Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

Arvio: Satubalettia, svengiä ja nostalgiaa

Osmo Tapio Räihälän (1964– ) uusi orkesteriteos Rautasade alkoi lupaavissa, lyyrisissä tunnelmissa. Räihälä orkestroi ilmavasti ja antaa soitinryhmille kiitollista soitettavaa. Sekä melodiat että harmoniat miellyttävät korvaa. Teoksen solistisista esiintuloista jäi mieleen erityisesti Anders Hauginin hienosti muotoiltu tuubasoolo. Lopussa osa soittajista lauloi mukana – vieläpä puhtaasti. Pidemmän päälle musiikki tekee kuitenkin rytmisesti melko junnaavan vaikutelman ja on ylipäänsä mielestäni hiukan sievää. Säveltäjä kertoo käsiohjelman esittelytekstissä musiikkinsa yhteydestä kuviin ja nimeää inspiraation lähteeksi Vassily Kandinskyn. On helppo ajatella, että Räihälän soinneilla on vastineensa kuvien maailmassa, ja että ne voivat hahmottua linjoina, pisteinä ja muotoina. Olisiko vertaus johonkuhun toiseen taiteilijaan kuitenkin osuvampi? Ainakin Kandinskyn tunnetuimmille abstrakteille teoksille on ominaista suurempi räiskähteleväisyys ja rytminen variaatio. Rautasateesta tuli mieleen pikemminkin joku naivistisen tai vähintäänkin figuratiivisen tyylisuunnan edustaja.György Ligetin (1923–2006) musiikki jaksaa riemastuttaa! Ensin folkloristiikasta, sitten mikropolyfoniasta ja avantgardesta poispäin hakeutuneen säveltäjän tuotantoa alkoi seitsenkymmenluvulla karakterisoida dynaaminen ja värikäs rytmiikka, johon Ligeti haki innoitusta esimerkiksi afrikkalaisesta ja latinalaisamerikkalaisesta lyömäsoitinmusiikista. Myös Conlon Nancarrow’n ja Bill Evansin pianonkäsittely vaikutti: edellinen ultrakompleksisilla, automaattipianolle sävelletyillä rytmeillään, jälkimmäinen tiheillä sointuasetteluillaan. Hiljaisen kauden jälkeiseltä tuotteliaalta kahdeksankymmenluvulta peräisin olevassa pianokonsertossa on hyvin esillä se tinkimätön energia, joka tekee Ligetin musiikin niin tunnistettavaksi. Säveltäjän virtuoosiset taidot orkestroinnissa tuovat mieleen Gustav Mahlerin sinfoniset teokset, joihin voisi päteä unkarilaisen sanat Robert Schumannista:  tämän musiikissa kun ”risteytyy sisäisesti rehevä ja koristeellinen tyyli ja hulluus”. Mahlerin tavoin Ligetikin ottaa mukaan poikkeuksellisia instrumentteja (kuten okariinan ja liukupillin), jotka tuovat tekstuuriin muusta virityksestä poikkeavia ääniä. Harmonista rikkautta lisäävät myös luonnonvirityksellä(kin) soittavat käyrätorvet. Vekkuli Joonas Ahonen hoiti suureksi osaksi orkesterin kudoksiin uivan solistiosuuden mainiosti: nyrjähtäneet rytmit svengasivat vaivattomasti ja yhtäkkiset rubatomaiset, sulosointiset äänenkuljetukset onnistuivat Ahoselta myös hienosti. Orkesteri teki Dmitri Slobodenioukin johdolla kelpo työtä, mutta näin kompleksiseen musiikkiin ei parin päivän harjoittelurupeama yksinkertaisesti riitä. Tärkeät väliäänet eivät aina erottuneet tekstuurista, ja epäsymmetristen rytmien pitäisi tulla selkärangasta vähemmällä hosumisella.

Parhaiten sinfonioistaan tunnetun Carl Nielsenin (1865–1931) neljännessä, Sammumattomassa (1914-16), on jotain samaa kosiskelemattomuutta ja ehdottomuutta kuin 50-luvun jälkeisillä avantgardisteillakin. Musiikki on toki juurtunut aikansa perinteeseen varsinkin harmoniakielen osalta, mutta esimerkiksi yhtäjaksoinen neliosainen muoto ja toisteisten motiivien näennäinen yksinkertaisuus tekee nykypäivänäkin rohkean vaikutelman. Vivahteikkaassa orkestraatiossa esiintyy useita sektioiden ja yksittäisten soittajien sooloja ja ilmavia kamarimusiikkijaksoja. Kuuluisassa päätösosan kahden patarumpalin taistelussa on rajuutta, joka ennakoi seuraavan vuosikymmenen futuristeja sekä myöhempää, esimerkiksi Edgard Varèsen lyömäsoitinmusiikkia. Tässä yhteydessä kiihkeämmistä jaksoista käydään kuitenkin vain hakemassa dramaattista liikevoimaa, josta voi turvallisesti palata kaunosoittoon. Kapellimestari Slobodeniouk luotsasi kappaletta eteenpäin selkeällä ja ekonomisella lyönnillään, joskin pidemmät ja laveammat linjat olivat voineet sopia joihinkin kohtiin paremmin. Kuten Pjotr Tsaikovskin sinfonioissa – kuudetta lukuun ottamatta – Nielseninkin draamassa ihminen voittaa lopulta vaikeutensa ja nousee kohtalonsa valtiaaksi. Tämä vastakkainasettelu tuntuu minusta vanhahtavalta ja sinfonia nostalgiselta, kun taas pluralistinen ja vähemmän narratiivinen Ligetin musiikki vaikuttaa minusta ajankohtaisemmalta. Äänet ääninä! Kertomukset sanoin, kuvat kuvin.

Arvio: Gruppen villitsi yleisön

Radion Sinfoniaorkesteri tarjosi viime perjantaina todellisen kulttikonsertin: toisella  puoliajalla soitettu Karlheinz Stockhausenin Gruppen on sodanjälkeisen modernismin merkkiteos, joka on saanut odottaa Suomen ensiesitystään yli viidenkymmenen vuoden ajan. Myös konsertin muut sävellykset valottivat kiinnostavasti modernismin historiaa. Luigi Nonon Varianti on sarjallista musiikkia lyyrisimmillään, kun taas Arnold Schönbergin puhallinorkesterimuunnelmat ja Luciano Berion Kansanlauluja todistavat tekijöidensä halusta päästä yhteyteen suuren yleisön kanssa.

Read More →

Arvio: Monitasoinen Acis ja Galatea Yliopiston juhlasalissa

Kiitos Suomalaisen kamarioopperan, Helsingin barokkiyhtyeen ja Helsingin vanhan musiikin viikon helsinkiläisyleisölle on annettu jälleen oiva tilaisuus tutustua barokkioopperaan. Georg Friedrich Händelin (1685–1759) antiikkivaikutteinen paimenien ja jumalolentojen kohtaamisesta ja pastoraalin luontoidyllin särkymisestä kertova Acis ja Galatea on paitsi musiikillisesti erittäin täysipainoinen teos, myös aikanaan hyvin suosittu myöhäisrenessanssin traditiota jatkanut perusteos. Read More →

Arvio: Vaikuttavaa ja oivaltavaa uutta musiikkiteatteria

Pohjoismaisten musiikkipäivien musiikkiteatteri-illassa Aleksanterin teatterissa tarjoiltiin viikonloppuna harvinaista herkkua. Kahdella väliajalla kevennetty pitkä ilta piti yleisön pääosin otteessaan ja herkisti aistit uusille taajuuksille: kamarioopperaa, uudenlaista musiikkiteatteri-ilmaisua ja jopa sirkustaidetta sisältänyt ohjelma oli riittävän vaihteleva ja teokset olivat hyvin erilaisia. Read More →

Arvio: Loistavia solisteja, vaihtelevia konserttoja

Oli erinomainen oivallus avata Helsingin Pohjoismaiset Musiikkipäivät laajalla konserttojen katsauksella. Tällainen konsertti tarjosi ensinnäkin mahdollisuuden kuulla useita hienoja eri soitinten solisteja saman illan aikana. Toisekseen konserttomaraton lienee ollut erityisen sopiva foorumi teosten vertailuun: kansalliset ja säveltäjäkohtaiset tyyli- ja ilmaisuerot tulevat toki myös muissa orkesterikappaleissa esiin, mutta konserton historiallisesti latautunut lajityyppi pakottaa säveltäjät aivan erityisellä tavalla määrittämään paikkaansa suhteessa perinteeseen.Maratonkonsertin sävellykset voisi jakaa kahteen ryhmään useammallakin tapaa. Osa teoksista noudatti selkeästi perinteisen virtuoosikonserton hyveitä, osa otti niihin vahvastikin etäisyyttä. Joissain konsertoissa kuultiin isoa orkesterisointia, toisissa taas orkesteria käsiteltiin läpikuultavan kamarimusiikillisesti. Ehkä mielenkiintoisin ero kappaleiden välillä liittyy musiikillisen materiaalin luonteeseen ja ylipäätään teosidentiteetin syntyyn: osa konsertoista luo oman yhtenäisen maailmansa, joka kasvaa sävellyksen omasta materiaalista käsin; toiset teokset taas tuntuvat viittaavan itsensä ulkopuolelle, jolloin sävellyksen lopullinen identiteetti syntyy vasta suhteessa ulkopuoliseen kontekstiin. Jälkimmäisessä tapauksessa tärkeäksi kysymykseksi nousee, millaisia merkityksiä viittauksista kuulijalle syntyy, ja kuinka teoksen ja ulkomaailman dialogi sävellyksessä ylipäätään toimii.Ruotsalaisen Marie Samuelssonin (s. 1956) viulukonsertossa Bastet Solgudinnan (2004) soolo-osuus vaeltaa orkesterin äänimaisemien keskellä. Viulun melodiset eleet kaartuivat herkkinä, ja orkesteriosuudessa kuultiin hienoja soinnillisia oivalluksia. Kokonaisuutena teos ei kuitenkaan jättänyt kovin lennokasta tai harkittua vaikutelmaa. Anna Lindal oli konserton lyyris-taiturillinen solisti.

Tanskalaisen Thomas Agerfeldt Olesenin (s. 1969) säveltäjänasenne lienee filosofinen: ainakin teoskommentissaan säveltäjä intoutui suomalaisittain harvinaisen perusteelliseen metafyysiseen pohdintaan. Agerfeldt Olesenin pianokonsertto Steinfeld (2004) ottaa monin tavoin etäisyyttä konserton lajiperinteeseen: pianon ja orkesterin suhde on mahdollisimman kaukainen, täyteläistä orkesterisointia ei kuulla lainkaan, ja fragmentaarinen kokonaismuoto ei juuri synnytä jatkuvuuden tuntua. Teoksessa on paljon ulkopuolisiin konteksteihin sidottuja viittauksia, joita suomalaisen kuulijan on vaikea ymmärtää. Heini Kärkkäinen soitti vaativan soolo-osuuden tarkasti ja loisteliaasti.

Mikko Heiniön trumpettikonsertto Envelope (2002) toimii sananmukaisesti kääreenä, sillä teoksen keskellä kuullaan Haydnin trumpettikonsertto kokonaisuudessaan. Valitettavasti Haydnin älykäs musiikki on kokonaisuuden selvästi parasta antia. Heiniön omaa musiikillista ideointia vaivaa perustavanlaatuinen profiilittomuus ja rakenteen löysyys, johon näennäisen sujuva ja loistokas orkestrointi ei tuo ratkaisevaa apua. Minkäänlaista aitoa dialogia Haydnin ja Heiniön musiikin välille ei teoksessa synny; eri kappaleet vain yksinkertaisesti soitetaan tauotta yhteen. Pasi Pirinen soitti trumpettiosuuden maailmanluokan taiturin ottein.

Islantilainen Steingrimur Rohloff (s. 1971) on opiskellut perusteellisesti Keski-Euroopassa ja hankkinut tukevan jalansijan eurooppalaisen nykymusiikin kentällä. Rohloffin Saksofonikonsertossa (2001) kuuluvat sekä ranskalaisen spektriajattelun että saksalaisen hälymusiikin vaikutteet. Fragmentaarinen ja kamarimusiikillinen teos ei lähtenyt dramaattisesti lentoon, mutta vangitsi monilla soinnillisilla yksityiskohdillaan. Solisti Rolf-Erik Nyström hallitsi taidokkaasti kappaleen erikoissoittotapojen täyttämän ilmaisumaailman.

Norjalaisen Jan Erik Mikalsenin (s. 1979) teoksessa Pygar Tales (2006) oli eksoottisena soolosoittimena saha, jota esityksessä soitti säveltäjä itse. Tälläkin kappaleella on ulkopuolinen kontekstinsa, sillä sävellyksen innoittajana oli 1960-luvun science fiction -elokuva Barbarella. Mikalsenin kappale aukeaa tosin täysin ongelmitta, vaikka elokuvasta ei mitään tietäisikään: Pygar Tales on selkeää, hienostunutta ja herkkää musiikkia, jota hallitsevat pehmeän läpikuultavat soinnit. Teos flirttailee taidokkaasti jopa Hollywoodin maailman kanssa, mutta säilyttää siihen tyylikkään etäisyyden. Kolmiosaisessa sävellyksessä ei ole selviä kontrasteja, vaan unelias ilmaisu hallitsee alusta loppuun. Saha osoittautui upeasti ja kauniisti soivaksi soolosoittimeksi, joka sulautui kamariorkesteriin erinomaisesti.

Sebastian Fagerlundin (s. 1972) neliosainen Klarinettikonsertto (2006) edusti illan perinteisintä konserttoantia: solisti oli teoksen kuningas, jota orkesteri säesti täyteläisellä soinnillaan. Kappaleen muoto toimi erinomaisesti: kullakin osalla oli selkeä virtuoosis-motorinen tai lyyrisen tunnelmoiva luonteensa, ja konserton draamallinen kokonaiskaarros oli tehokas. Solistille teos tarjosi vaativaa, kiitollista ja näyttävää soitettavaa. Christoffer Sundqvist hurmasi yleisön taiturillisella ja mukaansa tempaavalla soitollaan.
Konserttomaraton oli huomattava urakka myös Jani Telarannan johtamalle Helsingin Kaupunginorkesterille ja Dmitri Slobodeniukin luotsaamalle Tapiola Sinfoniettalle, jotka selvisivät tehtävistään erinomaisesti.