Amfion pro musica classica

Monthly Archives: maaliskuu 2019

You are browsing the site archives by month.

RSO esittää Sebastian Fagerlundin sellokonserton ensikertaa Suomessa

Sebastian Fagerlund. Kuva © Sirpa Räihä / HS

Sebastian Fagerlund. Kuva © Sirpa Räihä / HS

Radion sinfoniaorkesteri esittää Sebastian Fagerlundin uuden sellokonserton ”Nomade” 10.–11.4. Musiikkitalossa. Teoksen tilaajia ovat Yleisradio ja Hampurin radion sinfoniaorkesteri, joka kantaesitti konserton helmikuussa Hampurissa. Kantaesityksen kapellimestari Hannu Lintu ja solisti Nicolas Alstaedt esiintyvät myös Suomen ensiesityksessä RSO:n kanssa.

Fagerlund on omistanut konserton Nicolas Altstaedtille, jonka syvällinen ja näkemyksellinen muusikkous on innoittanut häntä teoksen sävellystyössä.  Lisänimi ”Nomade” viittaa säveltäjän mukaan abstraktilla tavalla etsimiseen ja liikkeeseen.

Konserteissa jatkuu myös RSO:n Mahlerin sinfonioita esittelevä sarja, jossa on edetty sinfoniaan nro 9.

Wagnerin koko ”Ring” Kansallisoopperassa kaudella 2019–2020

Ensi-iltoja

Kansallisoopperan kahden vuoden Ring-sarjan aloittaa 30.8.2019 ensi-iltansa saava ReininkultaRichard Wagnerin Nibelungin sormuksen eli tuttavallisemmin Ringinurallaan ensi kertaa johtava Esa-Pekka Salonen kuvailee neljän poikkeuksellisen mittavan oopperan saagaa yhdeksi suurimmista saavutuksista, joihin ihmiskunta on kyennyt. Nyt se saa uuden tulkinnan suomalaisten huipputekijöiden käsissä. Tetralogian ohjaa Anna Kelo, valaistuksesta ja projisoinneista vastaa Mikki Kunttu ja puvuista Erika Turunen. Esityskausi 2019–2020 päättyy komeasti Ring-sarjan toiseen osaan: Valkyyrian ensi-ilta koittaa 15.5.2020.

Kevään ensimmäinen oopperaensi-ilta Ariadne auf Naxos 24.1.2020 sulattaa toisiinsa teatterin ja oopperan. Rikas mies palkkaa juhliinsa sekä oopperaseurueen että näytelmäryhmän. Vasta viime hetkellä huomataan, että aikaa ei ole molempiin – heidän on siis esiinnyttävä yhdessä. Kriitikoiden ylistämästä toteutuksesta vastaa erittäin arvostettu teatteri- ja oopperaohjaaja Katie Mitchell, ja Richard Straussin säveltämän teoksen johtaa Hannu Lintu.

W. A. Mozartin Don Giovanni on oopperamaailman klassikko. Viettelevä teos nähdään Kansallisoopperan lavalla 6.3.2020 alkaen uutena tulkintana, jonka ohjaa teatterimaailmasta tuttu Jussi Nikkilä. Musiikin johtaa Patrick Fournillier, lavastuksesta ja projisoinneista vastaa takis ja koreografiasta breakdancen Suomen mestaruuksiakin voittanut Ima Iduozee.

Verevä tarina, tarttuvat sävelmät ja kiihkeät espanjalaiset rytmit ovat tehneet Carmenista maailman suosituimman oopperan. 1930-luvun levottomaan Espanjaan sijoitettu teos palaa ohjelmistoon 6.9.2019. Esitykset johtaa Kansallisoopperan ja -baletin päävierailija, kapellimestari Patrick FournillierDie tote Stadt  Kuollut kaupunki -oopperan ensi-iltakierroksella loppuivat liput kesken. Kasper Holtenin ohjaama kiitetty tuotanto tekee paluun näyttämölle 5.10.2019. Esitykset johtaa Jukka-Pekka Saraste.

Syysohjelmistoa

Sirkus valloittaa Oopperan 2.11.2019, kun lavalle pystytetään jälleen CircOperan musiikkia ja akrobatiaa yhdistelevä spektaakkeli. Kriitikoiden ja yleisön ylistämäHöstsonaten ­- Syyssonaatti yhdistää Ingmar Bergmanin tekstin ja sukupolvensa kiitetyimpiin säveltäjiin kuuluvan Sebastian Fagerlundin musiikin. Anne Sofie von Otter nähdään jälleen Charlotten roolissa, kun teos palaa ohjelmistoon 15.11.2019. Syyskauden päättävän La Bohème -oopperaklassikon nuoria boheemeja lämmittää taide ja rakkaus, katsojaa Puccinin sydämeen käyvä musiikki. Katariina Lahden realistisen vahva ohjaus vie katsojan Pariisin kattojen ylle 11.12.2019 alkaen.

Harvoin Suomessa esitetty Oedipus Rex yhdistää Igor Stravinskyn musiikin ja antiikin tragedian. Teos kuullaan nyt vaikuttavana konserttina päänäyttämöllä 23.10.2019. Konsertin johtaa Eivind Gullberg Jensen ja solisteina laulavat Thomas MohrLilli PaasikiviMichael KrausJyrki Korhonen ja Jussi Myllys. Mukana myös Suomen kansallisoopperan mieskuoro.

Espoon tuomiokirkossa nautitaan 8.8.2019 taivaallisen kauniista soinneista, kun harpisti Stefania Saglietti, sopraano Virva Puumala ja Taavi Oramon johtama Kansallisoopperan orkesteri tulkitsevat Gabriel FaurénClaude Debussyn ja Igor Stravinskyn musiikkia. Urkuyö & Aaria -festivaalin kanssa toteutettava konsertti kantaa nimeä Pyhä ja maallinen. Klockriketeatern ja ensivierailunsa Suomeen tekevä, Grammy-palkittu The Crossing -kuoro tuovat 17.-21.9.2019 Alminsalin näyttämölle yhdysvaltalaissäveltäjä Robert Maggion teoksen Aniara: fragments of time and space.

Ei kaudella kahta Carmenia ilman kolmatta. Sekä lapsille että aikuisille sopiva Miniooppera: Carmen kertoo tutun tarinan puolessa tunnissa kahden laulajan ja kahden soittajan voimin. Esitykset parvilämpiössä 2.-3.9. ja 30.9.-1.10.2019. Mestarien messissä -konsertissa 20.9.2019 nuoret muusikonalut pääkaupunkiseudun musiikkioppilaitoksista musisoivat Kansallisoopperan orkesterin rinnalla.

Rattlen kiehtova comeback Berliinissä

Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle. Kuva: Stephan Rabold

Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle. Kuva: Stephan Rabold

Entisen ylikapellimestarin paluu orkesterinsa eteen on aina kiinnostava vaihe muusikoiden yhteistyön kehityksessä. Monesti näistä on auennut taiteellisesti inspiroituneita suhteita, kuten Claudio Abbadon ja Berliinin filharmonikoiden tai vaikkapa Herbert Blomstedtin ja Gewandhaus-orkesterin kohdalla.

Niinpä olikin kiehtovaa seurata Sir Simon Rattlen paluuta Berliinin filharmonikoiden johtajankorokkeelle parin viime viikon aikana. Comeback-konserttien ohjelma oli kuin Rattlen kausi pienoiskoossa. Ensimmäisen konserttisarjan ohjelmassa oli J.S. Bachin Johannes-passio (1724/1724/1739-49)  Peter Sellarsin dramatisoituna konserttiesityksenä, kun taas jälkimmäisen viikon ohjelmassa kuultiin Helmut Lachenmannin My Melodies (2016-18/2019) kahdeksalle käyrätorvelle ja orkesterille sekä Robert Schumannin toinen sinfonia (1845-46).

Sellarin ja Rattlen Johannes-passio sai ensiesityksensä Philharmoniessa maaliskuussa 2014 seuraten vaikuttavaa Matteus-passsiota, joka on ollut puolestaan orkesterin ohjemassa tähän mennessä kahdella kaudella, vuosina 2010 ja 2013.

On sanomattakin selvää, että Bachin passiot ovat paitsi keskiajan kristillisyydestä juontuvan perinteen huipentumia myös merkittäviä virstanpylväitä koko läntisen musiikkidraaman kehityksessä. Vaikka Bach kirjoitti passionsa alun perin kirkolliseen käyttöön osana laajaa toimenkuvaansa Leipzigissa, voidaan niillä kuitenkin havaita olevan läheisiä yhteyksiä laajempaan länsimaisen musiikkidraaman perinteeseen.

Bachin päivien jälkeen passioesitykset ovat olleet tietenkin olennainen osa pääsiäistraditiota aina Mendelssohnin vuonna 1829 Berliinissä johtaman Matteus-passion esityksestä lähtien. Sittemmin Bachin passioista on tullut myös olennainen osa konserttisalien ohjelmistoa. Passioita on myös nähty näyttämöllisinä versioina tämän tästä, vaihtelevin lopputuloksin.

Tässä katsantokannassa Sellarsin ja Rattlen konsepti tarjoaa varteenotettavan vaihtoehdon. Täysimittaisen näyttämöllepanon sijasta kyse on dramatisoidusta konserttiesityksestä, jossa yksinkertaisiin mustiin asuihin puetut laulajat, kuoro ja muusikot ilmentävät draamaa musiikkilähtöisesti, eleiden ja liikkeen avulla. Lavastuksen sijaan esityksessä hyödynnetään taitavan vähäeleistä valosuunnittelua.

Johannes-passio Philharmoniessa. Kuva: Stephan Rabold

Johannes-passio on ehdottomasti yksi Bachin rohkeimpia luomuksia, joka eroaa rakenteeltaan ja olemukseltaan varsin perusteellisesti Matteus-passiosta. Avauskuoro Herr, Herr, unser Herrscher hakee vertaistaan Bachin tuotannossa draamallisessa intensiteetissään. Tummien sävyjen itsepintaisesti verhoamana kuorosta kasvaa vaikuttava meditaatio Kristuksen kuninkuudesta, mikä on passion pääteema.

Johannes-passio on kiehtova yhdistelmä syväluotaavaa teologista tarkastelua sekä yleisinhimillistä kokemuksellisuutta, minkä lopputuloksena teos onnistuu puhuttelemaan niin uskonnollista kuin ei-uskonnollista kuulijaansa varsin voimallisesti. Johannes-passiossa ei ole ylösnousemusta paitsi ehkä kuvainnollisessa mielessä, joten näkökulma painottuukin Kristuksen uhrikuoleman inhimillisyyteen ja sen herättämiin ajatuksiin ja tuntemuksiin.

Draaman kannalta Johannes-passion resitatiivit ovat erityisen merkittäviä, aarioiden ja kuoro-osuuksien täydentäessä kerrontaa oivallisesti. Vuoden 1724 ensiesityksen jälkeen Bach uusi teostaan moneen otteeseen aina viimeiseen, vuonna 1749 johtamaansa esitykseen saakka. Johannes-passiosta tunnetaankin viisi eri versiota, joissa kussakin Bach kehitteli musiikillista materiaaliaan edelleen.

Sellarsin ohjauksessa solistit, kuoro ja muusikot ovat paitsi draaman henkilöitä myös sen todistajia, luoden täten aivan erityisen sillan yleisöön ja tehden kokemuksesta ainutlaatuisen kollektiivisen. Kuulijan näkökulmasta Philharmonien konsertti olikin mitä intiimein ja intensiivisin, aidosti jaettu, kollektiivinen kokemus yleisön ja esiintyjien kesken.

Solistien joukko oli kerrassaan erinomainen. Evankelistana kuultiin Mark Padmorea, Roderick Williams puolestaan lauloi Jeesuksen osan, kun taas Georg Nigl esiintyi kaksoisroolissa Pietarina ja Pilatuksena. Lisäksi saatiin nauttia Magdalena Koženán, Camilla Tillingin ja Andrew Staplesin hienoista aarioista.

Vuosien kokemuksella Evankelistan roolia laulanut Mark Padmore lienee koko lailla vaikuttavimpia tuon roolin tulkitsijoita ajassamme. Hänen erehtymätön draaman tajunsa tuotti jälleen mitä vaikuttavimman tulkinnan. Roderick Williamsin vähäeleinen näkemys Jeesuksesta oli mitä hienovaraisin, tuoden jalouden ja haurauden yhteen aivan ainutkertaisella tavalla.

Sellarsin ohjauksessa resitatiivien vaikuttavuus muovautui osin myös laajamittaisesta ja monesti varsin vapaasta fermaattitaukojen käytöstä, joka korosti näiden luonnollisuutta ja puheenomaisuutta erinomaisesti. Riskialtis ratkaisu, joka johti kuitenkin vakuuttavaan lopputulokseen.

Ravisuttava alttoaaria Es ist vollbracht oli yksi illan ehdottomia kohokohtia, jossa Koženán äänen huikea intensiteetti ja koskettava kauneus sulautuivat täydellisesti mitä hienoimpaan orkesterisäestykseen.

Sairastuneen Christian Gerhaherin tilalla esiintynyt Georg Nigl rakensi puolestaan koskettavat tulkinnat niin Pietarin kuin Pilatuksenkin hahmoista. Erityisesti jälkimmäisen aaria Mein teurer Heiland, laß dich fragen oli mitä mieleenpainuvin.

Camilla Tillingin syvästi liikuttava tulkinta aariasta Zerfließe, mein Herze, in Fluten der Zähren oli niin ikään yksi illana huippuhetkiä. Andrew Staples puolestaan loisti ajatuksia herättävän aarian Erwäge, wie sein blutgefärbter Rücken parissa, peilaten Jeesuksen kidutusta ainutkertaisella intensiteetillä.

Rundfunkchor Berlin oli jälleen kerran huipussaan, Simon Halseyn oivallisesti valmentamana. Kuoron työskentely oli omistautuneen ilmaisuvoimaista, tarkkaa ja hienovireisen läpikuultavaa järisyttävästä avausnumerosta alkaen, ulottuen monien lyhyiden, mutta ilmaisullisesti äärimmäisen olennaisten, turba-osuuksien kautta aina moniin oivallisiin koraalisovituksiin saakka tehden kunniaa Bachin polyfonialle.

Draamallisesti kuoron esiintyminen oli kauttaaltaan vaikuttavaa. Avauskuoron ensimmäisten säkeiden aikana kuoro oli makuullaan lavalla, kohottautuen vähitellen jalkeille musiikin edetessä. Välillä kuoro oli hajautettu ympäri salia, kietoen yleisön hienosti sävelkudoksen lomaan.

Lavalla kuoro oli sijoitettu vasemmalle, orkesteri taasen keskelle ja oikealle. Pienehkön jousiston rikasta sointipalettia vahvistivat periodisoittimet, viola da gamba sekä kaksi viola d’amorea. Kontrabassoryhmää oli puolestaan tukemassa kontrafagotti, samaan tapaan kuin orkesterin ja Rattlen taannoisissa Beethovenin seitsemännen sinfonian esityksissä. Kontrabasson stemmaa soittava kontrafagotti tuo sektion sointiin lisää syvyyttä säilyttäen kuitenkin rytmisen ketteryyden.

Beethovenin tapauksessa käytännölle on olemassa Sir Charles Mackerrasin löytämä historiallinen esikuva. Muusikoiden palkkakirjanpito osoittaa Beethovenin harjoittaneen sinfoniaa kontrafagotistien kanssa, joskin itse konsertissa sinfonia soitettiin lopulta ilman kontrafagotteja. Bachin kohdalla vastaavaa esikuvaa ei tietenkään ole löydettävissä. Silti on todettava, että Philharmonien kaltaisessa isossa salissa kontrafagotin tuoma bassolinjan vahvistus on erittäin tervetullut harmonian ja tekstuurin balansoinnin näkökulmista.

Bach kirjoitti Johannes-passion aarioihin laajoja soitinsooloja, joiden kietoutuminen lauluääneen linjaan tuottaa monia lumoavia vaikutelmia. Illan kuluessa saatiin nauttia mitä kauneimmista huilu-, oboe- (oboe da caccia mukaan luettuja) ja viola d’amore -osuuksista.

Rattlen tulkinnassa kohtasivat kiehtovasti modernit ja historialliset esityskäytännöt. Balanssi sooloäänten ja kuoron kanssa oli kauttaaltaan tarkoin hiottu, orkesterin soidessa lumoavan kuulaana ja värikylläisenä. Kaikkiaan Johannes-passio oli mitä oivallisinta musiikkidraamaa.

Seuraavalla viikolla Rattle ja orkesteri olivat toisen ohjelmansa parissa, jonka teosvalinnoissa entisen ylikapellimestarin kädenjälki oli jälleen ilmeinen.

Helmut Lachenmannin My Melodies kahdeksalle käyrätorvelle ja orkesterille sai ensiesityksensä Münchenissä viime kesäkuussa Peter Eötvösin johtamassa Baijerin radion sinfoniaorkesterin konsertissa. Kantaesityksen jälkeen säveltäjä on kuitenkin uusinut teoksen kauttaaltaan pyrkien kohti äärimmäistä selkeyttä ja kuulautta. Teoksen kadenssi valmistui vasta muutamaa viikkoa ennen Berliinin konsertteja.    

Helmut Lachenmann, Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold

Helmut Lachenmann, Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold

My Melodies on pohjimmiltaan kertakaikkisen omaperäinen käyrätorvikonsertto. Kahdeksan solistin yhtye muodostaa ikään kuin yhden laajennetun instrumentin, jonka osuutta hallitsee häikäisevä kontrapunktinen kudos. Samaan tapaan orkesteriosuus rakentuu alituisesti muotoaan muuttavien soitinyhdistelmien tekstuureille.

Lachenmannin ilmaisulle on ollut olennaista moninaisten laajennettujen soitintekniikoiden mielikuvituksentäytteinen käyttö, johon säveltäjä on itse viitannut määritelmällään ”musique concète instrumentale”. Lachenmannille näissä tekniikoissa ei ole niinkään kysymys soittimellisten efektien tuottamisesta vaan kokonaan uusien ilmaisutapojen kehittämisestä ja musiikillisen energian kanavoimisesta moni-ilmeisin, merkityksellisin tavoin. Lachenmannin sävelkieli onkin orgaaninen jatkumo kromaattisesta asteikosta mitä mielikuvituksellisimpiin hälyääniin.

Seuraten Edgar Varèsen kuuluisaa määritelmää musiikista organisoituna ääninä, Lachenmann valjastaa laajan keinovarojen spektrin käyttöönsä My Melodiesissa niin soolokäyrätorvien kuin orkesterinkin osuuksissa.

Kahdeksalle solistilleen Lachenmann on kirjoittanut kiehtovinta ja haastavinta musiikkiaan, jonka ilmaisukeinot ulottuvat hengitysäänistä, soitinten kera ja ilman, huikaisevan virtuoosisiin sointikulkuihin. Nimensä mukaisesti My Melodies kartoittaakin vielä tutkimattomia melodian maailmoja. Olivatpa rakennusaineet millaisia ääniä tahansa, niistä rakentuu aina merkityksellisiä yhdistelmiä, yksinkertaisemmin sanottuna melodioita, jotka toimivat teoksen rakenteellisina kulmakivinä.

Lachenmann käyttää varsin suurta orkesteria. Jousiston ohella puhaltimia ja vaskia on neljä kutakin, lyömäsoittajia peräti kahdeksan. Lisäksi orkestraatiota täydentävät kaksi pianoa, harppua ja sähkökitaraa. Näistä aukeaa lukemattomien mahdollisuuksien avaruus, jota Lachenmann hyödyntää aivan ainutlaatuisen mielikuvituksekkaasti.

Yksiosainen, liki nelikymmenminuuttinen My Melodies on mekoinen seikkailu sointien, ajan ja tilan kaikkeuksiin. Sen jatkuvan muutoksen tilasta erottuu toisilleen vastakkaisia taitteita musiikin edetessä. Jotkut näistä häilyvät staattisina hiljaisuuden rajalla, toiset taas hehkuvat kesyttämättömän energian purkauksista, avaten kuulijan eteen alati uusia horisontteja.

Berliiniläisten verrattoman cornistit, Stefan DohrStefan de Leval JezierskiGeorg SchreckenbergerSarah Willis, Andrej Zust, Klaus Wallendorf, Thomas Jordans ja Marie-Luise Neunecker tarttuivat Lachenmannin haasteisiin vaikuttavalla virtuositeetilla. Olivatpa tekstuurit sitten perinteisesti tuotettuja ääniä, konsonanttien suhahduksia soittimen tai sen osien läpi, tahi tarkkaan notatoituja sisään- ja uloshengityksen rytmejä, nämä oivat muusikot tekivät todellista tarkkuustyötä ilmaisunsa pienimpienkin nyanssien parissa.

Berliinin filharmonikoiden cornistit ja Sir Simon Rattle Helmut Lachenmannin My Melodiesin parissa. Kuva: Stephan Rabold

Berliinin filharmonikoiden cornistit ja Sir Simon Rattle Helmut Lachenmannin My Melodiesin parissa. Kuva: Stephan Rabold

Rattlen johdolla orkesteri toteutti partituurin kaikkine haasteineen lumoavan musikaalisesti. Kudoksen läpikuultavuus ja soitinryhmien välinen balanssi olivat kauttaaltaan jotakuinkin ihanteellisia, alkaen pianojen, harppujen, sähkökitaroiden ja jousten ensimmäisistä soinnuista aina jousten viimeiseen, käyrätorvien hengityskuvioita säestävään repliikkiin saakka.

My Melodiesin soiva asu on alati muovautuva, välillä pehmeiden kellomaisten tekstuurien hallitsemaa, toisaalla taas voimallisiin orkesteripurkauksiin tihenevää. Sähkökitaroiden ja laajan lyömäsoittimiston myötä teoksen sointimaailma on varsin erityisen värikylläinen. Rattlen ja orkesterin käsissä My Melodiesin moninaisuus sai mitä hienoimman muodon, jonka loppuunmyydyn Philharmonien yleisö ja paikalla ollut säveltäjä ottivat innostuneesti vastaan.

Robert Schumann aloitti C-duurisinfoniaansa sävellystyön joulukuussa 1845, ja teos valmistui seuraavan vuoden lokakuussa. Mendelssohn johti sinfonian ensiesityksen Gewandhaus-orkesterin kanssa marraskuussa 1846. Paria viikkoa myöhemmin seurannutta toista esitystä varten Schumann teki muutoksia sinfonian orkestraatioon, ja näin teos sai lopullisen muotonsa.

C-duurisinfonia oli kronologisesti Schumannin toiseksi viimeinen sinfonia, vaikka se saikin julkaisujärjestyksen mukaisesti toisen sinfonian otsikon. Jos mukaan lasketaan keskeneräinen Zwickau-sinfonia vuodelta 1829 sekä Alkusoitto, scherzo, ja finaali (1841), C-duurisinfonia on itse asiassa järjestyksessä säveltäjänsä viides sinfoninen teos ja lajissaan kenties Schumannin vahvin.

C-duurisinfonian kontrapunktisessa taidokkuudessa on aistittavissa Bachin musiikin vaikutteita, jotka ovat peräisin Schumannin perehtymisestä tämän tuotantoon juuri ennen sinfonian sävellystyön aloittamista. Erinomainen orkestrointi antaa moniääniselle kudokselle verrattoman soivan asun.

Ensimmäisen osan avaa sostenuto-johdanto, jossa trumpettien, käyrätorvien ja pasuunoiden signaalimainen aihelma kohoaa jousten verkkaisen keinunnan keskeltä. Puupuhaltimet liittyvät mukaan kuudennesta tahdista alkaen. Harmoniset jännitteet tiivistyvät johdannon kuluessa varjostaen alun kirkkautta ja rakentaen oman pienoisdraamansa johdannon sisälle.

Allegro ma non troppo -jakso avautuu orkesterikuohuna, jonka sointivuo johtaa lopulta con fuoco -huipennuksen kautta säihkyvään päätökseen. Lyhyen hengenvedon jälkeen seuraa ketteryyttä vaativa scherzo, jonka villi tanssi vaatii tarkkaa fraasien muotoilua ja soinnin kepeyttä.

Ykkösviulujen ja huilujen nopeat kuudestoistaosakuviot saavat seurakseen matalien jousten ja puupuhaltimen kahdeksasosa-aiheen sekä vaskien värihehkun.

Patarumpujen aksenttien sävyttämä rytminen energia saa scherzossa pidäkkeettömän ilmentymän, jolle kaksi trio-jaksoa muodostavat hetkelliset suvantonsa ennen scherzo-aiheen paluuta ja syöksyä huumaavaan codaan.

Sinfonian adagio espressivo on Schumannin hienoimpia luomuksia. Jouset esittelevät pääteeman, johon soolo-oboe pian tarttuu saaden kohta seurakseen fagotin. Vaskien lyhyen välikkeen jälkeen kuullaan klarinettisoolo, jota seuraa huilun ja fagotin duetto, kunnes musiikki palaa jälleen jousien huomaan.

Osan keskivaiheilla soiva kudos käy yhä ohuemmaksi pelkistyen lopulta staccatojousten pianissimosäestykseksi, jonka yllä klarinetti ja fagotti käyvät vähäeleistä vuoropuheluaan, kunnes osan pääaihe palaa. Seuraa kehittelyjakso, joka vie osan lopulta koskettavan hiljaiseen päätökseensä.

Finaali käynnystyy koko orkesterin allegro molto vivace purkauksella, joka johtaa jousten ja puhallinten ketterään vuoropuheluun, johon vasket ja patarummut liittyvät. Soivan energian virta tyrehtyy kuitenkin yllättäen, ja musiikki seisahtuu vaikuttavaan hiljaisuuteen.

Beethoven-sitaatin myötä finaali nousee uudelleen jaloilleen kohti huipentavaa päätöstä, jossa patarumpujen peräänantamaton voima pakottaa musiikin viimeisiin tuttisointuihinsa.

Orkesteri ja Rattle tekivät Schumannin sinfoniasta todellisen elämyksen, jonka moninaiset hyveet toivat mieleen heidän kuusi vuotta sitten taltioidun levytyksensä. Yksityiskohtiin kiinnitettiin ansiokkaasti huomiota ilmaisuvoimasta kuitenkaan tinkimättä. Kokonaismuoto piirtyi johdonmukaisena.

Innokkaiden suosionosoitusten saattelemana Rattlen Berliinin comeback sai riemullisen päätöksensä. Näiden konserttien perusteella orkesterin ja entisen ylikapellimestarin välille voi ennakoida erinomaista yhteistyön jatkoa.

– Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Johann Sebastian Bach: Johannespassio, BWV 245 (1724/1725/1739-49)

Camilla Tilling, sopraano
Magdalena Kožená, mezzosopraano
Mark Padmore, tenori (Evankelista)
Andrew Staples, tenori
Georg Nigl, baritoni (Pietari, Pilatus)
Roderick Williams, baritoni (Jeesus)

Rundfunkchor Berlin
Simon Halsey, kuoron valmennus

Peter Sellars, näyttämöohjaus

Helmut Lachenmann: My Melodies (2016-18/2019) kahdeksalle käyrätorvelle ja orkesterille
Robet Schumann: Sinfonia nro 2 C-duuri, Op. 61 (1845-46)

Stefan Dohr, käyrätorvi
Stefan de Leval Jezierski, käyrätorvi
Georg Schreckenberger, käyrätorvi
Sarah Willis, käyrätorvi
Andrej Zust, käyrätorvi
Klaus Wallendorf, käyrätorvi
Thomas Jordans, käyrätorvi
Marie-Luise Neunecker, käyrätorvi

Philharmonie, Berliini
La 16.3.2019, klo 19
La 23.3.2019, klo 19

arvio: Büchnerin/Bergin Wozzeck – kauhukuva saksalaisesta kulttuurista

Alban Berg

Alban Berg

Kansallisoopperan visuaalisesti, dramaturgisesti ja musiikillisesti loistokas Wozzeck herätti monia ajatuksia. Ja miltei enemmän kuin ajatuksia, se pureutui syvälle tajuntaan kysymyksin ihmisen arvosta/arvottomuudesta ja kohtalosta tapahtumien vääjäämättömässä kulussa. Sinänsä ihmistä on aina kiehtonut seurata tarinoita jatkuvasti päällepainavasta onnettomuudesta. Kun itse olemme samaan aikaan turvassa, koemme sen kuulun ”katharsiksen” Aristoteleen mukaan, tunnetilan, jossa on yhdistyneenä sääliä ja kauhua. Itse asiassa jo Jobin tarina Raamatussa on tällainen kertomus, jossa henkilölle käy aina vaan huonommin ja huonommin. Vastaava juttu antiikin tragediassa on Sofokleen Oidipus, jonka kohtalo täyttyy vailla vaihtoehtoa. Jean Cocteau kutsui sitä jumalten julmaksi leikiksi kuolevaisilla tässä helvetillisessä koneessa, machine infernalessa. Samaa voisi sanoa Wozzeckista, mutta siinä on lisäksi kulttuurisesti kiinnostava liittyminen vahvasti saksalaiseen kontekstiin. Itseasiassa koko ooppera on kuin groteski parodia saksalaisuudesta, sen filosofiasta, ”arvoista”, estetiikasta ja musiikista.

Tapasin Hannnu Linnun edellisenä iltana Musiikkitalossa. Juttelimme ohimennen uuden musiikin vaikeudesta. Sanoin, että Bartók on vaikeaa (kuultiin nimittäin hänen viulukonserttonsa Emma Vähälän upeana tulkintana). Mutta Alban Berg ei ole sitä välttämättä musiikillisesti. Wagnerilla keskeinen kysymys oli: ovatko hänen oopperansa teatteria vai sinfoniaa. No Wozzeck on sinfoniaa kyllä siinä mielessä, että sen eri osilla on ankara musiikillinen muoto tai ainakin sellaiseen viittaava otsake: passacaglia, sonaatti, fuuga, rondo, inventio. Berg itse sanoi, ettei sen tule antaa häiritä. Mutta hän tarvitse sen tueksi ja kuulijan avuksi, ettei tämä hukkuisi musiikin arvaamattomaan avantgardeen. Nykymusiikin ongelmahan on, miten välittää yhtäaikaa koodia ja sanomaa. Mieluiten koodissa – eli musiikin muodossa – pitää ollaa jotain tuttua, jotta sanoma välittyy. Mieli ei voi askarrella yhtaikaa kummankin kanssa. Berg on lähellä Wagneria ja itse asiassa sen jatketta. Aiheesta on kirjoittanut mm. Turussa väitöskirjaa tekevä nuori amerikkalainen Vanja Ljubibratic; Berg palautuu Wagnerin radikaaleimpaan vapaan, ”kelluvan” harmonian ainekseen, vaikka on hengeltään aivan eri maailmaa. Teatteria! Koko Wozzeckin idea on kulku kohti täystuhoa, sanoi Hannu Lintu.

Itse asiassa Bergin Wozzeck on siis groteski kuvaus saksalaisuudesta. Hän yltää paljon tehokkaammin siihen mihin Adorno ja Horkheimer tähtäsivät sodan jälkeen kirjallaan Dialektik der Aufkärung, jossa he pohtivat, miten Saksa saattoi vajota barbariaan. Selitys oli autoritäärinen ihminen. Sellaisia ovat Wozzeckin alistajat. Lääkäri terrorisoi kaikkia diagnooseillaan. Eksperimentteineen ja ihmiskokeineen hän on jo kuin keskitysleirin sadistinen tohtori. Kapteeni on ilmetty preussilainen simputtajaupseeri. Filosofia, moraali, kaikki mitä Kant, Goethe, Hegel, Schelling pohtivat ylevyydellä, on muunnettu irvokkaiksi. Köyhillä ei ole valinnanvaraa. Heillä ei ole toivoa. Kuka voi lukea tämän jälkeen Ernst Blochin teosta Prinzip Hoffnung (Toivon prinsiippi)?

Olin nähnyt oopperan jo aikoinaan vanhassa oopperassamme ja mieleen oli jäänyt muutamia musiikillisia intonaatioita: sotilaiden unikuoro, crescendot välisoitossa läpitunkevalla unisonolla – aivan kuin Olivier Messiaen Aikojen lopun kvartetossa sittemmin. Ja järkyttävä loppu antikliimakseineen. Kun draaama on jo käyty läpi, mitä vielä voi tapahtua: jonkinlainen kevennys? Kuten Don Giovannin loppukuoron moraliteetti? Ei vaan lasten julma leikki löydetyllä ruumiilla ja pojan joutuminen samaan toivottomuuden kierteeseen.

Voi siis mielellään uskoa Jacques Attalin teoriaan, että musiikkiteokset ennakoivat yhteiskunnan kriisejä. Mutta tässä ei ole oikeastaan musiikin kriisi, vaan musiikki on johdonmukaisesti myöhäiswieniläistä tyyliä, samaa josta juontuu joku Schönbergin Erwartung. Se on upeaa, taidokasta, ilmaisevaa, todella ”puhuvaa”, kun ajattelee jo orkestraatiota. Kuten sanottu Wagneria on paljon, tematiikassakin, ajatellen Magdalena-viittausta, lainauksena Parsifalin Kundrysta. Ensi illassa laulajat loistivat niin äänillään kuin tulkinnoillaan. Orkesteri soitti harvinaisella intensiteetillä Hannu Linnun varmalla johdolla teoksen dramatiikkaa alleviivaten.

– Eero Tarasti

arvio: Petri Sariola esitelmöi France Ellegaardista, Skandinavian pianokuningattaresta

France Ellegaard v. 1934

France Ellegaard v. 1934

Petri Sariola

Petri Sariola

HYMSin pianopiiri sai torstaiseen iltamaansa 14.3.2019 Topeliassa huippuasiantuntevan esitelmän France Ellegaardista (Pariisi 1913–Espoo 1999), tästä Suomeen sotien jälkeen muuttaneesta tanskalaisesta mestaripianistista; Petri Sariola kertoi taiteilijan monivaiheisesta elämästä ja soitti hänen äänitteitään. Paikalla oli myös hänet tunteneita henkilöitä, jotka kertoivat lopuksi omia muistojaan taiteilijattaresta.

Ellegaardista on nähty Suomen TV:ssä dokumentti v. 1993, jossa hän on jo iäkkäänä hoitokodissa, mutta soittaa kohmuraisilla sormillaan itsepintaisen vakuuttavasti Mendelssohnin Sanatonta laulua fis-molli, joka alkaa trillillä. Surullista nähtävää, mutta ei kuultavaa, sillä pelkästään nauhalta soitettuna siinäkin rakentui määrätietoinen muoto huipennuksineen. Bengt von Bonsdorff  hankki taiteilijalle paremman pianon.

Ellegaardin äiti oli kotoisin Fyn saarelta samoinkuin isä Thorvald, joka oli huippu-urheilija polkupyöräilijänä, voittanut kuusi maailmanmestaruutta ja saanut Danneborgin ritarikunnan ristin. France Ellegaard tuli ilmeisesti isäänsä ja peri häneltä vahvan fyysisen rakenteen, mitä tarvittiin konserttipianistin uralla. Hän esiintyi jo 1. maailmansodan viihdytysjoukoissa sotilaille. France kiersi jo nuorena ympäri Euooppaa. Hän oli opiskellut Pariisissa ja edusti siis ranskalaista koulukuntaa. Tästä on näytteenä äänitys Rameaun sarjasta e-molli, hämmästyttävän vivahteikas barokin tulkinta presiöösiin tyyliin. Hän oli opiskellut opettajalla, joka oli yksi noista tuhannesta ja taas tuhannesta Chopinin oppilaanoppilaaksi ilmoittautuneesta. Joka tapauksessa Ellegaardin tulkinta Chopinin As-duuripoloneesista on mykistyttävä virtuoosisuudessaan ja oktaavien nopeudessa. Joskin Liszt oli Sariolan mukaan vihainen, jos sen oktaavit soitettiin liian nopeasti. Sen piti kuulostaa kuin etäiseltä tykistön jylinältä.

1934 Ellegaard vieraili ensi kerran Suomessa Edvard Fazerin ja Else Salmisen kutsumana. Mutta kun sota syttyi hän jäi loukkuun Tanskaan ja hänen nuottinsa olivat kaikki Pariisissa. Hän soitti Tanskassa mm. Nielseniä ja hänen tulkintansa tämän kuulusta Chaconnesta on hyvin hienostunut. Vuonna 1942 hän meni Berliiniin äänittämään. Tanskalaiset esiintyivät saksalaisten kulttuuritilaisuuksissa ja itse kuningaskin oli siihen kehottanut. Ellegaard siis soitti miehitysjoukoille. Mutta kun hän sitten sodan jälkeen 1946 yritti comebackia Tanskan radio-orkesterin kanssa muusikot kieltäytyivät soittamasta hänen kanssaan. He boikotoivat häntä. Sota-aikana hän muutoin oli ollut Ruotsissa kuten mm. Annie Fischer. Lokakuussa 1948 hän vieraili sieltä käsin Helsingissä ja tapasi taidemalari Birger Carlstedtin (1907–1975) sekä avioitui hänen kanssaa 1949. Edessä oli muutto Suomeen. Carlstedt asui Matinkylässä Porkkalan rajalla, jonne hän oli rakentanut itselleen funkkistalon. Rannalla sen edessä oli soncin piirtämä kesähuvila. Carlsted oli abstrakti taiteilija, mutta Francen mukaan täysin epämusikaalinen. Kuitenkin hän maalasi taulun aiheesta Uponnut katedraali kuultuaan sen Francen soittamana. Sariola on tosin laskenut, että Ellegaard soittaa sen minuutin liian nopeasti verrattuna itse Debussyhyn, joka oli opettanut sen myös Marcel Ciampille. Ellegaard soitti mm. Brahmsin B-duurikonserttoa ja olisi halunnut lähteä Amerikkaan, mutta hänen miehensä ei halunnut.

Ellegaard toimi sitten Sibelius-Akatemiassa opettajana, mutta oppilaiden todistuksen mukaan hän ei juuri opettanut. Hän vain näytti malliksi. France esiintyi lukemattomia kertoja eri orkesterien solistina ja piti suuren määrän sooloiltoja. Itse olen kuullut hänen unohtumattoman tulkintansa Brahmsin Händel-muunnelmista ja sen monumentaalisesta fuuga-huipennuksesta. Lisäksi hän harjoitteli pianokonserttoja yhdessä opettajani Kaisa Arjavan kanssa, mitä harjoituksia pääsin pikkupoikana seuraaman Arjavien kotiin Laivurinkadulla. Hän kantaesitti mm. Bengt von Törnen pianokonserton – Törnen, tuon legendaarisen Sibelius-tutkijan ja ystävän, joka julkaisi Adornoa ärsyttäneen Sibelius close up -kirjan 1936. Kaisa Arjavan tytär, pianotaitelija Ritva Arjava, kertoi vaikutelmanaan, että Francea ympäröi harvinainen iloisuus ja elämänmyönteisyys. Mutta hän eli vain lavaa varten ja kun hän ilmaantui yleisön eteen osasi hän heti ottaa sen. Hän nauhoitti vielä vanhoilla päivillään Yleisradiolle, joka ei kaikkia tulkintoja hyväksynyt, vaikka ne olivat tietenkin erittäin vaikuttavia ja historiallisen autenttisia tulkinnoiltaan. Mm. Lisztin sovitus Wagnerin Isolden lemmenkuolosta kuulostaa hänen soittamanaan huomattavasti paremmalta kuin mitä tuo sovitus muuten onkaan.

Lopulta hän asui eristyneenä jättimäisten tanskandogiensa kanssa talossaan, jossa harva uskalsi vierailla juuri koirien takia. Joka tapauksessa hän oli yksi suurimpia maassamme vaikuttaneita pianisteja. Onneksi hänen tulkinnoistaan on valmisteilla Pianon ystävät ry:n toimesta oma CD-levynsä.

– Eero Tarasti