Amfion pro musica classica

Author Archives: Philine

Arvio: Aimard Tapiolassa

Kuva: Felix Broede / DG

Tapiola Sinfoniettan perjantainen konsertti soitettiin tällä kertaa ilman kapellimestaria, ja konserttimestari Janne Nisonen johti orkesteria viulun ääreltä. Tällainen ratkaisu toimi hyvin Nisosen jousiorkesterille sovittamassa Maurice Ravelin (1975–1937) Jousikvartetossa. Tapiola Sinfoniettan jousisto on erinomaisessa kunnossa: intonaatio ja rytminkäsittely oli tarkkaa ja karakterit pääosin kohdallaan, ja esitys monella tapaa inspiroitunut. Jäin kuitenkin pohtimaan, miksi tehdä jo toimivasta jousikvartetosta jousiorkesterisovitus? Sovituksessa mielestäni menetettiin Ravelin kvartetolle ominainen intiimin yhdessäolon ja sitä kontrastoivan solistisuuden yhdistelmä. Lisäksi soitinnusratkaisut eivät juurikaan muistuttaneet Ravelin omaa orkestrointityyliä, joka on paljon värikylläisempi ja monikerroksisempi. Nyt vastakohtaisuudet ja dissonanssit pikemminkin tasoittuivat kuin terävöityivät.

Väliajan jälkeen jatkettiin Robert Schumannin (1810–1856) musiikin parissa. Vuonna 1851 valmistunut Hermann und Dorothea -alkusoitto (op. 136) perustuu Goethen samannimiseen runoon, jossa kaksi rakastavaista Ranskan vallankumouksen pyörteissä saavat lopulta toisensa säätyerosta ja vanhempien vastustuksesta huolimatta. Schumannin orkesterinkäsittely on taitavaa, ja teoksen lievästä lapsellisuudesta huolimatta – alkusoitossa käytetään mm. Marseljeesi-teemaa – siitä on mahdollista rakentaa kelpo esitys. Tapiola Sinfonietta osoitti olevansa hyvässä iskussa soinnin ja tarkkuuden puolesta, mutta melodian ja fraasien muotoilu jäivät mielestäni liian neutraaleiksi, minkä vuoksi esitys kuulosti lopulta enemmän läpisoitetulta kuin varsinaisesti musiikkiin kantaa ottavalta. Kenties kapellimestari olisi sittenkin ollut paikallaan tähän teokseen?

Konsertin päätösteoksena oli itseoikeutetusti Schumannin Pianokonsertto a-molli (op. 54), jonka solistiksi oli saatu ranskalainen Pierre-Laurent Aimard (s. 1957). Esitys oli sikäli tavallista kamarimusiikillisempi, että kapellimestarin puuttuessa  Aimard soitti selkä yleisöön päin ja flyygelistä oli otettu kansi pois kokonaan. Aimardin tulkinta konsertosta oli riisuttu kaikesta sentimentaalisuudesta, ja soitosta pystyi aistimaan, että Aimard oli todella sisäistänyt teoksen struktuurin. Ensimmäisessä osassa (Allegro affettuoso) jäin harmittelemaan, että osa hienoista pianon ja puupuhaltimien duetoista ei aivan onnistunut; tuntui, että puhaltajat ja pianisti eivät olleet aivan pääseet yksimielisyyteen siitä, miten kaksi melodiaa muotoutuu yhdeksi. Toisen osan (Intermezzo: Andantino grazioso) leikkisä tunnelma ja soinnin riittävä kirkkaus olivat mielestäni esityksen parhainta antia. Viimeinen osa (Allegro vivace) oli sinänsä hallittu kokonaisuus, mutta kokonaisuudessaan Aimardin ja Tapiola Sinfoniettan tulkinta konsertosta jäi itselleni hieman etäiseksi.

Arvio: LPO musiikin virrassa

London Philharmonic Orchestra. Kuva: Benjamin Ealovega

London Philharmonic Orchestran ja Vladimir Jurowskin vierailu tarjosi nautittavan konserttielämyksen ja muistutuksen siitä, millainen orkesterin sointi ja muusikoiden heittäytyminen esitykseen voi parhaimmillaan olla. Konsertti alkoi Anton Webernin (1883–1945) vuonna 1908 säveltämällä Passacaglialla, joka sai kunnian olla Webernin tuotannossa opus 1 – aikaisempia teoksiaan Webern ei katsonut vielä opusnumeron arvoisiksi. Passacaglia on värikylläinen myöhäisromanttinen, paikoin jo ekspressiivinenkin kymmenenminuuttinen kokonaisuus, jossa ihailin muun muassa LPO:n  kimmeltävää jousisointia ja Jurowskin suvereenia hallintaa suuren orkesterin edessä. Erityisen vaikuttava Passacagliassa oli sen lopetus: musiikki alkaa vähitellen hiipumaan, kunnes jäljellä on enää hiljaista, suhisevaa ääntä ennen lopullista pysähtymistä.

Ludwig van Beethovenin (1770–1827) D-duuri-viulukonserton (op. 61) solistiksi oli saatu saksalainen Christian Tetzlaff, joka on yksi viulumaailman kestotähdistä. Ensimmäinen osa (Allegro ma non troppo) meni sinänsä hallitusti, mutta tunnelma vapautui mielestäni vasta upeassa kadenssissa, jonka Tetzlaff on sovittanut viululle Beethovenin laatimasta konserton pianoversiosta. Patarumpali Simon Carringtonin ja Tetzlaffin yhteistyö kadenssissa oli kerrassaan hienoa ja kamarimusiikillista. Toinen osa (Larghetto) ja tästä suoraan jatkava kolmas osa (Rondo: Allegro) tarjosivatkin sitten jo täysipainoista, karakterisoitua ja hyvin balansoitua reaktioherkkää musisointia. Tetzlaffilla on kyky saada soolo-osuudet sulautumaan muihin tapahtumiin ilman, että soitto kuitenkaan olisi taka-alalla, mikä on jo sinällään saavutus konsertossa. Väliajalla järjestetyssä haastattelussa Tetzlaff totesikin, että ”todellinen vapaus tulee siinä, miten muotoilen melodian”. Tetzlaffin mukaan kauneus ja hyvyys kontrastoivat konsertossa  pahimman kanssa, ja tämä ajatus tulikin mielestäni hienosti hienosti esille varsinkin toisessa ja kolmannessa osassa. Ylimääräisenä saatiin kulla vielä koskettava tulkinta J.S. Bachin (1685–1750) Andante-osasta a-molli-soolosonaatista.

Konsertin toinen puolisko oli omistettu Sergei Prokofjevin (1891–1953) musiikille. Lyhyt Andante (op. 29a) vuodelta 1934 oli itselleni uusi tuttavuus: se on säveltäjän orkesterisovitus omasta, vuonna 1917 valmistuneesta neljännen pianosonaatin hitaasta osasta. Sonaatin materiaali on itse asiassa peräisin jo vuonna 1908 sävelletystä e-molli-sinfoniasta, jonka Prokofjev kuitenkin hylkäsi omien sanojensa mukaan ”surkean” orkestrointinsa takia. Vuoden 1934 versiossa ei orkestroinnin  kömpelyydestä ole tietoakaan, ja teos alkaa kutkuttavalla bassoklarinettisoololla yhdistettynä muihin tummiin orkesterisävyihin. Pulppuava materiaali muuttuu keskellä lyyrisemmäksi, ja lopussa aiheet kietoutuvat yhteen.

Varsinainen LPO:n ja Jurowskin voimannäyttö oli kuitenkin dramaattinen Prokofjevin Sinfonia nro 3 c-molli (op. 44), joka oli nappivalinta päätöskappaleeksi. Ihailin erityisesti sitä, miten Jurowski ja LPO onnistuivat tuomaan esille nopeita, polyfonisia linjoja samaan aikaan kun hitaampi vaskivoittoinen melodia eteni vääjämättömästi ja säälimättömästi kohti määränpäätään. Tällaiset hetket ovat niitä, joissa aika tuntuu pysähtyvän ja kuulija ei voi kuin seurata henkeään pidätellen esiintyjien tarjoamaa elämystä. Myös puu- ja vaskipuhaltajat olivat mitä parhaimmassa vedossa.

Arvio: Lilli Maijalan monipuolinen ensikonsertti

Alttoviulisti Lilli Maijalan ensikonsertti Sibelius-Akatemiassa antoi kuvan monipuolisesta nuoresta huippuammattilaisesta, jolta löytyy niin solistista kuin kamarimusiikillista suvereeniutta. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui alttoviululle ja harmonikalle muokatuista duoista, jossa Niko Kumpuvaara tarjosi Maijalalle tasavahvan vastuksen. Ensimmäiseksi kuultiin J. S. Bachin (1685–1750) Sonaatti D-duuri BWV 1028 (alun perin viola da gamballe ja cembalolle), jossa huomio kiinnittyi erityisesti luontevaan barokkifraseeraukseen ja sopivilta kuulostaviin tempoihin. Soitto oli elävää menemättä liikaa sellaisiin yksityiskohtiin, jotka olisivat rikkoneet peruspulssia.

Nykyisellä Etelä-Korean alueella syntyneen Isang Yunin (1917–1995) Duo vuodelta 1976 (alun perin alttoviululle ja pianolle) jakaantui neljään jaksoon, joissa käytiin läpi erilaisia tunnelmia alkaen rauhallisemmista pitkistä diskanttivoittoisista äänistä ja soinneista päätyen virtuoosiseen rymistelyyn, joka rauhoittui jälleen loppua kohti. Alttoviulu ja harmonikka toimivat mielestäni parhaiten juuri tässä teoksessa, eikä Maijalan viulun kielen katkeaminen kesken soiton häirinnyt duon sisäistynyttä ja rohkeaa tulkintaa.

Alttoviulu–harmonikka-duon viimeisenä kappaleena oli Igor Stravinskyn (1882–1971) Suite Italienne, joka oli tässä konsertissa oikeastaan sovituksen sovituksen sovituksen sovitus(!): Stravinsky sävelsi balettinsa Pulcinella (1919–20) Giovanni Battista Pergolesin (1710–1736) teosten (tai Pergolesin sävellyksiksi luulemiensa teosten) pohjalta. Baletista hän muokkasi useita eri sarjoja konserttikäyttöön, joista yksi on sovitus viululle ja pianolle. Alttoviulisti Robert Bridges on puolestaan muokannut tämän sovituksen pianolle ja alttoviululle, josta tämän illan duo oli mukauttanut sarjaa kokoonpanolleen sopivammaksi.

Esityksessä oli paljon hyvää Maijalan rouhevasointisen mutta ketterän sekä Kumpuvaaran konstailemattoman ja sopivasti pelimannityylisen soiton takia. Valitettavasti harmonikasta ei mielestäni kuulunut riittävästi tärkeitä bassolinjoja, mikä ei ollut soittajan vaan soittimen syy. Pianolla esitettynä linjat olisivat erottuneet selkeämmin, vaikka toki esitys diskanttivoittoisenakin oli mukaansatempaavaa ja hauskaa kuunneltavaa.

Väliajan jälkeen kokoonpano muuttui trioksi, jossa Maijalan partnereina olivat pianisti Anna Kuvaja ja sellisti Johannes Rostamo. Kaija Saariahon (s. 1952) Je sens un deuxième coeur (2003) on liian harvoin Suomessa kuultu täysipainoinen kamarimusiikkiteos harvinaiselle kokoonpanolle. Viisiosaisen teoksen inspiraation lähteenä ovat olleet samaan aikaan valmisteilla olevan Adriana Mater -oopperan hahmot, vaikka Saariaho kertookin käyttäneensä materiaalia lopulta abstraktisti. Maijala, Kuvaja ja Rostamo olivat parhaimmillaan erityisesti teoksen nopeissa osissa (2. Ouvre-moi, vite ja 4. Il faut que j’entre), jotka ovat Saariahon mukaan ”tutkielmia soittimellisesta energiasta”. On aina vaikuttavaa, kun muusikot soittavat yhtä aikaa äkkiarvaamattomia rytmejä. Ihailin myös tapaa, jolla trion jäsenet muotoilivat fraaseja – poissa oli ”nyt toteutetaan nuottikuvaa mahdollisimman oikein ja unohdetaan tulkinta” -tyyppinen ote, jota liian usein kuulee nykymusiikkia esitettäessä.

Konsertin päätösnumerona oli Johannes Brahmsin (1833–1897) Klarinettitrio a-molli op.114, josta säveltäjällä oli myös vaihtoehtoinen versio alttoviululle, sellolle ja pianolle. Suurin muutos tälle kokoonpanolle ei ollut niinkään klarinetin korvaaminen alttoviululla, vaan soittimien roolien keskinäinen muuttuminen: sello jää jonkin verran jalkoihin kun se ei enää ole ainoana jousisoittimena. Melodian siirtyessä korkeammasta soittimesta matalammalle (jota tapahtuu verraten usein ko. triossa) ei sellon sisääntulo tuo yhtä paljon lisäpainoa kuin klarinetin ja sellon yhdistelmässä. Tästä huolimatta trio oli nautittava, musikaalinen kokonaisuus, josta mieleen jäi Andante grazioso –osan vaivaton, tanssillinen liihottelu. Yleisö palkitsi Maijalan onnistuneen ensikonsertin raikuvin aplodein.

Arvio: Vaivatonta ja mukaansatempaavaa pianismia

Juhani LagerspetzViime vuonna Sibelius-Akatemian pianonsoiton professoriksi valitun Juhani Lagerspetzin pianoresitaali Sibelius-Akatemian konserttisalissa keräsi hyisen talvisesta säästä huolimatta ilahduttavan joukon kuuntelijoita.

Lagerspetzin aloituskappale, Robert Schumannin (1810–1856) Karnevaali, op. 9 vuodelta 1834 viritti tunnelman kattoon mukaansatempaavuudellaan ja musikaalisuudellaan. Teoksen aiheena on laskiaisajan naamiaiset, joissa esiintyy säveltäjän lisäksi joukko Schumannin ystäviä ja kollegoita, commedia dell’arten hahmoja sekä erilaisia tansseja. Lagerspetzin vaivattomalla soittotekniikalla osista piirtyi eheitä tuokiokuvia, joiden pianistinen sointimaailma oli monivivahteinen. Huomioni kiinnittyi soiton helppouteen: esimerkkeinä mainittakoon kadehdittavan tasaiset repetitiot Reconnaissance-osassa sekä kautta linjan laulavat oikean käden oktaavimelodiat. Tulkinta ja tekniikka kulkivat teoksen esityksessä käsi kädessä ja muodostivan nautittavan kokonaisuuden. Myös rytmin käsittely rubatoineen oli luontevaa.

Aleksandr Skrjabinin (1872–1915) Sonaatti nro 5 op. 53 vuodelta 1907 oli tyylillinen käännekohta säveltäjän tuotannossa, joka teoksen jälkeen siirtyi yhä enemmän atonaalisuuden puolelle. Viides sonaatti on suhteellisen lyhyestä kestostaan – noin 10 minuuttia – huolimatta äärimmäisen vaikea teos, jossa lähestulkoon yksikään tahti ei tule ilmaiseksi vaan vaatii väsymätöntä harjoittelua. Tässäkin esityksessä huomio kiinnittyi Lagerspetzin tekniseen varmuuteen – tällä kertaa erityisesti käsien väliseen koordinointiin, jossa päällekkäin menevät rytmit ja vaihtuvat harmoniat eivät tuottaneet minkäänlaisia vaikeuksia. Tulkinnallisesti Lagerspetzin soitto oli eleganttia ja osoitus venäläisen pianonsoittotradition hallinnasta. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan suurempia huipennuksia, sillä esityksen vakuuttavuudesta huolimatta dynaamiset ääripäät jäivät turhan varovaisiksi.

Ludwig van Beethovenin (1770-1827) B-duuri-sonaatti op. 106 (1818), lisänimeltään Grosse Sonate für das Hammerklavier on eittämättä pianokirjallisuuden järkäleitä. Liki tunnin kestävä teos haastaa esittäjänsä niin henkisesti kuin fyysisesti, puhumattakaan sen ulkoa opettelemisesta. Lagerspetz oli harjoitellut teoksen erittäin varmaan kuntoon, ja lopputuloksena oli rohkeaa ja vapautunutta soittoa. Lagerspetzin soinnin tasaisuus ja harmonioiden pyöristäminen jättivät kuitenkin hieman vaisun vaikutelman erityisesti Adagio sostenuto -osassa, johon olisin kaivannut pikemminkin harmonioiden yksilöintiä kuin tasapäistämistä. Nyt osan traagisien vähennettyjen sointujen, lämpimien duurisointujen tai kirpaisevan kauniiden mollisointujen erot tasoittuivat. Niin tasainen soitto ei olisi mahdollista Beethovenin aikaisella ”vasaraklaveerilla” eli fortepianolla. Lagerspetzin tulkinta oli tietyssä mielessä hyvin perinteinen, ja esityksessa koettiin hienoja hetkiä – mm. ensimmäinen osa oli mielestäni hyvin rakennettu kokonaisuus – mutta beethovenmaisten rosoisuuksien ja äärimmäisyyksien pyöristämiset verottivat kokonaiskuvaa. On tietenkin makuasia, mikä on kenenkin ihanne Beethoven-soitossa, ja uskon että monille kuulijoille Lagerspetzin tulkinta Hammerklavier-sonaatista oli juuri sellainen kuin pitääkin.

Tämän konsertin perusteella Lagerspetzin soitto on musikaalisuutensa ja teknisen vaivattomuutensa takia kautta linjan miellyttävää kuunneltavaa. Lagerspetz tuntee instrumenttinsa läpikotaisin ja pystyy luomaan hienoja sointeja, joissa on yleensä melko samanlainen pianistinen perusväri. Jäin kaipaamaan enemmän sellaista instrumentin ulkopuolelle pääsemistä, jolla sointiin saisi lisää orkestraalisia värejä ja ulottuvuuksia. Harvoin olen kuitenkaan ollut eilisen kaltaisessa konsertissa, jossa soittajan puolesta ei tarvinnut jännittää hetkeäkään – Lagerspetz suoriutui äärimmäisen vaativista teoksista sellaisella varmuudella, jota vain harvat meistä ikänään pystyvät saavuttamaan esitystilanteessa. Tämäntasoista pianismia on aina ilo kuunnella.