Amfion pro musica classica

Arvio: Barokkikonserttoja modernilla otteella

Suomalaisella yleisöllä lienee erityinen, lämmin suhde Viktoria Mullovaan, joka muutama vuosi voittoisan Sibelius-kilpailun jälkeen vuonna 1980 ”emigroitui” (kuten eilisen konsertin käsiohjelmassa asia ilmaistiin) Kuusamosta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin. Temppeliaukion kirkko oli tupaten täynnä etupäässä iäkkäämpiä konserttivieraita.

Helsingin barokkiorkesteri on timmissä kunnossa, ja koko konsertin ajan orkesterin soitto oli täysin puhdasta ja innoittunutta. Avausteoksena oli Johann David Heinichenin Alkusoitto G-duuri, jonka bourrée-osan triossa mainiot ruokopuhaltajat – oboistit Jasu Moisio ja Veli-Pekka Portaankorva sekä fagotisti Jani Sunnarberg – pääsivät esittelemään taitojaan. Rigaudonissa oli rehvakkaa poljentoa, giguessa raikasta svengiä, mutta kokonaisuutena musiikki oli tavanomaista ja varsinkin pari ensiosaa jankkaavia. Tämän sävellyksen perusteella Heinichen olisi hyvinkin voinut jatkaa suunnittelemaansa uraa lakimiehenä.

Mullova liittyi joukkoon Johann Sebastian Bachin D-duurisinfonian obligato-osuuteen. Soolostemmaa on soitettu myös uruilla, joille ostinatoarpeggiot sopivatkin hyvin.

Seuraavaksi ohjelmassa oli kamarikokoonpanolla esitetty Georg Philipp Telemannin A-duurikonsertto lisänimeltään ”Rupikonnat”. Heinicheniin verrattuna musiikki on kekseliästä ja värikästä, varsinkin ensiosassa, jonka konnamaisia dissonansseja orkesterin rouhea jousenkäyttö mukavasti korosti.

Bachin kahdessa konsertossa Mullova oli eniten kotonaan, ja soitto oli puhtaampaa kuin Telemannissa. Solistin viulustaan (oletettavasti Stradivarius lisänimeltään Jules Falk – sama viulu, jonka hän vuonna 1983 jätti Kuusamon hotellihuoneeseen) ottama iso ääni on mielenkiintoinen: toisaalta tumman samettinen, mutta joillain taajuuksilla suorastaan läpitunkeva ja honottava. Mullova jätti tallan läheltä löytyvät vaativammat sävyt käyttämättä ja käsitteli jousta muutenkin melko lailla modernin viulistin tavoin. Välillä vahvat ja heikot painot vuorottelivat niin suurieleisesti, että ääniä jäi kuulumattomiin.

Bachissa solistin soittoa leimannut kiireisyys ja ajankäytön asiallisuus alkoi harmittaa. Varsinkin hitaista osista puuttui harmonisten käänteiden mehustamista ja henkilökohtaisuuden tuntua.

Orkesterin päänumero oli Telemannin mainio sarja Hamburger Ebb’ und Fluth, erittäin hyvin soivaa musiikkia, johon nokkahuilut ja traversot toivat lisäväriä. Jännittäviä osia olivat esimerkiksi gavotti ylempien jousten ja huilujen unisonoineen ja Harlequinade, jossa cembalosta pääsi rehvakas glissando sellojen ja basson melodian päätteeksi.

Saksalainen Reinhard Goebel johti orkesteria inspiroivasti. Ehkä korostetun suurista liikkeistä johtuen aksentteja oli soitossa paljon, ja välillä linja tuntui niihin katkeavankin.

Vastaa

Post Navigation