Amfion pro musica classica

Author Archives: Jari Kallio

Arvio: Ensemble InterContemporainin vaikuttava Musica Nova -vierailu lumosi ja herätti ajatuksia

Ensemble InterContemporain ja Enno Poppe Musiikkitalossa lauantaina. Kuva: Jari Kallio

Ensemble InterContemporain ja Enno Poppe Musiikkitalossa lauantaina. Kuva: Jari Kallio


Tämänvuotisen Musica Nova -festivaalin yksi huippuhetkistä koettiin lauantaina, kun Musiikkitaloon saapui todellinen uuden musiikin jättiläinen, Ensemble InterContemporain säveltäjä-kapellimestari Enno Poppen johdolla. 

Liki vuosikymmen ehti vierähtää yhtyeen edellisestä Suomen vierailusta. Vuoden 2009 juhlaviikoilla EIC esiintyi perustajansa Pierre Boulezin sekä silloisen musiikillisen johtajansa Susanna Mälkin kanssa. Tuolloin, kuten nytkin, yhtyeellä oli tuomisinaan mitä kiinnostavin ohjelmisto keskieurooppalaista uutta musiikkia. 

Musica Nova -konsertin ensimmäisellä puoliskolla kuultiin kaksi Ensemble InterContemporainin viime vuonna kantaesittämää teosta, Bruno Mantovanin lyömäsoitinkonsertto Cadenza no. 1 sekä PierreYves Macén kaduilta taltioitua äänimateriaalia ja liveyhtyettä yhdistävä Rumorarium. 

Mantovanin Cadenza no. 1 syntyi Ensemble Intercontemporainin lyömäsoittajan Gilles Durot’n aloitteesta. Nimensä mukaisesti konserton lähtökohtana on kandenssien virtuositeetti. Toisin kuin perinteisen konserton kontekstissa, Mantovanin teoksessa solisti ei ole kadenssissaan yksin, vaan saa seurakseen soitinyhtyeen. 

Cadenza no. 1 etenee solistin johdolla yhtyeen peilatessa ja kehitellessä soolo-osuudesta poimittuja aiheita. Solistin soittimisto on sijoitettu lavan eri osiin; vibrafoni, kongit, tam-tam, putkikellot ja lautaset vasemmalle, marimba keskelle ja rummut, bongoista isorumpuun, oikealle. Näiden lisäksi yhtyeen soitinvalikoimaan kuuluu jousten, puhallinten ja vaskien ohella oma löymäsoittimistonsa, jotka on jaoteltu kahden muusikon kesken. 

Tämän soittimiston mahdollisuuksia Mantovani käyttää herkullisesti hyödykseen niin sointivärien, tekstuurien kuin dynamiikankin suhteen. Cadenza onkin teos, jolla on välittömän lumoava vaikutus kuulijaansa.

EIC lyömäsoitinsolisti Gilles Durot Bruno Mantovanin teoksen parissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

EIC lyömäsoitinsolisti Gilles Durot Bruno Mantovanin teoksen parissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Solisti avaa teoksen konginiskulla, josta rakentuu vähitellen metallisen löymäsoittimiston kiehtova, kimmeltävien värisävyjen kudos, jonka lomasta aihelmat kulkeutuvat yhtyeen toistamiksi ja kehittelemiksi. Lyhyen välisoiton aikana solisti siirtyy lavan toiseen laitaan rumpujen luokse, aloittaen uuden jakson, jonka materiaali vaihtelee yksittäisistä rummuniskuista mitä monimuotoisimpiin rytmisiin kuvioihin. 

Vuoroteltuaan aikansa näiden lyömäsoitinpattereiden välillä, solisti asettuu lopulta marimban äärelle, jolloin vuorupuhelussa yhtyeen kanssa avautuu jälleen uusi taso, kunnes musiikki palaa alun metallisiin sointimaailmoihin, saapuen näin päätökseensä. 

Kautta Cadenza no. 1:n oli riemastuttavaa seurata solistin ja Poppen johtaman EIC:n saumantonta yhteistyötä. Durot’n hämmästyttävä ketteryys antoi Mantovanin riemukkaan kekseliäälle soolo-osuudelle jäntevän ja loogisena etenevän muodon, johon muu yhtye liittyi ihailtavan sulavasti. Harva teos on ensikohtaamisella tehnyt yhtä perinpohjaista vaikutusta kuin Cadenza no. 1. Erinomainen valinta konsertin avaukseksi! 

Pierre-Yves Macén Rumorarium puolestaan rakentuu perin erilaiselle, mutta yhtä lailla vaikuttavalle vuoropuhelulle. Macén teoksessa yhtyemusiinki kietoutuu kadun äänistä koostettuun soolo-osuuteen, jonka toteutuksesta livetilanteessa vastaa sampleri, jonka ääressä työskenteli EIC:n erinomainen kosketinsoittaja Hidéki Nagano. 

Ajatus jokapäiväisten äänien kytkemisestä osaksi sävellettyä musiikkia ei ole tietenkään mikään uusi innovaatio, mutta sen alituinen kiehtovuus piilee niissä moninaisissa mahdollisuuksissa, joiden kautta tätä integraatiota on mahdollista lähteä rakentamaan. Macén tapauksessa nämä arkipäiväiset äänet eivät ole niinkään kadun hälyä vaan varsin musikaalisia. 

Monituiset katusoittajien esitysten katkelmat toimivat lähtökohtana yhtyemusiikille muodostaen kiehtovan moni-ilmeisen kokonaisuuden. Rytminen ketteryys ja voimalliset purkaukset vuorottelevat riemullisen ja jopa lyyrisen materiaalin kanssa varsin omintakeisella tavalla johtaen lopputulokseen, joka kurkottaa pitkälle pelkän säveltutkielman tuolle puolen muodostaen mitä puhuttelevimman kokonaisuuden. 

Taltioidun materiaalin rakenne vaihtelee ambient-hälystä aina täysimittaisen musiikillisiin katkelmiin. Taidokkaasti rakennettu yhtyeosuus vuoroin myötäilee ja kehittelee taltioitua materiaalia, vuoroin taas  asettuu sen vastavoimaksi. 

Macén tulokulma akustisen musiikin ja taltioidun äänimaailman yhdistämiseen on kenties raikkain sitten Steve Reichin kekseliäimpien oivallusten. Lajissaan Rumorarium onkin mestariteos, joka sai Poppen johdolla Ensemble InterContemporainilta mitä mieleenpainuvimman toteuksen. 

Illan jälkipuolella kuultiin Poppen Koffer (2012). Tämä puolituntinen soitinyhtyeteos perustuu viiteen katkelmaan vuosina 2011-12 sävelletystä IQ-oopperasta, joka nimensä mukaisesti käsittelee älykkyyden ja sen mittaamisen kysymyksiä. Vaikka Kofferilla on luonnollisesti siteensä oopperaan, muodostaa se siitä huolimatta oman, itsenäisen musiikillisen todellisuutensa. 

Koffer ei ehkä ole Cadenza no. 1:n tai Rumorariumin kaltainen, välittömästi lumoava teos, mutta sillä on siitä huolimatta omat, vankat hyveensä. Oma jännittävä lukunsa on Kofferin sointimaailma, jota värittävät saksofoni ja Wagner-tuuba sekä retrohenkisiin tietokonesoundeihin assosioituva mainio kosketinosuus. 

EIC:n ja Enno Poppen Musica Nova konsertin päätös Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

EIC:n ja Enno Poppen Musica Nova konsertin päätös Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Poppe rakentaa teoksessaan kiehtovasti erilaisia sointialluusioita, josta kasvaa jäntevästi rakennettu sointidraama, jossa taidokas kontrapunkti ja kekseliäät soolo-osuudet oivallusesti vuorottelevat. Säveltäjän johtaman Ensemble InterContemporainin upea esitys toi ajatuksia herättävän illan hienoon päätökseen. 

– Jari Kallio

Ensemble InterContemporain

Enno Poppe, kapellimestari

Gilles Durot, lyömäsoittimet

 

Bruno Mantovani: Cadenza no. 1 (2018)

Pierre-Yves Macé: Rumorarium (2018)

Enno Poppe: Koffer (2012)

 

Musica Nova Helsinki. Musiikkitalo

Lauantai 9. 2. 2019, klo 19.15

Arvio: Barenboim ja Boulez Ensemble antoivat parastaan Pintscherin kantaesityksessä

Matthias Pintscherin NURin kantaesitys sunnuntaina Berliinissä. Kuva: Jari Kallio

Matthias Pintscherin NURin kantaesitys sunnuntaina Berliinissä. Kuva: Jari Kallio

”Täydellinen”, kuului Daniel Barenboimin lyhyt, mutta verrattoman osuva luonnehdinta Matthias Pintscherin uutuusteoksesta NUR (2018) pianolle ja kamariorkesterille. Teos sai kantaesityksensä sunnuntaina Berliinin Pierre Boulez Saalissa Barenboimin ja säveltäjän johtaman Boulez Ensemblen kahdenkymmenenyhden muusikon esittämänä. 

Daniel Barenboim Stiftungin ja Sekhri Family Foundationin tilausteoksena syntynyt NUR (Tuli niin hepreaksi kuin arabiaksikin) on merkittävä lisäys pianolle ja soitinyhtyeelle sävellettyjen konserttojen kirjallisuuteen, joka ei ole ollenkaan niin runsaslukuinen kuin perinteisten orkesterisäesteisten konserttojen, jos kohta Ligetin pianokonsertto (1985-88) onkin oivallinen esimerkki ensin mainitusta formaatista. 

Kesällä 2018 sävelletty, alati kiehtovaan pianon ja soitinyhtyeen dialogiin perustuva NUR on aivan erityisen mukaansatempaava teos. Otsikkonsa hengessä Pintscherin partituuri on lumouksen lailla kuulijaansa inspiroiva, hehkuvien soivien kuvien virta, jonka moninaiset musiikilliset ideat kietoutuvat teoksen kolmiosaiseen kaavaan. 

Käyrätorven johdanto käynnistää ensimmäisen osan hienovireisten tutti-repliikkien saattelemana. Pianon kimmeltävät soinnut liittyvät kudokseen moni-ilmeisen lyömäsoittimiston peilaamina. Soolosellolla on keskeinen rooli läpi teoksen, osana Pintscherin hienostunutta jousisatsia. 

Lyhyen kadenssin jälkeen avausosa haipuu vähitellen hiljaisuuteen mitä vangitsevammalla tavalla. Lyhyt toinen osa puolestaan piirtyy esiin hiljaisuudesta äärettömän herkin tekstuurein pitäen kuulijan tarkkaavaisuuden tiukasti aistillisen meditatiivisessa otteessaan.   

Päätösosa kohoaa punaiseen hehkuun, nopeiden tempojen ja tiheiden tekstuurien jännitteissä, jotka purkautuvat hetkellisinä roihuina. Solistin ja ensemblen vuoropuhelu on mitä kiehtovinta, kutoen soittimet yksi toisensa jälkeen huimaan soinnin verkkoon, joka tihentyy intensiivisiin päätöstahteihin.  

Daniel Barenboim, Matthias Pintscher ja Boulez Ensemble. Kuva: Jari Kallio

Daniel Barenboim, Matthias Pintscher ja Boulez Ensemble. Kuva: Jari Kallio

Barenboim ja säveltäjän johtaman Boulez Ensemblen muusikot antoivat parastaan NURin kantaesityksessä saaden yleisöltä ansaitut, innokkaat kiitokset. Pitkien aplodien jälkeen muusikot palasivat lavalle ja esitys toistettiin. Tämä olikin mitä erinomaisin ratkaisu uuden teoksen kohdalla.   

Iltapäivän konsertin alkupuolella kuultiin toinenkin ensiesitys, Pintscherin Verzeichnete Spur. Säveltäjä oli nimittäin uudistanut alun perin vuonna 2005 sävelletyn teoksensa elektronisen osuuden yhteistyössä Pariisin IRCAM-musiikkikeskuksen kanssa, ja teos kuultiin nyt ensimmäistä kertaa uudessa asussaan. 

Soolokontrabassolle, kolmelle sellolle, bassoklarinetille, kontrabassoklarinetille, harpulle, pianolle ja lyömäsoittimille sävelletty Verzeichnete Spur on tummien sointien vaikuttava tutkielma, jossa keskinäistä dialogia käyvät niin solisti, kamariyhtye kuin elektroninen materiaalikin.

Boulez Ensemble teki Pintscherin johdolla upeaa työtä Verzeichnete Spurin parissa. Yhdessä äänisuunnittelija Benoit Meudicin ohjaaman elekronisen materiaalin kanssa teoksesta muodostui mitä omintakeisin soiva kaikkeutensa, jonka synnyttämä vaikutus oli kerrassaan ainutlaatuinen.   

Kahden Pintscherin uutuuden välissä kuultiin Claude Debussyn vuonna1915 säveltämä mestariteos, Sonaatti huilulle, alttoviululle ja harpulle. Teoksen oli määrä tulla, Sello- (1915) ja Viulusonaattien (1916-17) ohella, osaksi kuuden sonaatin kokoelmaa Six sonates pour divers instruments, mutta Debussyn kuollessa vuonna 1918 projekti jäi keskeneräiseksi. 

Sonaatti huilulle, alttoviululle ja harpulle on kuin täydellinen jalokivi, jossa lumovoimaiset tekstuurit on sommiteltu omaleimaiseksi tulkinnaksi sonaatin kaavasta. Debussyn tapa kirjoittaa huilulle on aina yhtä hurmaavaa, kuten ovat alttoviulun ja harpun osuudetkin. 

Claudia Stein, Michael Barenboim ja Aline Khouri Debussyn sonaatin parissa Boulezsaalissa. Kuva: Jari Kallio

Claudia Stein, Michael Barenboim ja Aline Khouri Debussyn sonaatin parissa Boulezsaalissa. Kuva: Jari Kallio

Boulez Ensemblen muusikot Claudia Stein, Michael Barenboim ja Aline Khouri tarjosivat nautinnollisen tulkinnan Debussyn sonaatista, joka olikin erinomainen teosvalinta Pintscherin musiikin lomaan. Huumaava sointi yhdistettynä rakenteelliseen selkeyteen ja täydelliseen balansoitiin mahdollistivat syvän Debussy-elämyksen. 

– Jari Kallio

 

Boulez Ensemble

Matthias Pintscher, kapellimestari

Daniel Barenboim, piano

 

Matthias Pintscher: Verzeichnete Spur (2005/2019, uudistetun version kantaesitys)

Claude Debussy: Sonaatti huilulle, alttovilulle ja harpulle 1915)

Matthias Pintscher: NUR pianolle ja soitinyhtyeelle  (2018, kantaesitys)

Pierre Boulez Saal, Berliini

Sunnuntai 20.1.2019, klo 16

Arvio: Hans Abrahamsenin hämmästyttävä Let me tell you sekä lumoavaa Sibeliusta ja Nielseniä Barbicanissa

Säveltäjä Hans Abrahamsen Barbicanin lavalla torstai-iltana. Kuva: Jari Kallio

Säveltäjä Hans Abrahamsen Barbicanin lavalla torstai-iltana. Kuva: Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri käynnisti uuden konserttivuotensa musiikillisen johtajansa Sir Simon Rattlen kanssa tällä viikolla mitä oivallisimmalla pohjoismaisella ohjelmalla. Lontoon Barbicanissa saatiin kuulla niin Sibeliuksen sinfonisen ykseyden huipentuma, seitsemäs sinfonia (1924), Hans Abrahamsenin valkohehkuinen laulusarja Let me tell you  (2012-13) kuin Nielsenin vangitseva neljäs sinfonia, Sammumaton (1914-16).

Ohjelma kuultiin viikolla kahdessa eri muodossa, ensin epämuodollisempana keskiviikon alkuillan Half Six Fix -konserttina, jota seurasi torstain perinteisemmän kaavan ilta. Sibeliuksen ja Abrahamsenin teokset kuultiin molempina päivinä, kun taas Nielsenin sinfonia soitettiin ainoastaan torstaina. 

Tämä yhden suomalaisen ja kahden tanskalaissäveltäjän musiikin kokonaisuus onnistui välttämään yksinkertaiset maantieteelliset kliseet ja porautumaan syvälle pohjoismaisen musiikin moninaisuuteen ja ykseyteen. Kummastakin illasta muotoutui erinomainen seikkailu. 

Sibeliuksen seitsemäs ja viimeinen sinfonia valmistui vuonna 1924. Teoksen ensimmäiset musiikilliset impulssit juontavat kuitenkin viidennen sinfonian (1915/1916/1919) pitkään luomisprosessiin. Viimeisessä sinfoniassaan Sibelius vei huipennukseensa ykseyteen tähtäävän orgaanisen kehittelyprosessin, mitä voidaan pitää eräänä hänen tuotantonsa keskeisistä päämääristä. Yksiosainen teos sulauttaa sinfonisia aineksia yhteen soivaksi monoliitiksi, joka tähyää pitkälle tulevaisuuteen, aina Lutoslawskin kahteen viimeiseen sinfoniaan saakka, kenties kauemmaksikin.    

Vaikka seitsemännessä sinfoniassa voi kuulla niin hitaan osan, scherzon kuin rondonkin karaktereja, Sibeliuksen muotoajattelu kulkee kuitenkin uusia polkuja. Tämän ennennäkemättömän ykseyden tavoittelun juuret ulottuvat aina kolmanteen (1907) ja viidenteen sinfoniaan saakka. 

Jo toisessa sinfoniassaan (1902-03) Sibelius linkittää scherzon ja finaalin toisiinsa Beethovenin viidennen sinfonian (1804-08) kaavaa seuraten. Kolmannessa sinfoniassa ei kuitenkaan ole enää kysymys pelkästä sillasta kahden osan välillä, vaan finaalin musiikki kohoaa vähitellen esiin scherzon kuohuista.  

Uudistaessaan viidettä sinfoniaansa Sibelius harkitsi jopa hylkäävänsä hitaan osan ja finaalin kokonaisuudessaan ja keskittävänsä sinfonian yhteen kiedottujen sonaattiallegron ja scherzon kokonaisuuteen, jonka alaotsikon hän kaavaili jo muotoon Symphonie in einem Satz. Vaikka säveltäjä tunnetusti päätyi pitäytymään lopulta kolmiosaisessa kokonaismuodossa viidennen sinfonian kohdalla, lienee selvää, että seitsemännen sinfonian muotoratkaisu sai alkuitunsa tässä yhteydessä.   

Silti on hyvä muistaa, että seitsemännessä sinfoniassa on kyse paljon muustakin kuin rakenteellisesta innovaatiosta. Sibeliuksen ajattelu on uraauurtavaa myös harmonioiden ja tekstuurin suhteen. Ajatellaan vaikka kuuluisaa pasuunateemaa, jonka kolme ilmentymää peilaavat radikaalisti uudenlaista näkemystä melodian ja säestyksen välisestä suhteesta, soolon kietoutuessa soivaan kudokseen tavalla, joka ennakoi kenties jopa Ligetin 60- ja 70-lukujen tuotantoa.   

Sinfonian päätös on yksi kirjallisuuden vaikuttavimpia. Järisyttävää tuttisointua seuraavien tahtien aikana musiikki vaeltaa liki tyhjyyteen, pelkistyen muutamiksi säikeiksi, joiden keskeltä kohoaa lyhyt Valse triste (1903/04) -muistuma. Viimeinen C-duurisointu on mitä eriskummallisin yhdistelmä vaskien hehkua ja hallanpuremia jousia, sinfoninen cliffhanger varsinaisen päätöksen sijaan.  

Liekö toista orkesteria, ainakaan Suomen rajojen ulkopuolella, jolla olisi yhtä syvää sidettä Sibeliuksen musiikkiin kuin Lontoon sinfoniaorkesterilla? Vuonna 1904 perustettu orkesteri on esittänyt Sibeliuksen teoksia konserteissaan tähän mennessä yli viisisataa kertaa. LSO on ollut säveltäjän keskeinen puolestapuhuja myös studiossa, alkaen Kajanuksen ensilevytyksistä 1930-luvulla aina Sir Colin Davisin kahteen sinfoniasykliin saakka.  

Rattlen Sibelius-sidettä puolestaan vahvisti jo varhain yhteistyö Paavo Berglundin kanssa. Tämä jakoi auliisti asiantuntijuuttaan nuoremman kollegansa kanssa vuosikymmenten ajan synnyttäen herätteitä, joita on saattanut kuulla Rattlen Sibeliuksessa niin Briminghamin kuin Berliinin vuosina. Berliinin filharmonikoiden kaudellaan hän johti sinfoniasyklin kahdesti, mukaan lukien orkesterin ensimmäisen kolmannen sinfonian esityksen vuonna 2010. Niinpä Rattle tuntee Sibeliuksensa läpikotaisin, kuten tämän viikon konserteissa taas saattoi todeta.     

Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri Sibeliuksen seitsemännen sinfonian parissa Barbicanissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri Sibeliuksen seitsemännen sinfonian parissa Barbicanissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Keskiviikon ja torstain konserteissa seitsemäs sinfonia piirtyi mitä elinvoimaisimpana ja idiomaattisimpana. Sinfonian arkkitehtuurin logiikka avautui vastustamattomalla terävyydellä tarjoten mitä syvimmän elämyksen.  

Kertakaikkisen tarkasti, kuulaasti ja vaikuttavan jylhästi soiva LSO oli täysin kotonaan sinfonian karussa hurjuudessa. Kumpanakin iltana saatiin kuulla aivan erityisen hieno ja omanlaisensa tulkinta. Keskiviikon päätösnumerona sinfonia soi huumaavan tummanpuhuvana kun taas torstain avauksessa siinä saattoi aistia myös talviauringon säihkeen, tuon Sibeliukselle niin olennaisen kalpean valon tuikkeen. 

Hans Abrahamsenin mitä vaikuttavin laulusarja Let me tell you (2012-13) pohjautuu Paul Griffitsin vuonna 2008 julkaistuun romaaniin, joka puolestaan kertoo uudelleen Ofelian tarinan Shakespearen Hamleitista. Sekä romaanin että laulusarjan teksti rakentuu yksinomaan niiden 481 sanan varaan, joita Shakespeare alun perin käytti Ofelian vuorosanoissa.   

Kolmeen osaan jakautuva seitsemän laulun sarja säteilee aivan ainutlaatuista valkeaa hehkua ilmentäessään muistojen, tunteiden ja lumen soivia maailmoja. Erinomaisen säästeliäin ja kuulain keinovaroin Abrahamsen rakentaa mitä omaperäisimpiä soivia todellisuuksia, joiden intensiteetissä ja talvisissa sävyissä voi kuulla kaikuja myös Sibeliuksen myöhäisimmästä tuotannosta. 

Vaikka Abrahamsenin musiikki on varsin pelkistettyä, sen tarkkaan hiotut yksityiskohdat, ällistyttävät harmoniat sekä alati vaihtuvat tahtilajit ja limittyvät rytmit ovat äärimmäisen ilmaisuvoimaisia. Abrahamsen tapaa kirjoittaa soittimille keskeistä sanottavaa niiden rekisterien äärirajoille, luoden täten kerrassaan kiehtovia sointeja.   

Vokaaliosuuksia luonnehtivat samanaikaisesti sekä erinomainen hienovireisyys että valtaisa intensiteetti. Abrahamsenin innoittajana on ollut kanadalainen sopraano Barbara Hannigan, jonka aloitteesta koko teos on saanut syntynsä ja joka lauloi soolo-osuuden nyt myös Barbicanissa.  

Keskiviikkoiltaisessa johdantopuheessaan Rattle rinnasti Let me tell youn Gustav Mahlerin musertavan haikeaan jäähyväissinfoniaan Das Lied von der Erdeen (1908-09) sekä Schubert menetyksentäytteiseen Winterreiseen (1827). Vaikka nämä teokset ovat sävelkieleltään varsin etäällä toisistaan, on niiden tematiikassa ja tunnemaailmassa vahvat yhteytensä. 

Musiikillisesti Abrahamsenin omintakeisessa tyylissä voi kuulla vaikutteita Ligetiltä, Morton Feldmanilta sekä amerikkalaisilta (ja eurooppalaisilta) minimalisteilta. Hienovireisessä läpikuultavuudessaan Let me tell you onkin esittäjilleen varsin vaativa mutta myös äärimmäisen palkitseva teos.

Kolmesta laulusta muodostuva ensimmäinen osa katsoo menneisyyteen, keskimmäisen osan kaksi laulua nykyisyyteen, kun päätöslaulut taasen tähyävät kohti tulevaisuutta. Ajan käsite on yksi Let me tell youn läpi kulkevia teemoja niin kielellisellä kuin musiikillisellakin tasolla, ilmeten moninaisissa, usein päällekkäisissä harpun ja lyömäsoitinten pulsseissa.

Jouset kirpeät harmoniat kipuavat kimmeltäviin korkeuksiin rekisterien ylärajoille, kun taas puhaltimet ovat avainasemassa sointivärien rakentumisessa. Ilmaisuvoimaisella lauluosuudella on lumoava vaikutus kuulijaansa synnyttäen mitä ainutlaatuisimman elämyksen. 

Barbara Hannigan, LSO ja Sir Simon Rattle Barbicanissa. Kuva: Jari Kallio

Barbara Hannigan, LSO ja Sir Simon Rattle Barbicanissa. Kuva: Jari Kallio

Hanniganin, LSO:n ja Rattlen hämmästyttävä tulkinta, jossa musiikin verraton nerokkuus sai täysimittaisen toteutuksensa, lukeutuu ehdottomasti vaikuttavimpien musiikillisten kokemusteni joukkoon. Olipa sitten kysymys alati vaihtuvista tahtilajeista, toisista maailmoista kohoavista harmonioista ja sointiväreistä tahi kirkashehkuisesta vokaaliosuudesta, täydellisempää soivaa todellisuutta Let me tell youlle voi tuskin kuvitella. Niin Barbicanin yleisö kuin torstaina paikalla ollut säveltäjäkin elivät tulkinnan mukana täydestä sydämestään.

Carl Nielsenin neljäs sinfonia, Sammumaton, kuultiin torstai-illan konsertin päätöksenä. Tässä ensimmäisen maailmansodan aikana syntyneessä sinfoniassa Nielsen pyrki ilmaisemaan elämänhalun ja optimismin ehtymättömyyttä synkimpienkin varjojen keskellä.     

Sibeliuksen tavoin Nielsen oli kiinnostunut myös muodon jatkuvuudesta, jota ilmentäen sinfonian osat linkittyvät yhteen temaattisesti ja seuraavat toisiaan vailla taukoja, attacca subito -esitysohjeen mukaisesti. 

Elämänhalun sammumattomuus ilmenee neljännen sinfonian soivassa kaikkeudessa musiikin jatkuvana virtana, jonka vuon kuohut ja törmäykset pitävät kuulijan tiukasti otteessaan alkutahdeilta aina katarttiseen päätökseen saakka.  

Neljännen sinfonian voi nähdä myös omanlaisenaan konserttona orkesterille, jossa kaikilta soitinryhmiltä vaaditaan erityistä virtuositeettia. Jousilta Nielsen edellyttää äärimmäistä ketteryyttä, kun taas puhaltimille säveltäjä kirjoittaa varsin laajoja soolo-osuuksia huilun ja oboen pastoraalisävistä aina vaskien sotaisiin fanfaareihin. Kokonaan oma lukunsa on vielä kahden patarumpalin välinen mittelö sinfonian finaalissa, jonka säkenöivä energia on puhdasta soinnin iloa.  

LSO ja Sir Simon Rattle Nielsenin neljännen sinfonian harjoituksissa torstaina

LSO ja Sir Simon Rattle Nielsenin neljännen sinfonian harjoituksissa torstaina

Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen saanut kuulla neljännen sinfonian soivan yhtä lumoavana kuin LSO:n ja Rattlen torstain konsertin päätöksessä.     

Pidättelemättömässä sointivirrassa syntyneet musiikilliset törmäykset, joita Nielsen tutki edelleen viidennessä sinfoniassaan (1921-22), saivat järisyttävän toteutuksen, kun taas monet pastoraaliset sävyt, jotka ovat äärettömän olennaisia Nielsenin ilmaisussa, huokuivat heleää auvoa, luoden assosiaatioita niin Ralph Vaughan Williamsin kuin Sibeliuksenkin ilmaisuun.

Jousten verraton fuuga finaalin avauksessa kietoi myrskytuulen lailla muut soitinryhmät mukaan liki pelottavan innostavaan riehaansa, jossa riemulla ei tuntunut olevan rajaa. Nigel Thomasin ja Erika Ohmanin patarumpumittelö sinfonian päätöksessä oli vertaansa vailla. 

Näiden konserttien ilo tulee säilymään mielissä pitkään.        

– Jari Kallio

 

Lontoon sinfoniaorkesteri

Sir Simon Rattle, kapellimestari

Barbara Hannigan, sopraano

 

Jean Sibelius: Sinfonia nro. 7 C-duuri, Op. 105 (1924)

Hans Abrahamsen: Let me tell you (2012-13) xsopraanolle ja orkesterille

Carl Nielsen: Sinfonia nro. 4 ”Sammumaton”, Op. 29 (1916)

 

Ke 09.01.2019, 18.30 

To 10.01.2019, 19.30

Barbican Centre, Lontoo

Arvio: Rattlen ja Freiburgin barokkiorkesterin Hippolyte et Aricie lumosi Staatsoperissa ja Elbphilharmoniessa

Hippolyte et Aricie Berliinin Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Hippolyte et Aricie Berliinin Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Jean-Philippe Rameaun ensimmäinen ooppera, Hippolyte et Aricie (1733/1742/1757) sisältää jotakuinkin kaikkea, mitä vain toivoa saattaa. Rakkaussuhteiden kirjo säädyllisyydestä säädyttömyyteen, matka manalan halki, myrskyävä meri kauhistuttavine hirviöineen, nostattava metsästyskohtaus, syvä tragedia ja deus ex machina -henkinen onnellinen loppu löytävät kaikki paikkansa tässä ranskalaisen barokin mestariteoksessa.

Ensimmäisessä oopperassaan viisikymmentävuotias säveltäjä valjastaa kaiken taitonsa ja oivalluksensa Simon-Joseph Pellegrinin oivallisen libreton palvelukseen, kohottaen musiikkidraaman aivan uudelle tasolle. Oopperan teksti sulauttaa yhteen useita antiikin draamojen aihelmia elementtejä ja henkilöitä Rameaun huikean harmonisen ja melodisen keksinnän elävöittämänä, puettuna värikylläiseen orkesteriasuun, joka katsoo pitkälle tulevaisuuteen, aina Berlioziin saakka.

Hippolyte et Ariciesta on olemassa kaikkiaan kolme versiota, vuoden 1733 alkuperäisversio, vuoden 1742 uudistettu laitos sekä lopullinen, vuoden 1757 versio. Huomattavin ero alkuperäisen ja lopullisen version välillä on prologista luopuminen, tapa, jonka Rameau omaksui Zoroastresta (1749) alkaen. 

Rameaun elinaikana Hippolyte et Aricie oli säveltäjänsä suosituimpia oopperoita. Nykypäivänä teos on tullut tutuksi lähinnä alkuperäisessä, vuoden 1733 asussaan. Sen sijaan säveltäjän lopullinen, dramaattisesti intensiivisin versio on tehnyt paluunsa näyttämölle vasta nyt Berliinin Staatsoperissa, Sir Simon Rattlen, Aletta Collinsin ja Ólafur Elíassonin produktiona.   

Rattlen ohjelmistossa Rameaulla on ollut keskeinen paikkansa jo pitkään, erityisesti oopperoiden, kuten Les Boréades (1763) ja Les Indes galantes (1735/26), tanssillisten orkesterisarjojen muodossa. Hippolyte et Aricie on kuitenkin vasta toinen kerta, kun Rattlella on johdettavanaan kokonainen Rameau-ooppera.

Staatsoperin Hippolyte et Aricie on samalla myös Rattlen ja Helsingin juhlaviikoillakin viime kesänä vierailleen Freiburgin barokkiorkesterin ensimmäinen yhteinen projekti. Tämän oivallisen periodiorkesterin monipuolinen ohjelmisto ulottuu Bachista ja Corellista aina Mendelssohniin ja Schumanniin saakka, oman aikamme säveltäjiä, kuten Michel van der Aata ja Rebecca Saundersia, unohtamatta.

Staatsoperin kuuden näyttämöllisen esityksen ohessa kuultiin myös yksi konserttiesitys Hampurin Elbphilharmoniessa. Kaikki esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä. 

Sekä näyttämöversion että konserttiesityksen perustana on ollut Hippolyte et Aricien vuoden 1757 editio, joka julkaistiin hiljattain uutena laitoksena osana Rameaun teosten kokonaissarjaa. Näitä esityksiä varten tätä editiota oli kuitenkin täydennetty muutamilla vaihtoehtoisilla numeroilla vuosien 1733 ja 1742 versioista.

Lisäksi kohtausten esitysjärjestykseen oli tehty pieniä muutoksia, erityisesti kolmannessa näytöksessä. Näissä muutoksissa motiivina on ollut eittämättä draaman painopisteiden terävöittäminen näyttämölle vastaamaan paremmin oman aikamme teatterin konventioita. 

Hippolyte et Aricien tapahtumat kiertyvät Reinoud van Mechelenin ja Anna Prohaskan hienosti tulkitsemien nimihenkilöiden rakkaustarinan ympärille. Tähän asetelmaan

monimutkaisempia rakkauden ulottuvuuksia kietoo Hippolyten äitipuoli Phèdre, jonka rooli kuultiin Magdalena Koženán huikeana suorituksena. Phèdren kiinnostus poikapuoltaan kohtaan muodostaa oopperan emotionaalisten jännitteiden ytimen. 

Nämä asetelmat esitellään Dianen temppeliin sijoittuvassa ensimmäisessä näytöksessä, jonka näyttämökuvaa hallitsee ristikkäisten valopalkkien verkko, joka vangitsee päähenkilöt sisäänsä omien kohtaloidensa toteuttajiksi. 

Toisessa näytöksessä matkataan, ajan oopperakerronnalle tyypillisesti, manalaan. Näytöksen funktiona on esitellä neljäs päähenkilöistä, Thésée, Phedrèn aviomies ja Hippolyten isä. Thésée on laskeutunut kuolleiden valtakuntaan vedotakseen manalan hallitsijaan, Plutoniin, jotta tämä vapauttaisi hänen ystävänsä Pirithoüsin kuoleman kahleista. 

Pluton on kuitenkin taipumaton tuomiossaan, kieltäen myös Théséeltä paluun elävien maailmaan. Merenjumala Neptunen avustuksella Thésée onnistuu kuitenkin saamaan vapautuksensa Plutonin ennustaessa hänen osakseen kuitenkin maanpäällistä helvettiä. 

Plutonin sanat kirkastuvat Théséelle kolmannessa näytöksessä, kun hän saa selville Phèdren ja Hippolyten välisen suhteen. Raivoissaan Thésée vetoaa Neptuneen toteuttaakseen kostonsa surmaamalla Hippolyten. Thésée ei kuitenkaan tiedä Phédren rakkauden olevan yksipuolista ja että Hippolyte on torjunut äitipuolensa jyrkästi.

Magdalena Kožená Phèdrenä Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Magdalena Kožená Phèdrenä Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Manalan tummanpuhuva näyttämökuva rakentuu peileistä, joiden lomassa valokehikkoihin puetut keskushenkilöt liikkuvat verkkaisesti upeiden tanssinumeroiden kehystäminä. Mainittakoon myös Théséen puvustusratkaisun synnyttämä mielenkiintoinen, kenties tahaton assosiaatio kuusikymmentäluvun Star Trekin kapteeni Kirkin rooliasuun.    

Neljännessä näytöksessä Hippolyten yksinomainen rakkaus Aricieta kohtaan saa vahvistuksensa näiden tunteikkaassa avauskohtauksessa, joka kasvaa rakkauden ylistysjuhlaksi johtaen Diane kunniaksi järjestettyyn nostattavaan metsästyskohtaukseen, yhteen Hippolyte et Aricien musiikillisista huipennuksista. 

Ilon ollessa ylimmillään nousee kuitenkin myrsky, joka ei ole tästä maailmasta. Myrskyn mukana kohoaa merestä hirviö, joka vie Hippolyten mukanaan. Näytös päättyy Phèdren katumuksentäytteiseen lamentaatioon hänen Hippolytelle syyttä aiheuttamastaan rangaistuksesta. Näytöksen viimeisenä repliikkinä kaikuu kuoron vaikuttava huokaus ”Hippolyte n’est plus”. 

Pelkistettyä näyttämöä hallitsevat veden pinta-aaltoja heijastava videokuva, jonka asteittaiset muutokset elävät tapahtumien mukana. Draama syntyy musiikista, joka tässä näytöksessä kohoaakin huippuunsa. 

Viimeisessä näytöksessä sureva Aricie kohtaan Dianen, jonka jumalallinen väliintulo on pelastanut Hippolyten. Jumalatar liittää rakastavaiset yhteen ja ooppera saa onnellisen, pastoraalisävytteisen päätöksensä vokaali- ja tanssinumeroiden saattelemana. 

Diane (Elsa Dreisig) saattaa Hippolyten (Reinoud van Mechelen) ja Aricien (Anna Prohaska) yhteen. Kuva Jari Kallio

Diane (Elsa Dreisig) saattaa Hippolyten (Reinoud van Mechelen) ja Aricien (Anna Prohaska) yhteen. Kuva Jari Kallio

Musiikillisesti Hippolyte et Aricie on Rameaun vaikuttavimpia teoksia. Hienojen vokaalinumeroiden ohella sitä hallitsevat moninaiset tanssit, jotka tarjoavat orkesterille oivallisia tilaisuuksia näyttää osaamistaan. 

Orkestraatiossaan Rameau käyttää huiluja oboeita ja fagotteja mitä taitavimmin mestarillisen jousisatsin rinnalla. Lisäväriä tuovat käyrätorvet, trumpetit, patarummut sekä teatterilliset lyömäsoitinefektit.  

Olipa sitten kyse hienovireisimmistä tai myrskyisimmistä hetkistä, riemusta tai syvimmästä surusta, Rattle ja Freiburgin barokkiorkesteri sukelsivat Rameaun partituurin rikkauksiin mitä innoittuneimmalla kekseliäisyydellä, herkkyydellä ja ilmaisuvoimalla tarjoten unohtumattoman orkesteriseikkailun. Erityinen ilo oli saada nauttia tästä soinnin kirjosta konserttiesityksenä Elbphilharmonien verrattomassa akustiikassa. 

Sir Simon Rattle ja Freiburgin barokkiorkesteri Elbphilharmoniessa. Kuva Jari Kallio

Sir Simon Rattle ja Freiburgin barokkiorkesteri Elbphilharmoniessa. Kuva Jari Kallio

Satakieltä imitoivat huilut, trumpettien ja käyrätorvien nostattavat kutsut sekä sekä hehkuvat oboet ja fagotit värittivät draaman käänteitä herkän oivaltavasti, kahden musetin ja elintärkeiden lyömäsoitinefektien merkitystä unohtamatta.

Yhdessä loistavien jousisoittajien ja continuoryhmän kanssa Rattle ja koko orkesteri tekivät suurenmoista työtä Rameaun musiikin parissa. Balanssin Rattle oli hionut sekä Valtionoopperassa että Elbphilharmoniessa aivan viimeisen päälle, tarjoten loistaville laulajille kauttaaltaan erinomaisen soivan tuen.   

Valtionoopperan kuoron puhtaus, ilmeikkyys ja tarkkuus tekivät niin ikään vaikutuksen. Kuoron intonaation olivat Rattle ja kuoromestari Martin Wright harjoittaneet myös loistavaan kuntoon, mikä oli omiaan syventämään Rameau-elämystä. 

Päärooleissa laulaneet Anna Prohaska, Magdalena Kožená, Reinoud van Melchen ja Gyula Orendt muodostivat ainutlaatuisen tiimin, jotka olivat niin musiikillisesti kuin näyttämöllisesti rooleissaan tasaisen vakuuttavia. 

Ylitsevuotavat kehut ansaitsevat myös pienempien roolien laulajista itse kukin, mutta Kenties kaikkein syvimmän muiston jättivät Peter Rose Plutonin pahaenteistä auktoriteettia huokuvassa roolissa sekä Elsa Dreisigin koskettavan kaunis tulkinta Dianesta. 

Aletta Collinsin ohjaus ja Ólafur Elíassonin näyttämökuva olivat vahvasti musiikkiin juurtuneita antaen viisaasti tilaa Rameaun partituurista kohoavalle draamalle, jonka lähes itseriittoinen voima tuli korostetusti esiin Elbphilharmonien vangitsevassa konserttiesityksessä. 

Oopperan laaja tanssillinen elementti kohosi Collinsin toteutuksessa vaikuttavaksi osaksi kokonaisuutta, kuten ranskalaisen oopperan henkeen olennaisesti kuuluukin. 

Magdalena Kožená, Sir Simon Rattle, Anna Prohaska ja Reinoud van Mechelen Staatsoperissa sunnuntaina. Kuva Jari Kallio

Magdalena Kožená, Sir Simon Rattle, Anna Prohaska ja Reinoud van Mechelen Staatsoperissa sunnuntaina. Kuva Jari Kallio

Kaikkiaan Hippolyte et Aricie oli, niin näyttämöllä kuin konserttiesityksenäkin, verraton kokemus, jonka toivoisi olevan Rattlen ja Freiburgin barokkiorkesterin syvemmän yhteistyön alku. Josko näin on, sen näyttää sitten aika.

– Jari Kallio 

 

Freiburgin barokkiorkesteri

Sir Simon Rattle, kapellimestari

 

Anna Prohaska, Aricie

Magdalena Kožená, Phèdre

Adriane Queiroz, Oenone

Elsa Dreisig, Diane

Reinoud van Mechelen, Hippolyte

Gyula Orendt, Thésée

Peter Rose, Pluton

 

Berliinin valtionoopperan kuoro

Martin Wright, kuoron valmennus

 

Jean-Philippe Rameau: Hippolyte et Aricie (1733/1742/1757)

 

Aletta Collins, ohjaus ja koreografia

Ólafur Elíasson, lavastus, valosuunnittelu, puvut

 

Elbphilharmonie, Hampuri (konserttiesitys)

Ti 27.11. 2018, klo 20

Staatsoper Unter den Linden, Berliini 

Su 2.12. 2018, klo 18

Arvio: Lontoon sinfoniaorkesterin Tähtien sota -konserttiestys oli huikea kokemus

Lontoon sinfoniaorkesteri ja kapellimestari Ludwig Wicki Tähtien sodan parissa Royal Albert Hallissa. Kuva: Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri ja kapellimestari Ludwig Wicki Tähtien sodan parissa Royal Albert Hallissa. Kuva: Jari Kallio

Viimeksi kuluneen muutaman vuosikymmenen aikana elokuvamusiikki on juurtunut ilahduttavasti osaksi konserttikulttuuriamme. Parhaimmillaan konserttiesitykset ovat silloin, kun kuultavaksi saadaan kokonaisia elokuvasävellyksiä, usein itse elokuvan säestyksellä. 

Perinteisemmät konserttiasetelmat, jossa elokuvamusiikista esitetään katkelmia, tunnusmelodioita tai konserttisovituksia ovat nekin toki nautittavia, mutta ehdottomasti syvimmän kosketuksen musiikkiin saa kuitenkin nimenomaan kokonaisesitysten kautta.   

Kuluneena viikonloppuna olikin aivan erityinen riemu saada kuulla John Williamsin Tähtien sodan (Star Wars: A New Hope, 1977/1997) musiikki kokonaisuudessaan konserttiesityksenä elokuvan säestyksellä Royal Albert Hallissa Lontoon sinfoniaorkesterin esittämänä kapellimestari Ludwig Wickin johdolla.  

Viikonlopun kuluessa konserttinäytöksiä järjestettiin Royal Albert Hallissa kaikkiaan viisi, jotka kaikki oli myyty loppuun, melko lailla viimeistä paikkaa myöden.

Nämä konserttinäytökset muistuttavat myös Hollywood-elokuvan musiikillisista juurista germaanisessa oopperaperinteessä, Wagnerin ja Straussin teoksista ammentavassa johtoaiheisiin pohjautuvassa sävellystekniikassa. Tämä Hollywood-tyylin perusta rakentui 1930-luvulla, Max Steinerin, Franz Waxmanin ja ennen kaikkea Erich Wolfgang Korngoldin sävellyksissä, joiden lähtökohtana oli nimenomaan oopperan konventioissa. 

Korngoldille elokuvat olivat ”oopperaa ilman laulua”, joita saattoi musiikillisesti lähestyä nimenomaisesti johtoaiheiden kehittelyn avulla. Näin syntyi tulokulma, joka hallitsi Hollywoodia aina 1950-luvun lopulle saakka.

Kuusikymmentäluvun mittaan studiot alkoivat kuitenkin kiinnostua yhä enemmän musiikin markkinoinnista elokuvan oheistuotteena. Elokuvamusiikista haluttiin helpommin myyvää, mikä sai studiot suosimaan populaarimusiikin virtauksia perinteisen Hollywoodin tradition kustannuksella.  

Korngoldilaisen elokuvamusiikin renessanssi alkoi kuitenkin jo 1970-luvulla. Hollywoodin kulta-ajan musiikkia oli ryhdytty julkaisemaan uusina levytyksinä, kiitos tuottaja George Korngoldin ja kapellimestari Charles Gerhardtin pioneerityön. Näiden levytysten saavuttama laaja suosio edesauttoi osaltaan tradition uutta tulemista. 

Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä John Williamsilla oli jo vankka asema Hollywoodissa. Ennen lopullista läpimurtoaan Tähtien sodan säveltäjänä Williams oli jo tehnyt kaksi elokuvaa Steven Spielbergin kanssa sekä työskennellyt Alfred Hitchcockille tämän viimeisessä elokuvassa Family Plot (Perintö, 1976). 

George Lucasiin Williams tutustui Spielbergin välityksellä. Lucas etsi tuolloin Tähtien sodalle säveltäjää, joka pystyisi linkittämään scifi-ympäristöön sijoitetun elokuvan 30- ja 40-lukujen seikkailuklassikoihin musiikin avulla. Alun perin Lucas oli ajatellut tuttujen konserttikappaleiden sovittamista elokuvaan, mutta Williams sai ohjaajan vakuuttumaan alkuperäismusiikista toimivampana ratkaisuna. 

Näin sai alkunsa luova prosessi, joka on elokuvamusiikin kontekstissa yltänyt aivan omanlaisiinsa mittasuhteisiin. Yksittäisestä elokuvasta on kasvanut kolmen trilogian mittainen saaga, jonka yhdeksännen, ja viimeisen, osan parissa Williams työskentelee parhaillaan. 

Tähtien sodan musiikillisesta universumista on tullut osa aikamme soivaa kielioppia, jonka tunnetumpia johtoaiheita voi hyräillä kuka tahansa, tietämättä edes välttämättä niiden alkuperää tai säveltäjää. Williams onkin saavuttanut Sir Peter Maxwell Daviesia mukaillen säveltäjän suurimman kunnian, anonymiteetin, jossa musiikista tulee osa kansanperinnettä. 

Ensimmäinen Tähtien sota -elokuva merkitsi myös Williamsin ja Lontoon sinfoniaorkesterin pitkän yhteistyön alkua. Hollywood käytti 70-luvulla paljon Lontoon studioita ja muusikoita, koska ammattitaitoista jälkeä syntyi siellä halvemmalla kuin Kalifornian studioilla. 

Lontoon sinfoniaorkesterin ja John Williamsin toi yhteen LSO:n silloinen ylikapellimestari André Previn, tuttava, jonka kautta orkesteri tuli osaksi Tähtien sodan universumia. Seuraavan kahdenkymmenenkahdeksan vuoden aikana LSO ja Williams nauhoittivat yhdessä musiikkia yhteentoista elokuvaan sekä julkaisivat lisäksi kolme studioalbumia. 

Niinpä mahdollisuus kuulla ensimmäinen Tähtien sota konsertissa Lontoon sinfoniaorkesterin soittamana olikin mitä houkuttelevin tilaisuus. Iloa lisäsi sveitsiläisen huippuammattilaisen, Ludwig Wickin, elokuvamusiikkiin erikoistuneen 21st Century Symphony Orchestran perustajan sekä Luzernin ja Bernin yliopistojen orkesterinjohdon professorin saapuminen konserttien kapellimestariksi.

Ahkerasti elokuvamusiikin studioäänityksiä tekevälle LSO:lle nämä konsertit puolestaan tarjosivat tilaisuuden palata tunnetuimman elokuvaprojektinsa pariin mitä omistautuneimman yleisön edessä. Vaikka LSO on itseoikeutettu Tähtien sota -orkesteri, tämän verrattoman soittajiston työmoraaliin kuuluen mitään ei otettu itsestäänselvyytenä tai rutiinina, vaan muusikot olivat mukana kaikella taidollaan ja omistautumisellaan. 

On hyvä muistaa, että juuri tässä orkesterissa työskentelee koko joukko muusikoita, joiden keskeisenä innoittajana uralleen on toiminut juuri WIlliamsin ja LSO:n 70- ja 80-lukujen yhteistyö.    

LSO:n konserttimestari Carmine Lauri ja kapellimestari Ludwig Wicki kättelemässä ennen konsertin alkua

LSO:n konserttimestari Carmine Lauri ja kapellimestari Ludwig Wicki kättelemässä ennen konsertin alkua. Kuva: Jari Kallio

Konsertin avasi Alfred Newmanin ikoninen 20th Century Fox Fanfare (1933/1953), joka niin ikään koki renessanssin Tähtien sodassa, jonka alkuun Lucas nimenomaisesti halusi studion kulta-ajan fanfaarin, jota yhtiö tuolloin käytti enää harvakseltaan. Sittemmin Newmanin fanfaarista tuli jälleen erottamaton osa yhtiön tuotantoja. 

Williamsin musiikki käynnistyy tunnetusti laajalla alkusoitolla, joka säestää elokuvan avaavaa, tapahtumia taustoittavaa tekstivirtaa. Tämän jälkeen seuraa diminuendo ja jousten, celastan ja pikkolon värittämä lyhyt suvanto, jonka päättää tam-tamin ja vaskien sforzato Tatooine-planeetan täyttäessä valkokankaan. 

Näkyviin ilmestyy ensin pienempi alus, sitten Galaktisen imperiumin risteiliä, jonka valtavat mittasuhteet peilautuvat musiikin itsepintaisena toistuvaan marcato-motiiviin. Tätä seuraavassa taistelukohtauksessa Williams esittelee monet keskeiset temaattiset aiheensa. Musiikissa kuullaan alkuituina Kapinallisten fanfaari, Prinsessa Leian teema sekä Imperiumin fanfaari.

Imperiumin valtavan risteilijän jahtaamaan aluksen kyydissä on kapinallisten varastamia huippusalaisia tiedostoja, joita imperiumin sotajoukko havittelee takaisin käsiinsä. Nämä tiedostot päätyvät kuitenkin prinsessa Leian ansiosta kapinallisten aluksesta pakokapselilla Tatooine-planeetan aavikkoiselle pinnalle kahden droidin, C-3PO:n ja R2-D2:n kanssa. 

Aavikkoplaneetalla droidit päätyvät kuitenkin paikallisten romunkerääjien, Jawojen matkaan ja tulevat myydyiksi Skywalkerien viljelijäperheelle. Droidien seikkailua Jawojen parissa Williams siivittää kiehtovalla yömusiikilla, jota hallitsevissa ostinatokuluissa voi kuulla etäisempiä ja läheisempiä kaikuja Stravinskyn Kevätuhrin toisen kuvaelman johdannosta.  

Skywalkerien kasvattipojan, Luken ilmaantuessa näyttämölle ensimmäistä kertaa, Williams säestää hänen saapumistaan hienovireisesti alkusoitosta tutulla päteemalla, josta tulee Luken johtoaihe. 

Aikuistuva Luke kaipaa pois kotitilaltaan etsimään oman elämäänsä merkityksellisyyttä. Tätä kaipuuta ilmentää yksi Williamsin hienoimmista ja tärkeimmistä johtoaiheista, Voiman teema, joka kuullaan ensimmäisen kerran Luken katsoessa Tatooinen kaksoisauringonlaskua. 

Monien vaiheiden kautta Luke ja droidit päätyvät aavikolle, jossa he kohtaavat vaarallisia hiekkaihmisiä, bandiitteja, joiden aggressiivista luonnetta Williams peilaa lyömäsoitinten hallitsemalla musiikilla. Hiekkaihmisiltä kolmikon pelastaa Obi-Wan Kenobi, iäkäs jediritari, jonka haltuun R2-D2 -dridin on ollut määrä toimittaa varastetut tiedostot.

Imperiumin etsintäpartioiden surmattua Luken kasvattivanhemmat, tämä päättää lähteä Obi-Wanin ja droidien matkaan, palauttamaan kaapattuja tiedostoja kapinallisille. Ensimmäisenä etappina on Mos Eisleyn avaruussatama, jonka hämärämaineisesta kapakasta seurue etsii itselleen alusta ja pilottia.

Kapakkakohtausta varten Williams sävelsi kaksi jazzpastissia kunnianosoituksena swingin aikakaudelle. Konserttiestyksessä nämä kuultiin elokuvan alkuperäiseltä ääniraidalta live-esityksen sijaan. Tähän ratkaisuun lienevät vaikuttaneet käytännön syyt, sillä alkuperäinen nauhoite on vaiheikkaan jälkituotannon tulosta, jossa osa taajuuskaistasta on suodatettu pois, jotta kokoonpanon saundi saataisiin kuulostamaan omaleimaisilta. Tätä on ymmärrettävästi vaikea jäljitellä konserttitilanteessa.

Löydettyään itselleen aluksen ja pilotit, Han Solon ja Chewbaccan, seurue pakenee imperiumin joukot kintereillään Mos Eisleystä Williamsin kekseliään taistelumusiikin saattelemana, jossa Voiman teemaa käytetään hienosti seurueen johtoaiheena.

Ennen pakoa nähdään elokuvan alkuperäisversiosta aikanaan poistettu, mutta vuoden 1997 efektipäivityksen yhteydessä palautettu kohtaus, jossa Han Solo tapaa gangsteripomo Jabba the Huttin. Tämän kohtauksen musiikkina käytettiin katkelmaa trilogian kolmanteen osaan Jedin paluuhun (The Return of the Jedi, 1983) sävelletystä Jabban teemasta, jossa kuullaan herkullinen tuubasoolo. 

Paettuaan Mos Eisleystä seurue päätyy lopulta Millennium Falcon -aluksineen imperiumin peloiteaseen, Kuolemantähden syövereihin. Kuolemantähteä on juuri käytetty ensimmäisen kerran vangitun prinsessa Leian kotiplaneetan Alderaanin tuhoamiseen, yrityksenä painostaa tätä paljastamaan kapinallisten tukikohdan sijainti. 

Konserttiesityksen ensimmäisen näytöksen päättää Kapinalliste fanfaarista rakentuva musiikillinen huipennus, joka säestää MIllennium Falconin pakotettua laskeutumista massiiviselle Kuolemantähdelle.

Samainen musiikkinumero kuullaan jälkimmäisen näytöksen johdantona. Kuolemantähti on tapahtumien keskipiste, jolle elokuvan kaikki keskushenkilöt ovat nyt päätyneet. Prinsessa Leia odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa sellissä, samalla kun Millennium Falconin salakuljetusluukkuihin kätkeytynyt seurue pääsee livahtamaan imperiumin sotilaiden ohi.

Alkaa toiminnantäytteinen jakso, jossa seurue pyrkii pelastamaan prinsessan sekä pakenemaan Kuolemantähdeltä. Williams rakentaa musiikillisia jännitteitä oivallisesti käyttäen Voiman, Luken ja Leian teemoja sekä Kapinallisten fanfaaria lomittain Kuolemantähden kolkkoutta ilmentävien patarummun kumahdusten halkoman musiikin sekä imperiumin sotilaiden signaalinomaiseen sordinoitujen trumpettien hallitseman teeman kanssa.                      

Pakomatka huipentuu Obi-Wan Kenobin ja hänen päävastustajansa, langenneen jedin Darth Vaderin kaksintaisteluun. Taistelussa, jonka verkkaisehko luonne on yksi harvoja elokuvan iän paljastavia kohtauksia, Obi-Wan uhraa henkensä voittaakseen muulle seurueelle aikaa pelastautua Kuolemantähdeltä prinsessa Leia mukanaan. Williams ilmentää uhrausta Leian teeman voimaillisella ilmentymällä Obi-Wanin kuoleman jälkeen.

Päästyään Kuolemantähdeltä seurue ottaa yhteen imperiumin hävittäjien kanssa Kapinnallisten fanfaarin nerokkaan scherzo-muunnelman säestyksellä. Voitto ja pako kapinallisten tukikohtaan jäävät kuitenkin tilapäiseksi helpotukseksi, imperiumin asennettua seurantalaitteiston Millennium Falconiin. 

Edessä on vääjäämätön lopputaistelu, jossa kapinalliset hyödyntävät varastetun datan analyysissa paljastunutta Kuolemantähden heikkoa kohtaa, pienen reaktoriin johtavan lämmönpoistokuilun torpedointia.

Avarauustaistelu, joka on nykyisin niin muodikkaaseen yliräiskintään verrattuna ilahduttavan hillitty ja kerrassaan erinomaisesti rakennettu, tarjoaa Williamsille mitä mainioimman tilaisuuden huipentaa jännitys Kapinallisten fanfaarin fugato-kulkuihin imperiumin teemojen toimiessa kontrasubjekteina. 

Epätoivon syvetessä Luken onnistuu lopulta Han Solon ja Chewbaccan avustuksella viime hetkellä kääntää taistelu voitokseen osumalla kohteeseensa musiikillisten jännitteiden puristuessa äärimmilleen Luken teeman variaatioissa, joita ympäröi patarumpujen kohtalokas ostinato. 

Kuolemantähti räjähtää miljooniksi kimmeltäviksi valopisteiksi celestan säestyksellä. Ainoastaan Darth Vader selviää aluksellaan pakoon sankareiden palatessa tukikohtaan. Lopun The Throne Room –mitalienjakoseremoniassa Voiman teema ja Luken teema kasvavat huumaaviksi marssiaiheiksi vaskifanfaareineen johtaen lopputeksteihin, joiden aikana kuullaan elokuvan pääteemat yhteen hienosti kokoava päätösmusiikki.

Kapellimestari Ludwig Wicki ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Kuva: Jari Kallio

Kapellimestari Ludwig Wicki ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Kuva: Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri ja Wicki tekivät kautta illan mitä vaikuttavinta työtä, peilaten Williamsin huikean musiikin käänteitä mitä ihaltavimmalla tarkkuudella ja soinnin rikkaudella. Synkronointi elokuvaan oli aina täysin saumatonta samalla, kun Wicki antoi musiikille tilaa kasvaa ja hengittää luonnollisesti.     

Tunnelma Royal Albert Hallissa oli riemastuttavan intensiivinen Williamsin musiikille omistautuneen yleisön eläessä muusikoiden kanssa jokaisessa hetkessä mitä vahvimmin mukana. Suosionosoitukset olivat ansaitusti pitkät ja raikuvat. Koko sali ponnahti seisaalleen välittömästi viimeisten sointujen jälkeen palkiten orkesterin ja kapellimestarin koko sydämestään. Tällaisia iltoja saa harvoin kokea. 

– Jari Kallio

 

Lontoon sinfoniaorkesteri

Ludwig Wicki, kapellimestari

 

John Williams:  Tähtien sota (Star Wars: A New Hope, 1977/1997)

 

Royal Albert Hall, Lontoo

La 17.11., klo 19.30