Amfion pro musica classica

Savonlinnan musiikkiakatemia ja suomalais-egyptiläinen musiikkisilta

Savonlinnassa on järjestetty musiikin kesäkursseja yli 50 vuotta – kauemmin kuin nykymuotoisia oopperajuhlia. Savonlinnan musiikkiakatemia pohjaa säveltäjä Yrjö Kilpisen 1950-luvulla perustamiin Savonlinnan musiikkipäiviin ja myöhempään Savonlinnan Oopperajuhlien koulutussäätiön, Aino Ackté -instituutin toimintaan. Vuosien mittaan Savonlinnassa on käynyt monia kansainvälisiä taiteilijoita opettamassa ja musisoimassa oppilaiden kanssa kamarimusiikin, oopperan ja Liedin saralla. Musiikkiakatemian tämän kesän kurssien yli 50 oppilasta edustavatkin 14 eri kansallisuutta.

Savonlinnan oopperajuhlat ovat yksi tunnetuimmista kesäfestivaaleista oopperamaailmassa. Savonlinnan musiikkiakatemian kurssien markkinointi ei ole – lähinnä pysyvän rahoituksen puuttuessa – läheskään yhtä näkyvää, mutta kurssien opettajakunta sitäkin edustavampi. Tämänkesäistä oopperalaulaja ja Kammersänger Tom Krausen sekä ohjaaja Eija Tolpon oopperailmaisun mestarikurssia edelsi viulun ja kamarimusiikin mestarikurssit opettajinaan viulistit Shmuel Ashkenasi ja Mark Gothoni, sellisti Alexander Baillie sekä alttoviulisti Teemu Kupiainen. Oopperakurssin jälkeen oli vuorossa vielä saksalaiseen Liediin ja ranskalaiseen chansoniin keskittyvä kurssi, jonka opettajina toimivat pianistit Daniel Fueter ja Hartmut Höll.

Yhteistyötä Kairon oopperan kanssa

Savonlinnan musiikkiakatemia on myös tehnyt yhteistyötä Kairon oopperan ja Egyptin Suomen suurlähetystön kanssa. Savonlinnan musiikkiakatemian taiteellisen johtajan, Ralf Gothonin perustama ”suomalais-egyptiläinen musiikkisilta” alkoi viime kesänä suomalaistaiteilijoiden opetusvierailulla Kairossa. Tämän vuoden toukokuussa toistamiseen pidetty viikon mittainen kurssi sai suojelijakseen Egyptin ensimmäisen rouvan, presidentin puolison Suzanne Mubarakin. Kamarimusiikkiopetuksen lisäksi ohjelmassa on ollut näyttämötyön ja roolianalyysin harjoittamista Tom Krausen ja Eija Tolpon ohjauksessa; kamarimusisoinnissa opettajat, Gothonin lisäksi mm. sellisti, professori Arto Noras ja alttoviulisti Teemu Kupiainen ovat soittaneet oppilaiden kanssa myös konserteissa.

”Viemme Egyptiin ulkoisista oppisuunnista vapaata suomalaista pedagogiikkaa, jossa kannustetaan oppilaita edistymään elämysten ja oivallusten kautta”, Gothoni kertoo ja lisää, ”kaksi kertaa järjestetyt kurssit ovat olleet menestys ja paikallinen lehdistö on ollut hyvin kiinnostunutta opetuksesta ja konserteista”. Yksi yhteistyön tärkeimmistä tavoitteista on lisätä kulttuurivaihtoa Suomen ja Egyptin välille. Viime vuonna Egyptistä tulikin vastavuoroisesti Savonlinnan kesäkursseille kuusi oppilasta; yksi heistä, 26-vuotias mezzosopraano Gala El Hadidi osallistui myös tämän kesän oopperan mestarikurssille. Hänen mukaansa Savonlinnan musiikkiakatemian vierailut ja egyptiläisten vastavierailut ovat tuoneet uusia kokemuksia kummallekin osapuolelle.

”He ovat tuoneet meille eurooppalaista musiikkikulttuuria, sekä antaneet oopperallemme paljon myös näyttämötyön puolella” El Hadidi toteaa Savonlinnan musiikkiakatemian vierailuista Kairossa sekä kairolaisten vastavierailuista Savonlinnaan. ”Heidän kanssaan on hyvä tehdä työtä, sillä kyse ei ole vain musiikista, vaan ihmisistä; opetus on henkilökohtaista ja auttaa oppilasta ymmärtämään myös itseään. Lisäksi kursseilla kohtaavat eri uskonnot, kulttuurit ja kielet – kyseessä on siis todellinen kulttuurisilta” El Hadidi lisää.
Lisätietoa Savonlinnan musiikkiakatemiasta netissä http://www.savonlinnamusicacademy.com/

Lue myös:

”Laulun ja näyttämöilmaisun mestarikurssi”

”Poskisuudelma Ahtisaarelle – näin oopperakurssilaiset konsertissaan” 

Poskisuudelma Ahtisaarelle – näin oopperakurssilaiset konsertissaan

Savonlinnan jokakesäisen musiikkiakatemian oopperakurssin päätöskonsertissa oli iloinen ja vapautunut tunnelma. Tom Krausen ja Eija Tolpon mestarikurssin yhtäältä ystävällinen, toisaalta lauluilmaisun kokonaisvaltaisuutta korostava henki tuntui tarttuneen myös oppilaisiin. Sekä näyttämöilmaisussa, että laulussa saattoi aistia monin paikoin hyvällä oraalla olevaa itseilmaisua. Lisäksi konserttia oli seuraamassa runsaslukuinen ja varsin arvovaltainenkin yleisö – paikalla olivat muiden muassa presidentti Martti Ahtisaari rouvineen.

Mestarikurssien päätteeksi järjestettävät konsertit ovat usein ongelmallisia, sillä kurssilla opitut ja saavutetut asiat eivät ole päässeet vielä aidosti osaksi oppilaiden ilmaisua ja tekniikkaa. Yleensä konserttitilanteeseen liittyy myös epävarmuutta ja jännittämistä, mikä pakottaa oppilaan turvautumaan vanhoihin ja teknisesti huonoihin tapoihin. Krausen mukaan konsertilla on oma paikkansa osana kurssin antamaa kokemusta.”On tärkeää nähdä, pystyvätkö oppilaat keskittymään, löytämään rauhan ja täydellisen keskittymisen konserttiin mennessä”, Krause toteaa.

Konsertin aloitti egyptiläinen mezzosopraano Gala El Hadidi, joka esitti Habaneran Bizet’n Carmenista. Näyttämön sijaan El Hadidin Carmen liikuskeli yleisön seassa: hän otti täpötäyden Melartin-salin permannolla kirjaimellisesti kontaktin yleisöönsä. Seuraavan esiintyjän, mezzosopraano Tiina-Maija Koskelan Seston aaria Parto, parto Mozartin oopperasta La Clemenza di Tito oli hieman konventionaalisempi, joskin pippurinen esitys: Seston temperamentin sai kokea lavalle asetettu tuoli. Koskelan intensiivistä, mutta rauhallista läsnäoloa tuki myös hänen miellyttävä äänensä, johon syntyi tarvittaessa tekstin vaatimaa karakteria.

Konsertissa vieraili esiintymässä Tom Krausen tytär, Floridassa asuva lyyrinen sopraano Danielle Krause. Danielle Krausen musiikillisesti valmista ja hyvin rakastettavaa esiintymistä oli miellyttävä kuunnella. Tässä Savonlinnan debyytissään hän lauloi Mimin aarian Donte lieta Puccinin oopperasta La Bohéme sekä saman säveltäjän Manon Lescaut’sta aarian In quelle trine morbide.

Naisista kahden mezzon ja loppukonsertissa esiintyneen Danielle Krausen lisäksi konsertissa kuultiin vielä Outi Pekkarisen koloratuuria sekä dramaattista sopraanoa Emriikka Salosta. Pekkarisen laulamat aariat, Verdin Rigoleton Gildan aaria Caro nome sekä Donizettin Linda di Chamounix’n Lindan aaria O luce di quest’anima olivat musiikillisesti varsin herkkiä ja lupaavia tulkintoja. Hänen äänensä oli tasainen ja miellyttävä, joskin odottanee vielä puhkeamista täyteen kukkaansa. Kypsymistä odottaa myös Emriikka Salosen suuri ja dramaattinen ääni, jonka laulajatar kuitenkin pystyi valjastamaan sieluunkäyvään tehtävään Leonoran aariassa Pace, pace mio Dio Verdin oopperasta Forza del Destino. Intensiteetti säilyi myös Rachmaninovin laulussa Ni ver mni drug. Tästä suuren lavan kyvystä kuulemme varmasti, kunhan äänivarat ja lavaesiintyminen vielä vapautuvat fyysisesti.

Jani Kyllönen on nuoreksi mieheksi varsin lavakypsä ja ääneltään lupaava baritoni. Hänen suomenkielinen Papagenonsa oli täynnä elämäniloa aariassa Ma linnustaja olen vain Mozartin Taikahuilusta; enemmänkin naisten perään haikaileva linnustaja saikin saaliinsa kaapatessaan aarian lopuksi pianisti Salla Karakorven juoksujalkaa syliinsä ja pois lavalta. Kuten laulajattaretkin, myös kurssin miehet olivat varsin erilaisia äänityyppejä: baritoni Kyllösen lisäksi kurssille osallistui kaksi tenoria, Marko Nuutinen ja turkkilainen Ünüsan Kologlu. Konsertin väliin jättänyt Nuutinen on Suomen oloissa melko harvinainen italialaistyyppinen tenori, jonka kiinteälle, korkealle ja läpäisevälle äänelle voi oppituntien perusteella lupailla menestystä.

Ünüsan Kologlu tulkitsee ja elää dramaattisella, leveällä äänellään, voimakkaalla olemuksellaan sekä suurella sydämellään musiikin karaktereja hyvin uskottavasti. Vielä viime vuonna baritonirooleja laulanut Kologlu teki vaikutuksen upealla pianissimollaan Cavardossin aariassa E lucevan le stelle Puccinin oopperasta Tosca. Tarvittaessa mahtavaan jylyyn syttyvä ääni oli koetuksella erittäin voimakkaassa esityksessä Siegmundin pitkässä aariassa Dich, selige Frau – Winterstürme Wichen dem Wonnemond Wagnerin oopperasta Die Walküre. Vaikka ylimmät äänet eivät vielä lähteneet vapaasti ulos kropasta, esitys teki vaikutuksen selvällä tekstillään, karaktereillaan ja laulajan sävykkäällä, sydämellisellä persoonallisuudella. Kologlu lauloi myös yhdessä Gala el Hadidin kanssa Carmenin ja Don Josén dueton Bizet’n ooperasta Carmen. Duetto oli poikkeuksellisen näyttävä näyttämön haltuunotto kahdelta tulisieluiselta tulkitsijalta, ja Carmenin surma jopa aidon traaginen.

Kologlun esitysten ja konsertin lopettaneen dueton väliin mahtui vielä Gala el Hadidin esittämä Chanson de Carmen samaisesta oopperasta. El Hadidi on erittäin vaikuttava esiintyjä, jonka kauniista ja tummasta äänestä löytynee jatkossa vielä lisää värejä ja dramaattisuuttakin. Esiintymisestä ei temperamenttia ja tulisuutta puuttunut: esityksen lopuksi el Hadidi laskeutui jälleen yleisön joukkoon ja antoi presidentti Ahtisaarelle poskisuudelman.

Lue lisää:

”Laulun ja näyttämöilmaisun mestarikurssilla Savonlinnan kesässä”

”Savonlinnan musiikkiakatemia ja suomalais-egyptiläinen musiikkisilta”

Laulun ja näyttämöilmaisun mestarikurssilla Savonlinnan kesässä

Tom Krause, tällä kertaa Matti Nuutinen oppilaana. Kuva: Esko Kallio”Laulu on tunne, joka tiedostaa itsensä. Elämänenergiaa, joka vokalisoidaan”. Jani Kyllönen, Sibelius-Akatemialla Anssi Hirvosella opiskeleva baritoni on oopperalaulaja ja Kammersänger Tom Krausen mestarikurssilla Savonlinnan Musiikkiakatemiassa löytämässä itsestään vapaampaa ja helpompaa lauluilmaisua. ”Kieli ja kurkku lähtevät suusta!”. Krause saa lapsenomaisen, vapaan tunteen kautta Kyllösen hetkeksi unohtamaan vanhat tapansa, ja äsken vielä hieman takainen ja keinotekoista syvyyttä hakenut ääni tuleekin helposti ja kirkkaasti ulos lämmön kärsimättä.
Read More →

Suomen Kansallisoopperan syksyn ensimmäinen ensi-ilta on Paholaisen palkka-ampuja

Carl Maria von Weberin ooppera Der Freischütz saa Suomen Kansallisoopperassa aivan uuden ilmeen. Tapahtumat on nyt siirretty Hollywoodiin ja 2000-luvulle. Ohjaaja Juha Hemánus on luonut oopperaklassikkoon uuden kehyskertomuksen, jossa ollaan tekemässä elokuvaa aiheesta Der Freischütz. Paholaisen palkka-ampujaksi nimetyssä teoksessa nykyhetki ja oopperan tarina sekoittuvat ja tapahtumia ohjaileva studiojärjestäjä osoittautuukin itse paholaiseksi. Myyttisestä susirotkosta ja saksalaisesta metsästä on siirrytty näennäisesti kauas, mutta tarinan perussisältö on tallella: ihminen on valmis mihin tahansa saadakseen haluamansa. Ja onhan Hollywood melkein kuin holy wood.

Der Freischütz on Suomessa ollut vuosia lähes unohduksissa. Se nähtiin Suomen Kansallisoopperassa viimeksi vuonna 1924 nimellä Noita-ampuja. Nyt teos haluttiin modernisoida tämän päivän ihmisiä puhuttelevaan asuun. Dramaturgiaa on muutettu, teksti on suomennettu osittain uudelleen, henkilöt ovat saaneet uusia repliikkejä ja paholaisen roolia on laajennettu.

Paholaisena nähdään virtuoosimainen näyttelijä Martti Suosalo, joka on esiintynyt yli 50 elokuvassa ja lukuisissa rooleissa myös televisiossa ja teatterissa. Useita palkintoja saanutta Suosaloa pidetään lahjakkaana muuntautujana, ja hän on esittänyt useita suomalaisia kulttuurihahmoja, mm. Jean Sibeliusta.

Paholaisen palkka-ampujan johtaa kapellimestari Kari Tikka, sen on ohjannut Juha Hemánus ja lavasteet ja puvut on suunnitellut Ruari Murchison. Hurmaavan Agathen roolissa esiintyy Kirsi Tiihonen, hänen suosiotaan tavoittelevana Maxina vuorottelevat Jorma Silvasti ja Jyrki Anttila, Änncheninä Sirkka Lampimäki ja Dilbér ja Kasparina nähdään Jouni Kokora.

http://www.operafin.fi/produktiot.asp?polku=18;547;;1&eid=2248&tyyppi=1

Arvio: Rentoa ja kuuntelevaa Bachin orkesterimusiikkia

Ritarihuone on ainutlaatuinen konserttipaikka Helsingissä. Se sopii erinomaisesti laulajille ja jousisoittimille, vaikka kärsiikin kaikuisena paikkana hieman soinnin leviämisestä. Helsingin Barokkiorkesterin sunnuntaisten konserttien runsaslukuinen yleisö toimi onneksi akustisena massana hilliten tuota kaikua, ja olosuhteet Johann Sebastian Bachin soitinmusiikin pariin herkistymiseen olivat mainiot. Alkuperäisen iltakonsertin myytyä loppuun orkesteri ja juhlaviikot järjestivät toisen konsertin aikaisemmin päivällä ja näin muusikotkin pääsivät soittamaan ohjelmaan kahteen kertaan.Orkesterin ja sen johtajan, viulisti Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchin ote olikin toisessa konsertissa mukavan rento ja kuunteleva. Suhtautuminen ”vanhaan”, eli 1800-lukua edeltävään klassiseen musiikkiin on nykyisellään onneksi varsin vapaata. Jos autenttisuusliikkeen ja periodisoittimien käytön alkuaikoina pyrittiinkin tiukasti mahdollisimman ajanmukaisiin esityksiin, nykyään on mahdollista kuulla hyvin erilaista ja persoonallista barokkisoittoa – vapaus erilaisiin tulkintoihin on luonnollista seurausta pyrkimyksestä elävään ja puhuttelevaan musisointiin. Yhtenä syynä tähän on varmasti sekin, että Euroopassa ja maailmalla on ehtinyt syntyä erilaisia barokkisoiton traditioita; miksipä vaikkapa ranskalaiset ja saksalaiset soittaisivat barokkimusiikkia samalla tavalla, kun heidän barokkisäveltäjätkin ovat niin kovin erilaisia.

Siksi olikin hauska kuunnella, kuinka HBO ja Kaakinen-Pilch tarttuvat Bachin orkesterimusiikkiin. Bach kun ei ole ollut se pönäkkä, hieman monimutkaista musiikkia säveltävä kirkonmies, joksi hänet on joskus leimattu, vaan monipuolinen ja aikansa kansainväliset virtaukset tunteva muusikko. Bach sävelsi lähes aina tilauksesta: kun hän työskenteli Cöthenin prinssin hovikapellimestarina, hän sävelsi hovin käyttöön soitinmusiikkia 1720-luvun italialaisia ja ranskalaisia trendejä seuraillen; kun hän työskenteli Leipzigin Tuomaskirkon kanttorina, hän sävelsi kirkon käyttöön koraalikantaatteja ja muuta messumusiikkia. Kaakinen-Pilchin johdolla Helsingin Barokkiorkesteri vaihtoikin mukavasti otetta ja väriä sen mukaan, kaikuiko musiikissa italialainen Vivaldi vai Lullyn ranskalaiset perilliset.

Konsertin avasi Konsertto kolmelle viululle D-duuri, joka on rekonstruoitu alkuperäiseen asuunsa myöhemmin tehdystä kolmen cembalon konserttoversiosta. Kolmen viulusolistin lisäksi lavalla oli vain pieni jousiryhmä, mikä vaati kuulijoilta heti alkuun herkistymistä Bachin moniääniseen, kamarimusiikilliseen kudokseen. Vaikka teos ei ollutkaan ehkä konsertin parhaiten harjoitettu, sen aikana oli jännittävää seurata konserton kolmea viulusolistia: Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch, Minna Kangas ja Aira Maria Lehtipuu ovat luonteeltaan ja taustoiltaan erilaisia soittajia, ja he soittavat erilaisia jousilla ja soittimilla. Kaakinen-Pilchin pippurinen temperamentti sai oivan vastavoiman Aira Maria Lehtipuun nyansseiltaan hyvin herkästä soitosta, joka varsinkin konserton hitaassa osassa lumosi puhuttelevuudellaan. Konserton päätösosassa vuorostaan Minna Kangas ja Kaakinen-Pilch veivät kolmen solistin ja orkesterin vuoropuhelun maukkaan tuliseen suuntaan. Konsertto huipentui Kaakinen-Pilchin muistuttaessa temperamentikkaalla soitollaan siitä, ettei näyttävä virtuoottisuus ollut romanttisen viulunsoiton isän, Paganinin keksintöä.

Konsertin ensimmäisen puoliskon kahdessa jälkimmäisessä numerossa, viulukonsertoissa a-molli ja E-duuri Kaakinen-Pilch teki solistina varsin uskottavan vaikutuksen: Bachin konsertot toimivat hyvin juuri näin, kun sooloviulun soittaja on enemmänkin joukkueenjohtaja kuin solisti. Orkesteri teki täydessä koossaan, 14-henkisenä hyvää työtä konsertoissa, jotka sisältävät paitsi solistin ja orkesterin, myös orkesterin yksittäisten soitinryhmien ja jopa soittajien vuorottelua eli konsertointia.

Orkesterin continuo-ryhmään kuului Anna-Maaria Oramon cembalon ja matalien jousisoitinten lisäksi myös Aapo Häkkisen soittamat urut. Oramon sinänsä oivallisesti soittaman cembalon jättäminen paikoin pois toi koko orkesterin sointiin hienoa vaihtelua ja dynamiikkaa. Erityisen hienoja konsertoissa olivat niiden hitaat osat, joissa orkesteri solistinsa johdolla hengitti rauhallisesti ja yhtenäisesti. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon E-duurikonserton viimeisen osan, Allegro assain hyvin elävästi karakterisoitu maalaismaisuus. Tämä menuetiksi liian nopea osa kotiutui HBO:n ja Kaakinen-Pilchin käsissä tosin ehkä enemmän Kaustisen pohjanmaalaiseen kuin Köthenin saksilaiseen maalaismaisemaan. Konserttojen esitykset olivat kaiken kaikkiaan miellyttäviä, joskin pieni ripaus lisää rytmistä joustavuutta ja agogiikkaa olisi ollut mieleeni. Olisin mielelläni kuullut solistilta myös pidempiä ja kekseliäämpiä kadensseja.

Väliajan jälkeen kuultiin Bachin Orkesterisarja D-duuri. Tämä oboet, trumpetit ja patarummut normaalisti sisältävä teos esitettiin nyt kolmen viulun konserton tapaan oletettuna varhaisversiona pelkin jousin. Ranskalaistyylisen alkusoiton jälkeen kuultiin konsertin ehkä odotetuin numero, Air. Kyseessähän on ”se Bachin Air”, jonka kännykkäkansakin kyllä tuntee. Lieneekö syynä ollut osan nauttima ainutlaatuinen tunnettuus, mutta juuri Airin kanssa yhtye intoutui herkuttelemaan fraasien taitekohdissa ja yksittäisten linjojen tulkinnassa – sellaista olisin toivonut kuulevani jo aikaisemmin. Tämä toi rikkautta myös Bachin upeaan polyfoniaan eli moniäänisyyteen – mainittakoon erityisesti Aapo Häkkisen upean improvisatorinen urkucontinuo. Hyvin oli fraseerattu myös seuranneet kaksi Gavottea, joiden tanssillisuus ja eläväinen agogiikka sai yleisönkin jammaamaan mukana. Mukavan rouheat Bourrée ja Gigue päättivät orkesterisarjan hyväntuulisesti. Innostunut, joskin riittävän ilmanvaihdon puutteessa väsynyt yleisö taputti orkesterin lavalle vielä uusimaan Airin, jonka Helsingin Barokkiorkesteri Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchin johdolla toteutti nyt vieläkin plastisemmin ja sävykkäämmin.