dramaattinen sinfonia Berliozin Harold en Italien (1834) hengessä.

”Teoksen lähtökohtana on ennemminkin muutama mielikuva kuin varsinainen ohjelma. Musiikki hyödyntää toki tonaalisuuden organisoivaa voimaa, joka on musiikillisen kieliopin tunteita herättävä perusta”, Adams vastaa kysyessäni häneltä, miten teoksen periromanttinen lähtöasetelma istuu aikamme musiikkiin.

”Kun opiskelin säveltämistä kuusikymnentäluvulla, vaihtoehtoina olivat joko darmstadtlainen modernismi tai John Cage. Tämä kapeakatseisuus johti yleisön vieraantumiseen uudesta musiikista. Vastaavaa ilmiötä ei kohtaa muissa taiteissa. Ihmiset jonottavat taidegallerioihin katsomaan uusinta uutta samalla, kun uusi musiikki orkesterien ohjelmistossa herättää epäilystä. Tämä on osittain säveltäjien omaa syytä. Haluan omalta osaltani korjata tilannetta huomioimalla myös yleisöäni.”

Huolimatta Scheherazade.2:n musiikin tonaalisuuteen ja romantiikan ajan konserttotraditioon nojaavasta taustasta Adamsin musiikki ei päästä kuulijaansa, saati esittäjiään helpolla.

Laaja avausosa, Tale of the Wise Young Woman — Pursued by the True Believers hyödyntää tuttua solisti vastaan orkesteri -asetelmaa mitä voimakkaimmin ja innovatiivisimmin. Soolo-osuus on vuolaan melodista ja virtuoosista. Värikäs orkesteriosuus on täynnä voimakkaita kontrasteja. Harmoniat viittaavat häivähdyksenomaisesti persialaiseen musiikkiin, josta Adams ammensi vaikutteita jo vuonna 1993 valmistuneessa viulukonsertossaan. Vasaradulcimerin hienovaraiset koloristiset efektit syventävät vaikutelmaa oivallisesti.

Toinen osa, A Long Desire (Love Scene) on yksi hienoimpia rakkauden kuvauksia musiikissa. Adamsin musiikissa ei ole rahtustakaan balladinomaista imelyyttä partituurin vangitessa herkkyyttä, aistillisuutta ja kiihkeyttä upeasti, jossain määrin Ravelin Shéhérazaden (1904) tavoin. Adamsin, orkesterin ja Leila Josefowiczin yhteissoitto oli mitä vaikuttavinta tämän teknisesti ja psykologisesti vaativan musiikin parissa.

Demonisena schezona toimiva 3. osa, Scheherazade and the Men with Beards sisältää Adamsin rajuinta ja väkivaltaisinta musiikkia. Solisti ja orkesteri ovat törmäyskurssilla läpi koko osan. Solistilta, orkesterimuusikoilta ja kapellimestarilta vaaditaan äärimmäistä keskittymistä ja tarkkaa balansointia, jotta musiikki ei pääse hajoamaan. Josefowicz ja Adamsin johtama Concertgebouw tekivät ihailtavaa tarkkuustyötä.

Scheherazade.2:n päätösosa, Sanctuary on nimensä mukaisesti turvapaikka, hetkellinen tai pysyvä pakopaikka, mutta ei missään tapauksessa romanttishenkinen triumfi. Asetelmassa, kuten hetkittäin Adamsin partituurissakin on jotain vahvasti myöhäisen Sibeliukseen assosioituvaa. Solistin hiljainen päätös on mykistävän hieno.

Vaikka musiikillisen sisällön ja ulkomusiikillisen tematiikan yhteyttä voidaan loputtomasti problematisoida, Leila Josefowicz ja säveltäjän johtama Concertgebouw rakensivat Scheherazade.2:sta voimakkaan musiikillisen kannanoton, jonka ote kuulijasta säilyy pitkään, kenties seuraavaan kohtaamiseen saakka tammikuisessa Musiikkitalossa.

Jari Kallio

Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri / John Adams, kapellimestari / Leila Josefowicz, viulu
Het Concertgebouw, Amsterdam, to 15.10 klo 20.15, pe klo 20.15
Adams: Tromba lontana, Short Ride in a Fast Machine, Doctor Atomic Symphony, Scheherazade.2

Kaksi merkittävää musiikkitapahtumaa – Sibelius ja Brahms

Kansallismuseon aula oli tupaten täynnä eilen klo 18 kun avattiin Kansalliskirjaston järjestämä Sibelius-näyttely. Tämä ei ole siis sama kuin Pekka Hakon ansiokas Sibelius-videonäyttely, joka oli kesällä Kaupungintalolla ja nyt Musiikkitalossa. Kyseessä on Kansalliskirjaston laajan Sibelius-arkiston näytteillepano Inkeri Pitkärannan aloitteesta ja Sibelius Gesamtausgaben johtajan Timo Virtasen toteuttamana. Avajaisten juhlahenkeä väreilevä ilmapiiri osoitti taas kerran millainen ikonihahmo Sibelius on Suomessa. Vaikka aletaan olla juhlavuoden lopuilla väkeä riittää kaikkiin tilaisuuksiin. Folke Gräsbeck esitti aluksi pianosoolon ,joka kuulosti Andante festivon sovitukselta virtuoosisin kadenssein. Sitä seurasi puheita ja mm. suvun edustajan Severi Blomstedtin muistelmia, sekä opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen avajaissanat. Välissä kuultiin Timo Virtasen esittelemänä yllätysnumero, nimittäin arkistoista löydetty Sibeliuksen luonnossivu, päivätty Tvärminneen 1902, luonnos, jota Sibelius ei ollut käyttänyt mihinkään tunnettuun julkaistuun teokseensa. Oliko siinä siis ainesta Kahdeksanteen sinfoniaa, arveltiin. Näyte kuulosti Sibeliuksen tyypilliseltä asteikkokulkumelodialta, tuolta Leo Normetin kuvaamalta arabeskilta — viittauksena Jugend-tyylin koristenauhoihin.

Valitettavasti en päässyt vielä perehtymään itse näyttelyyn, koska oli kiiruhdettava toiseen tärkeääntilaisuuteen, YS:n konserttiin Johanneksenkirkkoon. Luvassa oli Brahmsin Ein deutsches Requiem kuorona Manifestum mit Freunden ja johtajana uusi kyky Jonas Rannila. Teos oli jo kerran esitetty kahta viikkoa aiemmin Temppeliaukion kirkossa Mikk Murdveen taitavalla johdolla, jonne en ikävä kyllä päässyt.

Brahmsin musiikki kuuluu klassiseen kaanoniin; sanotaan, että hänen jokaisella teoksellaan on esikuvansa Beethovenin tuotannossa. Silti Arnold Schönberg kirjoitti: Brahms the Progressive. Ein deutsches Requiem edustaa klassista sereniteettiä, siitä puuttuu mm. tavanomainen raju Dies Irae – jonka tosin korvaa dramaattinen Denn alles Fleisch ist wie Gras (Sillä ihminen on kuin ruoho). Teos muodostaa seitsemine osineen eräänlaisen sinfonisen kokonaisuuden, jossa on oma narratiivinen, dramaturginen ja rakenteellinen tasapainonsa. Lineaarinen polyfonia ja gebundene Stil, sidottu tyyli antaa tilaa myös melodian Empfindsamkeitille, tunteellisuudelle. Oppinut tyyli huipentuu fugeeraavaan vapautumiseen Ilmestyskirjan tekstillä Herr, du bist Würdig zu nehmen Preis und Ehre und Kraft (Herra, Sinä olet arvollinen saamaan ylistyksen).

Illasta muodostui väkevä musiikillinen elämys erityisesti sen kapellimestarin Jonas Rannilan ansiosta. Orkesteri ja kuoro sulautuivat toisiinsa kuin yhdeksi instrumentiksi – mitä edesauttoi tietenkin se, että Rannila on Manifestumin taiteellinen johtaja ja perehtynyt erityisesti vokaaliteosten johtamiseen. Hän sai teoksen pysymään koossa ja   onnistui toteuttamaan sen muodon ’huipennussuunnitelmat’ (Steigerungsanlagen, Ernst Kurthin termi) vakuuttavasti. Hän piti tämän monumentaaliteoksen lujassa otteessaan erittäin selkeällä ja sulavalla gestiikallaan. Mutta professionellia   tulkinnassa oli myös väkevä eläytyminen musiikin sisältöön ja sanomaan , josta kaikki tietenkin viime kädessä lähtee liikkeelle. Mutta Rannilalla on myös nyanssien tajua ja hän sai kaikki soittamaan ja laulamaan ilmeikkäästi, espressivo. Tämä ei mielestäni toteudu aina kaikilla suomalaisilla eikä muillakaan kapellimestareilla. On mielestäni selvää , että Rannila on huippukyky jolle sopivat juuri mm. tällaiset suurimuotoiset klassisen tyylin teokset. Menen häntä ehdottomasti kuulemaan uudestaan. Solistit olivat myös oikein valittuja: Juha Kotilainen, erittäin varma ja kokenut näissä tehtävissä ja Marjukka Tepponen ,jonka instrumentaalinen ääni kantoi kirkkaasti orkesterin yli.

Illan esteettiseen elämykseen myötävaikutti myös suuresti Johanneksen kirkon loistava akustiikka. Tämä on luultavasti orkestereille ja kuorolle paras sali Helsingissä. Ja nimenomaan kun esittäjät sijoitetaan eteen. Muistan kun lauloin kouluaikana Norssin kuorossa, joka avusti Jorma Pukkilan johtamia Händelin oratorioiden esityksiä (mm. Joosua) mutta silloin esittäjät olivat urkuparvella. Johanneksen kirkkoon on myös helppo tulla, kerkisin sinne Kansallismuseosta autollani viidessätoista minuutissa ja parkkipaikka löytyi helposti.

— Eero Tarasti