Romantiikka musiikissa on varmasti sinänsä ajaton ilmiö, jota on esiintynyt aina ja tulee esiintymään jatkossakin. On ehkä silti yllättävää, miten suuri merkitys 100–200 vuotta vanhalla tyylihistoriallisella romantiikalla on edelleen: tämän kauden musiikki paitsi muodostaa sinfoniaorkesterien kantaohjelmiston, myös innoittaa säveltäjiä tänäkin päivänä, jopa niinkin erilaisia taiteilijapersoonia kuin Magnus Lindbergiä ja Einojuhani Rautavaaraa.Einojuhani Rautavaaran 15-minuuttinen orkesteriteos Anadyomene kantaesitettiin vuonna 1968 Helsingin Juhlaviikkojen päätöskonsertissa. Teoksen piti alun perin pohjautua rivirakenteisiin, jotka Rautavaara oli johtanut James Joycen kryptisen Finnegans Wake -romaanin alkukappaleiden sanankäänteistä. Säveltäjän mukaan musiikki alkoi kuitenkin ensimmäisten tahtien jälkeen emansipoitua kirjallisista symboleista ja kehittyä omaan suuntaansa. Rautavaaran päätös jättää kirjallis-sarjalliset rakenteet syrjään oli varmasti aivan oikea: Anadyomenesta tuli vaikuttava uusromanttis-impressionistinen sävellys, joka lumoaa nimenomaan musiikillisilla ideoillaan. Kappaleen dramaturginen kaarros on selkeä ja tehokas: alun utuisista soinneista edetään kohti isoja huipennuksia, jotka hiipuvat lopussa hiljaisuuteen. Myös orkesterisointia Rautavaara käsittelee aistikkaasti ja kekseliäästi. Avain Rautavaaran myöhempiin menestyksiin oli löytynyt.

Magnus Lindbergin puolituntinen Seht die Sonne (2007) on sävelletty Berliinin Filharmonikoille, joiden sointikulttuurilla sekä kunniakkailla romanttisen musiikin esitysperinteillä lienee ollut vaikutuksensa teoksen muotoutumiseen. Kappaleen otsikko on lainattu Schönbergin jättimäisen Gurre-Lieder -teoksen kuoro-osuuden tekstistä. Lindbergin sävellyksen toinen innoittaja lienee Gustav Mahler, sillä kantaesityksessä Seht die Sonne sai seurakseen Mahlerin 9. sinfonian.

Kummiteostensa tapaan Seht die Sonne on sävelletty jättimäiselle, viisinkertaiset puupuhaltimet käsittävälle orkesterille, josta Lindberg nostaa esiin uhkean täyteläisen, usein tummasävyisen soinnin. Musiikin laajat kaarrokset ja kiihkeä ekspressiivisyys tuovat todellakin mieleen Mahlerin. Tyylillisesti teos merkitsee Lindbergin siirtymistä entistä perinteisempään suuntaan: musiikin harmoninen yleisilme on ajoittain lähes tonaalinen, vaikka myös joukkoluokkapohjainen ajattelu kuuluu edelleen. Lindbergin sävellystekninen ammattitaito on joka tapauksessa täysin suvereenia, ja eri suunnista saadut vaikutteet ovat elimellinen osa hänen omaa ilmaisuaan.

Kaikista ansioistaan huolimatta Seht die Sonne jätti jossain määrin rutiininomaisen ja sovinnaisen vaikutelman. Tyylillisen muutoksen myötä Lindbergin musiikki tuntuu menettäneen jotain siitä ehdottomuudesta ja yllätyksellisyydestä, joka hänen tuotannostaan aiemmin on tehnyt niin kiinnostavaa. Ehkäpä nämä ominaisuudet löytyvät vielä uudestaan, vaikka nykyisen tyylinkin puitteissa.

Jean Sibeliuksen viulukonserton esityksillä on Helsingin Juhlaviikoilla ja sitä edeltäneillä Sibelius-viikoilla pitkät perinteet. Tänä vuonna oli Elina Vähälän vuoro liittyä festivaalilla konserton solistina toimineiden viulistien kunniakkaaseen ja nimekkääseen joukkoon.

Vähälän tulkintaote oli ulkonaisesti varsin hillitty ja viileä. Tempot olivat kautta linjan reippaita, ja avointa romantisointia hän pyrki selvästikin välttämään. Pinnan alla esityksessä oli kuitenkin vahvaa intensiteettiä ja muotoilun kauneutta, jotka kantoivat läpi koko teoksen ja jättivät tyylikkään kokonaisvaikutelman. Vähälän sointi oli lähes koko ajan korkeatasoinen, mutta aivan rikkeittä hän ei finaalin pahimmista karikoista selvinnyt.

Konsertin aluksi muistettiin hiljattain kuollutta Pehr Henrik Nordgrenia esittämällä ylimääräisenä numerona hänen teoksensa Kesämusiikkia (1977). Nordgrenin herkässä sävellyksessä vuorottelivat alakuloiset ja herkät tunnelmat, mutta kokonaisuus jätti melko jäsentymättömän vaikutelman.

Radion sinfoniaorkesterin ja Sakari Oramon työskentely oli vahvaa ja ilmeikästä kautta illan.

Huvilateltassa kuultiin viime torstai-iltana ensin eteläintialaista karnaattista musiikkia, sitten Eero Hämeenniemen säveltämä uusi fuusioteos, jossa intialaiset ja suomalaiset solistit esiintyivät yhdessä kamariorkesteri Avantin kanssa. Konsertti kaikkiaan oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen tapahtuma. Karnaattista musiikkia ei Suomessa aiemmin juuri ole elävänä esityksenä kuultu, joten alan intialaisen supertähden, laulaja Bombay Jayashri Ramnathin vierailu oli todellinen merkkitapaus. Monikulttuurisen fuusiomusiikin taas luulisi olevan nykymaailmassa yleinen ilmiö, mutta käytännössä sitä on ainakin taidemusiikin piirissä tehty vain vähän. Kun Hämeenniemi on useaan otteeseen korostanut kulttuurien vuoropuhelun tärkeyttä, oli kiinnostavaa vihdoin kuulla häneltä eri musiikkiperinteitä konkreettisesti ja rohkeasti yhdistävä sävellys.Karnaattisen musiikin aikakäsitykseen orientoituminen ei ollut vaikeaa: konsertin 70-minuuttinen ensimmäinen puolisko kului kuin siivillä. Vaikka ragoja ja talameita ei tuntisikaan, voi karnaattista musiikkia hahmottaa mielekkäästi myös länsimaisen perinteen lähtökohdista käsin. Musiikin motiivista kehittelyä oli hauska seurata, ja teosten vähitellen kiihtyvä rytminen draivi imaisi mukaansa. Länsimaisesta kuulijasta saattaa tosin bordunaäänen ja ”toonikan” jatkuva läsnäolo tuntua välillä rajoittavalta, mutta asiaan tottuu. Noviisikin herkistyy pian musiikin pienille vivahteille, kuten melodioiden herkälle kuvioinnille ja asteikon vähäisille muutoksille. Karnaattinen musiikki perustuu huomattavassa määrin improvisaatioon, mutta improvisoinnin tarkkaa määrää ja astetta on ensikertalaisen mahdotonta hahmottaa.

Karnaattinen musiikki – kuten toki muutkin musiikit – nousee siivilleen ennen kaikkea loistavien esittäjien ansiosta. Bombay Jayashri on ilmiselvästi huikean taitava laulaja ja karismaattinen lavapersoona, jonka tulkinnat ovat vahvan intensiivisiä ja ilmeikkäitä. Myös viulisti Embar S. Kannan, mridangam-lyömäsoittaja Pungkulam Subramaniam ja ghatam-lyömäsoittaja S. Karthick ovat musiikkiperinteensä suvereenisti hallitsevia huippuammattilaisia, joiden yhteistyö solistin kanssa vaikutti täydellisen saumattomalta. Karnaattisen musiikin vakioyhtyeeseen kuuluu hieman yllättäen viulu, joka on portugalilaisten perintöä 1600-luvulta. Viulistin tehtävänä yhtyeessä on toimia laulusolistin heterofonisena ”varjona” ilman omaa melodis-kontrapunktista profiilia.

Eri musiikinlajeja yhdistelevät cross-over -viritelmät jättävät yleensä perin masentavan vaikutelman: erisukuisia aineksia on usein vain pantu yhteen ilman, että ne kohtaavat toisiaan millään tavoin. Eero Hämeenniemen laulusarjassa Sade ja punainen maa oli toisin: eri musiikkiperinteet olivat todellisessa vuorovaikutuksessa keskenään muodostaen samalla uudenlaisen, yhtenäisen ilmaisukielen. Teos oli upea näyttö monikulttuurisen musiikin mahdollisuuksista; en olisi etukäteen uskonut, että fuusiomusiikkia voisi tehdä näin hyvin.

Viisiosainen laulusarja on sävelletty vanhoihin tamilinkielisiin rakkausrunoihin, jotka Hämeenniemi oli käsiohjelmaa varten ilmeikkäästi suomentanut. Aistikkaat ja puhuttelevat runot muodostavat yhdessä dramaturgisen kaarroksen, joka antoi laulusarjalle vankan kerronnallisen rungon.

Sade ja punainen maa on monessa mielessä intialaista musiikkia. Teoksen rytmimaailma ja asteikot ovat peräisin Intiasta, ja intialaiseen tapaan basson bordunaääni pysyy usein pitkiä aikoja paikoillaan. Orkesteri tuo kuitenkin teokseen mukaan harmonian elementin, joka intialaisesta musiikista puuttuu. Harmonioiltaan kappaletta voisi länsimaisin termein kuvata vapaatonaalis-modaaliseksi, konsonoiva ilme siis hallitsee. Laulusoolojen aikana orkesteri on usein varsin passiivisessa osassa, mutta aktivoituu heti solistin pitäessä taukoa.

Intialaisten ja suomalaisten muusikoiden yhteistyö lavalla näytti toimivan erinomaisesti. Laulusolisti Bombay Jayashrin taidokkuus ja vahva eläytyminen vangitsivat yleisön jälleen. Intialaiset lyömäsoittajat toivat teokseen väriä ja rytmistä sykettä. Näkyvissä tehtävissä improvisoivina solisteina olivat myös viulisti Minna Pensola ja bassoklarinetisti Heikki Nikula, jotka selvisivät vaativista tehtävistään upeasti. Myös kamariorkesteri Avanti sopeutui erinomaisesti uudenlaiseen rooliinsa, jossa muusikoilta vaadittiin ajoittain myös improvisointia. Kapellimestari John Storgårds hallitsi Hämeenniemen musiikin hyvin sekä piti monikulttuurisen yhtyeen taitavasti koossa.

Menevä, rakkauden iloa kuvaava finaali päätti teoksen riehakkaisiin tunnelmiin ja villitsi yleisön lopullisesti.

Philippe Herreweghe perusti Collegium Vocale Gent -kuoron vuonna 1970 uusien barokkimusiikin esityskäytäntöjen innoittamana. Flaamilaisesta kuorosta kasvoikin pian yksi merkittävimmistä renessanssi- ja barokkimusiikin esittäjistä Euroopassa, ja 1980-luvulla kuoro tunnettiin jo ympäri maailmaa. Kuoron repertuaari on vuosikymmenten saatossa kasvanut, ja se esittää nykyään myös 1800- ja 1900-lukujen sekä uusinta musiikkia. Samalla sen perustaja, Philippe Herreweghe on noussut yhdeksi tunnetuimmista ja mielenkiintoisimmista belgialaisista kapellimestareista, ei vain vanhan musiikin, vaan myös romanttisen ja modernin parissa.Barokin ja klassismin historiallisten esityskäytäntöjen syvällinen tuntemus ja niiden soveltaminen myöhemmin sävellettyyn musiikkiin on omiaan synnyttämään tuoreita ja raikkaita tulkintoja. Sen vuoksi olikin mielenkiintoista lähteä kuuntelemaan, olisiko barokkimusiikista lähteneellä kuorolla ja vanhan musiikin pioneerilla Philippe Herreweghellä jotain uutta ja tuoretta annettavaa niinkin erilaisten säveltäjien kuin Brucknerin ja Stravinskin musiikkiin.

Herreweghe toi Helsinkiin kuoronsa lisäksi belgialaisen, niinikään tyylinmukaisiin vanhan musiikin esityksiin pyrkivän I Solisti del Vento -puhallinyhtyeen. Konsertti alkoikin Igor Stravinskin Sinfonioilla puhaltimille, jonka säveltäjä kirjoitti Claude Debussyn muistoteokseksi vuonna 1920, kaksi vuotta Debussyn kuoleman jälkeen. Perinteisen ortodoksisen hautajaispalveluksen muotoa seuraileva teos sijoittuu säveltäjänsä venäläisen ekspressionistisen kauden ja 1920-luvulla alkaneen uusklassisen kauden välimaastoon. Yksi 1600- ja 1700-lukujen uudelleen henkiin herätettyjen esityskäytäntöjen tärkeimpiä tavoitteita on ollut tehdä musiikista elävää ja puhuttelevaa. Ehkäpä juuri vanhan musiikin hengessä I Solisti del Vento muotoili Stravinskin kirjoittamat eleet hyvin huolellisesti, ja yhtyeen soitto oli kaiken kaikkiaan hallittua ja hyvin balanssoitua.

Valitettavasti Finlandia-talon kylmässä akustiikassa Stravinskin apogryfinen puhallinmusiikki jäi sangen etäiseksi, eikä onnistunut juuri lämmittämään yllättävän huonosti täyttyneen salin tunnelmaa. Sama ongelma jatkui Stravinskin Messussa, jonka Collegium Vocale Gentin 24 laulajan kuoro esitti puhallinyhtyeen säestämänä: ensinnäkään Finlandia-talon sali ei toimi kovin hyvin etenkään kuorolaulun esityspaikkana; toiseksi, kun konsertin ohjelma vieläpä koostui hengellisestä ja hengellissävytteisestä musiikista, olisi jokin Helsingin suuremmista kirkoista ollut varmasti luontevampi valinta konserttipaikaksi. Tosin tällöin monikerroksisen polyfonisen musiikin selkeys olisi saattanut kärsiä.
Stravinskin Messun esityksen pelasti ennen kaikkea itse kuoro, joka onnistui salin soimattomuudesta huolimatta vakuuttaa sointinsa yhtenäisyydellä, taidokkaasti hallitulla musisoinnillaan ja kuoron joukosta nousseiden solistien persoonallisilla ja eläytyvillä suorituksilla. Stavinskin musiikillinen kieli muuttui vuosien 1920-luvulla alkaneen uusklassisen vaiheen jälkeen 1940-luvun loppua kohden yhä modernistisemmaksi. Vuosina 1944-1948 kirjoitetun katolista traditiota seuraileva Messun sisältää myös keskiaikaissävytteisiä, franko-roomalaista kirkkolaulua muistuttavia melodioita sekä renessansin hengessä kirjoitettua kontrapunktia. Collegium Vocale Gentin suvereeni, eläytyvä tapa tuoda esiin näitä tyyliltään uusrenessanssisia sävyjä teki hyvää Stravinskin myöhäiselle, muutoin ankaran modernistiselle kudokselle. Lähes täydellisen, erittäin miellyttävän soinnin ja intonaation lisäksi kuoro toi messutekstit hämmästyttävän hyvin esiin, puhuttelevasti lähelle kuulijaa.

Konsertin varsinainen elämys oli silti väliajan jälkeen esitetty Brucknerin e-mollimessu. Paitsi, että teos on kirjoitettu samaan katoliseen messutekstiin, se on myös kirjoitettu samanlaiselle kokoonpanolle kuin Stravinskin Messu. Tällä kertaa puhaltajat saivat tosin säestettäväkseen hieman isomman lauluyhtyeen, kun kuoro kasvoi 40-henkiseksi. Teosta on esitetty Suomessa silloin tällöin, mutta uskallan sanoa, että Herreweghen, Collegium Vocale Gentin ja I Solisti del Venton torstainen esitys on paras Suomessa koskaan kuultu. Brucknerin romanttisen, polyfonisuudessaan Bach-vaikutteisen musiikin myötä ilmaisu vapautui, dynaaminen asteikko kasvoi ja kuoron hivelevän kaunis sointi vei mukaansa.

Esittäjät tulkitsivat oivaltavasti ja koskettavasti Brucknerin hengelliset näyt, ja oli ihmeellistä ja ainutlaatuista kokea Finlandia-talossa tekstin tunnustuksellisuuden voimakkaan läsnäolon. Brucknerin arkaaisia sävyjä hakeva, hieman epäkäytännöllinen tapa kirjoittaa puupuhaltimille tuotti soittajille tosin paikoin päänvaivaa. Muutamia epävarmoja ja epäpuhtaitakin hetkiä lukuunottamatta esitys oli kaiken kaikkiaan täydellinen – olisipa konsertin vain kuullut paremmassa akustiikassa, mieluiten keski-eurooppalaisessa lämpimässä, sointia korostavassa salissa.

Ylimääräisinä kuultiin uudestaan Brucknerin messun päättävä Agnus Dei sekä saman säveltäjän Ave Maria – jälkimmäinen a cappella. Aplodit olivat innostuneet ja salista poistui poikkeuksellisen hienosta kuorosoinnista vaikuttunutta juhlaviikkokansaa.