Amfion pro musica classica

Monthly Archives: joulukuu 2010

You are browsing the site archives by month.

Reportaasi: Oslon uusi ooppera

Öljyisä ja kalaisa Norja on tunnetusti kallis maa, mutta käynti kansallisoopperan ja -baletin uudessa talossa ei käy kukkarolle: liput esityksiin maksavat vähän yli kympistä sataan euroon. Arkkitehtifirma Snøhettan suunnittelema häkellyttävän hieno rakennus avattiin Oslo-vuonon rannalle kaksi vuotta sitten, ja kansa tuntuu löytäneen paikalle – jos ei esityksiin niin vaikkapa ottamaan kesäisin aurinkoa talon katolla.

Oopperataide joutunee aina puolustautumaan elitismisyytöksiä vastaan. 500 miljoonaa euroa maksanut Oslon-talo ei selittele, vaan toivottaa kävijän heti tervetulleeksi. Jos ei tee mieli ihailla maisemia katolta, voi nauttia kahvia ja sämpylää pystybaarissa tai surffata oopperan sivuilla aulan päätteillä. Logistinen helmi on jokaisen lipun oma naulakkonumero, johon takki viedään itse, joten poistuessakaan ei tarvitse jonotella.

Tuttavallisuus jatkuu saliin siirtymiseen johdattelevassa jännittävässä signaalissa (joka oikeastaan on kokonainen pieni teos), käsiohjelman esipuheessa ja taltioinnin kieltävissä kuulutuksissa, joista viimeinen päättyy iloisesti: ”Have a good time!” (Miksi muuten oman kansallisoopperamme kuulutuksia tekemään ei voida palkata natiivipuhujia? On kiusallista, kun ensimmäisessä englanninkielisessä lauseessa sana ”ooppera” äännetään väärin.)

Sitten esitykseen. Johtuneeko tarinan kontekstin yksiulotteisuudesta, tähtilaulajien vaatimuksista vai mistä, mutta Giacomo Puccinin Tosca on tapana ohjata epookkityyliin. Tämä on tylsää. Vaatii suuria näyttelijäntaitoja, jotta tarinan suoraviivaiset käänteet saisivat psykologisempiakin ulottuvuuksia, ja jottei railo tahallisen ja tahattoman komiikan ja äärimmäisen traagisuuden välillä repeäisi ylitsepääsemättömäksi. Talon taiteellinen johtaja, skotti Paul Curran työryhmineen on ohjannut perinteisen seisoskelu- ja käsienkohotteluesityksen, jollaisia on totisesti nähty jo riittämiin. Epäuskottavimmat hahmot olivat touhukas, yksinkertaisenoloinen sakristaani ja vihassaan typerän yksiulotteinen Scarpia. Pääparikaan, venäläinen Maria Guleghina ja slovakialainen Miroslav Dvorsky, ei saanut tempaistua minua sisäisiin maailmoihinsa.

(Haluan korostaa, ettei oopperataide sinänsä ole mielestäni menettänyt relevanttiuttaan, kuten esimerkiksi täältä ja täältä voi päätellä. Mutta äärimmäinen varoittava esimerkki sen kokonaisvaltaisuuden kadottamisesta oli Toscan esitys Covent Gardenissa, jonka kulttuurihistoriallista merkitystä en kiistä, ehdinhän kuulla miespääosassa Luciano Pavarottia. Ääni oli edelleen hieno, mutta kerronnallinen elämys yhtä vaatimaton kuin stadionilla.)

Vaikka onkin ikävää erottaa musiikki muusta esityksellisestä toiminnasta, on todettava sen olleen Oslossa korkeatasoista. Kapellimestari, talon musiikillinen johtaja John Helmer Fiore lietsoi varsinkin toisessa näytöksessä oopperaorkesterin yhteiseen kiihkoon, eivätkä pienet puhtausongelmat enää vaivanneet. Erityismaininnan saa tällä kertaa oiva harpisti. Pieni moite annettakoon huoltoaseman löytölaarin mieleen tuoneesta urkusaundista ensimmäisen näytöksen Te Deumissa.

Dvorskyn Cavaradossi oli uljas, Guleghinan Tosca keveydessään poikkeuksellinen. (Vai oliko se flunssaa?) Molempien vokaali-ilmaisu jalostui loppua kohden.

Hyvä käsiohjelma tarjoaa pureskeltavaa myös esityksen jälkeen. Hauskaa ja informatiivista oli lukea Adrian Mourbyn oopperan tapahtumapaikkoja Sant’Andrea della Vallen kirkosta paavin linnoituksena ja vankilana toimineeseen Castel Sant’Angeloon jäljittävää tekstiä.

Päätoimittajan terveiset

Vuosi 2010 lähenee loppuaan, ja nyt lienee sopiva hetki kiittää lukijoita näistä kahdesta kiehtovasta vuodesta Amfionin päätoimittajana. Työrupeama on ollut omiaan monipuolistamassa toimintaani musiikin tekijänä ja esittäjänä, ja on ollut mielenkiintoista näin työnkin puolesta seurata, mitä klassisesta musiikista erilaisilla julkaisukanavilla koti- ja ulkomaissa kirjoitetaan. Halukkaasti olen myös käynyt konserteissa ja kirjoittanut verkkolehteen näiden visiittien herättämistä, pelkästään subjektiivisista impulsseista. Haluan tässä vielä nostaa esiin kolme helmeä: Nainen vailla varjoa Kansallisoopperassa, Thomas Zehetmairin raikas Brahms-konsertto sekä Pierre Boulez Ensemble Intercontemporainin kanssa juhlaviikoilla.

Vuoden 2011 alusta Amfionin toiminta muuttuu. Hallitus ei ole löytänyt uutta päätoimittajaa, joten sivustolla julkaistaan toistaiseksi pelkkiä konserttiarvioita muodostumassa olevan kollegion toimesta. Joka haluaa tähän yhteisöön liittyä, lähettäköön sähköpostia osoitteeseen toimitus (at) amfion.fi. Muita artikkeleita ei ainakaan hetkeen ole luvassa, ja myöskin keskustelumahdollisuus poistettaneen, kun moderointiakaan ei voida tehdä.

Joka tapauksessa: rauhallista joulun aikaa ja inspiraationtäyteistä vuotta 2011 kaikille!
Juho Laitinen

(Helsingin keskuspuisto. Kuva: Ilta-Sanomat)

Hannu Lintu Rso:n ylikapellimestariksi

Kuva: Heikki Tuuli

Hienoja uutisia: Radion sinfoniaorkesterin kahdeksanneksi ylikapellimestariksi on valittu Hannu Lintu, joka aloittaa pestinsä 1.8.2013 tuolloin jo pari vuotta pystyssä olleessa Musiikkitalossa. Sopimus on kolmevuotinen, ja siihen sisältyy kahden vuoden jatko-optio. Ennen varsinaisen ylikapellimestaripestin alkamista Lintu toimii Rso:n päävierailijana kaudella 2012–13. Sakari Oramon kausi RSO:n ylikapellimestarina päättyy keväällä 2012.

”Vaikka RSO tulee entisestäänkin terävöittämään profiiliaan kansainvälisillä lavoilla, sen toiminnan ydin on olla osaltaan toteuttamassa YLE:n tehtävää suomalaisen kulttuurin vaalijana. RSO:n tehtävä on luoda uutta ja olla ajan hermolla. Yleisradio on sitoutumisellaan mahdollistanut Musiikkitalon rakentamisen ja olen ollut vaikuttunut yhtiön johdon kiinnostuksesta orkesterin tulevaisuutta kohtaan ja sen tuesta orkesterin läsnäololle Ylen mediassa. RSO tulee tutkimaan uusia tapoja lähestyä kaikenikäistä yleisöä niin konserttitilanteessa kuin kaikilla YLE:n kanavilla. Paitsi että orkesteri harjoittaa Suomen terävintä ohjelmistopolitiikkaa, pyrkii se tulevaisuudessa myös madaltamaan kynnystä taidemusiikin lähestymiseen”, Lintu sanoo.

Tällä hetkellä Hannu Lintu toimii Tampereen kaupunginorkesterin ylikapellimestarina. Hän vierailee myös säännöllisesti Tapiola Sinfoniettassa, jossa tulokset ovat olleet riemastuttavia.

La voix humaine

Ihmisen äänen esittää Kanade Koizumi. Lue teoksesta lisää täältä.

Commedia

Sibeliuksen lauluja uusina orkesterisovituksina sekä Jouni Kaipaisen tilausteoksen lyhyen version esitys.