Amfion pro musica classica

Monthly Archives: kesäkuu 2017

You are browsing the site archives by month.

Naantalin Musiikkijuhlat ylitti kävijätavoitteensa

Naantalin Musiikkijuhlat päättyi eilen upeaan musiikkijuhlaristeilyyn ainutlaatuiselle Örön linnakesaarelle. Festivaali ylitti tänä vuonna kävijätavoitteensa. Konserttivieraita on ollut vuosittain noin 16 000, ja tänä vuonna tuo määrä ylitettiin. Useat konsertit myytiin loppuun, kuten Soile Isokosken konsertti, Kultarannan puistokonsertti, VIA – oratorio sekä Sting-konsertti. Grigori Sokolovin konsertti oli myös lähes loppuunmyyty.

VIA on Olli Kortekankaan viidelle solistille, kahdelle kuorolle, uruille ja orkesterille sävelletty teos, joka sai maailman kantaesityksensä Naantalin Musiikkijuhlilla. Teoksen oli tilannut Kirkkohallitus reformaation merkkivuoden kunniaksi. Kultarannassa järjestettyä puistokonserttia Katso pohjoista taivasta – runoja ja musiikkia Kultarannan puutarhassa saapuivat kuulemaan myös presidentti Sauli Niinistö sekä rouva Jenni Haukio, jonka toimittaman Katso pohjoista taivasta -runoantologian pohjalta konsertti suunniteltiin. Ville Rusanen, Johanna Rusanen-Kartano sekä pianisti Pami Karvonen esittivät maailman kantaesityksenä Aulis Sallisen laulusarjan Kalliopohja. Runoja konsertissa lausui äskettäin Helsingin kulttuuripalkinnon saanut näyttelijä Esko Salminen. Toukokuussa 75 vuotta täyttänyttä Musiikkijuhlien taiteellista johtajaa Arto Norasta juhlittiin komeasti Okko Kamun ja Krzysztof Pendereckin johdolla. Päätöskonsertissa Serenadi rauhalle ja merelle juhlinnan kohteena oli kohta 80-vuotias presidentti Martti Ahtisaari, joka piti tilaisuudessa puheenvuoron rauhalle. Konsertissa sai kantaesityksensä Aulis Sallisen klarinettikvartetto The Sea of Peace.

Naantalin Lasten Musiikkijuhlat järjestettiin hyvällä menestyksellä neljännen kerran yhteistyössä Naantalin Pelastakaa Lapset ry:n kanssa. Ohjelmassa oli muun muassa Suuri Lastenjuhla, Nallen puhalluskonsertti ja Pikku Papun Orkesterin loppuunmyyty konsertti.

Helsingin Musiikkitalo Oy:n uusi hallitus on valittu

Helsingin Musiikkitalo Oy:n hallitukseen on uusina jäseninä valittu toimitusjohtaja Tarja Jussila, senior advisor Anne Laakso ja senior partner Ilkka Wäck. Vanhoina jäseninä hallituksessa jatkavat luovien sisältöjen johtaja Ville Vilén, kulttuuripäällikkö Stuba Nikula ja talousjohtaja Sirpa Korhonen. Vilén jatkaa tehtävässään Helsingin Musiikkitalo Oy:n hallituksen puheenjohtajana ja Nikula varapuheenjohtajana.

”Musiikkitalo on synnytyskipunsa kokenut ja siirtynyt vahvan kehittämisen aikaan. Hallitukseen on valittu syvää osaamista ja kokemusta omaavia uusia jäseniä ja voimme auttaa Musiikkitaloa kehittymään yhä paremmin toimivaksi konsertti- ja tapahtumakeskukseksi”, hallituksen puheenjohtaja Ville Vilén toteaa.

Helsingin Musiikkitalo Oy vastaa talon yleisölle, päätoimijoille ja konsertti- ja tapahtumajärjestäjille suunnattujen palveluiden tuottamisesta, tilojen vuokraamisesta sekä talon viestinnästä ja markkinoinnista. Helsingin Musiikkitalo Oy:n palveluksessa on 27 osa- tai kokoaikaista työntekijää.

Tapahtumasyksyssä satavuotiaan Suomen lauluja, nuoria pianisteja ja Esa-Pekka Salonen

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian syksyn 2017 ohjelmassa kuuluvat Suomen satavuotinen itsenäisyys sekä akatemian eri soitin- ja aineryhmien merkkivuodet. Syyskauden avaa komeasti Sibelius-Akatemian ja newyorkilaisen Juilliard Schoolin yhteisen sinfoniaorkesterin konsertti Musiikkitalossa 26. elokuuta. Noin 90-henkistä yhteisorkesteria johtaa Sibelius-Akatemian alumni Esa-Pekka Salonen. Helsingin-konsertin jälkeen orkesteri esiintyy Tukholman Itämerifestivaalilla 28. elokuuta ja New Yorkin Lincoln Centerissä 5. syyskuuta. Projekti on saanut merkittävää tukea Jane ja Aatos Erkon säätiöltä, Suomi 100 -hankkeelta, Sibelius-Akatemian tukisäätiöltä sekä Wärtsilältä.

Syksyn toinen merkittävä tapahtuma on neljäs kansainvälinen Maj Lind -pianokilpailu 17.–31. elokuuta. Alkuerissä soittaa 44 kilpailijaa, joiden joukkoon valittiin kuusi suomalaista nuorta pianotaiteilijaa: Hannu Alasaarela, Väinö Jalkanen, Tarmo Peltokoski, Justas Stasevskij, Fanny Söderström ja Aleksei Zaitsev. Kaikki erät ja finaalit käydään Musiikkitalossa.

Suomi 100 -teemavuosi jatkuu

Sibelius-Akatemia jatkaa Suomi 100 -ohjelmaansa 12 eri konsertilla. Oopperaprofessori Markus Lehtisen kuratoima Finnish songbook -konserttisarja jalkautuu Valkoiseen saliin (23.9.), Helsingin kaupungintalon juhlasaliin (21.10.), Kansallismuseoon (18.11.) ja Kallion kirkkoon (2.12.). Vapaapääsyllisessä sarjassa kuullaan Suomeen ja suomalaisuuteen oleellisesti kuuluvia lauluja. Suomalaista laulumusiikkituotantoa kuullaan myös Sinebrychoffin taidemuseossa järjestettävissä Kuulaat laulut, kirpeät kaiut -konserteissa 24.9., 12.11. ja 10.12.

Teemavuoden konsertteja Musiikkitalossa edustavat monikulttuurista Suomea esittelevä Sila Fato – Musica Crossroads (8.9.), Kaaos Ensemblen uudemman suomalaisen musiikin konsertti (12.10.), urkuri Ville Urposen ja näyttelijä Pia Koposen tulkinta suomalaisesta sielunmaisemasta (21.10.) sekä kantelisti Eija Kankaanrannan, Kokkola-kvartetin, huilisti Camilla Hoitengan ja cembalisti Assi Karttusen nykymusiikkikonsertti (14.11.).

Juhlavuosia ja festivaaleja

Tänä syksynä useampi Sibelius-Akatemian soitinten tai oppiaineiden aineryhmistä täyttää vuosia. Musiikkikasvatuksen aineryhmä juhlii 60-vuotista taivaltaan Koulujen musiikinopetus 60 vuotta -teemaviikollaan Musiikkitalossa 23.–28. lokakuuta, ja kanteleluokka viettää 30. merkkivuottaan Musiikkitalon Camerata-salin juhlakonsertillaan 11. marraskuuta. Merkkivuosiaan viettävät myös 20-vuotias taidehallinnon koulutusohjelma sekä 40-vuotias harmonikkaluokka.

Musiikkiteknologian opiskelijoiden ja henkilökunnan taiteellista tuotantoa kuullaan jälleen MuTeFest-festivaalilla 20.–25. marraskuuta. Festivaalihumu jatkuu heti 7.–9. joulukuuta Global music -koulutusohjelman Global Festillä, jonka tavoitteena on luoda väyliä kulttuurienväliseen ymmärrykseen ja yhteistyöhön musiikin ja taiteiden kautta.

Sibelius-Akatemian oopperan syksyn tuotantona nähdään Giuseppe Verdin Falstaff. Oopperan ohjaa ja Musiikkitalon Sonore-salin lavalle työryhmänsä kanssa modernisoi Ville Saukkonen.

Arvio: Dima Slobodeniouk hoiti homman hienosti kotiin Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa Lahdessa

Yuja Wang, Lontoon sinfoniaorkesteri ja Dima Slobodeniouk Lahden Sibeliustalossa tiistana. Kuva © Jari kallio.

Yuja Wang, Lontoon sinfoniaorkesteri ja Dima Slobodeniouk Lahden Sibeliustalossa tiistana. Kuva © Jari Kallio.

Joskus keikat tulevat muusikolle koko lailla yllättäen. Näin kävi tällä viikolla Sinfonia Lahden ylikapellimestari Dima Slobodenioukille, joka hyppäsi vuorokauden varoitusajalla Lontoon sinfoniaorkesterin eteen, kun orkesterin kunniakapellimestari Michael Tilson Thomas joutui lääkärinsä neuvosta jättämään väliin LSO:n Pohjoismaiden kiertueen päätöskonsertin Lahden Sibeliustalossa.  

Kapellimestarivaihdoksesta huolimatta konsertin ohjelma toteutui Lahdessakin suunnitelman mukaisesti. Ilta käynnistyi heti melkoisella substanssilla Johannes Brahmsin toisen pianokonserton (1878-81) muodossa. Solistina kuultiin Yuja Wangia, joka on viime konserttikausien aikana ottanut Brahmsin kumpaisenkin konserton ohjelmistoonsa.

Brahms kuvasi aikoinaan tyypilliseen paradoksaaliseen sävyynsä B-duurikonserttoaan muutamaksi pikkukappaleeksi pianolle ja orkesterille. Tosiasiassahan kyse on huikeasta neliosaisesta viisikymmentäminuuttisesta teoksesta, joka tuttuudestaan huolimatta hämmästyttää ja innostaa kuulijaansa kerta toisensa jälkeen.

Jo käyrätorvien avausaiheesta lähtien huomio kiinnittyi Lontoon sinfoniaorkesterin oivalliseen Brahms-soittoon. Orkesteri soi rikkaan täyteläisesti ja riemastuttavasti vailla kaikkea sitä raskautta, mitä Brahmsissa yhä turhan usein kuulee. Jousisto soi vahvasti säilyttäen samalla hienosti sointinsa läpikuultavuuden. Myös puhallinten työskentely oli kerrassaan nautinnollista seurattavaa.

Dima Slobodenioukin johdolla orkesteri teki myös erinomaista tarkkustyötä rytmiikan ja balanssin suhteen pelaten mainiosti yhteen Wangin soolo-osuuden kanssa. Sellon ja pianon vuoropuhelu konserton kolmannessa osassa oli erityisen mieleenpainuva. Myös scherzon moninaiset karakterit saivat varsin raikkaan tulkinnan ääriosien ollessa hyvin tasapainotettuja.

Myös Yuja Wangin Brahms-tulkintaa kuunteli ilokseen, vaikka siitä ei vielä ymmärrettävästi välitykään sellaista syvällistä kosketusta säveltäjän henkeen kuin verrattomimpien pitkän linjan brahmsiaanien soitossa. Toisaalta varsinkin monissa teknisesti kaikkein haastavimmissa taitteissa Wangin soitossa oli aivan omanlaistaan raikkautta, jota ei välttämättä aina Brahms-tulkinnoissa tapaa.

Teknisesti Wangin pianismi on tietenkin mitä oivallisinta, ja on ollut hienoa huomata hänen ohjelmistonsa laajentuneen viiime vuosina niin Brahmsin kuin Messiaeninkin suuntaan. Kiitollisen Sibeliustalon yleisönsä Wang palkitsi tuttuun tapaansa runsaskätisesti neljällä ylimääräisellä.

Ensimmäisenä kuultiin Sergei Prokofjevin mainio Toccata d-molli, op 11, joka on ehdottomasti Wangin ominta aluetta. Sibeliustalossa tästä tutusta kappaleesta kehittyi mitä mukaansatempaavin seikkailu, jota kuunteli suurella ilolla. Mitä hauskin oli myös Mozartin Turkkilainen marssi, josta Wang soitti hulvattoman yhdistelmän Arcadi Volodosin ja Fazil Sayn sovituksia.

Ylimääräisten kimarassa saatiin kuulla vielä Horowitzin Carmen-muunnelmat sekä päätöksenä Giovanni Sgambatin transkriptio Gluckin Autuaitten sielujen karkelosta. Tosikko voisi tietenkin kysyä, miten tämä sinänsä mainio vyörytys istui konsertin muun ohjelman tunnelmaan, mutta siinä määrin hauskaa tämän ylimääräisten sarjan parissa kuulijalla oli, että jääköön tämä kysymys esittämättä.

Ilta jatkui väliajan jälkeen seikkailulla Carl Nielsenin kerrassaan vaikuttavan viidennen sinfonian (1920-22) maailmaan. Säveltäjän johdolla vuonna 1922 kantaesityksensä saanut sinfonia on Nielsenin sinfonisen keksinnän hienoimpia ja omaperäisimpiä teoksia, joka linkittyy aikansa modernismin virtaan, joskin varsin omaehtoisesti.

Viides sinfonia muodostuu kahdesta laajasta osasta, joihin sisältyy kuitenkin perinteisen neliosaisen sinfonisen kaavan aineksia allegroista, scherzosta ja hitaasta osasta finaalifuugia unohtamatta. Sinfonialle omaleimaista on sen vangitseva jännite, joka on aistittavissa soivan pinnan alla avauksesta lähtien. Yhtä lailla luonteenomaisra viidennelle sinfonialle ovat rajut purkaukset, jota synnyttävät orkesterissa kuohuavia myrksyjä.

Kenties sotavuodet ja niitä seuranneet 20-luvun Euroopan rauhanajan epävarmuudet peilautuivat Nielsenin sävellystyöhön samalla tavoin kuin Ralph Vaughan Williamsin kolmanteen ja neljänteen sinfoniaan, mutta osansa on varmasti ollut myös ajan modernistisilla virtauksilla, jotka inspiroivat säveltäjiä joko etsimään musiikilleen alati uusia ilmaisukeinoja tai palaamaan romantiikkaa edeltävän ajan maailmaan rakentamaan uutta alkua.

Viidennen sinfonian Nielsen on uuden etsijä. Alttoviulujen avausostinato henkii autiutta, jonka keskeltä fagottien ensimmäinen teema-aihe etsiytyy ilmoille. Musiikki kasvaa osan edetessä rajuihin purkauksiin, joissa erilaiset sävelmateriaalit lomittuvat ja lopulta törmäävät toisiinsa järisyttävästi.

Musiikillisen kaaoksen huipentuma kuullaan adagio non troppo -taitteen keskellä, kun pikkurummun ad libitum -häiriköinti alkaa kiskoa sinfoniaa raiteiltaan. Tuloksena on suuri sinfoninen kuohunta, joka asettuu vasta vaivoin eikä tuolloinkaan saavuta täyttä mielerauhaa.

Kun Wilhelm Furtwängler saapui aikoinaan Tanskaan vierailukonsertille johtamaan viidettä sinfoniaa, Nielsen kerrotaan mananneen harjoituksissa itsekseen, kuinka sinfonia kehittyi hänen korvissaan aina vain heikompaan suuntaan, mitä enemmän Furtwängler sitä orkesterin kanssa hioi. Viidennen sinfonian yksi isoimpia haasteita onkin tulkinnan tasapainottaminen siten, että musiikin jatkuvuus säilyy ilman teoksen ennalta-arvaamaton hurjuus kesyyntyy liiaksi.

Tiistai-illan konsertissa Lontoon sinfoniaorkesteri ja Dina Slobodeniouk saavuttivat erinomaisen tasapainon Nielsenin sinfonian tulkinnassa, jossa teoksen monenkirjavat sävyt seesteisistä pastoraaliaiheista väkivaltaisimpiin törmäyksiin soivat vakuuttavasti.

Mielenkiintoista oli myös huomata, kuinka LSO kietoi idiomaattiseen Nielsen-sointiinsa useita hetkittäisiä Vaughan Williams- ja Elgar-assosiaatioita, joita kuulijana ei ollenkaan katsonut pahalla. Päin vastoin tämä toi tiettyä perheyhtäläisyyttä Nielseniin, joka oman tiensä kulkijana on aina asemoitunut yhdeksi musiikin suurista yksinäisistä.

Sinfonian toisen osan taidokkaat kontrapunktiset jaksot saivat niin ikään mainion toteutuksen, jossa soinnin rikkaus ja läpikuultavuus olivat jälleen esimerkillisesti balanssissa. Sinfoninen johdonmukaisuus vei musiikkia mukaansatempaavasti eteenpäin läpi Nielsenin ehtymättömän keksinnän huipentuen hienoon päätökseen.

Kotiyleisön riemullisten loppuaplodien aikana oli helppo aistia myös Lontoon sinfoniaorkesterin muusikoiden innostus Dima Slobodenioukin erinomaiseen ammatitaitoon, jonka ansiosta orkesterin oli mahdollista antaa myös Sibeliustalossa parastaan, vaikka aikaa LSO:n ja kapellimestarin yhteistyön hiomiseen ei liikaa tällä kertaa jäänytkään. Eipä sitä pistäisi pahakseen, jos tästä illasta lähtisi kehittymään yhteistyökuvioita tuleville vuosille.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Dima Slobodeniouk, kapellimestari

Yuja Wang, piano

Johannes Brahms: Pianokonsertto nro 2 B-duuri, op. 83
Carl Nielsen: Sinfonia nro 5, op. 50, FS 97

Sibeliustalo, Lahti
Ti 13.6. klo 19.30

arvio: Rituaali in C

Grigori Sokolov. Kuva © Mary Slepkova, DG.

Grigori Sokolov. Kuva © Mary Slepkova, DG.

Musiikkitalon konserttisalin ilmassa tuoksuu jännitys. Konsertin ilmoitettu alkamisaika meni jo kymmenen minuuttia sitten. Ainoa merkki alkavasta pianomaratonista… ei, ultrajuoksusta, on äkisti himmenevä valaistus ja keskellä salia yksinäisyydessään seisova flyygeli. Tämänkin Grigori Sokolov osaa paremmin kuin kukaan tuntemani pianisti. Hän virittää yleisön odotuksia hiljentämällä sen minuuttien ajaksi. Katsomo pidättää hengitystään. Pimeässä vaikeneva ihminen on pakotettu katsomaan sisälleen ja terästämään kuuloaistinsa. Ja sitä aistia todella tarvittiin, sillä Sokolov on äärimmäisyyksien pianisti – nykyään jopa enemmän kuin ennen.

Kun hän vihdoin saapuu saliin, kaikki elehdintä on pelkistetty minimiin. Katseensa takaseinään tiukasti naulittuna hän kävelee soittimelleen, kumartaa muutaman sentin syväyksellä, heittää frakin liepeet ilmaan ja istuu soittamaan. Ja vapauttaa yleisön. Ainakin hetkeksi.

En ole koskaan kuullut Mozartin C-duuri-sonaattia niin hitaana, niin introverttina ja niin säyseänä kuin Sokolovin käsissä. Kaikkine kertauksineen tulkinta kysyy myös yleisön sietokykyä, mutta Sokolovin vapaasti lisäämät trillit, kurukuviot ja juoksutukset antoivat jokaiselle toistolle uuden lisämerkityksen. Yhtään helpommalla hän ei päästänyt c-molli fantasiassa ja sonaatissa, joiden äärimmilleen viety verkkaisuus pakotti kuuntelemaan jokaisen äänen loppuun saakka. Samalla jokainen tahti alkoi tuntua yhtä aikaa improvisoidulta ja harkitulta, aivan kuten Mozartin fantasiaan sopii. Näin Sokolov onnistuu tuottamaan pianosta sävyjä, joita ei voisi havaita yhtään nopeammassa tempossa tai kovemmassa dynamiikassa. Miten hän pystyy tähän? Yksi vastaus on, että Sokolov soittaa jaloillaan melkein yhtä paljon kuin käsillään. Sekä kaikupedaalin että vaimentimen liike on jatkuvaa ja tuskin havaittavaa silmillä, mutta korvat erottavat kaiken. Harvassa ovat ne hetket, kun hän päästää vasemman jalan varpaansa vapaaksi. Silloin ei säästellä.

Sokolovin tapa soittaa saman säveltäjän teokset ilman väliaplodeja voi uuvuttaa. Kaksi Beethovenin kaikista show-elementeistä riisuttua itsetutkiskelusonaattia pyytää lähes tunnin ajan jakamatonta huomiota. Alusta loppuun, ilman vapauttavaa purkautumista taputuksiin. Se oli minullekin, kokeneelle konsertissa istujalle liikaa. Kun ohjelmassa luvataan sonaatti op. 111, päätinkin armahtaa oman käsittelykapasiteettini ja antaa e-molli-sonaatin op. 90 valua korviini puolittaisella keskittymisellä. Tuijotin tyhjin silmin jonnekin flyygelin jalkaan ja annoin olla. Tällaista se sitten on, kun on tiedottomassa tilassa ja vaipunut Sokolovin vietäväksi.

Mutta sitten virkosin. Sokolovin tulkitsema op. 111 on yksi merkittävimmistä musiikkikokemuksistani. Yli kymmenen vuoden takaa. Silloin hän soitti niin voimallisesti, niin määrätietoisesti ja eritellen, että vasta silloin ymmärsin Beethovenin viimeisen sonaatin nerouden. Se oli ainutkertainen hetki, jota ei tietenkään voi toistaa, vaikka tällä kertaa Sokolov oli vienyt kaiken vieläkin pitemmälle. Ensiosan tempo oli hidas, äänenvoimakkuus alakantissa ja määrätietoisuus oli vaihtunut hetkien poimimiseen, joka ei päästä tarkastelemaan muotoa kokonaisena, ennalta suunniteltuna matkareittinä, vaan miljoonien valintojen summana. Päätösosassa Sokolov otti riskin. En nimittäin usko, että kukaan on kuullut finaalin aariaa ja ensimmäisiä muunnelmia niin rauhallisesti ja vaimeasti, suorastaan meditatiivisesti soitettuna. Silloin ei voi liikkua, ei hengittää, ettei vain rikkoisi konserttisalin ylle laskeutunutta kuplaa. Mutta riski kannatti. Kun boogiewoogie-muunnelma lopulta vapautti piinasta, oli lopun trillaukset ja C:n ympärillä huokailu helppo sulattaa.

Sokolov on muusikkona jo sillä tasolla, että hänen ei tarvitse kuorruttaa teoksia sormiakrobatialla ja viiden forten paiskomisella. Siitä parhaat puhujatkin muistuttavat: mitä hitaampaa ja hiljempaa esiintyy, sitä paremmin yleisö kuuntelee.

Sokolovin konsertit eivät olisi tämän kaltaisia rituaaleja, ellei hän palkitsisi yleisöään kimaralla ylimääräisiä numeroita, joita on kaikissa kuulemissani konserteissa ollut aina kuusi. Ei enempää, ei vähempää. Rituaali on tuttu. Aina hän käy lavalla katse tiukasti jonnekin takaseinään naulittuna kumartamassa pinnallisesti, ensin eteen, sitten taakse, käy takahuoneessa odotuttamassa ja nostattamassa tunnelmaa – ja täysin yhtä eleettömällä eleganssilla hän palaa flyygelin ääreen kuin konsertin aluksikin. Encoret noudattivat kaavaa C-teeman mukaisesti, enkä ole varma, onko numerologinen yhteys Chopinin op. 32 nokturnien ja Beethovenin 27:nen sonaatin välillä sattumaa sekään. Silti konsertti päättyi ihmeelliseen hetkeen, jota en olisi osannut yli kolme tuntia kestäneen kuiskinnan perusteella odottaa: Jalka kirposi vaimentimelta ja Chopinin c-molli-preludiin ilmestyi kolme ylimääräistä fortea. Vihdoin, saattaisi joku huudahtaa. Minä en. Tyydyin mykistymään.

— Jaani Länsiö

Mozart: Sonaatti C-duuri K.545
Mozart: Fantasia c-molli K.475
Mozart: Sonaatti c-molli K. 457

Beethoven: Sonaatti nro 27 e-molli op. 90
Beethoven: Sonaatti nro 32 c-molli op. 111

Schubert: Moment musical nro 1 C-duuri
Rameau: Pièces de clavecin en concert (Quatrième concert)
Chopin: Nokturnit op. 32 nrot 1 ja 2
Schumann: Arabeski C-duurissa
Chopin: Preludi c-mollissa