Amfion pro musica classica

Monthly Archives: lokakuu 2021

You are browsing the site archives by month.

arvio: Miten aika pysähtyy – Einojuhani Rautavaaran Auringontalo Helsingin Metropoliassa

Einojuhani ja Sini Rautavaara Auringontalon säveltämisen aikoihin.

Einojuhani ja Sini Rautavaara Auringontalon säveltämisen aikoihin.

Ensi-ilta 15.10.2021
Ohjaus: Ville Saukkonen
Musiikin johto: Mikko Franck

Näimme aikoinaan Auringontalon Suomen Kansallisoopperan esityksessä, taisi olla vielä vanhassa ’oopperassa’ eli nykyisessä Aleksanterin teatterissa. Siitä on jo monta vuotta, mutta kun kuulin tästä uudesta versiosta heräsi heti halu nähdä ja kuulla teos uudestaan. Aivan oikein, harvan kotimaisen oopperan kohdalla aika on ollut näin suopea kuin tässä tapauksessa: Auringontalo on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Ehkä siksi, että sen aihe on ikuinen: itse aika. Tämä on kuin Marcel Proustia saatettuna musiikiksi. Hänen Kadonneen aikansa pääaiheet ovat samat eli Andre Maurois’n sanoin: Aika, joka tuhoaa – ja muisti, joka säilyttää.

Rautavaara myöntää itse kirjassaan Omakuva, että kyseessä on filosofinen teos:

Aristoteles pitää runoutta ’filosofisempana’ kuin historiaa, koska edellinen puhuu universaaleista ja nousee korkeammalle abstraktion tasolle kuin yksityisyyksiä käsittelevä historia. Toisin sanoen säveltäjä alistaa draamassa inhimillisen toiminnan siihen tarkkaan logiikkaan, joka musiikillisella muodolla on, ja tuntuu siten nostavan toiminnan myyttiselle, universaalimmalle tasolle kuin minkä se voisi pelkällä verbaalilla ilmaisulla saavuttaa. Siinä mielessä ooppera siis vaikuttaa yleisöönsä loppujen lopuksi filosofisemmin ja filosofisempana ilmiönä kuin puhedraama. (Omakuva s. 283)

Kuten antropologi Lévi-Strauss sanoi Mythologiquesissaan: ”La musique est une machine à arreter le temps, musiikki on ajan pysäyttämisen kone. Tämä sopii Wagneriin – ja yhtälailla Rautavaaraan. Mutta onko Rautavaara wagneriaani? Hän sanoi kerran meillä kylässä, että Wagnerilta puuttuu elämän konkreettinen taso, miten ihmiset syövät, juovat ja elävät (missä hän oli valitettavasti väärässä!). Einojuhani lausuu itse lainattuna Pekka Hakon kirjasta Unien lahja (2000): ”Wagner käytti jatkuvaa melodiaa, jonka vaikeus ja haaste on saada teksti ymmärrettäväksi. Minulle tämä wagneriaaninen tapa käyttää lauluääntä on esikuvallinen, vaikka musiikkini ei muuten olekaan mitenkään wagnerilaista.” Hm! Kyllä se taitaa sittenkin olla! Hänen harmoniansa on jatkuvasti jännitteistä ikäänkuin dominantti olisi koko ajan päällä (mitä aspektia on taas Samuli Tiikkaja selvitellyt tuoreessa väitöskirjassaan Paired opposites (2019). Ja teksti: huomasin, että silmäni hamusivat jo heti alussa käännöskonetta katon rajasta ja siitä sitten seurasinkin librettoa koko ajan. Mutta Rautaaaran harmonia on lempeän jännitteistä, ei niin jyrkän dramaattista kuin Wagnerilla. Ehkä myös Skrjabinin myöhäistyyli ja Prometheus-sointu tulevat mieleen, sekään ei koskaan purkaudu (paitsi aivan lopussa). Joka tapauksessa tällä tyylillä ja hivelevällä orkestraatiolla kuulijan mielenkiinto pidetään vireillä loppuun saakka. Kyseessä on äärimmäisen jatkuva tekstuuri, aivan sibeliaaninen jatkuvien hitaiden muutosten prosessi, kuten minimalistit sanoivat.

Oopperan juoni on kaikille tuttu, sitä ei tässä tarvitse toistaa. Se perustuu tositapahtumaan, jossa kaksi venäläistä emigranttisisarusta löydettiin Turun seudulla 1917 paleltuneina huvilastaan. He olivat muuttaneet sinne vallankumousta pakoon, mutta odottivat joka hetki paluuta Pietariin ja sen rakkaalle Nevski Prospektille. Heidän kaikki sukulaisensa olivat traagisesti kuolleita. Tällaisia trinoita oli Suomessa muitakin, kuten ruhtinatar Demidoff Mikkelissä aikoinaan, Venäjän rikkan nainen ja Mannerheimin ystävä, joka lopulta eli navetassa lattialta kohoavien lantakasojen keskellä; Rautavaaralla realismia tuovat rotat. Mutta ne ovatkin jotenkin hyvänsuopia, ainakin Saukkosen ohjauksessa. Ennen kuin ooppera alkaa kankaalle heijastetaan pieniä värähteleviä kuvioita, jotka näyttivät ensi alkuun höyheniltä – mutta kun niitä tulee lisää huomaa että ne ovatkin – hyi – hiiriä! Sisarusten talossa ei ole taloudenhoitajaa. Lakeija Gregor on lähtenyt tiehensä jo ajat sitten, kun ei ole ’liksaa’. Tilalla on koominen hahmo, postiljooni Helmersson.

Sisarukset elävät eräänlaisessa nolla-ajassa (Berndt Alois Zimmermann!). Aika ei ole vain pysähtynyt, vaan kulkee taaksepäin. Aiempi elämä palaa muistumina. Mutta todellisuutta ei pääse pakoon ja se tunkeutuu brutaalisti grynderi-huijarin hahmossa, joka yrittää ostaa huvilan pilkkahinnalla ja laittaa sisarukset asumaan kaksioon. Lopulta sähköt katkaistaan. Eletään oikeasti vuotta 1987. Mutta pimeyden valaiseekin aurinko, joka on jo aiemminkin näyttäytynyt. Lopussa tapahtuu surrealistinen käänne: kaikki henkilöt palaavat lavalle valkoisissa asuissa kuin kirkastuneina ja siirtyvät johonkin transsendenttiseen todellisuuteen. Loppu on siis sangen katarttinen, siinä on todella tuota Nietzschen vaatimaa myyttiooperan metafyysistä lohdutusta. Yleisö on syvästi liikuttunut.

Auringontalon voitokkaaseen paluun vaikutti tietenkin aivan poikkeuksellisen tyylikäs ja loppuun hiottu esitys. Mikko Franckilla kapellimestarina oli ratkaisevan keskeinen rooli orkesterin hiomisessa tähän kuntoon. Myös laulajat olivat kaikki rooleihin sopivia ja äänellisesti nautittavia: Maija Turunen, Essi Lind, Anna Ginstöm, Maija Rautasuo, Fanny Henn, Martin IIvarinen, Joonatan Rautiola, Samuli Takkula, Markus Nieminen, Santeri Rissonen, Ilmari Leisma – ja tanssijat Maila Aaltonen ja Jade Rosenbom esittivät söpöjä rottia. On erityisesti kiitettävä symbolistista, kalpeilla väreillä operoivaa Reetta Tuoresmäen lavastusta ja ajanmukaisia pukuja Hanna Hakkaraisen suunnittelemina, ja aivan varsinkin valojen ja videon suunnittelua: kiitos Titus Torniaisen. Laulajien vastuuopettaja Sirkku Wahlroos-Kaitilan ja Juha Karvosen pedagogin taidot jo tunnetaan ja tässä ne pääsivät loistoonsa.

Ville Saukkonen oli luonnollisesti yksi projektin päähenkilöitä. Hän oivaltaa musiikin hengen ja nyanssit ja sovittaa ohjauksen niiden mukaan. Tämä oli yksi hänen parhaita luomuksiaan. Juonen eri aikatasot tulivat kekseliäästi lavalla esiin. Wagner oli läpeensä teatterimies ja sitä on myös Villle Saukkonen, joka aina ottaa myös huomioon miltä tämä vaikuttaa ja näyttää teatterina.

Jäämme nyt vain odottamaan Saukkosen seuraavaa ohjausta – joka onkin sitten Lehárin operettia!

– Eero Tarasti

RSO:n Thomas Adès -festivaalilla kaksi maailman kantaesitystä

3. RSO-festivaali esittelee maailman tunnetuimpiin nykysäveltäjiin kuuluvan Thomas Adèsin 15.‒29.10. Musiikkitalossa. Adèsin itsensä suunnittelemassa festivaaliohjelmassa on mm. Märchentänze – ja Kolme kehtolaulua -teosten kantaesitykset sekä Adèsille tärkeiden säveltäjien, kuten Sibeliuksen ja Stravinskyn musiikkia. Monitaituri Adès johtaa konserteista itse kolme ja esiintyy myös pianistina kamarimusiikkikonsertissa.

Englantilainen Thomas Adès (s. 1971) murtautui yleisön tietoisuuteen kamarioopperallaan Powder Her Face (1995), joka kertoo skandaalin käryistä elämää viettäneestä Argyllin herttuattaresta. RSO:n ylikapellimestari Nicholas Collonille Adèsin valinta festivaalin teemasäveltäjäksi oli helppo. “Minulle Thomas Adès on yksi tämän ja edellisen vuosisadan suurista hahmoista ja säveltäjä, jonka musiikkia mieluusti johdan.” Festivaalin avajaiskonsertissa 15.10. Collon johtaa Adèsin orkesterisarjan Hotel Suite from Powder Her Face, sellokonserton Lieux retrouvés sekä Stravinskyn Tulilinnun.

Adèsia on kiitetty erityisesti taiturillisesta orkestraatiosta sekä harmonian ja rytmin omaperäisestä käsittelystä. Hänen musiikissaan julmuus ja hellyys, valo ja pimeys, ironia ja vakavuus elävät rinnakkain. Kohuoopperaksikin kutsutun Powder Her Facen jälkeen Adèsin taide syveni nopeasti vielä merkitsevämpiin ulottuvuuksiin. Syntyi suuria orkesteriteoksia, kuten Grawemeyerilla palkittu, surrealististen sointimaailmojen Asyla (1997), joka kuullaan RSO-festivaalin päätöskonsertissa 29.10.

Kolmen oopperan ohella Adès on laajentanut työtään näyttämömusiikin alueella säveltämällä Danten Jumalaisen näytelmän innoittaman baletin. Korona peruutti teoksen kantaesityksen Lontoon Covent Gardenissa ja vain ensimmäinen osa Inferno on esitetty aiemmin yleisölle. Inferno kuullaan myös RSO-festivaalilla 20.‒21.10. yhdessä Stravinskyn Orfeuksen kanssa. Koko Dante-baletti saa ensi-iltansa Lontoossa 14.10.

Märchentänze on alun perin duo viululle ja pianolle, jonka Adès kantaesitti 4.10.2021 Pekka Kuusiston kanssa Pariisissa. Yleisradion tilauksesta Adès sävelsi teoksesta orkesteriversion, jonka maailman kantaesitys huipentaa RSO-festivaalin 29.10. Samassa konsertissa on ohjelmassa Adèsille tärkeän säveltäjän, Sibeliuksen, 6. sinfonia sekä Adèsin oppilaan, Francisco Collin teos viululle ja orkesterille. Konsertin viulusolisti on Pekka Kuusisto.

Säveltämisen ja orkesterinjohdon ohella Adès esiintyy säännöllisesti myös pianistina. Hänen sävellystuotannossaankin on paljon pianokappaleita sekä lauluja ja kamarimusiikkia. RSO-festivaalin kamarimusiikkikonsertissa 24.10. Adès esittää yhdessä mezzosopraano Jenny Carlstedtin ja RSO:n muusikoiden kanssa teoksia mm. Stravinskylta, Kurtágilta ja Purcellilta. Maailman kantaesityksensä saa Kolme kehtolaulua oopperasta The Exterminating Angel.