Amfion pro musica classica

Monthly Archives: heinäkuu 2015

You are browsing the site archives by month.

Tiedote: BRQ Vantaa Festival on kansainvälisempi kuin koskaan

BRQ Vantaa Festival tuo Vantaalle poikkeuksellisen monta kansainvälistä huippumuusikkoa tulkitsemaan Bachin musiikkia. Barokkiviulisti Rachel Podger, cembalisti Mahan Esfahani, John Eliot Gardinerin luottotenori Nicholas Mulroy sekä viola da gamba -taituri Jonathan Manson konsertoivat Vantaan Pyhän Laurin kirkossa ja kappelissa 2.–9.8. Pohjoismaiden ensimmäinen barokki-fringe konserttisarja puolestaan esittelee nuoria lupaavia vanhan musiikin taitajia Euroopasta. Vantaalaisia hemmotellaan myös koko perheen picnic-konsertilla.

Bach-tulkinnoistaan palkitun barokkiviulistin Rachel Podgerin 5.8. kuultava virtuoosimainen ohjelmisto on yksi odotetuimmista BRQ Vantaan konserteista, sillä Bachin Ciaconna ja Biberin Passacaglia samassa konsertissa on yhdistelmä, johon vain harva pystyy. Tämän vuoden BRQ-festivaalitaiteilija on kolmessa konsertissa esiintyvä gambisti Jonathan Manson, joka ei ole vain huomattavan taitava solisti vaan yksi aikamme hienoimmista kamarimuusikoista. Euroopan johtava klavikordisti Miklós Spányi soittaa 7.8. soitinta, joka on lennätetty Vantaalle varta vasten tätä konserttia varten.

Elisabethin ajan luuttumusiikin ja luuttulaulujen ystävät varmasti löytävät levytyksistään palkitun Hopkinson Smithin ja argentiinalaissopraano Mariana Floresin konsertit. Espanjalainen Raquel Andueza ja hänen La Galania -yhtyeensä näyttävät millaista luuttulaulu oli 1600-luvun alun Espanjassa ja Italiassa. London Haydn Quartetin Haydn- ja Beethoven-tulkinnat periodisoittimilla keräävät kiitosta niin kriitikoilta kuin yleisöltä ympäri maailmaa.

BRQ Vantaa järjestää Pohjoismaiden ensimmäiset barokki-fringet, joihin saapuu nuoria soittajia Hollannista, Italiasta, Saksasta ja Puolasta. Festivaali on lauantaisella picnic-konsertillaan mukana myös 8.8. järjestettävässä Pikku Laurin iltapäivässä, jolloin All Boys! –duo viihdyttää yleisöä keskiaikaiseen tyyliin.

Lisätietoja sekä ohjelmisto kokonaisuudessaan:
http://www.brq.fi/
BRQ Vantaa Festival 2.8.–9.8.2015
Pyhän Laurin kirkko (Kirkkotie 45, Vantaa)
Pyhän Laurin kappeli (Pappilankuja 3, Vantaa)

BRQ Vantaa on musiikkijuhla, joka kurkottaa barokkimusiikista ja -soittimista käsin menneeseen ja tulevaan.

Festivaalin taiteellisena johtajana toimii Markku Luolajan-Mikkola.   BRQ Vantaa on Vantaan kaupungin kulttuurikumppani.

Tiedote: Valamon luostarissa juhlistetaan Sibeliusta

Valamon luostari

Valamon luostari

Valamon luostarin loppukesän ohjelmatarjonta jatkuu musiikkipainotteisella linjalla. Luostarilla on menossa juhlavuosi: tänä vuonna tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun Valamon luostari muutti Heinävedelle.

3711565-110332-18148451jaakkolaElokuussa Valamossa muistetaan juhlavuottavaan viettävää Sibeliusta. Mezzosopraano Annastiina Tahkola esiintyy pianisti Ilkka Paanasen kanssa 13.8. esittäen Sibeliuksen tuotannon lisäksi myös T. Kuulan ja O. Merikannon sävellyksiä. Tahkola nousi suuren yleisön tietoisuuteen voitettuaan 1. Kansainvälisen Sibelius-laulukilpailun vuonna 2007. Tahkolan vuolas ja tulkinnoista kiitelty ääni taipuu niin dramatiikkaan kuin herkkyyteen. Tahkola on vieraillut solistina mm. Joensuun, Jyväskylän, Kouvolan, Lappeenrannan, Oulun, Porin sekä Turun kaupunginorkesterien konserteissa, sekä tehnyt runsaasti yhteistyötä eri sotilassoittokuntien sekä kamariyhtyeiden kanssa. Tahkola on mukana myös tammikuussa julkaistulla Jean Sibelius 150 -levyllä, jolla hän tulkitsee lauluja opuksesta 13. Levy sisältää uusia sovituksia mm. Finlandiasta ja Karelia-sarjasta.

3711567-677129-18148451jussilaElokuun kolmannella viikolla kuullaan pianisti Rauno Jussilaa hänen esittäessä kuulijoiden toivesävelmiä neljänä peräkkäisenä iltana 17.-20.8. Jussila on pitkän linjan pianisti, joka on opettanut pianonsoittoa vuodesta 1976 alkaen Lahden konservatoriossa ja ammattikorkeakoulussa. Hän on esiintynyt kamarimuusikkona ja soolopianistina, aktiivisemmin muutaman viime vuoden ajan. Valamon luostarissa Rauno Jussila on vakituinen esiintyjävieras.

Kesän jälkeen Valamoon saadaan jälleen näytteille väkevä kattaus kansallisten ja kansainvälisten kuuluisuuksien taidetta. Mestarin jälki II -näyttely tuo luostariin muun muassa useita Rembrandtin, Salvador Dalín, Marc Chagallin ja Andy Warholin kristillisaiheisia teoksia. Ensimmäinen Mestarin jälki -näyttely vuonna 2014 houkutteli paikalle ennätysyleisön, 7300 kävijää.

Lisätietoja:
munkki Simeon
puh 044 4259 232
simeon@valamo.fi

Valamon munkkiluostari on ortodoksisen uskonelämän ja kulttuurin elävä keskus. Heinävedellä jo 75 vuotta sijainnut luostari ottaa vieraita vastaan ympäri vuoden. Nykypäivän ihmiselle luostarin levollinen ilmapiiri ja ympäröivä luonto tarjoavat ainutlaatuisen mahdollisuuden rauhoittumiseen kaukana kaikesta kiireestä.

Valamon munkkiluostarin veljestö elää hengellistä yhteisöelämää, joka pohjautuu ortodoksisen kirkon askeesin perintöön. Vanhan perinteen mukaan luostarin tulee elättää itse itsensä. Nykyisin Valamon pääelinkeino on matkailu: luostarissa käy vuosittain kymmeniä tuhansia vieraita, ja kaikki matkailusta saadut tuotot käytetään suoraan luostarin ylläpitoon ja kehittämiseen.

www.valamo.fi

Mariinskin festivaali Mikkelissä

Jokakesäinen perinne, Mikkelin musiikkijuhlat, käynnistyi lauantaina 4.7. Mikkelin kaupunginorkesterin konsertilla, jota johti tällä kertaa Jyrki Lasonpalo, orkesterin konserttimestari. Hän on tunnettu erinomaisena ja monipuolisena muusikkona, ja soiva tulos oli sen mukainen. Ikävä kyllä kuulin vain konsertin viimeisen numeron, Sibeliuksen Voces intimaen, jota voi hyvin soittaa myös jousiorkesteriversiona. Sibeliuksen ’linjataide’, mestarillinen äänenkuljetus nopeissakin kuvioissa aivan niin kuin Grundlagen des linearen Kontrapunktes opettaa toteutui tarkkuudella ja schwungilla. Scherzo-osan ranskalaisvaikutteet tulivat esille ilmeisinä.

Itse Mariinskin konsertti alkoi vain varttitunnin myöhässä vaikka käytävillä kerrottiin, että Valeri Gergijev olisi Pietarissa myöhästynyt junasta. Sitä paitsi jotkut pelkäsivät koko festivaalin peruuntumista Venäjän vastavetona Suomen Etyj-päätökselle. Joka tapauksessa lavalle asteli aivan uusia muusikoita. Kuulemma viime hetkellä 45 soittajaa oli vaihdettu toisiin, mikä aiheutti viisumipulmia. Tämä vaikuttikin Mariinskin nuoriso-orkesterilta; yhtään samaa soittajaa kahdenkymmenen vuoden takaa, mitä olen näitä festivaaleja seurannut, en kyennyt erottamaan. Gergijevin ensimmäinen konsertti oli omistettu pääpainoisesti Sibeliukselle. Ensinumero oli Tuonelan joutsen, tuo suomalainen wagneriaanis-chaussonilainen musiikillinen fantasia. Ennen väliaikaa kuultiin myös konsertto, Tshaikovskin b-molli ja siihen oli luvattu äskeisen Tshaikovski-kilpailun voittajapianisti solistiksi. Nuori herra Dmitri Maslejev kaukaa Siperiasta ei tullutkaan, mutta hänet korvasi toisen palkinnon saanut amerikkalais-taiwanilainen George Li. Häntä oli jo sosiaalisessa mediassa mainostettu kilpailun varsinaiseksi voittajaksi. Tulkinta oli tuota räjähtävää superteknistä ihmettä. Tuli mieleen muuan suomalainen nuori pianisti, joka konservatorion koesoiton jälkeen kysyi: ”Soettaakos tiällä kukkaan näen noppeesti!” Teknisessä mielessä ei taituruutta voisi viedä pidemmälle kuin Lin tulkinnassa. Silti parhaiten jäi mieleen scherzo-osan pitsimäinen kuviointi orkesterin kanssa viehättävänä yksityiskohtana. Li soittaa kaikella sillä bravuurilla, jolla kilpailun jälkeen uskaltaa rentoutua. Silti totean: tätä musiikkia ei ole koskaan kirjoitettu tällaiseen kansainvälisen kilpailun käyttöön, joka pyyhkii yli musiikin sisällön, sanoman ja puhuttelevuuden.

Sibeliuksen 1. sinfonia osoitti, että Gergijevin näkemys suomalaismestarista oli muuttunut, kehittynyt ja syventynyt. Jos aiemmin Mikkelin yleisö vierasti Gergijevin dramaattisia tulkintoja niin kuin vain oopperaorkesteri kykenee soittamaan, kaikella kunnioituksella, niin nyt tempoja oli hidastettu ja eri teemaryhmien annettiin hengittää vapaasti. Tämä antoi myös tilaisuuden yksittäisten soittajien virtuoosisille suorituksille. Mutta venäläistä ja aidosti tshaikovskiaanista oli jousien cantilena, vastustamattomasti mukanaan vievä sekä vaskien täsmälliset kuorot. Sibelius on hyvin lähellä Tshaikovskia tässä teoksessaan. Sinfonian loppuratkaisu kääntyy traagiseksi viime metreillä – Ilmari Krohn piti tätä teosta Kalevalan Kullervon tarun tulkintana. Mutta silti mieleen jää soimaan vapauttavan duurihymnin melos ja intonaatio à la Brahms.

Konsertin huippukohta oli kuitenkin ylimääräinen, Tshaikovskin Kukkaisvalssi, joka alkoi loistokkaalla harppusoololla ja melko verkkaisessa tempossa, vasta lopussa se kiihtyi valssin pyörteisiin. Sointi oli täysin lumoava; en usko, että mikään orkesteri maailmassa kykenee soittamaan tätä ja Pähkinänsärkijää näin autenttisesti. Tämä balettihan on Tshaikovskin pääteos, läpeensä nerokas ja venäläisen kulttuurin lahja Euroopalle ja maailmalle.

Festivaalin toinen päivä sunnuntaina 5.7.

Iltapäivämatineassa esiintyi latvialainen nuori pariskunta, sopraano Elina Shimkus ja pianisti Vestards Shimkus. Elina Shimkusilla oli ensiksi ohjelmistossaan italialaisia opera buffa -aarioita, mutta ehkä enemmän kotonaan hän oli Rahmaninovissa ja Dvořákin Rusalkassa, sekä ylimääräisessä Puccinin Gianni Schicchin aariassa. Vestards Shimkus soitti säveltäjän otteella Wagnerin Isolden lemmenkuoloa suosien erityisesti matalan rekisterin ärhäkkää sointia. Hän opiskelee sävellystä latvialaisen minimalistin Peteris Vasksin johdolla. Shimkus on monipuolinen lahjakkuus, joka säestäessään pehmensi sointinsa sopivasti.

Illan orkesterikonsertti keskittyi Edgar Elgariin. Pomp and Circumstances -marssin haluaa aina kuulla, erityisesti sen hymnin takia, jota lauletaankin – kuten Sibeliuksen Finlandiaa – ja sanoilla ’Land of hope and glory’. Se on ’very British’ voisi sanoa, mutta se ei ole sävyltään sama kuin esim. Tshaikovskin keisarityyli vaan se on majesteettisuudessaan pehmeämpi, ylevä, ’sublime’, siinä mielessä. Charles Rosen soitti kerran pilan päiten Helsingin yliopiston juhlasalissa Elgarin hymniä ja Wagnerin Parsifalin ritarien kuoroa ehtoollisen jälkeen, aivan samat kuviot! Illan päätösnumerona oli Elgarin Enigma-muunnelmat, 14 variaatiota teemasta, joka ei olekaan – yllätys yllätys – se mikä kuullaan aluksi, vaan tuntematon, jääden taustalle. Mikä tämä enigma-teema on, on ollut loppumattoman pohdinnan kohde. Elgar itse sanoi, että se on jokin aivan tuttu pitkä teema, joka ei koskaan esiinny teoksessa sellaisenaan. Arvauksia on ollut lukemattomia, mm. Julian Rushton on tarkastellut sitä perusteellisesti. Olennaista on teeman karaktääri ’dark saying’, kuten Elgar itse sanoi. On arvailtu kaikkea Händelistä Brahmsiin ja God Save the Kingiin ja Rule Britannia – jota niinikään Wagner piti brittiläisen rodun aidoimpana ilmauksena. Joka tapauksessa ehkä joku semiootikko pystyisi ratkaisemaan Enigman arvoituksen. Tilanne on analoginen Sibeliuksen Tapiolan kanssa, siinäkään ei perusmotiivia koskaan kuulla suoraan, vaan se on taustalla generoiden kaikki pinta-aiheet. Kannattaa lukea Erkki Salmenhaaran tutkielma Tapiolasta. Sinänsä variaatiot kuvaavat Elgarin ystäviä ja heidän luonteenpiirteitään, kuuluisin nimeltä Nimrod, vakava muunnelma (nimi viittaa Vanhan Testamentin profeettaan),jota soitetaan usein erillisenä numerona vähän niin kuin Barberin Adagiota Yhdysvalloissa.

Illan huipuksi muodostui nuoren kilpailuvoittajan (2. palkinto) Yu-chien Zeng, 20 v., Tshaikovskin viulukonsertto. Uskomatonta soittoa, viulisti kotoisin Taiwanista, mutta viimeisin koulutus Philadelphian Curtis-instituutissa. Taas näyttö, ettei länsimainen taidemusiikki tunne kulttuurirajoja. Kaikki oli musiikillisesti oikein, jokainen sävy paikallaan, fraseeraus, puhuttelevuus, ilmaisevuus, tempot oikeat, ei hysteeriset kuten usein kilpailujen jälkeen. Tämä oli puhdasta musisointia, erityisesti viulun alarekisterin ilmaisevuus esikuvallista. Ennen kaikkea: Zeng on muusikko, joka ymmärtää kaiken mitä soittaa. Tämä oli näin jälkikäteen arvioiden koko festivaalin solistinen huippu.

Välissä esiintyi myös erittäin vaikuttava sopraano, mahtavaääninen Julia Matotshkina, Petroskoista kotoisin, mutta jo keskellä loistokasta uraa. Hän esitti aariat Berliozin Les Troyens ja Tshaikovskin Jeanne d’Arc -oopperoista.

Kolmas ilta

Mariinskin kolmantena iltana maanantaina 6.7. oli Tshaikovski jälleen pääsäveltäjä. Sello-kilpailussa palkittu ’meidän’ Jonathan Roozemanimme esitti Rokokoo-muunnelmat vakuuttavalla bravuurilla ja nuorella raikkaudella. Aina kun tätä kuulee tulee tietenkin mieleen Arto Noraksen tulkinta , joka on erittäin klassishenkinen ja siro. Roozeman toi esiin teoksen virtuoosisuuden, mutta eläytyi liikuttavasti myös mollitaitteeseen.

Alkunumero, Bartókin sarja baletista Puinen prinssi kuulostaa kuin Prokofjevilta, pohjimmaltaan kolmisointuja sivusävelin. Balakirev taas oli venäläisen ja orientaalisen musiikin aarreaitta muille Viiden koulun säveltäjille. Oli hienoa saada verrata tuota tuttua teemaa hänellä ja sitten Tshaikovskilla 4. sinfoniassa. 4. sinfonia on täysin elämäkerrallinen ja loppuun saakka säveltäjä pitää kuulijan epätietoisena, miten tämä draama päättyy. Aivan lopussa se kääntyy voitoksi, hieman niin kuin Mikki Hiiri merihädässä uhkaavien seikkailujen jälkeen. Sitä paitsi Sibeliuksen Lemminkäisen kotiinpaluu on hyvin samankaltainen ’happy end’. Ylimääräisenä kuultu poloneesi Eugen Oneginista oli venäläisen musiikin ja keisarikauden juhlaa. Miten usein Mannerheim saikaan kuulla tätä Pietarin chevalier-kaartin tanssiaisissa.

Finaali

”Finaali on banaali”, sanoi kerran Tapani Valsta pianotunnilla. Mutta näin ei onneksi ollut Mariinskin festivaalissa. Viimeisen illan, tiistain 7.7. tähti oli tietenkin 13-vuotias ihmelapsi pianisti Aleksandr Malofejev, lukuisten kilpailujen voittaja ja ilmiömäisen monipuolinen lahjakkuus. Musiikin henki on asettunut tuohon vaaleaa pikkupoikaan. Hän soitti Saint-Saënsin g-molli-konserton uskomattomalla bravuurilla. Mutta nyt voisi vähän rentoutuakin ja tuoda esiin musiikin ranskalaisia nyansseja, vaikka teos alkaa aivan Bach-tyylisesti. Viimeinen osa on tarantella, se on tietenkin hurja tanssi, mutta tempo oli ylinopea. Miksei kapellimestari hillinnyt sitä? Nuoren ihmisen aivot toimivat salamannopeudella mutta musiikki on tehty tiettyjen lakien ja toposten mukaan. Ylimääräisenä Malofejev soitti Stravinskyn Petrushkaa ja paljasti itsestään aivan uusia puolia. Hän haltioitti yleisön perkussiivisilla rytmeillään.

Rimski-Korsakovin sarja oopperasta Legenda Tsaari Saltanista oli erinomainen valinta. Tätä musiikkia kuulee äärimmäisen harvoin sen kotimaan ulkopuolella. Itse kuulin tämän oopperan kolme kertaa Yhdysvalloissa Indianassa, Bloomingtonin Musical Arts Centerissa v. 1987 ihastuttavana ’Indiana Russian style’ -versiona. Teos on värikylläinen ja loistokas satuooppera; sen hittinumeroa Kimalaisen lentoa ei ollut valittu tähän sarjaan. Illan sinfoniana oli Rahmaninovin ensimmäinen. Se sai ensiesityksessä Pietarissa 1897 murhaavan arvostelun. Cesar Cui kutsui sitä musiikiksi Egyptin seitsemään vitsaukseen. Säveltäjä masentui niin, että hänet lähetettiin Leo Tolstoin luo saamaan lohdutusta, mutta siitä ei ollut apua. Sinfoniaa vaivaakin tietty temaattisen aineksen neutraalisuus, narratiivisen kulun puute, kuulijan on yhä vaikea päästä perille, mistä on kysymys. Onneksi Gergijev pelasti illan johtamalla ylimääräisenä Stravinskyn Tulilinnun finaalin. Eldfågel – sanoi Oscar Parland romaanissaan, tuli ihan mieleen!

Toivotaan vain, että Mikkelin loistava Mariinski-festivaali jatkuu. Se tarjoaa aina ainutlaatuista kuultavaa Suomen maaseudulla. Yleisössä sillä on uskolliset kannattajansa ja tukijansa.

— Eero Tarasti

http://www.mikkelinmusiikkijuhlat.fi/

Arvio: Soittoääniä ja soitettua hiljaisuutta – perjantai 26.6. Avantin Suvisoitossa

kuvat (c) Heikki Tuuli.

ronchetti2

kuvat (c) Heikki Tuuli.

Avantin Suvisoitto toi viime viikolla jälleen kaivattua lisäystä kesäkuun musiikkitarjontaan muun muassa pääkaupunkiseudun klasariyleisölle. Itse ehdin perjantaina kuulla Taidetehtaan klo 18 konsertin ja onnekseni myös festivaalin Sävellyspajaan osallistuneiden säveltäjien monipuolisen ohjelman Kulttuuritalo Grandissa. Suvisoiton lippujen hinnoittelussa on merkillepantavaa, ettei tarjolla ole minkäänlaista sarjalippua. Suuri osa muualta tulevasta yleisöstä pitänee vierailunsa hyvien kulkuyhteyksien vuoksi yksipäiväisenä, mutta toisaalta esimerkiksi päiväkohtaiselle lipputyypille luulisi olevan kysyntää.

Sävellyspajan ohjenuorana oli tänä vuonna säveltäjän oman esittävän osuuden sisällyttäminen teoksiin, joiden kokoonpanona käytössä olivat Avantin jouset ja lyömäsoittimet Magnus Lindbergin johdolla. Eetu Ranta-aho soitti pasuunaa konsertin aloittaneessa melodisessa kappaleessaan Kinkakuji, joka alkoi hyödyntämällä osiin purettua soolosoitinta, mutta jatkui perinteisellä ilmaisulla. New Yorkilaisen Tomek Regulskin instrumenttina Waterfallissa oli eri tavoin ja eri puolilta soitettu sitar vahvistettuna, kun taas Juhani T. Vesikkala ja uusiseelantilainen Sarah Ballard toimivat omien sävellystensä laulusolisteina. Rennolla klassisella äänenkäytöllä laulava Ballard korosti tavoitelleensa äänensä ilmenemistä yhtenä soittimena muiden joukossa, mutta vaikka Bright cold soi kauniisti, idea vaikutti hieman keskeneräiseltä. Laulettavana oli nimittäin Chris Holdawayn tekstiä, josta ei ainakaan salin taemmassa osassa voinut saada selvää. Instrumentaalisempaa, joskin myös solistisempaa oli taitavasti äänteitä esittelevä, hyvin orkesterin kanssa kommunikoiva vahvistettu vokaaliilmaisu Vesikkalan Marginaliassa.

Stephen Yipin ja Walter Sallisen live-työvälineeksi oli puolestaan valikoitunut piano. Teksasissa työskentelevän hongkongilaissyntyisen Yipin teos In a silent way II oli iltapäivän pisin, ja käytti orkesteria vakain ottein; Sallisen Hohkan soinnin ja volyymin loppuhuipennukseen liikuttiin loimuavan tehokkaasti. Humoristisin lähestymistapa oli Yhdysvalloissa vaikuttavalla korealaissyntyisellä Jung Yoon Wiellä, joka rakensi kappaleensa Telephone iPhonen Xylophone-soittoäänen ympärille. Teos ei ollut pelkkä toimiva vitsi: orkesteri hajotti soittoäänen sitä ensin toistettuaan pian miellyttäviksi, itsessään kiehtoviksi sukulaissoinneiksi, joissa ksylofonillakin oli osansa. Tomi Räisäsen kanssa pajaa vetänyt Jukka Tiensuu toimi iltapäivän rytmittäjänä naurua hersyttävillä, töksäyttelevillä juonnoillaan ja säveltäjähaastatteluilla, joissa huumorihakuisuutta oli välillä liikaakin.

Taidetehtaan Avanti!-salissa Claude Debussyn balettisuunnitelmaan pohjaavan Lucia Ronchettin Le palais du silencen (2013) ja taiteellisen suunnittelijan Matthias Pintscherin Sonic Eclipsen (2009-10) välillä kuultiin Arnold Schönbergin klassikko, ensimmäinen kamarisinfonia vuodelta 1907. Siinä ainakin salin keskiosassa jousten sointi kuului paikoin hieman ohuena. Kiihkeässä teoksessa on toki sisäänrakennettunakin puhallinvoittoisuutta, joka luonee haasteen balansoinnille. Hannu Linnun laajakaarista lennokkuutta oli innoittavaa seurata, ja avantilaiset soittivat solistisesta yhteistekstuurista purkautuvat soolonsa ilmaisuvoimaisesti.

Pintscherin Sonic Eclipsessa solisteina toimivat puolestaan Tomas Gricius, trumpetti ja Ville Hiilivirta, käyrätorvi. Teoksen osista celestial object I:n pääosassa on trumpetti, celestial object II:n käyrätorvi, ja viimeisessä osassa occultation molemmat. Avantilaiseen kokoonpanojoustavuuteen sopien esitys toteutettiin niin, että vapaavuorossa oleva solisti asettui orkesterin riveihin.

Otsakkeidensa mukaisesti sävellyksen lähtökohtana on ollut tähtitieteellisen pimennysilmiön musiikillinen peilaaminen – avaruusaiheista musiikkia Pintscher on säveltänyt aiemminkin, nimittäin Berliinin filharmonikoiden Ad astra-kokonaisuuteen, jossa Gustav Holstin Planeetat rinnastettiin viiden nykysäveltäjän teoksiin. Tilausteosten levyjulkaisu Holstin teoksen ja Colin Matthewsin Pluton kanssa oli hieno, kaupallisen potentiaalinsa kannalta popahtava nykymusiikkiprojekti: Suomessa Pintscherin, Matthewsin, Kaija Saariahon, Brett Deanin sekä Mark-Anthony Turnagen teokset kuultiin Planeettojen ja Kimmo Hakolan Le nuage d’Oortin rinnalla HKO:n esityksenä Helsingin juhlaviikoilla 2009. Towards Osiris (2005), jonka materiaalista Pintscher sittemmin muokkasi Pierre Boulezille omistetun laajemman Osirisin (2008), käsitteli muiden nykysäveltäjien teoksista poiketen egyptiläisjumalan tarinaa samannimisen ekstrasolaarisen planeetan sijaan.

Sonic Eclipsen taitava orkesterinkäyttö on luonteeltaan fragmentaarista, mutta puhkeaa räjähtäväänkin yhteissointiin. Sekä Gricius että Hiilivirta soittivat perjantaina vakuuttavasti. Soolotrumpetin osuudessa sointivärit tuntuivat olevan pääosassa, tylpästi törmäilevästä pulputuksesta viiltäväksi maskeerattuun sordiinosointiin ja valtoimenaan soivaan kiinteään ääneen asti. Mattapintaiselle käyrätorvelle kirjoitetussa ilmaisussa taas korostui vaativa melodinen linja sekä laaja ambitus. Solistien musiikilliset aiheet hahmottuivat kuitenkin myös toisiaan muistuttavina, ja osat nivoutuivat yhteen kipakoin lopetus- ja aloitusiskuin. Pimennyksen musiikillisen kuvan voisi ajatella olevan hyvin staattinen ja umpinainen, mutta Pintscherin okkultaatio on liikkeessä, alun kutkuttavasti vaimennetuista solistisoinneista myrskyävämpään materiaaliin ja samalla sävelellä soiviin loppueleisiin asti.

Tyytyväiset suosionosoitukset saanut Sonic eclipse oli yksi kuudesta Suvisoiton ohjelmaan sisältyneestä Pintscherin sävellyksestä. Erillisen teemasäveltäjän valitsematta jättäminen ei ole nykymuotoisen festivaalin historiassa poikkeuksellista – viimeksi näin oli Jukka Tiensuun suunnitteleman vuoden 2013 kokonaisuuden kohdalla – ja Pintscher on merkittävä nimi sekä kapellimestarina että säveltäjänä. Hän toimii kuitenkin muun muassa Ensemble InterContemporainin taiteellisena johtajana sellaisilla näköalapaikoilla, että ulkomaista uusinta musiikkia olisi festivaaliohjelmaan odottanut laajemminkin.

Ensemble InterContemporainin ohjelmistosta tuotua musiikkia edusti Ronchettin teos, jonka kantaesityksen Pintscher johti Pariisissa ensimmäisellä kaudellaan marraskuussa 2013. Debussyn No-ja-linakin tunnettu balettisuunnitelma jäi aikanaan hataraksi, ja Lontoon Alhambra-teatteri sai tilaussävellyksen sijaan ohjelmistoonsa lopulta orkesteriteos Printemps’n (1887/1912) koreografioidun version. Tämä asetelma on antanut Ronchettille varsin vapaat kädet Debussy-aiheen käsittelyyn, ja hän tekeekin sen valitsemalla fragmentteja Debussyn ”yrityksistä muuttaa mykkiä maisemia ääneksi”; katkelmia kuullaan pianokappaleista Tuuli aukealla, Lumeen painuneista askeleista, Uponnut katedraali, Kuolleet lehdet (kokoelmista Préludes I-II, 1909–13) sekä Puutarha sateessa (teoksesta Estampes, 1903).

Roomalaissyntyisen, kansainvälisesti Pariisin lisäksi erityisesti Saksassa toimineen Ronchettin tuotannossa näyttämöllisyys on määräävä tekijä. Myös Le palais du silence kuuluu laajempaan dramaturgioiden sarjaan. Nyt keskiöön oli asetettu rituaalinomaisesti flyygeli – Debussy-äänten koti – jota kolme lyömäsoittajaa ja kapellimestari soittivat sekä käsin että kättä pidemmällä. Kaksi lyömäsoittajaa musisoi koneiston puolella, ja kolmas soittimen alle kiinnitettyihin lisäosiin iskuja antaen: koskettimiston puolella teosta johtanut Lintu soitti flyygeliä vähiten. Toisaalta ryhmä tarvitsi välillä myös lisävoimia, kun koneiston läpi vedettiin harsomaista kangasta, ja Avantin vasketkin puhalsivat sointiaan flyygelin sisään silloin, kun eivät esimerkiksi upottaneet kasvojaan soittimiensa kello-osaan. Teoksen eräässä vaiheessa puolestaan jouset kietoutuivat harsokankaaseen ja soittivat soittimiaan sen läpi.

Monet musiikillisista eleistä olivat ensisijaisesti visuaalisia. Kun soittajat heiluttivat vedellä täytettyjä pulloja juhlallisesti ilmassa, liikuttiin jo totaalisen hiljaisuuden alueella; myös eri suuntiin lavan sivuille kohdistetun trumpetinsoiton akustinen efekti oli näyttämöllistä pienempi. Lyömäsoittajien teoksen lopulla flyygeliin suhisemat äänteet sekä koko esityksen lopettava Linnun kädenheilautuskin oli puhdasta visuaalista dramaturgiaa. Kaikista kikoistaan huolimatta Ronchettin sävellys ei jäänyt raflaavaksi puuhasteluksi. Se oli koskettava meditaatio hiljaisuudesta ja historiallisesta etäisyydestä.

— Justus Pitkänen