Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

Arvio: Konemusiikkia ja kauhutarinoita

Edgard Varèse (1883–1965) ja Bela Bartók (1881–1945) kuuluvat äkkipäätään ajateltuna 1900-luvun musiikinhistorian vastakkaisiin leireihin. Varèse muistetaan kumouksellisena säveltäjänä, amerikkalaisen eksperimentalismin isänä ja elektronimusiikin pioneerina; Bartók taas perinteen jatkajana sekä kansanmusiikin hyödyntäjänä. Radion sinfoniaorkesterin keskiviikkoillan konsertissa säveltäjät eivät kuitenkaan tyylillisesti tuntuneet äärettömän paljon eroavan toisistaan: Varèsen teoksessa Amériques kuuluvat vielä perinteisen sinfoniamusiikin jäljet, kun taas ooppera Ritari Siniparran linna edustaa Bartókin moderneinta ja vähiten folkloristista tuotantoa.

Teknologia, moderni urbaani elämä ja taiteen avantgardeilmiöt olivat Varèselle keskeisiä inspiraation lähteitä. Yhdysvaltoihin emigroituneelle säveltäjälle teosotsikko Amériques symboloi ”löytöjä, uusia maailmoja maassa, taivaassa tai ihmisten mielissä”. Jättimäiselle orkesterille sävelletyssä teoksessa on helppo kuulla musiikillista kuvailua: suurkaupungin vilinää, tehtaiden jylinää, yökerhojen säihkettä ja tavaratalojen äänimaailmaa.

23-minuuttinen Amériques (1918–1921/1929) rakentuu lähinnä paksun äänimassan täyttämistä sointitasoista, joiden päällä dissonoivat sointupatsaat jyskyttävät tasaisin rytmein. Alun debussyläistä alttohuilusooloa lukuun ottamatta melodioita kappaleessa ei juuri ole. Valtava lyömäsoitinarsenaali tuo sointikuvaan runsaasti hälyjä, mutta muuten instrumentteja käsitellään perinteiseen tapaan – lachenmannilainen ”konkreettinen soitinmusiikki” siis syntyi vasta Varèsen päivien jälkeen. Teoksen yleisvaikutelma on tuskin kovin hienostunut: sointikuvan karuutta lisää kaavamainen, perinteiseen sektioajatteluun pohjaava orkestrointi. Muodoltaan Ameriques on hajanainen ja fragmentaarinen, ei ihan harkitun oloinen sävellys. Todellisia mestariteoksia Varèse sai aikaan vasta myöhemmin.

Kaikesta huolimatta esitys oli merkkitapaus: teos on paitsi musiikillisen koneromantiikan harvinaislaatuinen ilmentymä, myös monien taide- ja populaarimusiikin myöhempien ilmiöiden ennakoija ja alkulähde. On tärkeää tietää, että tällaistakin musiikkia on sävelletty vuonna 1921.

RSO toteutti Jukka-Pekka Sarasteen johdolla Varèsen visiot tarkasti, loisteliaasti ja hurmioituneesti. Finlandia-talon yleisö oli esityksestä innoissaan.

Bartókin ooppera Ritari Siniparran linna (1911) liikkuu ekspressionismin maailmassa niin aiheensa kuin musiikkinsakin osalta. Teoksen kauhutarina porautuu ihmismielen ja seksuaalisuuden syövereihin wieniläisen psykoanalyysin hengessä. Oopperan atonaalisuutta lähenevä, synkkien ja kirpeiden sävyjen täyttämä musiikki tuo mieleen 1910-luvun Schönbergin, vaikka myös wagnerilaisen oopperan jäljet ovat havaittavissa. Tiivis ja intensiivinen juoni, voimakassävyinen musiikki sekä värikäs ja iskevä orkestrointi pitävät kuulijan tunnin ajan vahvasti otteessaan.

Mezzosopraano Charlotte Hellekantin ääni on kantava, mutta ajoittain kireä ja ylävireinen. Nuoren, naiivisti rakkauteen uskovan aviovaimo Juditin olemus välittyi hänestä erinomaisesti.

Péter Friedillä on harvinaisen kaunis, pehmeä ja notkea bassoääni, joka taipuu myös ylärekisteriin baritonimaisen helposti. Bartókin vaativan musiikin Fried hallitsi loistavasti, mutta Siniparta-hahmonsa julmia puolia hän olisi voinut tuoda esiin ehkä enemmänkin.

Jukka-Pekka Sarasteen ja RSO:n huolellinen ja intensiivinen työskentely teki myös Bartókin musiikille oikeutta erinomaisesti.

Arvio: Kromatiikasta sävelrivejä ja tekstuuria

Nykymusiikin ystävillä on ollut erinomainen viikko. Johan Tallgrenin suunnittelemalla Musica Nova -festivaalilla on saanut kuulla runsaasti ajatuksia herättävää, riemastuttavaa ja ärsyttävää musiikkia lähinnä säveltäjiltä, joita täällä tunnetaan vähänlaisesti. Omia kohokohtiani ovat olleet Juhani Nuorvalan Väliaika ja Marilyn Nonkenin pianoresitaali. Odotin innolla myös Helsingin kaupunginorkesterin konserttia, jossa Suomen ensiesityksensä saivat Charles Wuorisen kahdeksas sinfonia Theologoumena sekä Morton Feldmanin monodraama Neither. Sukujuuriltaan suomalainen Wuorinen (s. 1938) tunnetaan laajasta tuotannostaan, joka sisältää lähinnä dodekafonista ja myös sarjallista instrumentaalimusiikkia. Kahdeksannen sinfonian lisänimi viittaa ”yksityiseen, epädogmaattiseen teologiseen mielipiteeseen”, jollaisen on esittänyt 100-luvun kreikkalainen ajattelija Maximus Tyrius. Teos on jatkoa vuonna 2005 valmistuneelle lähes samannimiselle sävelrunolle. Niitä yhdistää kantaesitykset New Yorkissa ja Bostonissa johtanut James Levine, joka muutenkin on pitänyt Wuorisen modernistista ja ei aivan helposti sulavaa musiikkia esillä.

Kolmiosainen Theologoumena alkoi reippaissa tunnelmissa. Dmitri Slobodeniouk ja HKO:n soitinryhmät pitivät ensiosan virtuoosiset stemmat hyppysissään, ja musiikki pysyi energisessä liikkeessä. Välillä ajattelin, että soittimelta toiselle poukkoilevilla motiiveilla tulisi olla parempi yhteys, mutta filharmoninen työaikataulu kolmine harjoituksineen ei taida tällaista ensitulkintaa mahdollistaa. Kimmo Korhosen käsiohjelmatekstin mukaan teoksen toinen osa on hidas ja sävyltään lyyrinen ja mietiskelevä. Minun korviini se kuulosti hieman hektiseltä ja ehkä siksi kulmikkaalta – juuri laulavampia ja herkempiä sävyjä olisin odottanut. Wuorisen sävelkieli on omaan makuuni melko asiallista, mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää se, miten taitavasti säveltäjä käyttää isoa orkesterikoneistoa. Rivitekniikkaa hyödyntävä teos päättyy yllättäen ja hiukan hassusti mollisointuun.

Torstai-illan konsertti oli jo vaarassa peruuntua, kun Morton Feldmanin (1926–1987) Neitheriin kiinnitetty saksalainen sopraano Petra Hoffmann peruutti tulonsa äkillisen sairastumisen takia. Rooman oopperan tilaama teos ei kuulu useimpien laulajattarien ohjelmistoon: yhdessä karaktäärissä ilman toimintaa esiintyminen ja kymmenen säkeen pelkistetyn kuulas intonoiminen on modernissakin oopperamaailmassa poikkeuksellista. Irlannista vasta maanantaina hätiin hälytetty Sylvia O’Brien pelasti esityksen, mistä hänelle kaikki kunnia. En silti välttynyt ajatukselta, että soolo-osuus oli jonkinlainen kompromissi: O’Brien lauloi varsin vaivalloisen tuntuisesti ja usein alavireisesti. Feldmanin musiikissa kaiken aikaa esiintyvien puolisävelaskelten sävelpuhtaus oli suurpiirteistä.

Esitys jätti toivomisen varaa myös orkesterin osalta. Varsin perinteisistä soitinväreistä huolimatta Feldmanin musiikki perustuu toisenlaiselle estetiikalle kuin suurin osa orkesterikirjallisuudesta ja on siksi ongelmallista ohjelmoitavaa ei-spesialistikokoonpanojen konsertteihin. Näennäisen staattinen tekstuuri voi tuntua ammattimuusikosta turhauttavalta, ja kapellimestarilta vaaditaan retorisiakin taitoja motivaation kasvattamiseen harjoitusprosessin aikana.

Feldman oli kiinnostunut varhaiskristillisistä tekstiileistä, jotka eri kulmista katsottuna näyttävät välkehtivän eri värisävyin. Niinpä orkesterikudoskin on staattinen vain pinnallisesti, ja tekstuuri itse asiassa on täynnä pientä, epäsymmetristä liikettä. Hyvään Feldman-tulkintaan kuuluu, että soittaja hahmottaa oman, usein ilman vibratoa soitettavan ei-ekspressiivisen stemmansa paikan suhteessa koko sointimassaan, ja jaksaa hakea soittimestaan puhuttelevaa sävyä lähes kuulumattomasta dynamiikasta huolimatta. Rytmisesti Feldmanin musiikki on melko kompleksista: peräkkäin saattaa olla samanpituisissa tahdeissa trioli, kvartoli ja kvintoli, joista kustakin soitetaan ääni vain tahdin keskeltä. Sisääntulot ovat siten aina hiukan eri kohdassa. On suuri haaste saada koko sektio soittamaan näitä rytmejä tarkasti, eivätkä varsinkaan jouset tehneet riittävän suurta numeroa pienistä vaihteluista, vaan musiikki kuulosti lähinnä tasajakoiselta.

Pitkissä äänissä tärkeää on tasaisuus ja aloitusten ja lopetusten täsmällisyys. Alukkeiden tulee olla pehmeitä, eikä maneerisia paisutuksia ja aksentteja tulisi tehdä, ellei niitä ole erikseen nuottiin painettu. On uskallettava soittaa sisäänpäin kääntyneesti ja luottaa siihen, että kokonaisuus puhuttelee. Feldmanin suosimat erittäin hiljaiset dynaamiset merkinnät tuottavat erityisesti puhaltajille vaikeuksia, mutta kertovat ehkä enemmän tavoitellusta intensiteetistä kuin soivasta lopputuloksesta. Yrityksestä soittaa (tai laulaa) hiljaa korkealta syntyy jotain sellaista, jota laveammalla pensselillä maalamalla ei saavuteta.

Esityksen parhaat hetket olivat mielestäni HKO:n lyömäsoittajien välisoitot, joissa ääni myös liikkui tilassa hienosti soittajalta toiselle. Myös puupuhaltajien quasi unisonot ja vaskien klusterit onnistuivat hyvin. Sen sijaan jousisto lepsuili paikka paikoin, ja sellosoolon vibrato oli suorastaan räikeä ja täysin kontekstin ulkopuolella.

Morton Feldmanin musiikki on silti niin vahvaa ja persoonallista, että pienine puutteineenkin kokemus oli vangitseva. Lauantaina on vielä mahdollisuus kuulla Helsingin kamarikuoron konsertissa säveltäjän toinen mestariteos Rothko Chapel.

Arvio: Virtuositeettia ja herkkiä sävyjä

Amerikkalainen pianisti Marilyn Nonken lunasti resitaalillaan tiistai-iltana odotetusti paikkansa nykymusiikin tulkkien eturivissä. Tyylilleen uskollisena hän esitteli laajan skaalan aikamme säveltäjiä 1900-luvulta tähän päivään. Morton Feldmanin Intersection 2 antoi vähäeleisyydestään huolimatta Nonkenille mainion tilaisuuden toteuttaa salamannopeita dynamiikanvaihdoksia pomppivan tekstuurin puitteissa. Instrumentin hallintaan vaadittava tiukka kontrolli ja sävellyksestä huokuva improvisatorinen henki loivat hienostuneen kokonaisuuden, jota oli ilo seurata.

Milton Babbitin Allegro Penseroso alkoi Feldmanin tapaan staccatona pomppien, mutta kehittyi kokonaisuutena edeltäjäänsä melodisemmaksi. Fragmentaarinen rakenne ja osin tempoileva sävelkieli pitivät mielenkiinnon yllä. Tonaalisuus tunki mukaan duuri- ja molliterssien muodossa.

Kolmantena kuultiin toinen illan kantaesityksistä, nuoren amerikkalaisen Drew Bakerin säveltämä Stress Position. Hypnoottisesti yksiäänisillä repetitioilla alkavassa teoksessa ei voinut olla kuulematta vahvaa minimalistista vaikutusta. Nonken piti yllä transsinomaista tunnelmaa aksentein ja pienin huomaamattomin pysähdyksin kappaleen äänikenttien vähitellen kasvaessa lopulliseen laajuuteensa. Sävellyksen loppupuolella äänimaailmaa rikastutti kaiuttimilla reaaliajassa toistettu pianon ääni, jonka intensiteetti kasvoi entisestään valojen tarkoituksellisesti sammuttua viimeisten sivujen edetessä. Tämän teki mahdolliseksi sävellystä määrittävä fyysisesti paikallaan pysyvä tekstuuri – pimeässä hypyt klaviatuurilla ovat harvemmin kovin menestyksekkäitä.

Ensimmäisen puoliajan päätti Michael Finnissyn teos More Gershwin, joka oli kaikin tavoin nimelleen uskollinen. Kansanlaulumaisuus, valittavat blue note’t ja synkopoidut rytmit tuntuivat välillä suorilta lainauksilta Gershwinin tuotannosta, mikä toisaalta on sitäkin osuvampaa ottaen huomioon maestron itsensä harjoittaman bluesmusiikin suorasukaisen hyödyntämisen teoksissaan. Atonaalinen maailma oli vahvasti läsnä koko kappaleen ajan tuoden tuttuihin kuvioihin uutta näkökulmaa.

Harvinaisena herkkuna kuultiin toinenkin kantaesitys, Liza Limin The Four Seasons (After Cy Twombly), joka perustuu edellä mainitun taiteilijan MoMa :ssa näytteillä olevaan samannimiseen tauluun. Tämän neliosaisen teoksen kantavana motiivina toimivat uskollisesti toistuvat ja tempoiltaan vaihtelevat repetitioaiheet, sekä monipuolinen kolmospedaalin käyttö. Viimeistään Limin teoksessa Marilyn Nonkenin uskomaton dynamiikkavaihteluiden hallinta ja  kosketuksen herkkyys pääsivät oikeuksiinsa. Perinteinen pianotekninen virtuositeettikin oli läsnä muun muassa vasemman käden oktaavijuoksutusten muodossa. Sävellyksen päätti minimalististyyppinen loppukaneetti.

Virtuoottinen Jason Eckardtin Echoes’ White Veil kieppui villisti sävellyksen avaavan d:n ympärillä. Vastapainona toimivat erittäin hitaat lento-jaksot. W. S. Merwinin proosarunoon perustuva sävellys kuvaa osuvasti runossa todettua kaikujen toistumista ajasta ikuisuuteen ja niitten väliin mahtuvaa hiljaisuutta.

Nonkenin ilta oli tyylillisesti vaihteleva ja monipuolinen. Harvoin kuulee kokopitkää pianoresitaalia, joka sisältää vain uutta musiikkia (tässä tulee muistaa uudenkin musiikin voivan olla yli 50 vuotta vanhaa). Kaksi kantaesitystä ovat paitsi kiinnostavaa kuultavaa yleisölle, myös haaste esittäjälle – uuden musiikin omaksuminen kun kestää useimmilta muusikoilta pidempään kuin perusohjelmiston esityskuntoonsaanti. Siksi olimme onnellisia saadessamme vieraaksemme Helsinkiin ainoastaan nykymusiikkiin keskittyvän pianotaiteilijan, jonka äärimmäisen vivahteikas instrumentinhallinta ei pettänyt kertaakaan. Tämä on harvinaista herkkua, mutta Musica Novalta sitä toki sopii odottaakin.

Arvio: Musica Novan avajaiskonsertti

Uudestisyntyneen Musica nova -festivaalin avajaiskonsertin huipennoksena kuultiin kantaesityksenä Väliaika Juhani Nuorvalan kolme vuotta sitten valmistuneesta oopperasta Flash Flash. Väliaikaa kehystävät ensimmäinen ja toinen näytös jäivät siis vielä kuulematta ja näkemättä. Eilen kuullun esityksen perusteella tuli selväksi ainakin se, että kyse on hyvin poikkeuksellisesta suomalaisesta oopperateoksesta. Väliajan musiikki on nopeatempoista ja Juha Siltasen englanninkielinen teksti kiitää viiden laulajan ensemblella vikkelästi ja sujuvasti. Poissa ovat perisuomalainen jähmeys ja kansallinen mytologia. Uskoisin, että juuri tämänkaltaista oopperaa kaivataan dynaamiseen ja monikulttuuriseen Helsinkiin. Vaikka oopperan aiheena on sodanjälkeisen amerikkalaisen kulttuurin tunnetuimpiin ikoneihin kuuluva Andy Warhol, on selvää, että teos kertoo yhtä paljon 2000-luvun Suomesta. Nuorvalan oopperan sähköisesti kimmeltävä hunajaisen imelä sävelmaailma rakentaa viekoittelevan julkisivun, jonka takana väijyy elämän ahdistava raadollisuus. Oopperan musiikissa kauttaaltaan käytetty epätavallinen viritysjärjestelmä on epäilemättä tarkoitettu luomaan outouden ja epätodellisen vaikutelmaa. Kuulemani perusteella en ole aivan vakuuttunut kyseisen järjestelmän toimivuudesta lauluäänillä. Joka tapauksessa esityksen laulajat suoriutuivat virtuoosisesta tehtävästään erinomaisesti. Tuuli Lindebergin instrumentaalisen kuulas sopraano soi juuri sopivan etäisen koskemattomana Tuula Paavolan alton tuodessa ronskimpaa elämän karheutta vastapainoksi. Myös esityksen kolme mieslaulajaa pysyivät vauhdissa mukana vaivattomasti.

Konsertin alkunumerossa päästiin suoraan Johan Tallgrenin tämänvuotisen festivaalin teemaksi valitseman New Yorkin tunnelmiin. Steve Reichin City Life -teoksessa vuodelta 1995 kuullaan säveltäjän itsensä tallentamia äänimaisemia New Yorkin kaduilta. Väliajan jälkeen kuultiin toinen Reichin teos, koko konsertille nimensä antanut Come out -nauhateos vuodelta 1966. Nauhalta kuullaan Harlemin mellakoissa vangitun tummaihoisen nuoren miehen ääni. Oikeudenkäynnissä nuorukaista syytettiin murhasta, vaikka hän oli syytön. Ennen väliaikaa (joka antoi konserttiin ahtautuneelle Helsingin musiikkielämän kermalle mahdollisuuden vaihtaa kuulumisia ja harrastaa seurapiirielämää à la Warhol) kuultiin toinen nauhateos, John Cagen Imaginary Landscape No. 5 vuodelta 1952. Teos on ehtaa Cagea ja sen sattumanvaraisesti valittujen jazzpätkien eripurainen kollaasi virkisti korvia ja mieltä. Konsertissa kuultiin lisäksi nuorena kuolleen italialaisen säveltäjän Fausto Romitellin (1963-2004) kymmenen vuotta sitten Pariisissa kantaesitetty teos Professor Bad Trip: Lesson 2 (1998-1999). Se on keskimmäinen teos trilogiasta,  joka on saanut innoituksensa ranskalaisen runoilijan Henri Michauxin huumekokeiluja analysoivasta kirjasta Connaissance par les gouffres (”Kuilujen kautta tietoisuuteen”). Romitellin intohimona oli psykedeelinen rock, ja niinpä Professor Bad Trip -teoksen kymmenen hengen soittajistoon kuuluvat myös sähkökitara ja sähköbasso. Muutoin pääosin ranskalaisesta spektrimusiikista ilmaisunsa saaneessa teoksessa erottuivat Mikko Ivarsin vahvistetusta sellosta kummunneet Jimi Hendrix-tyyppiset soolorevittelyt.

Avajaiskonsertti Kansallisoopperan Alminsalissa käynnisti Musica nova –festivaalin liikkeelle virkeän vauhdikkaasti. Avanti! ja Dmitri Slobodeniouk tulkitsivat energisen urbaanit sävelteokset mukaansatempaavan tyylikkäästi.

Helmi Vesa -pianokilpailu

Pianistit kisaavat Sibelius-Akatemian sisäisessä mittelössä. Raikkaita tulkintoja luvassa.