Amfion pro musica classica

Monthly Archives: kesäkuu 2018

You are browsing the site archives by month.

FiBO esittää Händelin harvoin kuullun oratorion 21.9. Helsingissä

Kuva harjoituksista. © Folkert Uhde.

Kuva harjoituksista. © Folkert Uhde.

Suomalainen barokkiorkesteri (FiBO) nostaa syyskauden 2018 ensimmäisessä konsertissaan esille Händelin vähemmän tunnetun oratorion Il trionfo del tempo e del disinganno. Nürnbergin kansainvälisen urkuviikon kanssa toteutettava, Nürnbergissä jo tässä kuussa kuultu esitys sai arvostetussa Süddeutsche Zeitung -lehdessä erinomaiset arviot, ja myös Baijerin radion BR-Klassik-kanava kehui orkesteria.

Georg Friedrich Händelin (1685–1759) Rooman-vuosien aikana 1706–1710 kirkko oli kieltänyt oopperaesitykset. Monien muiden säveltäjien tavoin Händel kirjoitti tuolloin muunlaista vokaalimusiikkia, jonka tematiikka pyöri usein myyttisten tarujen tai Raamatun aiheiden ympärillä. Vuonna 1707 valmistuneessa oratoriossaan Il trionfo del tempo e del disinganno nuori, vain 22-vuotias Händel uppoutui elämän perustotuuksien pohtimiseen. Roomalaisen kardinaali Benedetto Pamphilin librettoon perustuvassa oratoriossa elämän merkityksestä tai merkityksettömyydestä käyvät filosofista ajatuksenvaihtoa Kauneus (La bellezza), Nautinto (Il piacere), Järjen ääni (Il disinganno) ja Aika (Il tempo).

Händel lienee ollut tietoinen Il trionfo del tempo e del disinganno -oratorionsa musiikillisesta onnistumisesta, koska hän käytti teoksen helmiä kymmeniäkin vuosia myöhemmin uusissa yhteyksissä. Esimerkkinä olkoon vaikkapa Händelin rakastetuimpiin aarioihin kuuluva Lascia ch’io pianga. Myös koko oratoriosta Händel työsti useita versioita, ja kielikin vaihtui myöhemmin englanniksi. Alkuperäinen italiankielinen Rooman-versio, jossa barokkinen dramaattisuus on huikeimmillaan, toteutetaan dramatisoituna konserttiversiona yhteistyössä Nürnbergin kansainvälisen urkuviikon kanssa. Solisteina laulaa neljä nuorta nousevaa laulajakykyä Keski-Euroopasta.

Saksan arvostetuimpiin lehtiin kuuluva Süddeutsche Zeitung piti Nürnbergin-konserttia erinomaisena. (Sitaatti on vapaasti käännetty.): ”Ei olisi voinut toivoa hienompaa ja joustavampaa solisteja tukevaa musisointia kuin mitä Suomalainen barokkiorkesteri tarjosi ensivierailullaan Nürnbergin kansainvälisellä urkuviikolla.”  Stephan Schwarz-Peters / Süddeutsche Zeitung 10.6.2018

Saksankielisen arvostelun voi lukea täältä: http://www.sueddeutsche.de/kultur/nuernberg-der-zeit-entschwebt-1.4009423

Lue lisää konsertista: http://fibo.fi/konsertit/2018/il-trionfo-del-tempo-e-del-disinganno/

Helsingin yliopiston Pacius-palkinto kapellimestari Mikk Murdveelle

Mikk Murdvee. Kuva © Kaupo Kikkas.

Mikk Murdvee. Kuva © Kaupo Kikkas.

Helsingin yliopiston vuoden 2018 Pacius-palkinto on myönnetty kapellimestari Mikk Murdveelle merkittävästä ja ansiokkaasta toiminnasta Helsingin yliopiston musiikkielämän hyväksi.

Kapellimestari Mikk Murdvee johti Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) piirissä toimivaa lähes sadan soittajan sinfoniaorkesteria Ylioppilaskunnan Soittajia (YS) vuosina 2007– 2017. Murdvee kehitti merkittävästi orkesterin ohjelmistoa ja soittajien soittotaitoa. Murdveen kapellimestarikaudella Ylioppilaskunnan Soittajat teki myös suuren suomalaisen kulttuurityön levyttämällä nuorena kuolleen ja jossain määrin unohduksiin jääneen suomalaisen säveltäjän Ernst Mielckin tuotantoa. YS on myös kantaesittänyt lukuisia sävellyksiä, viimeksi keväällä 2010 Mikko Nisulan teoksen Seppelöity Athene op. 25, juhlamarssi orkesterille. Murdveen johdolla orkesteri teki konserttimatkoja Suomeen ja muun muassa Saksaan, Ruotsiin, Puolaan, Tanskaan ja Viroon.

Mikk Murdvee on Kaarinan musiikkiviikkojen taiteellinen johtaja ja on viime vuosina johtanut muun muassa Pärnun ja Kuopion kaupunginorkestereita sekä esiintynyt sooloviulistina. Tulevana kautena hän tekee yhteistyötä muun muassa Tampere Filharmonian kanssa.

Helsingin yliopisto jakaa vuosittain Pacius-palkinnon henkilölle tai yhteisölle, joka on merkittävällä tavalla edistänyt yliopiston musiikkielämää. Palkinto korostaa luovan säveltaiteen pitkää historiallista perinnettä Helsingin yliopistossa sekä sen elävää harjoitusta nykyisinkin olennaisena osana yliopistoyhteisön omaa musiikkielämää. Pacius-palkinto perustettiin 1991 yliopiston ensimmäisen musiikinopettajan, Fredrik Paciuksen muistoksi. Pacius aloitti uransa Helsingissä vuonna 1835. Palkinnonsaajaa esittää rehtorille Helsingin yliopiston musiikkiseura HYMS. Palkintosumma on 4000 euroa.

Arvio: Bernsteinin satavuotisjuhlat, kolme kantaesitystä ja kunnianosoitus Hollywoodille – Rattlen & BPOn konsertti oli ohjelmasuunnittelun taidonnäyte

Sir Simon Rattle ja säveltäjät Magnus Lindberg, Andrew Norman sekä Brett Dean kantaesitysten jälkeen torstaina. Kuva © Jari Kallio.

Sir Simon Rattle ja säveltäjät Magnus Lindberg, Andrew Norman sekä Brett Dean kantaesitysten jälkeen torstaina. Kuva © Jari Kallio.

Harvoin saa törmätä yhtä innostavasti rakennettuun ohjelmaan, kuin Berliinin filharmonikoiden ja Sir Simon Rattlen tämän viikon konserttisarjassa. Rattlen Berliinin-kauden lähestyessä loppuaan konserttiohjelmat ovat olleet toinen toistaan kiinnostavampia, eikä torstai-ilta ollut poikkeus, päin vastoin.

Kun yhden illan kuluessa on mahdollista juhlia Leonard Bernsteinin satavuotissyntymäpäivää Krystian Zimerman solistina, kuulla kolme jännittävää kantaesitystä sekä nauttia Scott Bradleyn ja Erich Wolfgang Korngoldin Hollywood-klassikoista, ei toivomisen varaa enää juuri jää.

Bernstein sävelsi W. H. Audenin laajaan runoelmaan pohjaavan toisen sinfoniansa, The Age of Anxietyn vuosina 1947-49. Vuonna 1965 säveltäjä uudisti sinfonian päätöksen lopulliseen asuunsa. Sinfonian ohjelmallinen rakenne ja soolopianolle kirjoitettu concertante-osuus luovat jossain määrin assosiaatioita Hector Berliozin Harold en Italien (1834) sinfonian ja konserton hybridiin.

Sodanaikaisen ja -jälkeisen maailman läpitunkevaa epävarmuutta peilaava The Age of Anxiety on yksi Bernsteinin hienoimmista konserttiteoksista. Se muodostuu kahdesta pääosasta, joista kumpikin jakautuu edelleen kolmeen taitteeseen.

Ensimmäisen osan avaa prologi, joka esittelee sinfonian pääaiheen, eräänlaisen idée fixen, joka kuullaan kahden klarinetin yhteenkietoutuvana melodiana. Orkesteri liittyy vähitellen johdantoon, joka huipentuu pianon ensimmäiseen sointuun. Tästä käynnistyy neljäntoista muunnelman sarja, joka jakautuu kahteen taitteeseen, The Seven Ages ja The Seven Stages.

Perinteisen muunnelmasarjan sijaan Bernstein ei varioi vain yhtä teemaa, vaan jokainen muunnelma poimii jonkin edellisen muunnelman ulottuvuuden ja kehittelee sitä edelleen. Näin syntyy kiehtovan yllätyksellinen ja rakenteellisesti johdonmukainen muoto.

Sinfonian toisen osan käynnistää hidas The Dirge -johdanto, jota seuraa ehkäpä The Age of Anxietyn hienoin oivallus, sinfonisen jazzin hengessä sävelletty The Masque, jonka musiikillinen ydin muodostuu pianon ohella soolobassosta, celestasta ja patarummuista. Philharmoniessa solistiryhmä oli sijoitettu pianon ympärille lavan etuosaan. Tämä oli erinomainen ratkaisu, joka korosti concertante-ryhmän ja orkesterin dialogia oivallisesti.

Toinen mainio tilaratkaisu oli orkesterin kakkospianon sijoittaminen ylös urkuparvelle, jolloin dialogi solistin kanssa sai tavallista merkittävämmän ulottuvuuden.

Sinfonia päättyy epilogiin, jonka alkuperäinen versio oli kirjoitettu yksinomaan orkesterille. Vuoden 1965 revisiossa Bernstein lisäsi päätökseen pianon laajan kadenssin vahvistaen täten musiikin yhtenäisyyttä.

The Age of Anxiety sai torstaina Philharmoniessa ehkä vaikuttavimman tulkinnan, mitä olen tästä teoksesta kuullut. Zimerman, joka soitti teoksen soolo-osuuden ensimmäisen kerran Bernsteinin kanssa Lontoossa vuonna 1986, on sisäistänyt The Age of Anxietyn perin pohjin, tuttuun perfektionistiseen tyyliinsä. Rattle ja orkesteri puolestaan tekivät kertakaikkisen erinomaista työtä värikylläisten orkesteritekstuurien ja kekseliään rytmiinkan parissa. Erityiskiitokset kuuluvat soolobasisti Matthew McDonaldille, patarumpali Wieland Welzelille ja Majella Stockhausenille, joka soitti celestaosuuden.

Krystian Zimerman, Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle vaikuttavan The Age of Anxietyn jälkeen Philharmoniessa. Kuva © Jari Kallio.

Krystian Zimerman, Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle vaikuttavan The Age of Anxietyn jälkeen Philharmoniessa. Kuva © Jari Kallio.

Sinfoniaa seuranneen väliajan jälkeen vuorossa olivat illan kantaesitykset, Magnus Lindbergin Agile, Andrew Normanin Spiral ja Brett Deanin Notturno inquito. Nämä kuusiminuuttiset teokset soitettiin yhteen ilman väliaplodeja, mikä mahdollisti syvemmän keskittymisen näiden uusien teosten maailmaan.

Lindbergin Agile peilaa samaa pehmeämpien ja syvempien sointien maailmaa kuin hänen viimeaikaiset orkesteriteoksensa. Mielleyhtymiä syntyi nyt erityisesti Eran (2013) sointeihin sekä erityisen kiehtovalla tavalla Maurice Ravelin orkesterinkäsittelyyn, varsinkin matalammissa rekistereissä.

Vaikka Agilea hallitsevat tutut lindbergiläiset elementit, on niiden käsittely kuitenkin äärimmäisen sulavaa, liki impressionistista. Lindbergin pistämätön orkestraation taito ja vangitsevasti toteutettu kokonaismuoto tekevät Agilesta varsin nautinnollisen orkesterikappaleen.

Laajalla orkesteriteoksellaan Play (2013) Grawemeyer-palkitun Andrew Normanin uutuus, Spiral, puolestaan assosioituu 60- ja 70-lukujen minimalisimin sekä György Ligetin maailmoihin. Nimensä mukaisesti Spiral rakentuu ligetiisen tiheästä polyfonisesta kudoksesta, jonka avaavat hiljaisuudesta kohoavat sul ponticello -jousten muodostelmat.

Sävelkudoksen ja harmonioiden asteittaiset, liki huomaamattomasti kasvavat tihentymät luovat mitä jännittävimmän kuusiminuuttisen sointipyörteen, jonka alati muuttuvissa vivahteissa avautuu kokonainen soiva kaikkeus.

Berliinin filharmonikoiden entisen alttoviulustin Brett Deanin Notturno inquieto taasen on otsikkoaan ilmentäen mukaansatempaava, levoton yösoitto. Alttoviuluduo saattaa musiikin verkkaiseen liikkeeseensä, jonka lomasta kohoaa vähitellen hidas peruspulssi, jonka tummanpuhuvan soinnin keskeltä kohoavat kirpeät, lyhyet aihelmat, jotka saavat soivan kokonaisuuden yhä levottomampaan ja epästabiilimpaan tilaan. Musiikki tihentyy huipennukseen ja palaa vähitellen alun hiljaisuuteen alttuviulujen aihelman saattelemana.

Kaikki kolme uutuusteosta soivat mitä hienoimmin ja viimeistellyimmin Rattlen ja orkesterin käsissä. Tiiviis harjoitusaika oli käytetty tarkoin ja thokkaasti, kuten aina. Lopputuloksena nämä kolme varsin omaleimaista orkesterikappaletta avautuivat kaikessa kekseliäisyydessään mitä riemastuttavimmin.

Tom ja Jerry -komiikkaa Berliinin filharmonikoiden ja Sir Simon Rattlen kanssa.  Kuva © Jari Kallio.

Tom ja Jerry -komiikkaa Berliinin filharmonikoiden ja Sir Simon Rattlen kanssa. Kuva © Jari Kallio.

–—

Illan viimeiset kaksi teosta olivat kunnianosoituksia kahdelle Hollywoodin mestarille. MGM-studioiden animaatio-osaston ykkössäveltäjänä työskennellyt Scott Bradley tunnetaan erityisesti Tomin ja Jerryn seikkailujen sävelittäjänä. Arnold Schönbergin johdolla opiskellut Bradley piti animaatiota vakavasti otettavana taidemuotona ja keskitti luovan energiansa ainutlaatuisella tavalla näiden lyhyiden komediallisten episodien palvelukseen.

Bradleyn moni-ilmeisen sävelkielen olennaisia ulotuvuuksia ovat musique concretea mainiosti ilmentävät soittimelliset efektit, joita Tom ja Jerry -animaatioissa käytettiin perinteisten ääniefektien sijaan.

Konserttikäyttöön Bradleyn lyhyistä musiikkinumeroista koostuvat sävellykset eivät sellaisenaan taivu kovin helposti. Rattle ja berliiniläiset käyttivätkin John Wilsonin editiota (2013), joka on jotakuinkin narratiivin muotoon laadittu hulvaton kooste vuosina 1940-58 sävelletyistä alkuperäisnumeroista.

Orkesteri ja Rattle heittäytyivät Bradleyn swingiä, dodekafoniaa ja konkreettista musiikkia ennakkoluulottomasti yhdistelevään hallittuun kaaokseen täydestä sydämestään. Tämä vajaa kymmenminuuttinen seikkailu oli ehdottomasti yksi hauskimpia konserttisalikokemuksiani.

Illan päätteeksi sukellettiin vielä Hollywood-soundin lähteille, Erich Wolfgang Korngoldin The Adventures of Robin Hoodiin (1938) säveltämään musiikkiin, jonka vuolaat melodiat, kekseliäs johtoaihetekniikka ja henkeäsalpaava orkesteaatio ennakoivat koko Hollywood-tradition soivaa kielioppia.

Korngoldin mestariteos syntyi varsin vaativissa olosuhteissa. Säveltäjällä oli harteillaan sekä tyypillinen elokuvatuotannon aikapaineen taakka että huoli läheisistään, jotka samanaikaisesti pyrkivät pakoon Itävallasta Anschlussin tieltä. Näiden taakkojen keskellä syntyi kuitenkin yksi valkokankaan kirkkaimmista mestariteoksista.

Elokuvan liki kahdeksankymmentäminuuttisen alkuperäismusiikin tiivistäminen konserttikäyttöön on tietenkin merkittävä haaste. Korngold itse työsti musiikistaan neliosaisen sarjan karsien samalla orkestraatiota jonkin verran kevyemmäksi. Vuonna 2007 John Mauceri muokkasi musiikista laajemman sarjan säilyttäen alkuperäisen orkestraation. Tämä versio kuultiin torstaina Rattlen johdolla.

Alkufanfaarin jälkeen kuullaan elokuvan nostattava avausmarssi, josta siirrytään suoraan huikeaan balettinumeroon, joka kuvaa Robin Hoodin joukkoineen suorittamaa väijytystä Sherwoodin metsässä. Tätä seuraa vaikuttava rakkauskohtaus, jonka orkesteaation nerokkaimpia oivalluksia on soolosaksofonin osuus.

Musiikin päättää taistelukohtaus, joka on liki Kevätuhrin Dance sacralen veroinen monikerroksisen orkestraation ja epäsäännöllisten tahtilajien villinä kieppuva tanssi, joka huipentuu voitonfanfaariin sekä Robinin ja Marianin rakkauden kukoistukseen hehkuvissa orkesteriväreissä.

Korngoldin vaativa partituuri soi Rattlen ja filharmonikoiden otteessa mitä syvintä kauneutta hehkuen. Oikukkaat rytmit orkesteri toteutti taitavasti liki alkuperäisissä myrskyisissä tempomerkinnöissään. Sointi oli mitä nautittavin syvyydessään ja läpikuultavuudessaan. Tämä oli unelmapäätös täydelliselle illalle.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Krystian Zimerman, piano

Leonard Bernstein: Sinfonia nro 2, The Age of Anxiety (1947-49, uudistettu 1965)
Magnus Lindberg: Agile (2018, kantaesitys)
Andrew Norman: Spiral (2018, kantaesitys)
Brett Dean: Notturno inquieto (2018, kantaesitys)
Scott Bradley: Tom and Jerry (1940-58, editio John Wilson, 2013)
Erich Wolfgang Korngold: The Adventures of Robin Hood (1938, editio John Mauceri, 2007)

Philharmonie, Berliini
To 14.06.2018, klo 20

arvio: Parsifalin paluu

Ehdin vielä todistamaan kauden viimeistä Parsifal-esitystä Kansallisoopperassamme torstaina 24.5. Seuraavana aamuna kiiruhdin Valamoon, Duodecim-seuran seminaariin, puhumaan Kauneuden parantavasta voimasta lääkäreille. Ja siitähän on oikeastaan kyse myös Parsifalissa: Amfortas on sairas, hänen haavansa ei parane, ja hän etsii ’lunastusta’, kuten kaikki muutkin oopperan henkilöt.

Tämä arvio ilmestyy yli viikon myöhässä – mutta Parsifal on jotain ajatonta, joten se ei haitanne. Parsifal ei ole tavallinen ooppera, eikä sen esitys ole normaalia teatteriviihdettä. Tämän Richard Wagner teki tiettäväksi jo varhain sanoessaan, ettei sitä saanut esittää missään muualla kuin Bayreuthissa. Kyseessä on ¨Bühnenweihfestspiel’, mitä otsaketta on vaikea kääntää, mutta se tarkoittanee ’Näyttämö-vihkimys-juhla-näytöstä’. Se on jotain erityistä ja vaatii myös yleisöltä enemmän. Jos Parsifal odottaa illan suussa, ei samana päivnä saa tapahtua mitään muuta tärkeää katsojan elämässä. Ensimmäisen näytöksen tapahtumat ovat jotain niin vakavaa, ettei yleisön kuulu sen jälkeen lainkaan aplodeerata saati kiljua kannustavasti laulajille näytöksen jälkeen – kuten valitettavasti tapahtui nyt Helsingissä. Mutta vuonna 1962 kun näin sen ensi kerran Kansallisoopperassamme, Jussi Jalaksen johtamana, Jorma Huttunen Parsifalina ja ennen kaikkea Anita Välkki Kundryna, yleisö tunsi tradition. Se oli Pitkäperjantai ja ajatus Parsifalista pääsiäisenä oli johtoidea Armas Järnefeltin luomassa traditiossa täällä Suomessa.

Harry Kupferin version olin jo nähnyt kahdesti aiemmin, mieliinpainuva elämys oli katsoa sitä yhdessä Wolfgang Wagnerin kanssa v. 2003. Oli hyvin erikoista joutua sanomaan jollekin, että ihr Grossvater dachte so und so… isoisänne ajattelin niin ja niin …aivan kuin se olisi tajuttavaa lähitodellisuutta. Wolfgang puhui avoimesti kaikesta, hän oli herttainen iäkkäämpi herra, yhdenäköisyys isoisään aivan häkellyttävän ilmeinen. Hän kertoi ylpeänä äidistään Winifredistä, joka oli suomalaista sukujuurta Pohjanmaalta. Hän kertoi Max Lorenzista, ehkä kaikkien aikojen suurimmasta Wagner-tenorista, joka oli ’sankari elämässään ja näyttämöllä’. Hän ei ollut mikään Parsifal, Wolfgang totesi. Hän sanoi, ettei ooppera saanut olla realistista, vaan keinotekoista, künstlich (hän ei sanonut künstlerisch, taiteellista) Hän ei pitänyt Kupferin realistisesta kukkaistyttökohtauksesta ts. noista videofilmeistä. Ilta Wolfgangin ja hänen vaimonsa seurassa oli kiehtova, mutta siinä oli vain yksi vika: hän puhui jotain suomalaiselle käsittämätöntä Saksin murretta, josta ei saanut mitään selvää. Tämä on erikoista ja oli Richardin vapaan kasvatuksen hedelmää.

Joka tapauksessa nyt kolmannelle kerralla alkoi jo Kupferin Regietheater-Parsifaliin tottua. On kuitenkin pakko sanoa buddhalaisideasta, että kuuluisa valopolku, joka symboloi ihmisen kilvoittelun tietä ja jota pitkin ryömitään kohti pelastusta, ei ole kovin wagneriaanista. Wagner oli nimittäin läpeensä teatteri-ihminen ja JOS hän olisi halunnut tuoda buddhalaisen filosofian lavalle konkreettisesti, hän olisi sen tehnyt. Pitkä edetakaisin häilyvä puomi, joka tuo Amfortasin näyttämölle oli alun perin keinotekoinen, muttei varmaan siinä mielessä kuin Wolfgang tarkoitti. Oopperan lopun Kupfer oli muuttanut niin, että Kundry lähtee vaeltamaan kohti korkeuksia Parsifalinsa kanssa, eli heistä tulee lemmenpari, kun taas Amfortas saa kuolla. Lopun kirkastuminen, jolloin Graalin malja jää hehkumaan lavalla sen muuten pimetessä – ja samalla kun musiikki puhkeaa hehkuviin väreihin – eli oopperan loppukatharsis ja huipennus jäi tavoittamatta. Mutta ehkei se ollut niin tärkeää, sillä jos Parsifalin ottaa valtavana sinfoniana, on musiikin realiteetti tärkein.

Onneksi miehitys oli erinomainen, Jyrki Korhonen Gurnemanzina korvasi hyvin Matti Salmisen, tähän tuli uusia sävyjä; Tommi Hakala oli Amfortaksena vahvasti eläytyvä tulkinta. Tuija Knihtilä raskaassa Kundryn roolissa loistokas. Parsifal eli Nikolai Schukoff äänellisesti erittäin sovelias ja taitava, tyyppinä ei ehkä aivan tavallinen ’Parsifal’. Jukka Rasilainen Klingsorina vaikuttava demoninen ja Koit Soasepp monumentaalinen haudantakaisena Titurelina. Kuoro oli erittäin vakuuttava ja tärkeä elementti. Kukkaistytöt olisi ollut syytä nähdä elävinä näyttämöllä. Orkesteri oli kuitenkin koko esityksen varsinainen kohokohta, Pinchas Steinbergin johdolla. Yleisö tajusi tämä osoittaessaan runsaimman suosionsa lopuksi sille.

— Eero Tarasti

Urkuyö ja Aaria tarjoaa elämyksiä suurista kirkkomusiikkiteoksista yhdessä laulamisen riemuun

Urkuyö ja Aaria festivaalin ohjelmassa on tänä vuonna suuria kirkkomusiikkiteoksia, Gioacchino Rossinin Stabat MaterEinojuhani Rautavaaran Vigilia ja G. F. Händelin Messias-oratorio alkuperäisenä versiona. Taiteellisen johtajan Erkki Korhosen suunnittelemassa ohjelmassa kuullaan myös muun muassa merkkivuotta viettävien säveltäjien Oskar Merikannon, Toivo Kuulan ja Claude Debussyn säveliä, lauluhelmiä W.A. Mozartilta ja Richard Straussilta, Johannes Brahmsin lemmenlauluvalsseja, Ludwig van Beethovenin romansseja viululle ja uutta suomalaista laulumusiikkia. Festivaalille saapuu esiintymään lukuisa joukko huipputaiteilijoita konkareista nuoriin lahjakkuuksiin.

Festivaalia vietetään 7.6.–30.8.2018 Espoossa. Espoon tuomiokirkon lisäksi konsertteja pidetään Tapiolan kirkossa ja oheisohjelmaa Leppävaaran Sellosalissa ja Original Sokos Hotel Tapiola Gardenissa Tapiolassa.

Suurteoksia tuorein toteutuksin, huippukuoroja ja uusi tenorilöytö

Urkuyö ja Aarian kesän avaavat Gioacchino Rossinin mestariteoksen Stabat Materin esitykset, jotka järjestetään yhteistyössä VocalEspoon ja Tapiola Sinfoniettan kanssa 7. ja 8. kesäkuuta Tapiolan kirkossa. Ensiesityksestään saakka suuressa suosiossa olleen teoksen esittävät Tapiola Sinfonietta, EMO Ensemble ja VocalEspoon festivaalikuoro sekä solistit Aurora Marthens (sopraano), Tuija Knihtilä (altto) ja Petri Lindroos (basso). Tenorisolistina laulaa aiemmin ilmoitetun Tuomas Katajalan sijaan nouseva lahjakkuus, tenori Heikki HattunenHuippukokoonpanoa johtaa kovaa nousujohteista uraa tekevä kapellimestari Klaus Mäkelä.

Toinen suosittu suurteos, G.F. Händelin Messias-oratorio kuullaan 23. elokuuta Espoon tuomiokirkossa kun FiBO Singers ja FiBO Players esittävät oratorion alkuperäisen Dublinin version ja FiBO Singers laulaa sekä oratorion soolo- että kuoro-osuudet. Urkuyö ja Aarian konsertissa FiBO Singersissä laulavat Tuuli Lindeberg ja Kajsa Dalhbäck (sopraano), Teppo Lampela ja Katariina Heikkilä (altto), Jussi Salonen ja Martti Anttila (tenori) sekä Jussi Lehtipuu ja Sampo Haapaniemi (basso). Esityksen liidaa konserttimestari Antti Tikkanen.

Helsingin kamarikuoro esittää 5. heinäkuuta Einojuhani Rautavaaran ortodoksisen messun Vigilian. Mystisiä sävyjä sisältävän teoksen johtaa Nils Schweckendiek ja solisteina laulavat Niall Chorell (tenori) ja Tuukka Haapaniemi (basso).

Elokuussa nuorta lauluenergiaa ja -iloa festivaalille saadaan Japanista, kun kansainvälisesti palkittu NHK Tokyo Children’s Chorus esiintyy 16. elokuuta. Japanin radion lapsikuoron ohjelmassa on kuoromusiikkia muun muassa japanilaisilta säveltäjiltä ja Toivo Kuulalta. Kokeneista kirkkomuusikoista ja kuorolaulajista koostuva Kamarikuoro Gloria esittää 14. kesäkuuta legendaarisen kuoromiehen Seppo Murron johdolla lauluja Itämeren maiden säveltäjiltä.

Laulajalahjakkuudet matkalla tähtiin

Nuori venäläinen sopraano Pelageya Kurennaya on nousemassa kansainväliseen menestykseen vakuuttavilla esiintymisillään Mariinski-teatterissa ja Keski-Euroopassa. Kurennaya ihastuttaa Urkuyö ja Aarian konsertissa 12. heinäkuuta yhdessä pianisti Marita Viitasalon kanssa ohjelmassaan aarioita, romansseja ja liedejä muun muassa Pjotr Tšaikovskilta, Sergei Rahmaninovilta ja Giacomo Puccinilta.

Kesän viimeisessä konsertissa 30. elokuuta saadaan nauttia Kansan Sivistysrahaston Päivi ja Paavo Lipposen rahaston vuoden 2018 laulusolistien Maiju Vaahtoluodon (mezzosopraano) ja Taavi Oramon (baritoni) taitavista esityksistä pianistinaan Erkki Korhonen. Konsertin ohjelmassa on Toivo Kuulan, Oskar Merikannon, Claude Debussyn, Johannes Brahmsin ja Heta Ahon lauluja.

Suomalaisen laulun ja luovuuden juhlaa

Syksyllä 2017 käydyn Lied-sävellyskilpailun palkitut sävellykset ja Yrjö Kilpisen laulut yhdistyvät suomalaista laulun riemua ja luovuutta juhlistavaksi konsertiksi 28. kesäkuuta. Kaisa Ranta (sopraano), Essi Luttinen (mezzosopraano), Merja Mäkelä (mezzosopraano) ja Nicholas Söderlund (bassobaritoni) sekä pianistit Ilkka Paananen ja Kirill Kozlovski esittävät Vladimir Agopovin, Joonas Pohjosen, Juha Lehmuksen, Jukka Ollilan, Mikko Heiniön, Cecilia Damströmin, Inkeri Jaakkolan ja Tuomas Kettusen kilpailussa palkitut sävellykset ja rakkaimpia Kilpisen lauluja. Konsertti järjestetään yhteistyössä Yrjö Kilpinen -seuran kanssa.

Suuri kokemus ja taituruus kohtaavat baritoni Jorma Hynnisen esiintyessä yhdessä nuoren urkuvirtuoosin Pétur Sakarin kanssa 19. heinäkuuta. Konsertissa kuullaan Oskar Merikannon ja Toivo Kuulan lauluja sekä Louis Viernen urkumusiikkia mestarien vaikuttavina tulkintoina.

Kansallisoopperan orkesteri ja solistit saavat elokuun alun kesäillan hehkumaan valoisan kauniilla musiikilla ohjelmassaan W.A. Mozartin Sinfonia concertante Es-duuri, Ludwig van Beethovenin Romanssit viululle F-duuri ja G-duuri sekä Benjamin Brittenin Les Illuminations. Yhteistyössä Suomen kansallisooperan ja -baletin kanssa 2. elokuuta järjestettävän konsertin johtaa Kurt Kopecky ja solisteina esiintyvät Petteri Iivonen (viulu), Markus Nykänen (tenori), Amelia Coleman (oboe), Veera Myllyniemi (klarinetti), Asko Padinki (fagotti) ja Jose Luis Cortell Año (käyrätorvi).

Johannes Brahmsin Liebeslieder Waltzer vievät kuulijat tunteiden pyörteisiin ja kesäisiin karkeloihin 9. elokuuta. Brahmsin neljälle laulajalle ja nelikätiselle pianolle säveltämät lemmenlauluvalssit esittävät Mari Palo (sopraano), Lilli Paasikivi (mezzosopraano), Markus Nykänen (tenori) ja Kristian Lindroos (baritoni) sekä pianistit Tuula Hällström ja Erkki Korhonen.

Festivaalin ilmaisohjelmia

Urkuyö ja Aaria festivaali järjestää konserttien yhteydessä taiteilijatapaamisia, teosesittelyitä ja Espoon tuomiokirkon urkujen esittelyn, joihin yleisöllä on vapaa pääsy.

Festivaalin ilmaisohjelmaan kuuluvat myös suositut Juhannusiltamat ja Yleisöseminaari. Juhannuksen aatonaattona 21. kesäkuuta pidettävissä Juhannusiltamissa kesäisten yhteislaulujen lisäksi juhlitaan Suomen rakastetuimpiin säveltäjiin kuuluvaa Oskar Merikantoa, jonka syntymästä on 150 vuotta. Merikannon lauluja ja pianosävellyksiä esittävät Satu Vihavainen (sopraano), Ilkka Vihavainen (basso) ja Erkki Korhonen (piano ja juonto).

Tänä vuonna Suomen Aivosäätiön kanssa yhteistyössä järjestettävän yleisöseminaarin aiheena on musiikin merkitys lapsen ja nuoren älyllisessä ja henkisessä kehityksessä sekä musiikilliset lahjakkuudet. Musiikilla luovuus kasvuun -seminaarissa 29. elokuuta asiantuntijoina kuullaan tutkimusjohtaja Mari Tervaniemeä CICERO -learning verkostosta Helsingin yliopistosta ja lastenpsykiatri Jari Sinkkosta. Musiikkia tilaisuudessa esittävät 30.8. konsertin solistit Maiju Vaahtoluoto (mezzosopraano) ja Taavi Oramo (baritoni) sekä Espoon Musiikkiopiston Kameleonttikuoro. Tilaisuuden isäntänä toimii taiteellinen johtaja Erkki Korhonen.