Amfion pro musica classica

Arvio: Rakkaudesta yön kauhujen kautta aamun kirkastukseen – Rattlen ja LSO:n Gurrelieder huumasi Promseilla

Gurrelieder Promseilla. Sir Simon Rattle, LSO ja kuorot Royal Albert Hallissa lauantaina. Kuva © Jari Kallio.

Gurrelieder Promseilla. Sir Simon Rattle, LSO ja kuorot Royal Albert Hallissa lauantaina. Kuva © Jari Kallio.

Onko toista yhtä riemastuttavasti äärimmäisyyksiin kurkottavaa teosta kuin Arnold Schönbergin Gurrelieder (1900-11)? Koolla ei tunnetusti ole merkitystä, mutta kun 151 muusikkoa, yli kolmesataa laulajaa ja kuusi solistia kokoontuvat tämän puolitoistatuntisen ääreen, vaikutelmassa on jotakin kerrassaan ainutlaatuista.

Gurrelieder on kolmeen osaan jakautuva laaja kantaatti, joka alkaa omintakeisena laulusarjana ja kasvaa oopperamaiseen päätökseensä mitä jännitävimmällä tavalla.

Schönberg aloitti työstämään Jens Peter Jacobsenin runokokoelmaan pohjautuvaa pianosäesteistä laulusarjaansa vuonna 1900. Tämä alun perin sävellyskilpailuun suunniteltu teos ei kuitenkaan ehtinyt valmistua ajoissa, joten Schönberg varastoi sen pöytälaatikkoonsa muutamaksi vuodeksi.

Vuonna 1903 säveltäjä palasi teoksensa pariin ryhtyen muokkaamaan yhdeksää alkuperäistä laulua tiiviimmäksi sävellyskokonaisuudeksi. Näistä muodostui lopulta Gurreliederin ensimmäinen osa, ja teos laajeni pian kolmiosaiseen muotoonsa. Työ orkestraation parissa keskeytyi kuitenkin useaksi vuodeksi Schönbergin muiden projektien vuoksi valmistuen vasta vuosina 1910-11.

Hehkuvaan myöhäisromantiikkaan juurtuvan Gurreliederin lopulta valmistuessa säveltäjä olikin jo muissa teoksissaan, kuten Viidessä orkesterikappaleessa, op. 16 (1909) siirtynyt tutkimaan hyvin erilaisia keinovaroja. Tästä huolimatta, toisin kuin usein väitetään, Schönberg piti Gurreliederiä vahvana teoksena, joskin hän halusi pysyä etäällä sen nopeasti kasvavasta suosiosta.

Tanskalaisesta kansantarustosta ammentava Jacobsenin runous heijastelee kielletyn rakkauden ja kirkastetun yön symboliikassaan Wagnerin Tristanin ja Isolden maailmaa. Se kohoaa myös huikean kauhuromanttiseksi kuoleman visioksi päättyen lopulta aamun kirkastukseen.

Gurreliederissä kuningas Waldemar menettää salaisen rakastettunsa Toven, jonka kuningatar Helwig murhauttaa. Sureva kuningas kapinoi Jumalaa vastaan tämän epäoikeudenmukaisuuden vuoksi joutuen täten tuomituksi vaeltamaan vailla haudan rauhaa ikuisessa yöllisessä jahdissaan kuolleiden sotureidensa armeijan kanssa. Vasta lopun auringonnousu karkottaa nämä painajaiset, ja maailma kylpee jälleen kirkkaudessaan.

Musiikillisesti Gurrelieder on uskomattoman nerokas ja taitava tutkielma suuren orkesterin, solistien ja kuoron mahdollisuuksista. Schönberg kirjoitti teokseensa mitä herkimpiä kamarimusiikillisia jaksoja, massiivisia orkesterin ja kuoron huipennuksia sekä kaikkea mahdollista, ja liki mahdotonta, siltä väliltä.

Esittäjilleen Gurrelieder on melkoinen koitos. Jo sopivan salin löytämisessä on omat haasteensa. Lontoossa oikeastaan vain Royal Albert Hall toimii kunnolla tässä tarkoituksessa, joten olikin luontevaa, että Lontoon sinfoniaorkesteri ja sen tuleva musiikillinen johtaja Sir Simon Rattle toivat Schönbergin jättiläisen tuliaisinaan tämänvuotisella Proms-vierailullaan. Moista teosta kun ei voisi kuvitellakaan orkesterin Barbicanin kotisalin ahtaalle lavalle.

Gurreliederin suuri kuoro muodostui Simon Halseyn oivallisesti valmentamista Lontoon sinfoniakuoron, Birminghamin sinfoniakuoron ja Orfeó Catalàn laulajista, jotka täyttivät Royal Albert Hallin takakatsomon viimeistä paikkaa myöden.

Schönbergin orkesterinkäyttö on Gurreliederissä hämmästyttävän taidokasta. Valtavan orkesterin koko ei ole itseisarvo, vaan mitä moninaisimpia sävyjä peilaavat runot vaativat orkestraalista ilmaisua, jonka väripaletin ja dynaamisen asteikon tulee olla venytetty äärimmilleen. Kuinka muuten säveltäjä voisikaan kuvata kaikkea häivähdyksenomaisista yön ja rakkauden hetkistä aina luurankosoturien armeijan sielua järkyttävään kauhuun sen täydessä irvokkuudessa?

Rattlen johdolla Lontoon sinfoniaorkesteri tavoitti Schönbergin instrumentaalisen hehkun koko loistossaan aivan ainutlaatuisella tavalla. LSO peilasi partituurin uskomatonta rikkautta niin vaikuttavalla yhteissoitollaan kuin moninaisilla ilahduttavilla soolo-osuuksillaan, joista esimerkkinä mainittakoon tässä konserttimestari Carmine Laurin monet lumoavat soolot.

Erikseen on mainittava myös LSO:n yksitoista lyömäsoittajaa, joiden taiturointi patarumpujen, ksylofonin, kellopelin, celestan, tam-tamin, lautasten ja metalliketjujen parissa oli itsessään mitä verrattominta seurattavaa.

Kolmannen osan laaja kuoropanoraama sai niin ikään vahvan tulkinnan. Mieskuoro huokui pahaenteisyyttä kuningas Waldemarin sotureina yltäen niin syviin metsästyshuutojen purkauksiin kuin kouraiseviin lamentaatioihin.

Kirkkaimpaan loistoonsa kuoro-osuus kohosi sopraanojen ja alttojen liittyessä nousevan auringon kehrää ilmentävään Seht, die Sonne -päätökseen. Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen kokenut vastaavaa soinnin huumaa kuin tässä kuorofreskossa, jossa teksti ja musiikki sulautuvat erottamattomasti yhteen muuttuen kultaisena loimuavaksi kirkkaudeksi, Strahlenlockenpracht, kuten teoksen viimeinen säe kuuluu.

Royal Albert Hallissa saatin kuulla myös mainiota joukkoa solisteja, joista monet ovat Rattlen pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita. Simon O’Neill on kokenut Waldemarin roolin tulkitsija, jonka tenori ei ehkä aina päässyt kantamaan optimaalisella tavalla, mutta lämpöä ja puhdasta kirkkautta hänen äänestään löytyy sitäkin enemmän.

Eva-Maria Westbroeck lauloi Toven osuuden niin ikään taidokkaasti, ja Peter Hoare puolestaan teki kohtalon ironiaa manaavasta Klaus-narrista oivaltavan muotokuvan. Eikä moitteen sijaa ollut Cristopher Purvesin Talonpojassa, tuossa yön jahdin kauhujen silminnäkijässä.

Silti vaikuttavin illan solisteista oli Karen Cargill, jonka tulkinta Metsäkyyhkysen laulusta oli kaikkea mitä ikinä toivoa saattaa. Tarkkaa, kuulasta ja ilmaisussaan joka hetkessä läpikotaisin laulutekstin traagisissa juonteissa mukana elävää.

Gurreliederin suurimpia oivalluksia on käänteentekevien hetkien kuvaaminen ikään kuin etäältä, kaukaisen kertojan näkökulmasta. Ensimmäisen osan lopussa Metsäkyyhky laulaa Toven kuolemasta sekä Waldemarin musertavasta surusta, ja kolmannen osan yöllisen jahdin taittumisen aamuun Schönberg on säveltänyt melodraamaksi, jonka puhelaulu ennakoi jännittävällä tavalla Pierrot lunairea (1913).

Laulajan uraltaan jo hyvän aikaa sitten eläköitynyt Thomas Quasthoff hurmasi Royal Albert Hallin yleisön tässä pienessä mutta tärkeässä puheroolissaan, jolla on voima kutsua päätöskuoron aamunkoitto taittamaan yön voimaa.

Melkoinen oli tämä Gurrelieder-kokemus. Simon Rattle todella tuntee Schönberginsä, ja illan huippuosaavan muusikkojoukon välityksellä saatiin nauttia huumaavan hieno tulkinta yhdestä 1900-luvun haastavimmasta ja omintakeisimmasta sävellyksestä. Onneksi ilta taltioitiin videolle, joka löytää toivottavasti tiensä julkaistavaksi mahdollisimman pian.

— Jari Kallio

Arnold Schönberg: Gurrelieder

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Eva-Maria Westbroeck (Tove)
Simon O’Neill (Waldemar)
Karen Kargill (Metsäkyyhkynen)
Peter Hoare (Klaus-narri)
Christopher Purves (Talonpoika)
Thomas Quasthoff (Kertoja)

Lontoon sinfoniakuoro
Birminghamin sinfoniakuoro
Orfeó Català

 

Simon Halsey, kuorojen valmennus

 

 

BBC Proms. Prom 46

Royal Albert Hall

Lontoo

 

La 19.8.2017, klo 19.30

arvio: Helvi Leiviskää Kokonaisena

Helvi Leiviskä

Helvi Leiviskä

”Kokonainen” on uusi festivaali Suomen kesässä ja sen tyyssijana on Hämeenlinnan-Janakkalan-Turengin seutu. Hyvä syy käydä Hämeessä ja ajaa mm. Suomen kiemuraisin tie Lammi-Janakkala, kun pyritään Pyhä Laurin keskiaikaiseen kirkkoon Lahden-Mikkelin suunnalta.

Kuten otsake hauskasti kertoo, nainen on festivaalin keskipisteessä lähtien lukuisista osuvista ohjelmaan painetuista Minna Canth– sitaateista. Festivaalin taiteellisessa johdossa vaikuttavat mm. Linda Suolahti ja Mari Viluksela, ja mukana on uusia ’naissäveltäjiä’ kuten Cecilia Damström ja Matilda Seppälä. Vaikka nykyisin ei saa enää sanoa ’naissäveltäjä’ . Kun Helvi Leiviskältä kysyttii, millaista on olla naissäveltäjä, hän vastasi, ettei osannut sanoa, kun ei tiennyt millaista on olla miessäveltäjä.

Kuitenkin lauantaina 19.8. Pyhän Laurin kirkossa kuultiin ’tapaus’ , nimittäin erityisesti Helvi Leiviskän harvoin soitetut pianotrio 1924 ja pianokvartetto op. 1 1926. Ne ovat siis Leiviskän nuoruuden sävellyksiä, tehty ennen opintomatkaa Wieniin Arthur Willnerille 1928. Mutta niissä molemmissa yhä vieläkin huomion vetää puoleensa ehdottoman yksilöllinen sävelkieli ja muototaju, jotain uniikkia, jota ei voi vain laittaa mihinkään jälkimadetojalaisuuden piikkiin. Sen sijaan yhteys Sibeliukseen on kyllä aivan ilmeinen ja tätä korosti oivalla tavalla teosten väliin sijoitettu Voces intimae, Sibeliuksen viisiosainen d-mollijousikvartetto. Sen soittivat erittäin taiturillisesti, dramaattisesti ja eläytyvästi Kasimir Uusitupa, Anna Husgafvel, Hanna Pakkala ja Anni Kallioniemi. Sibeliuksen jatkuvan kehittelyn idea, hitaasti muuntuvat sointipinnat, eräänlainen lineaarinen kontrapunkti, jossa nuo mestarin rakkaat teemat muuntuvat toiston kautta ’tiladramaturgiaksi’ kuten saksalainen musiikintutkija Lorenz Luyken sanoi, kiehtoi varmasti myös Helviä. Eila Tarasti sanoo tästä teoksesta pian ilmestyvässä laajassa Leiviskä-teoksessaan: ”Mikäli naisten säveltämää musiikkia pidetään luonteeltaan feminiinisen pehmeänä, tämä on kyseisen näkemyksen täydellinen negaatio ankarassa karuudessaan ja ’maskuliinisessa’ energiassaan” (s. 445).

Leiviskän pianotrioa pidettiin erittäin lupaavana, kun se sen kantaesittivät Leo Funtek, Eino Raitio ja Ossian Fohström Helsingin Musiikkiopiston julkisessa näytteessä 25.5.1925. Pianotrio ei kuitenkaan kuulu Helvin viralliseen opusluetteloon, joten sen löytämisestä suuri kiitos Titta Karakorvelle, illan pianistille.

Sen sijaan pianokvartetto on op. 1. Eila Tarasti kirjoittaa siitä: ”Yleissävyltään teos on ranskalaisen myöhäisromantiikan, Franckin ja Faurén vaikutuksen alainen. Tekstuuri ei ole raskaan polyfonista, ei edes erityisen lineaarista, vaan läpikuultavaa. Muunnesointuisuus ei ilmene tässä sellaisena hieman monotonisena sointuvärinä kuin monissa muissa Leiviskän varhaiskauden teoksissa. Kokonaiskonseptioltaan teos noudattaa syklisen muodon ideaa, tärkeimmät aiheet palaavat lopussa, jossa ne huipennetaan kohottavaan päätökseen.” Tiedetään muuten , että Helvi soitti erityisen mielellään itse Franckin Preludia, koraalia ja fuugaa. Hänellä oli sangen kookkaat kädet mikä sopi laajoihin sointuihin.

Huomiota kiinnittävät toisen osan doorissävyinen teema, joka sibeliaanisessa kansanlaulunomaisuudessaan on sukua sittemmin Juhan elokuvamusiikin Marjan motiiville. Mutta yllättäen puhkeaa esiin koraali, harrastunnelmainen hymni, joka Pyhän Laurin kirkon atmosfäärissä soi erityisen kauniisti, kuten viulisti Mirka Malmi totesi esittelyssään. Koraali on tässä teoksessa tietenkin uusklassinen tai oikeammin ’nuorklassinen’ elementti käyttääkseni Busonin termiä.

Titta Karakorven ensemble, jossa soittavat lisäksi Mari Viluksela ja Sara Viluksela on tämän teoksen myös levyttänyt. On aivan selvää, että Leiviskä on nyt kokemassa renessanssia.

Karakorven ja muiden soittajien tulkinta oli jo monessa esityksessä varmistunut ja hioutunut ja toi esiin teoksen sisäisen dramaattisen muodon vakuuttavasti. Piano-osuus on ajoittain niin briljantti, että sitä saattoi soittaa kuin konserton tapaan. soittajat tavoittivat erinomaisesti Leiviskän tyylin. Sen sijaan kirkon erittäin kaikuisassa akustiikassa konserttipiano muuntuu helposti humisevaksi. Jousiyhtyeelle sali on erinomainen, stemmat kuulostavat kuin gregoriaaniselta laululta. Varmasti vanha musiikki on myös paikkaan omiaan ja siellä pidetäänkin kuulemma Janakkalan barokkifestivaalia.

—Eero Tarasti

arvio: Turun Parsifal

Klaus Florian Vogt. Kuva ©Harald Hoffmann

Klaus Florian Vogt. Kuva ©Harald Hoffmann

Parsifalin esitys on aina erityinen tapaus, johon on valmistauduttava. Samana päivänä ei saa olla muuta ohjelmaa ja on syytä varautua siihenkin, että musiikki elää mielessä vielä pitkään esityksen jälkeen. Itselläni tämä oli vasta kahdestoista Parsifal. Jos näitä kertoja vertaa niin luonnollisesti ensimmäinen on mieleenpainuvin, v. 1961 Helsingissä Suomen Kansallisoopperassa, 12-vuotiaana. Siinä iässä yleensä tullaan wagneriaaniksi, jos tullaan. Anita Välkki lauloi Kundrya, Jorma Huttunen Parsifalia, ja orkesteria johti Jussi Jalas. Esityksestä muistan vain sen suunnattoman vaikuttavuuden. Graalin malja jäi hehkumaan punaisena lopuksi näyttämön pimetessää. Visuaalisesti vaikuttavin on ehkä ollut Pariisin suuren oopperan Parsifal 1974, August Everdingin ohjauksena, orkesterin johtajana Horst Stein ja Parsifalina René Kollo. Tapasimme väliajalla piano-opettajamme Jacques Févrierin joka sanoi: C’est très beau. Muunnoskohtaus 1. näytöksessä sai yleisön puhkeamaan aplodeihin. Mutta kuten tunnettua tapa on, ettei 1. näytöksen jälkeen lainkaan taputeta; näin osasi käyttäytyä helsinkiläisyleisö vielä 1961 Pitkäperjantain aikoihin. Se mitä nähdään lavalla on niin vakavaa, ettei mikään teatterimainen suosio sovi sen jälkeen. Kyseessä on Bühnenweihfestspiel, jossa korostuu sana ’weih’ eli vihkimys, jolla on jonkinlainen uskonnollinen merkitys.

Parsifal kestää yleensä kuusi tuntia, mutta Turun versio oli lyhennetty neljään ja puoleen. Tällaista sattuu, näin Strasburgissa muutama vuosi sitten jonkiinlaisen avantgarde-Ringin, joka oli lyhennetty yhdeksään tuntiin kaikkiaan ja orkesteri redusoitu laajaksi kamariyhtyeeksi. Voisi ajatella, että konserttiversio on ratkaisu Wagnerin ikuiseen ongelmaan eli : teatteri vai musiikki? Kun teos vain kuullaan korostuu sen sinfoninen aspekti. Mutta voiko sinfoniaa leikata? Mitä jos poistetaan vaikka Beethovenin viidennen sinfonian hitaan osan vaskien välitaite C-duurissa, jota Adorno piti pompöösinä ja epäonnistuneena? Sinfonia lakkaa olemassa sinfonia. Wagnerin kohdalla erityisesti Parsifal muuntuu kerrassaan oudoksi. Blumenmädchen kohtaus oli poistettu mikä tekee Kundryn kohoamisen esiin kukkastytöistä superviettelijänä jotenkin epäloogiseksi. Sitä paitsi naisäänien ensemble tarvitaan vastapainona alun ja lopun mieskuoroille . Ehtoolliskohtaus puuttui, jolloin Graalin virkistävä vaikutus jää huomiotta, ja juoni käsittämättömäksi. Parsifal on esitettävä sellaisenaan sen erityisluonnetta kunnioittaen, esitysolosuhteet on sopeutettava sen mittoihin.

Wagner itse harjoitti oopperansa Bayreuthissa 1882 ja siitä miten hän sen halusi soivan ja miltä näyttävän on olemassa dokumentti; hänen uskollisen assistenttinsa Heinrich Porgesin merkinnät pianopartituuriin Wagnerin ohjeista kohta kohdalta, tahti tahdilta. Tämä kallisarvoinen partituuri tosin koki monia vaiheita ja muut tekivät siihen lisäyksiä kuten Felix Mottl, väittäen merkintöjään autenttisiksi – vaikkei Mottl todistettavasti ollut edes paikalla tuolloin; joku salaperäinen nimimerkki ES on myös tehnyt lisäyksiä. Joka tapauksessa kriittisesti editoitu versio on ilmestynyt Rüdiger Pohlin toimittamana ”Das Orchester muss wie die unsichtbare Seele sei”. Richard Wagners Bemerkungen zum ”Parsifal”, aufgezeichnet während der Proben und Aufführungen 1882 (Berlin, 2002). Wagner kiinnitti erityistä huomiota tekstin lausumiseen, ilmaisevuuteen, laulajien liikkeisiin ja orkesterin balanssiin.Esim. ”Käyrätorvien tulee aksentoida triolien ensimmäisiä nuotteja” tai ”Tästä alkaen hieman hitaammin” jne.

Tiedetään siis mitä Wagner halusi 1882. Mutta valitettavasti tästä ei voi vetää mitään kauaskantoisempia johtopäätöksiä, sillä hän muutti mieltään ja tulkintaansa lähes joka kerta. Kun Cosima sitten yritti pitäytyä Richardin alkuperäiseen käytäntöön ei sellaista itse asiassa ollut olemassakaan. Tästä seuraa, että on lupa esittää tätä teosta niin kuin haluaa, jos vain johtajan visio on ’wagneriaaninen’.

Turun esitys oli Ville Matvejeffin ammattitaidon kypsyysnäyte. Hän sai orkesterin pysymään koossa tässä soittajille sangen raskaassa teoksessa ja hän onnistui luomaan vaikuttavia musiikillisia huipennuksia silloin kun melos jatkuu vain orkesterissa. – mihin kiinnitti huomiot Wagner-tutkija Alfred Lorenz. Mutta erityistä huippua tässä esityksessä 10.8. Turun konserttitalossa olivat laulajat. Kauttaaltaan oikeat äänet oli rekrytoitu keskeisiin rooleihin. Itse olin erityisen utelias kuulemaan, miten Karita Mattila onnistuu Kundryna, ja voi sanoa että loistavasti. Kuuntelin jälkeenpäin nauhalta suuria Kundreja Marta Mödlistä Astrid Varnayhin, Maria Callasiin ja Kirsten Flagstadiin. Mattilan äänessä on samaa vaivattomuutta fortessa, se tulee esiin itsestään mutta hän ei koskaan ’forseeraa’ ja vetäytyy dynaamisen huipun jälkeen nopeasti pianissimoon. Tekstin tulkinta on erityisen ilmeikästä ja tarkkaan tutkittua. Ei ole hänen vikansa, että salin akustiikassa permannon 17. rivillä orkesteri ajoittain peitti lauluajattaren ja muitakin . Varsinainen jättiläisääni oli Klaus Vogtin Parsifal, hän kasvatti puhtaasta hullustaan lopuksi suuren johtajan ja lunastajan. Waltteri Torikka oli erittäin sympaattinen nuori Amfortas, hänen äänessään on belcantomaista heleyttä, jonka Wagner hyväksyi ja jota hän kannatti. Koossapitävä voima oli Matti Salmisen vaikuttava Gurnemantz, yksi noita suuria tulkintoja. Hänen kertomuksensa ovat olennaisia koko draaman kannalta.Myös Juha Kotilaisen Titurel oli vaikuttava ja vahva, hän joka laulaa melkein kuin haudan takaa.

Parsifal on ooppera jossa kaikki on jo tapahtunut kun teos alkaa. Mitä kuullaan ja nähdään on kuin suuri kommentti siihen, henkilöiden kohtaloihin. Adorno on pienessä Parsifal-esseessään Wieland Wagnerin toimittamassa antologiassa Richard Wagner und das neue Bayreuth (1962) todennut, että Parsifalin johtoaiheissa tärkeämpää kuin itse motiivi on sen kaiku, aura, joka sitä ympäröi. Jos vertaa Parsifalin aihetta vaikka Siegfriedin teemoihin huomaa, että ensiksimainittu on jo ikään kuin himmennettyä , kuin muistuman kaltainen. Wagner ei juuri kehittele aiheitaan, ne ovat kuin antiikin epigrammeja, mutta aina kun hän niin tekee musiikki ja ooppera muuttuu sinfoniaksi.

Parsifalin esittäminen Turun musiikkijuhlilla on kaikin puolin ylistettävä kulttuuriteko. Tätä teosta ei koskaan kuule liiaksi eikä se koskaan vaikuta liian pitkältä. Zum Raum wurde hier die Zeit.

— Eero Tarasti

Richard Wagner: Parsifal (konserttiversio)
Turun Konserttitalo, 10.08.2017

Turun filharmoninen orkesteri
Ville Matvejeff, kapellimestari

Parsifal: Klaus Florian Vogt, tenori
Kundry: Karita Mattila, sopraano
Gurnemanz: Matti Salminen, basso
Amfortas: Waltteri Torikka, baritoni
Klingsor: Tapani Plathan, basso
Titurel: Juha Kotilainen, basso
Chorus Cathedralis Aboensis

 

 

Neljäs kansainvälinen Maj Lind -pianokilpailu alkaa pe 18.8.

Neljäs kansainvälinen Maj Lind -pianokilpailu järjestetään Musiikkitalossa Helsingissä 17.–30.8.2017. Kilpailuun osallistuu 38 pianistia, joista 6 on suomalaisia. Kilpailijat edustavat 15 kansallisuutta.

Kilpailujärjestys arvotaan torstaina 17.8. klo 12.00 Camerata-salissa. Arvonnassa määräytyy kilpailun alkuerät aloittava pianisti. Kilpailujärjestys etenee tämän mukaan aakkosjärjestyksessä, ja järjestys säilyy samana välierissä ja finaaleissa. Arvontatilaisuus on kilpailun ainoa tilaisuus, jossa kaikki kilpailijat ovat läsnä samaan aikaan. Tilaisuuteen on yleisöllä vapaa pääsy.

Kilpailussa on kolme erää, jotka kaikki ovat julkisia tilaisuuksia:

alkuerät 18.–22.8. klo 10 ja 17 Camerata-salissa
välierät 24.–25.8. klo 10 ja 17 Camerata-salissa
finaalit Konserttisalissa:
– kamarimusiikkifinaali 27.8. klo 16 ja 19
– orkesterifinaalit 30.–31.8. klo 19

Aikataulut löydät tästä.

Kaikkien kilpailijoiden esittelyt ja kilpailuohjelmat ovat luettavissa kilpailun verkkosivuilta tästä.

Kilpailun alkuerissä soittaa 38 pianistia, joista välieriin valitaan enintään 14. Finaaliin hyväksytään 6 pianistia. Kilpailun säännöt löydät tästä.

Kilpailun tilausteoksen on säveltänyt Kaija Saariaho. Arabesques et Adageskuuluu välierän kilpailuohjelmaan valinnaisena teoksena. Kilpailija voi myös esittää oman sävellyksensä tai improvisaation annetuista teemoista. Teemat laatii Jukka Nykänen. 

Kamarimusiikkifinaalissa ohjelmassa on pianokvintetto, jossa mukana ovat Tempera-kvartetti ja Uusi Helsinki -kvartetti. Orkesterifinaalissa soittaa Helsingin kaupunginorkesteri johtajanaan Anna-Maria Helsing.

Tuomariston puheenjohtaja on Dmitri Baškirov. Muut jäsenet ovat Janina Fialkowska, Ralf Gothóni, Ewa Kupiec, Alberto Nosè, Roland Pöntinen, Dang Thai Son ja Dina Yoffe.

Palkinnot jaetaan torstaina 31.8. finaalin päätyttyä noin klo 22. Ensimmäisen palkinnon suuruus on 30 000 euroa.

Anna Kelo to direct the new Ring cycle at FNO

The new Finnish productions of Wagner’s Der Ring des Nibelungen (The Ring of the Nibelungs) will be staged at National Opera from 2019 to 2021. Anna Kelo has been selected to direct the epic sequence, which will be conducted by Esa-Pekka Salonen.
.
Anna Kelo has previously directed two productions for the Finnish National Opera: Aarre Merikanto’s Juha in 2011 and Mozart’s The Marriage of Figaro, which premiered in 2014. In 2016–2017 Kelo supervised the stage direction of Götz Friedrich’s Ring tetralogy for the New National Theatre in Tokyo. She has also co-directed Olli Kortekangas’s opera Isän tyttö (Daddy’s Girl) for the Savonlinna Opera Festival with Michael Baran and directed the opera Elämälle (To Life) about composer Oskar Merikanto for the Ilmajoki Music Festival. At the Finnish National Opera, Kelo has worked first as an Assistant Director since 1994 and as the Chief Assistant Director since 1998. Kelo graduated as a Musical Theatre Director from the Russian Academy of Theatre Arts in 1992.
.
”Anna has a clear and powerful vision of the Ring tetralogy, which beautifully marries the themes with drama, music and cast direction. Having worked for several years on the epic, she has a deep knowledge of it – we are delighted to have her directing the new productions,” says Lilli Paasikivi, the Artistic Director of the Finnish National Opera. The Ring will be conducted by the FNO’s Artist in Association Esa-Pekka Salonen.  ”I am glad I was chosen and the co-operation has begun smoothly,” Salonen says.
.
Young Finnish conductor talent Klaus Mäkelä has been appointed to assist Salonen. Mäkelä debuted at the National Opera in 2013 as the conductor of the concert version of Erkki Melartin’s Aino opera. Besides Kelo, the creative team behind Ring will include Mikki Kunttu, responsible for visual design from lighting to video and set design, as well as Costume Designer Erika TurunenTommi Hakala will be seen as Wotan and Johanna Rusanen-Kartano as Brünnhilde. Other soloists will be announced later.
.
Two operas of the Ring cycle will be produced each year. The first premiere, Das Rheingold, is scheduled for autumn 2019. It will be followed by Die Walküre in spring 2020, Siegfried in autumn 2020 and Götterdämmerung in spring 2021. The tetralogy will also be performed in its entirety at a later stage.