Amfion pro musica classica

Category Archives: Kirja-arviot

kirja-arvio: Sinfonikko sovinismin katveessa

leiviskä_kansi_72_dpi

Eila Tarasti: ”Nouse, ole kirkas” : Helvi Leiviskän elämä ja teokset. Kulttuuriperintöjen akatemia ry, Suomen Semiotiikan Seura ry. Helsinki 2017

Sibelius-Akatemian kirjaston nuottiosastossa vallitsi vielä 1950-luvuilla ja ehkä 60-luvun alussakin antiikin temppelien pyhä tunnelma. Lainauspöytää reunusti molemmin puolin matala valkoinen pylväsaita, josta vain harvojen valittujen oli sallittua astua sisään. Aitauksen takana oli kulttuurinjanoisia oppilaita vastassa laiha ja toimelias, alati hiukan hymyilevä täti. Hän oli säveltäjä Helvi Leiviskä, jonka säveltäjänammatista vain muutamilla nuorilla oli jonkinlaista tietoa. Toki teoksessa Suomen säveltäjät vuodelta 1945 oli hänen itsensä hän-muodossa kirjoittama artikkeli. Käytännöllisesti katsoen sama artikkeli ilmestyi sitten minä-muodossa Suomen säveltäjien uusitussa laitoksessa vuonna 1966. Musiikin tietokirjassa vuodelta 1956 hänestä oli kuvalla varustettu artikkeli, ammattinimike oli säveltäjätär. Eivät kaikki taloon päässeet nuoret välttämättä olleet näitä kirjoja nähneet tai hänen sävellyksiään kuulleet.

Kesällä 1963 Sibelius-Akatemian talossa tehtiin remontti ja nuottikirjasto siirtyi uusiin tiloihin vintille. Hyvästi antiikki. Yhdessä vaiheessa kirjaston aukioloaikoja lyhennettiin tunnilla, jotta työajan puitteissa saataisiin tehtyä tarvittavat järjestelytyöt. Todella nuottiosasto oli tunnin välillä suljettuna ja virkailijat lukkojen takana. Me pojat tuumimme töistä tietämättöminä, että sinne menivät vanhat tädit päiväunille. Tosiasiassa alkoikin Helvi Leiviskällä olla vaikeuksia unen kanssa. Arvostelijoitten ammattitautia vastaan hän käytti kofeiinitabletteja.

Uskonnollinen tausta

Tämä pikkuseikka ja satoja muita suurempia tulee esiin Eila Tarastin uudessa teoksessa. Se kuuluu periaatteessa sarjaan elämä ja teokset, mutta siinä luodaan tosiasiassa valokeila paitsi Leivisköitten sukuun myöskin itsenäisyytemme alkuvuosikymmenien uskonnollis-teosofiseen ajatteluun ruusu-ristiläisyyteen saakka. Näiden ihmisten käyttämä kieli ja ajatusmaailma on ällistyttävän  ihanteellista ja nimenomaan uskonnollisen ajattelun läpitunkemaa. Tarasti joutuu pohtimaan, miten tuo ajattelu ilmenee Leiviskän sävellyksissä ja toteaa, että luultavasti kirjoittaminen oli Leiviskälle keino ilmaista jotakin, mitä ei musiikissa voinut sanoa suoraan. ”Jos vertaa hänen kirjoituksiaan hänen musiikkiinsa, voi sanoa, että hänen esseensä ovat huomattavasti julistavampia ja ohjelmallisempia kuin yksikään hänen sävellyksistään.”

Aiheen laajuuden ja erilaisten käsittelytapojan takia Tarasti on joutunut suunnittelemaan kirjan rakenteen hyvin tarkasti. Alussa on kärsimättömille lukijoille tarkoitettu suppea elämäkerta. Säveltäjän vanhempien esihistoria käsitellään omana lukunaan. Varsinainen elämäkerta on laajuudeltaan noin kaksi ja puolisataa sivua, mutta sen lomaan on sijoitettu erilliset luvut säveltäjän sisaruksista, nuorena kuolleesta säveltäjäveljestä Auliksesta, tanssitaiteilija Ilta Leiviskästä sekä sisarista Sointu ja Anelma. Laulu-, piano- ja kamarimusiikkiteokset käsitellään erikseen, samoin sinfoniat ja Juha-elokuvan musiikki. Lopuksi luodataan säveltäjän ”musiikkifilosofiaa” sekä hänen suhdettaan Wagneriin ja Sibeliukseen.

Kirjeitä, arvosteluja

Tarastin elämäkerrallisena lähdeaineistoja on ollut suvun laaja kirjeenvaihto. Se osa aineistoa, joka koskee Leiviskän sävellystyötä on tarkoitus luovuttaa Kansalliskirjastolle. Helvi Leiviskän tekijänoikeuksien haltijana on arkkitehti, akateemikko Juha Leiviskä.

Helvi Leiviskä aloitti opintonsa Helsingin Musiikkiopistossa syksyllä 1919 aineinaan pianonsoitto sekä alkeisteoria. Tonaalisen järjestelmän jonkinasteinen hallitseminen oli tuohon aikaan ja paljon myöhemminkin äärimmäisen tärkeää. Kun tämän kirjoittaja joskus 1950-luvulla suoritti kenraalibasson soittotehtäviä niin tutkintoa seurasivat flyygelin vieressä opettaja Joonas Kokkonen ja rehtori Taneli Kuusisto. Kokkonen aukaisi oven kanslian kaikkein pyhimpään sanoilla ”uhri ensin”. Tuli mieleen, eikö näin merkittävillä musiikkimiehillä olisi ollut jotakin tärkeämpää tekemistä kuin kuunnella yksinkertaista sointujen naputtelua.

Helvi Leiviskän säveltäjänuran tärkeimmät opettajat olivat Suomessa Erkki Melartin ja Wienissä kontrapunktispesialisti Arthur Willner. Nimenomaan polyfonialla tuli olemaan merkitystä Leiviskän teoksissa. Tarasti ottaa esiin ajatuksen, että Leiviskä käytteli oppineita rakenteita ikäänkuin osoittaakseen hänkin hallitsevansa ne miesvaltaisessa yhteisössä.

Tuli mieleen, miten joskus 1960–70-luvuilla olin jossakin kritiikissä, kai Uudessa Suomessa tuonut esiin sen, että Bachin cembalosävellyksiä olisi parempi soittaa nykyaikaisella pianolla. Teemojen sukulaisuuksia ynnä muuta voisi tuoda paremmin esiin voimakkuusvaihteluilla. Taisi olla seuraavana päivänä kun puhelin soi. Siellä oli Helvi Leiviskä ainoana asianaan, että hän on samaa mieltä. Niinhän se tietysti on. Toisaalta mikään puolipedaali ei kykene korvaamaan cembalon helinää.  Pitäisikin kehittää sellainen digitaalicembalo, jossa jokaisen koskettimen tuottamaa perusraapaisua vielä vahvistettaisiin erikseen riippuen siitä voimasta/nopeudesta, jolla kosketinta painetaan.

Arvostelijan sana

Leiviskän sävellysten saamaa vastaanottoa havainnollistetaan lukuisilla lainauksilla sanomalehtiarvosteluista. Ne kuvastavat tietysti yhtä paljon kohdetta kuin kirjoittajaakin. Pienessä maassa vain asiantuntijoitten joukko oli pieni ja kaikki tunsivat toisensa. Kirjoittajien oli aseteltava sanansa tarkasti. Jonkin verran asiaa helpotti se, etteivät ketkään kirjoittajat olleet mitään ultramodernisteja.

Leiviskän asema nimenomaan naissäveltäjänä tietysti tulee siellä täällä esiin. Sulho Ranta toteaa arvioinnissaan 1. sinfoniasta Leiviskän viehtymyksen yksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella ja kysyy: ”Olisiko tämä hienoinen epäloogisuus Leiviskän musiikin naisellinen piirre? Epäkäytännöllisyydenhän ei pitäisi olla tyypillisesti feminiinistä?”

Tarasti ihmettelee kuinka Ranta voi pitää yksityiskohtien runsautta epäkäytännöllisenä: ”Eikö se olepäinvastoin käytännöllistä otten huomioon musiikin soivan pinnan houkuttelevuuden ja vetoavuuden kuulijaan? (…) Jollei Rannan väitteitä voida todentaa millään tavalla partituurista, on kyseessä arvostelma, joka heijastaa yksinomaan Leiviskää ympäröineitä sovinistisia asenteita.”

La romance interrompue

Pastori Hannes Leiviskän perheen neljästä tyttärestä kukaan ei mennyt naimisiin, kolmesta pojasta sentään kaksi. Tarasti tuo esiin sen seikan, että isästään varhain yksin jääneessä sisarussarjassa Helvi vanhimpana joutui toimimaan ikäänkuin huoltajana vielä myöhäisiin vuosiinsa saakka. Avioliitto olisi ollut vielä uusi huoltotehtävä ja kenties este sävellystyölle. Ainoa varteenotettava sulhaskandidaatti oli pianisti Väinö Lahti. Heillä oli jatkuva kontakti sekä Wienissä että Suomessa. Helvin lopullinen hylkäyspäätös tapahtui ilmeisesti kesäkuussa 1931. Hänen päiväkirjassaan on 25.6. merkintä: ”Lähettänyt ratkaisevan päätökseni. Tahdon keskittyä sävellykseeni.”

Tieto oli ilmeisesti kova isku Väinö Lahdelle. Hänen kuoltuaan 1950 lähettivät Lahden leski ja poika ihmeellisen kirjeen Helvi Leiviskälle, jossa he totesivat etteivät olleet Helville katkeria mistään. Vielä pari kuukautta myöhemmin pianistin leski kirjoitti, että Väinö tosiaan lähti pois, mutta että hän on onnellinen, että voitti katkeruutensa sitä ennen.

Väinö Lahti on yksi niistä pianisteista, joiden uraa tai tulkintoja ei ole dokumentoitu järjestelmällisesti. Ei ole tiedossa onko hänen tulkintojaan säilynyt vaikkapa pikalevyillä. Lahti piti ensikonserttinsa 1928 ja esiintyi sittemmin sinfoniaorkesterin solistina. Vuonna 1933 hän esitti radiossa Beethovenin Appassionatan. Sattumalta osui silmään radio-ohjelma, jossa hän esiintyy 9. maaliskuuta 1937 Sakari Heikinheimon kanssa kahden pianon ohjelmalla.

LahtiVäinö

Elokuvamusiikkia

Erityisen ansiokkaasti Tarasti perehtyy Leiviskän säveltämään musiikkiin Nyrki Tapiovaaran elokuvaan Juha. Kyseessä oli ensimmäinen ns. läpisävelletty musiikki täyspitkään suomalaiseen elokuvaan. Linja on sittemmin jatkunut ainakin Kimmo Hakolaan asti, joskaan säveltäjät meidän aikanamme tuskin viitsisivät vaeltaa erämaahan kuvausta seuraamaan kuten Leiviskä Kitkajoen yläjuoksulle.

Tarasti toteaa, että Juha-elokuvan tempo on verkkainen. Tapiovaara on tavoittanut eräänlaisen  Theodor Adornon termiä käyttäen ’arkaaisen mykkyyden’. Leiviskän musiikin tärkeys tulee ymmärrettäväksi sen heijastaessa elokuvan henkilöitten sisäistä monologia. ”Parempaa säveltäjää kuin Leiviskä Tapiovaara ei olisi voinut saada, sillä Leiviskän musiikin ilmaisu oli aina luonteeltaan enemmän intro- kuin ekstorverttia, se karttaa ulkonaista pittoreskiutta, johon Madetoja ajautuu oopperakonventioiden mukaisesti tanssikohtauksissaan.”

Kun Juhan musiikki oli, Tarastia lainaten, pioneerityö suomalaisen elokuvamusiikin historiassa samoin kuin naisten musiikin alalla voitaneen esittää toivomus: Elokuvan musiikki pitäisi tallentaa uudestaan ja sovittaa tempot restauroituun kopioon.

Lopuksi

Eila Tarastin teos Helvi Leiviskästä on hieno ja monipuolinen saavutus, itseasiassa monien vuosien työn tulos. Teksti on elävöitetty kuvituksella ja nuottiesimerkeillä. Tekstikoko on silmälle mukava ja ladonta loogista. Kunnolla sidottua kirjaa on mukava lukea pitkästä aikaa, ei ole tarvetta hakata moukarilla jokaista aukeaa tasaiseksi. Teoksen otsikko ”Nouse ole kirkas” tuo etsimättä mieleen Joonas Kokkosen elämäkerran ”Voiko varjo olla kirkas”. Näitä kahta säveltäjää elähdytti  taidemusiikin kirkollisen alkuperän perintönä ajatus siitä , että jokin oli oikein ja jokin väärin. Diabolus in musica kummitteli taustalla, mutta salli hienojen sävelteosten tuottamisen.

— Petri Sariola

 

 

 

 

Kirja-arvio: Jean Sibelius ja Adolf Paul – kaksi Don Quijotea

Din tillgifne ovän. Korrespondensen mellan Jean Sibelius och Adolf Paul 1889-1943.
Utgivare Fabian Dahlström. SLS 2016

Sibeliuskansi 

Usein parhaita ystäviä keskenään ovat ne, jotka ovat tutustuneet toisiinsa jo lapsina tai varhaisnuoruudessa. Tällaisia ystävyksiä olivat yhtäaikaa Helsingin Musiikkiopistossa opiskelleet Jean Sibelius ja kirjailija Jean Paul. Heissä oli myös elämäntaiteilijoina jotakin samantapaista. Sibelius toteaa kirjeessään 13.1.1891: ”Wi äro ju bägge pä sätt och vis konstnärliga Don Quizotes.” Heidän vain osittain säilyneen kirjeenvaihtonsa julkaisu Fabian Dahlströmin erinomaisesti toimittamana on kulttuuriteko. Se antaa aiheen pohtia eikö Adolf Paul ansaitsisi omaa elämäkertaansa ja eikö Sibeliuksen tienoiltakin löytyisi vielä tutkittavaa. Erik W. Tawaststjernan suuri elämäkertahan jäi hiukan kesken ja kaikenlaista tutkittavaa materiaalia löytynee. Saksassa on julkaistu Paul Hindemithin vieraskirja Berliinin ajoilta. Suomessa Ainolan vieraskirja olisi hyvin kiinnostava. Sen nimiluetteloa pitäisi vain osata kommentoida ohi tavanomaisten sanomalehtitietojen.

Adolf Paul rannalla (kirjan kuvitusta).

Adolf Paul rannalla (kirjan kuvitusta).

Taiteilijoitten ystävyyden syvyys käy huvittavasti selville siitä, miten he mollasivat toisiaan kirjeittensä allekirjoituksissa. 1891 Sibelius allekirjoittaa vielä ”Din egen Jean” ja Paul vastaavasti 1892 ”Din tillgifne vän Adolf Paul”. Samana vuonna Sibelius päättää kirjeensä: ”Må väl gamle hederspascha” ja Paulin kirjeeseen ilmaantuu ”Adjö! Din evige ovän”. Siis suomeksi hieman kankeasti ’epäystävä’. Samana vuonna kutsuu Paul Sibeliusta määreellä ”Kroaft idiot”. 1895 säveltäjä riimittelee ”Adjö gamle räf Din egen ovän Sibelius”. Viisi vuotta myöhemmin säveltäjä päättää kirjeensä ”Må väl! Din gamle satan”. Kerran etunimi Jean muuttuu Paulin kirjeessä epäillyttävään muotoon ”Gamle Schang”. Vuosien kuluessa nimittelyt vakiintuvat kohteliaiksi ja viimeisessä kirjailijan kirjeessä lukee vain ”Din Adolf Paul”.

Kokoelman varhaisimmat kirjeet ovat syyskuulta 1889. Sibelius kirjoittaa: ”För en vecka sedan kom jag till Berlin, naturligtvis som sjuk; jag har, som du lär veta, syff. Eländig och så att jag knapt hölls på benen tog jag in på ett Hotel men blef efter några timmar så dålig att jag fördes till en Klinik (Syff-förstås) Nu I dag slap jag ut ehuru med boboner tippare och mera dyl.”

Kirje saa aprikoimaan, eikö nuori säveltäjä alunperin lähtenytkään ulkomaille opintomatkalle vaan päästäkseen parempaan hoitoon. Vapaamielinen opiskelijaelämä tuntuu yli sata vuotta sitten olleen vähintään yhtä vaarallista kuin nykyään. Lääkkeitä on keksitty, mutta uusia tauteja on tullut.

Samassa kirjeessä tulee esiin pianistinimi Venusberg, joka oli Loviisassa soittanut Schubertin Es-duuri-impromptun kylpylän flyygelillä. Leikillisen nimen takana on todennäköisesti Alexis Vennerberg, Busonin oppilas Helsingin Musiikkiopistossa. Hänen tiedetään olleen joskus Busonin ja kumppanien seurassa myös iltaisin. Lehtori Anna Lehmuksen tutkimuksen mukaan kyseessä oli alkuperäiseltä sukunimeltään Friberg-niminen mustalaispoika Nummelta, joka oli otettu kasvatiksi Nevaksen kartanon isännän, merikapteeni Wennerbergin lapsettomaan perheeseen. Pianistimme matkusti Moskovaan samoihin aikoihin kuin Busoni ja toimi sittemmin elämänsä viimeisessä vaiheessa vuodesta 1910 toisen puolisonsa kanssa pianopedagogina Turussa. Tämä unohdettu pianisti ansaitsisi oman tutkielmansa sikäli kuin materiaalia enää kovin paljon löytyy.

Kamppailu rahasta

Johtoaiheena Sibeliuksen ja Paulin kirjeenvaihdossa on toverusten hirvittävä rahapula. He elivät velaksi ja lainailivat toisilleenkin. Loppujen lopuksi Sibelius näyttää olleen enemmän antavana puolena johtuen maailmanmaineen vakiintumisesta. Adolf Paul avioitui 35-vuotiaana parikymppisen lyypekkiläisen pormestarintyttären kanssa ja aviopari sai häälahjaksi miljoona saksanmarkkaa. Jotenkin he saivat rahat kulumaan melko pian ja olivat jälleen pienten kirjoitustulojen ja velkojen varassa. Säveltäjillä Alban Berg ja Anton von Webern oli hiukan samanlainen tilanne. Heille oli tarjolla omaisuutta, mutta he eivät osanneet pitää siitä kiinni ja köyhtyivät.

Sibelius Berliinissä 1889 (kirjan kuvitusta).

Sibelius Berliinissä 1889 (kirjan kuvitusta).

Keväällä 1901 Paul Kirjoittaa: ”Sedan två monader har jag ej en penni och är alldeles olycklig. ej ett ord till svar från hvem jag än vänder mig till. Teatrarne gifa intet förskott, ingen förläggare riskerar något på mig…”

1901 Paul lisää kirjeensä sivuun: ”Olisin lähettänyt sinulle hautausapua ellen joutuisi hankkimaan sitä itselleni.”

Paul joutui myös vaikeuksiin maksamattomien vuokrien takia ja häädöt olivat uhkaamassa. Vuonna 1914 hän valittaa ettei pysty työskentelemään kun täytyy joka toinen päivä juosta oikeudessa. 1925 Paul pyytää apua Sibeliukselta vaimonsa takia, joka ei yhtenä päivänä tiedä mistä saisi ostaa ruokaa seuraavana. ”Niin pitkälle olen päässyt 63-vuotiaana kaiken sen jälkeen mitä olen saanut aikaan” hän lisää. Ja 1936 Paul jälleen valittaa: ”För sista gången i detta liv ber ja dig ”hjelp mig!” Jag förgås och vet ingen råd. I dag fick jag av exekutionsbetjänten brev att han enligt domstolbeslutet – kommer att med våld utrymma min bostad den 19 alltså om lördag vecka till, om jag ej innan dess har flyttat.”

Natsismin varjossa

Vuodesta 1938 lähtien Adolf Paulin ekonominen tilanne hiukan helpottui johtuen hänen natsisympatioistaan. Siinä suhteessa hän ja Sibelius erosivat ratkaisevasti toisistaan. Hitler kiitti jotakin Paulin näytelmää ja Paul sai pienen kunniaeläkkeen; myöhemmin sodan aikana jotakin toimistotyötä.

Adolf Paul näyttää jo varsin varhaisessa vaiheessa suhtautuneen juutalaisiin torjuvasti. Kun Sibelius oli 1914 käynyt Amerikassa päättää Paul kirjeensä hänelle: ”Näitkö Amerikassa juutalaisia? Suomessahan te pääsette niistä eroon.” 1938 Paul kävi Tukholmassa tyttärensä perhettä tapaamassa ja kirjoitti, että kaupunki on kamala: ”Ett riktigt Ghetto av judar ifrån alla världens hörn.”

20. huhtikuuta 1938 päiväämässään kirjelisäyksessä Paul jopa samaistaa Sibeliuksen ja Hitlerin: ”Just nu – midnatt hör jag kyrkklockarna först i Branau an der Inn och så i Danzig ringa in Hitlers födelsedag och tusentals barnröster ifån hela riket gratulera! Ingen – utom du – har så som han hela sitt folks hjertan! Ingen så som Ni två förtjena det! Kom ihåg det när du känner dig ensam igen!

Sibelius tuskin ilahtui rinnakkainasettelusta.

Mitä Branau am Inniin tulee niin kaupunki lienee hiukan pulassa mitä tehdä Hitlerin synnyintalolle. Jos se puretaan, niin kaupungin merkittävimmäksi erityisnähtävyydeksi jää yhä käytössä oleva keskiaikainen sauna joen partaalla. Sen otaksuttavasti miedossa lämmössä voi satunnainen matkailija sitten mietiskellä historian oikkuja.

Kyllä nuoremman polven suomalaisia musiikkimatkailijoita 2. maailmansota kiinnosti. Ilpo Saunio mittaili jo vuosikymmeniä sitten valtakunnankanslian paikkaa Berliinissä. Seppo Heikinheimo kierteli Kuhmon sotamaastossa. Omaksi saavutuksekseni voin mainita pyhiionvaellusmatkan Rommelin haudalle. Niin ja Hitlerin kastekirkkoon.

Ylipäänsä Sibelius näyttää kirjoittaneen hiukan viivytellen Paulille. Ehkä hän pelkäsi uusia rahapyyntöjä. Pikaiseen vastaamiseen oli kyllä usein aihetta, sillä Paul toimi Saksassa hyvin tarmokkaasti Sibeliuksen tunnetuksitekemisessä. Hän tunsi kapellimestareita ja managereita vaikka ei ehkä ollutkaan ihan samalla sosiaalisella tasolla kuin Breitkopf & Härtelin johtaja. Ei hän voinut välttämättä kollegiaalisesti käväistä ohimennessään vaihtamassa kuulumisia.

Sibeliuksella ja Adolf Paulilla oli muutamia yhteisiä projekteja. Tunnetuin on Sibeliuksen säveltämä musiikki Paulin näytelmään Kuningas Kristian II. Kantaesitys tapahtui Helsingissä 1898. Paul oli tekemässä lavastuksia ja Sibelius johti musiikkinsa ensimmäisissä näytöksissä. Elämänsä viimeiseen vaiheeseen saakka nuo esitykset jäivät Paulin mieleen ja hän toivoi, että sarjan Elegia soitettaisi hänen hautajaisissaan.Tämä ei toteutunut, mutta kirjailijan kuoleman jälkeen hänen leskensä kirjoitti Sibeliukselle: ”Om du vill göra någonting för honom så sett dig och spel Elegien till Kung Kristian för honom. Han hör det säkert och kommer att tacka dig.”

Yksi silmiinpistävä piirre kumppanusten kirjeissä on. Niissä ei juurikaan puhuta kirjoittajien omista teoksista, mitä tyyliä ne edustivat , miten rakenteet oli ratkaistu jne.Kirjeissä liikutaan käytännön tasolla mesenaatteja etsiskellen ja tapaamisia toivoen. Sibelius ei säilyneissä kirjeissä osoita paneutuneen tarkemmin Paulin teoksiin. Paul puolestaan kertoo ihaillen kuulemistaan esityksistä ja Sibeliuksen sävellyksistä.

1891 Sibelius maanittelee Paulia tulemaan mukaansa Wienin kevääseen: ”Menisimme Prateriin ja juhlisimme ja eläisimme. Me olemme molemmat tavallaan taiteellisia Don Quizotteja.” Sitä he varmaan olivat ja tuulimyllyt olivat heille samoja. Mutta Adolf Paulissa oli suhteessa Sibeliukseen pisara Sanzo Panchaa.

— Petri Sariola

arvio: Eero Tarastin toinen romaani ilmestynyt suomeksi

eurehkakansi

”Eurooppa/Ehkä”-romaani ei ole mikään helppo koko kansan romaani. Mutta niille, jotka tuntevat sen omakseen, se hyvittää lukemisen rasituksen moninkertaisesti.

Sen sivuilta löytyvät sadat erilaiset eläjät, tutuiksi oletettavat ihmistyypit, oikeamieliset kristityt ja kieroon kasvaneet virheelliset ihmisolevaiset.

Read More →