Aluksi olin ajatellut: hohhoijaa, miksi jälleen sitä Sibeliusta… Mutta täytyy myöntää, että konsertti tempaisi mukaansa, ja tutumpaakin tutummista sinfonioista välittyi jälleen jotain uutta ja yllättävääkin. Sibeliuksen keskikauden sinfoniat soivat kirkkaan selkeästi Tapiola Sinfoniettan kokoisella pienemmällä orkesterilla. Erityisesti kolmas sinfonia kuoriutui esiin vetreänä ja raikkaana. Orkesteri seurasi kärppänä Leif Segerstamin oivaltavia temponvaihdoksia, ja teoksen hengelle sopiva energinen artikulaatio toi sointiin stravinskimaista säihkettä. Yliopiston juhlasalin akustiikka suosi sinfonian ohutta kamarimusiikillista tekstuuria. Dynaaminen skaala oli silti laaja, finaalin komean loppunousun lisäksi saimme nautiskella lumoavan eteerisistä pianissimoista.
Segerstam nivoi neljännen sinfonian osat quasi attacca yhteen viidennen sinfonian malliin, mutta piti harvinaisen pitkiä pausseja kolmannen osan sisällä. Jostakin syystä nelosen esitys ei saanut minua samalla lailla innostumaan kuin ketterä kolmonen. Sinfonian sisäänpäinkääntynyt synkistelevä maailma vaatisi nuorehkolta orkesterilta ehkä vielä lisää kypsyttelyä. Koin Segerstamin asenteen jotenkin asiallisen toteavaksi, mielestäni teokseen on otettava kantaa jämerämmin. Voi myös olla, että neljännen sinfonian henkeäsalpaava dramaattisuus tarvitsisi toteutuakseen suuremman orkesterin massaa. Kolmannen osan huipennuksessa vasket sentään soivat kolkon armottomasti. Ensimmäisen osan ja finaalin sellosoolot soitti koskettavasti Riitta Pesola, ja myöhemmin finaalissa riensi lennokkaasti mukaan Ulla Sointeen alttoviulu.
Tapiola Sinfoniettasta on kypsynyt pääkaupunkiseudun mielenkiintoisin orkesteri. Sen soittajisto on juuri siinä iässä, jolloin on hyvä tarttua vakavempiin haasteisiin. Tuleva kausi on ohjelmistoltaan monipuolinen: Bruckneria ja Wennäkoskea. On hieno idea keskittyä nuoren kotimaisen säveltäjän tuotantoon laajemmin, ja siten poiketa tavaksi tulleesta kantaesityskultista.