Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

Reportaasi: Metallifonia ja Meta4 Korjaamolla

USCO ei ole nuorille aikuisille räätälöity seurakuntaelämän konsepti, vaan Kulttuuritehdas Korjaamon uusi musiikkiklubi: akronyymi tulee Uudesta Suomalaisesta Cross-Overista. Kamalasta nimestä huolimatta idea on kiinnostava: Korjaamon upeissa, vanhoihin raitiovaunuhalleihin rakennetuissa saleissa järjestetään tänä keväänä teatteriesitysten ja näyttelyiden lisäksi myös lukuisia konsertteja, joissa esitetään ”harvinaisia helmiä musiikin ystäville”, siis myös klassista musiikkia vaihtoehtoisessa valossa.

Musiikkitietosanakirja Grove Onlinen mukaan crossover-termin alkuperäinen käyttö viittaa saman teoksen tai tekijän esiintymiseen kahdella tai useammalla suositummuutta mittaavalla (esimerkiksi Top 10-) listalla. Koska listat perustuvat usein ”klassisen”, ”jazzin” tai ”populäärin” suurpiirteiseen määrittelyyn, termi on tässä käyttötarkoituksessa varsin keinotekoinen. Kansan suussa crossoveria on esimerkiksi se, kun tunnetut klassisen musiikin solistit esittävät tangoa tai jazzkappaleita. Tässä yhteydessä termi onkin tullut tarkoittamaan laskelmoituja, viihteellisiä ja vesitettyjä versioita juurevammista alkuperäisteoksista, joilla usein on ansaittu paikkansa, ”vakava vs. kevyt” -keskustelusta piittaamatta.  Toisaalta crossoverista puhutaan myös klassisen teoksen esiintyessä uudessa yhteydessä, kuten televisio-ohjelman tai elokuvan taustalla: sanat Spede ja penkki tulevat mieleen.

Jos sävellyksissä käytetään aineksia eri tyyleistä, voidaan nähdä yhtymäkohta kuvataiteen kollaasitekniikoihin. On tietysti eri asia yhdistää näennäisen yhteensopimattomia elementtejä (kuten Bachia ja beatboxausta) tai koettaa hienovaraisesti ujuttaa vieraita sointeja tutun kudoksen osaksi (kuten Debussy käytti jaavalaista gamelania). Molemmissa tapauksissa kollaasi tai fuusio voi tuoda kuuluville jotain uutta ja kiinnostavaa. Voi tietysti herätä kiusaus mainittuihin helppoihin ja kaupallisiin ratkaisuihin, mutta tässä kirjoituksessa niitä ei ole tarpeellista eritellä.

Klassisen musiikin tekijöille ja kuuntelijoille  tyylien ja traditioiden fuusiot ja niiden välimaastossa liikkuminen voi olla arkaluontoinen asia. Kaikkien intresseissä onkin tietysti vaalia perinteistä ohjelmistoa ja sen seriöösiä tulkintaperinnettä. Raja-aitojen säilyttämisessäkin on silti ongelmansa: jos taiteilija aikoo toimia yhteiskunnan osana – siis soittaa muillekin kuin itselleen – hänen on pohdittava, minkälaista repertuaaria esittää, ja missä muodossa. Toisaalta on hyvä myös muistaa, ettei viihteellisyyttä ennenkään ole kulttuuristamme oopperoineen ja virtuoosikappaleineen puuttunut.

Korjaamon USCOssa oli havaittavissa crossover-ilmiön kaksi puolta. Illan aloittanut Metallifonia on saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon ja pianisti Risto-Matti Marinin projekti, jota varten suomalaiset säveltäjät ovat sovittaneet metallimusiikin klassikoita mainitulle kokoonpanolle. Kuulin ohjelman nyt toista kertaa, enkä edelleenkään saanut kokonaisuudesta otetta, vaikka soitto sinänsä oli pätevää. Mielestäni puolitiehen on jäänyt sekä musiikillisen että esittämisen tyylilajin määritteleminen, eikä esillä olevien tyylien välinen dialogi Metallifoniassa mielestäni toimi. Välillä, kun saundi ja rytminkäsittely alkuperäisteokseen nähden tuntui vääränlaiselta, oli vaikutelma koominen – muttei kuitenkaan riittävän hassu. Toisista kappaleista taas puuttui energiaa ja asennetta. Mielestäni ongelman ytimessä on itse ohjelmisto: vaikuttaa siltä, etteivät säveltäjät ole saaneet kovinkaan paljon irti tehtävänannosta. Jos vertailukohtaa hakee klassisesta musiikista, olisin mieluummin kuullut vaikutteita vaikkapa Louis Andriessenin tai György Ligetin suunnalta perinteisemmän repertuaarin sijaan.

Mitä taas kokonaisuuden esittämiseen tulee, tekivät frakkiin pukeutuneet herrat pidättyneen ironisen vaikutelman, samaan tapaan kuin M.A. Numminen on esittänyt Schubertia. Pahimmasta pönötyksestä pyrittiin eroon ottamalla kontaktia yleisöön. Tuomisalo ja Marin lausuivat muutamat välispiikkinsä kuitenkin pikemminkin toisilleen kuin yleisölle, ja ulosanti jäi vaimeaksi. Tällainen esitys saisi lisäarvoa ammatti-ihmisen tekemästä käsikirjoituksesta ja ohjauksesta.

Toisella puoliskolla esiintyneen Meta4-kvartetin osuudessa crossover-elementti oli vähäinen. Kappalevalinnat edustivat suomalaista modernia musiikkia, joka varmaankaan ei monen mielestä tunnu kompromissilta: Saariahoa, Rautavaaraa, Vilagia, Sallista, Ahoa ja J. Kuusistoa kuultiin. Mielestäni kysymys oli hyvän tavaran tarjoamista hieman rennommin kuin vaikkapa Ritarihuoneella olisi mahdollista. Musiikki esitettiin sellaisenaan, mutta myöhäisillan yleisö otettiin mukaan hauskoilla ja informatiivisilla välispiikeillä, eivätkä teokset tai yhtyeen maine tästä kärsineet. Oli hauska idea sijoittaa ohjelmaan ensimmäiseksi ja viimeiseksi kvartettoja ja väliin kunkin muusikon soolokappaleet. Näin myös jousikvartetin soittimet ja Meta4:n soittajat tulivat vaivihkaa esitellyiksi yleisölle.

Jää nähtäväksi, miten crossoverin ideaa USCO-klubilla kehitellään jatkossa. Korjaamo ilmoittaa järjestävänsä kuusi tilaisuutta kevään aikana, mutta ainakin kahdella seuraavalla sisältö vaikuttaa varsin suoraviivaiselta ja kesyltä.

Katso USCO-klubin ohjelma tästä.

Arvio: Energistä ja persoonallista yhteissoittoa

Tapiola Sinfonietta
John Storgårds, kapellimestari
Alina Pogostkina, viulu

Ludwig van Beethoven: Konsertto viululle ja orkesterille d-duuri op. 61
Johannes Brahms: Sinfonia nro 4 e-molli op. 98

Kannatti matkustaa torstaina Leppävaaraan asti kuuntelemaan Tapiola Sinfoniettan konserttia. Muutamalla soittajalla laajennettu kamariorkesteri kuulosti heti Beethovenin ensimmäisistä sävelistä fantastiselta! Energisen ja yhteen hitsautuneen soittajiston parhaita puolia on yhtenäinen artikulaatio ja persoonalliset soolosoittajat: erityisesti klarinetisti Harri Mäki ja oboisti Anna-Kaisa Pippuri pääsivät esiin. Orkesterin musisoinnilla tuntuu olevan yhteinen päämäärä, mikä isommissa kokoonpanoissa ei aina välity.

Wieniläisklassiseen ohjelmistoon erikoistunut sinfonietta on onnistunut tekemään hyvän synteesin vanhan musiikin esityskäytännöistä moderneilla soittimilla: jouset rouhivat aksentteja kantajousella ja vuorottelevat tahdinosien vahvoja ja heikkoja painoja, kun taas puhaltajien sointi on riittävän keveä ja vibraton käyttö maltillista. Tässä ohjelmistossa oli hyvä ratkaisu sijoittaa ensi- ja toiset viulut vastakkaisille puolille, jolloin peilikuvina ja variaatioina toistuvat motiivit sekä kuuluvat että näkyvät. Myös sektioiden erilainen sointi pääsee näin paremmin esiin.

Solistiksi Ludwig van Beethovenin konserttoon (1806) oli saatu maailmalla viilettävä edellisen Sibelius-kilpailun voittaja, saksalaistunut Alina Pogostkina, jonka esiintyminen oli hurmaavaa. Pogostkina ottaa Stradivariuksestaan lämpimän ja syvästi resonoivan äänen, jonka vaikutelmaa kasvattaa edelleen uskomattoman hienostunut intonaatio. Konserton ensimmäisen osan kadenssin arpeggiokuluissa oli häkellyttävän paljon puhtaiden sointujen synnyttämien ylä- ja alaääneksien värinää. Pogostkinan lempeästä tulkinnasta puuttui tietynlainen rehvakkuus, joka monen mielestä Beethovenin musiikkiin kuuluu. On makuasia, oliko soitto hiukan turhan somaa. Solisti etsi kiitettävästi erilaisia sointivärejä viulustaan, mutta jousen käyttö oli kaiken kaikkiaan eri paria tyylitietoisemman orkesterin kanssa. Modernilla jousella on mahdollista soittaa yhtä voimakkaasti kanta- ja kärkipuolella; se mahdollistaa pitkälinjaisen, laulavan äänen, joka kuulunee Pogostkinankin ihanteisiin. Soinnin tasaisuudessa piilee kuitenkin monotonisuuden vaara, ja helposti jää huomiotta se, miten ns. vanhan musiikin säveltäjät ovat käyttäneet sen aikaisten välineiden ominaisuuksia musiikillisiin tarkoituksiinsa. Näistä pienistä varauksista huolimatta nautin kovasti.

Kapellimestari John Storgårds oli tämän repertuaarin parissa ja tämän orkesterin kanssa kotonaan. Johannes Brahmsin neljäs sinfonia (1884-5) sai kiinnostavan tulkinnan, jossa yhteys Beethoveniin korostui. Toinen osa, jota sinfoniaorkesterit yleensä soittavat hitaammin, oli varsin kepeä ja tanssillinen, ja myös päätösosa oli varsin liikkuva. Hanna Juutilainen soitti neljännen osan huilusoolon hienosti, mutta yllättävän intohimoisesti muutoin vallinneen tyylin suhteen. Tapiolalaisten nopea reagointikyky mahdollisti sen, että sinfonian yllättävät taitteet todella yllättivät! Storgårds houkutteli orkesterista läpikuultavaa sointia, jonka sisältä yksittäiset kontrapunktiset tapahtumat pääsivät hyvin esiin. Välillä lyhyistä motiiveista rakennettu barokkimainen fraseeraus tuntui ehkä turhan vellovalta. Sinfoniettan pieni soittajisto johtaa väistämättä siihen, että joka jousisoittajan on todella kaivettava ääntä instrumentistaan palkkansa eteen. Sellosalin akustiikassa ensiviulut tuntuivat paahtavan välillä liikaakin, sektion homogeenisyyden kustannuksella.

Arvio: 50+50=100 (Lindberg+Salonen=Carter)

Nykymusiikin esittäminen lankeaa usein spesialistien kontolle, mistä on ilmeisiä positiivisia seurauksia: nuotteja viliseville partituureille persojen Kriikkujen ja Karttusten ansiosta monet säveltäjät ovat päässeet kehittämään instrumentaalista ymmärrystään pitkäjänteisesti. Erityisosaaminen puolin ja toisin kasvattaa fraaseerauksen ja sävyjen diversiteettiä, aivan kuten vanhoihin soittimiin perehtyminen rikastuttaa Mozartin esittämistä. Mutta: musiikki on yhteisöllistä toimintaa, eikä aitojen pystyttäminen uuden ja perinteisen repertuaarin leirien ympärille voi olla hyväksi. Nykypäivän säveltäjän ja soittajan välille tulee muodostua luottamuksellinen side, jotta soittaja pääsee näkemään nuottien taakse ja säveltäjä ymmärtää instrumentalistin arkea.

Perinteiseen repertuaariin satsaavan Helsingin kaupunginorkesterin kannatti ottaa riski ja juksata suuri joukko klassikkosarjan kausikortin haltijoita tähän konserttiin; Elliott Carterin satavuotispäivänä soitettu triptyykki Symphonia svengasi mainiosti! Teos on kiitollista kuultavaa, sillä pitkästä kestosta huolimatta se on modernistista Carteria yleisöystävällisimmillään. Teos pursuu (atonaalisia) melodioita, ja orkestraatio on kauttaaltaan ilmavaa ja viehättävän kamarimusiikillista. Monimutkaista polyfoniaa rytmittävät yllättävät tauot ja eri soitinryhmien pienet duot ja triot. Erityisesti ihastelin HKO:n puhaltajien lukuisia sooloja, jotka olivat kautta linjan virtuoosisia ja puhuttelevia. Muun muassa klarinetit ja englannintorvi olivat mehukkaasti esillä, ja teos päättyi ilkikurisesti pikkolon jäädessä soittelemaan yksikseen.

Konsertin viisikymppisten suomalaisten teokset eivät yllättäen onnistuneetkaan yhtä hyvin, kotikenttäedusta huolimatta. Magnus Lindbergin Marea kärsi tasapaksuudesta ja satsin erittelemättömyydestä. Teoksen merellisyys olisi kaivannut lisää tyventä ja pienempiä pärskeitä. Käsiohjelmassa puhuttiin soitinnuksesta Beethovenin ajan orkesterille, mutta tähän nähden jousia oli aivan liikaa, eikä pieni puhallinsektio tahtonut päästä esiin.

Esa-Pekka Salosen Maniassa jouset sen sijaan soittivat turhan varovaisesti. Orkesterin soolosellisti Tuomas Ylisen esiintyminen solistina oli hyväntuulisen rehvakasta ja teknisesti moitteetonta vikkelimpiä kuvioita myöten. Pitkän miehen käsittelyssä sello vaikuttaa pieneltä, ja välillä tuntuikin siltä, että voimaa olisi voinut käyttää vähemmän. Ääni oli hieman kapea ja nahkea. Tavoitettu karaktääri jäi yksiulotteiseksi, ja teoksen maaninen luonne korostui mielestäni liikaa spontaanisuuden ja leikkisyyden kustannuksella. Muutamia intohimoisia sooloja kuultiin orkesteristakin: erityisesti fagotisti Markus Tuukkanen ja kontrabasisti Jiri Parviainen kunnostautuivat.

Arvio: ilmiömäinen Frank Peter Zimmermann

Frank Peter Zimmermannin sulava virtuositeetti lumosi Finlandia-talon yleisön torstaina HKO:n, kapellimestari John Storgårdsin ja Zimmermannin esittäessä toisena iltana peräkkäin Jean Sibeliuksen viulukonserton. Raskassoutuiseen, pateettiseen traditioon sortumaton esitys innoitti tuoreudellaan. Vaikka yksityiskohtien tasolla Zimmermannin vaivaton soitto saattoi tuntua epäsibeliaaniselta, laveammalla muodon tasolla sen luonteikkuus oli tasapainoista ja taiturillisuudessaan mykistävää.Sibeliuksen konserton ensimmäinen osa on kokonaisuudessaankin fragmentaarinen, kuin yksi jatkuva, suuri kadenssi. Zimmermann onnistui kuitenkin jatkuvasti eteenpäin katsovilla, mutta luontevilla fraaseillaan pitämään liikkeen tunnun yllä. Vaikeaksi tiedetty soolostemma ei tällä kertaa teettänyt ylimääräisiä, ”tunteikkaita” hidastuksia, vaan Zimmermannin soitto nauroi teknisille haasteille ja onnistui puhdistamaan ainakin minun peruskliseisiin tottuneita korviani. Zimmermann myös rauhoitti tarvittaessa ja soitti g-kieleltä äärimmäisen korkeista asemista poikkeuksellisen upealla äänellä ja puhtaasti. Vain osan lopussa pieni kiirehtiminen aiheutti lievää sekaannusta orkesterissa, joka pysyi muutoin hyvin solistin kelkassa.

Ensimmäisen osan tapaan myös kolmas osa oli tempoltaan totuttua nopeampi. Zimmermannin läpeensä musikantti, hurmioutunut soitto oli kuin lievästi koleerista, mutta ennenkaikkea elämänjanoista nousuhumalaa. Mykistävän täydellisesti onnistuneen toisen osan jälkeen viimeisen osan briljantit juoksutukset ja vaivattoman taipuisat rytmit saivat ilahduttavasti edelleen vastakaikua Storgårdsin johtaman HKO:n soittajilta, jotka  kovasta temposta huolimatta pystyivät toteuttamaan Zimmermannin näyn tästä itselleen niin tutusta konsertosta.

Ylimääräisenä soitetuissa Niccolo Paganinin God save the Queen -variaatioissa Zimmermann vahvisti sen, kuinka hän uskomattoman liukkaassa tempossa pystyy aivan luontevasti, suorastaan helppoudella tuomaan uskomattomien teknisten haasteiden sijaan näkyville muusikkoutensa ja huumorintajunsa.

Konsertin muissa numeroissa pysyttiin sitä vastoin maan pinnalla. Erich Korngoldin nuoruuden teos Tänzchen im alten Stil (Pieni tanssi vanhaan tyyliin, 1919), jonka kantaesitys on varsin tuore tapaus ja tapahtunut Jyväskylässä viime vuonna juuri Storgårdsin toimesta, oli tunnelmaltaan kevyt ja viihteellinen teos. Nostalgisessa hengessä sävelletty harjoitelman viihteellisyys syntyi hyvällä tavalla musiikillisen materiaalin keveydestä sekä helppoudesta ja vähemmän mairittelevalla tavalla dramaturgisesti epäkiinnostavasta rakenteesta.

Brucknerin kuudes sinfonia on säveltäjänsä sinfoniasarjassa jokseenkin poikkeava teos. Se ei tunnu pyrkivän myyttisiin hengellisiin näkyihin eikä täyttymyksen tunteeseen vaan pitäytyy varsin yksioikoiseissa ilmaisussa. Hyvin brucknermaista on sen sijaan varsinkin ensiosan toisteisuus. Yhdessä hyvin riisutun tematiikan kanssa se herättää ainakin minussa kuulijana kaipauksen erilaisiin muotoiluihin – klassismin traditiosta kumpuavaan tyyliin muotoilla toistuvia asioita aina hieman eri tavoin. Myöhäisromanttinen liiottelevuus ei Bruckneriin toki sopisi, joten Storgårdsin ja HKO:n sinänsä hieno, partituurille uskollinen esitys teki kunniaa teokselle. Erityisesti pidin puupuhaltimien elävistä sooloista, mutta hatunnoston ansaitsevat myös vaskien laadukas suoritus Brucknerin kovin korkealle kirjoitettujen soolojen parissa.

Arvio: RSO:n loistavien muusikoiden hieno ilta

Virkamiesmäisestä soitosta ei ollut viime viikon perjantai-iltana tietoakaan Radion sinfoniaorkesterin esitellessä tulevan Espanjan ja Portugalin kiertueensa ohjelmistoa. Jean Sibeliuksen Luonnottaren ja Lemminkäissarjan lisäksi konsertissa kuultiin niinikään etelään lähtevät Kaija Saariahon Leinolaulut, jotka soivat sopraano Anu Komsin herkissä tulkinnoissa arvoisellaan tavalla. Varsinainen tapaus oli kuitenkin Komsin samanistisen kiihkeä, mutta aina puhdas ja hallittu Luonnotar, joka lumosi ainakin minut: en ole ikinä kuullut teosta esitettävän näin vaikuttavasti, livenä tai levyllä, näin syvästi luomisen myyttiin sukeutuen. Turhan teatraalinen käsien levittelykään ei häirinnyt saavutetussa musiikillisessa hurmiotilassa. Anu Komsi oli Luonnotar, vieläpä vaivattomasti.

Ylikapellimestarinsa Sakari Oramon johdolla RSO:n taitavista soittajista on hioutunut hämmästyttävän värikkäästi ja yhtenäisesti soittava yhtye – on onni, että Oramon kaltainen kansainvälinen kyky on malttanut tehdä pitkäjänteistä työtä orkesterinsa kehityksen eteen. Varsinkin jouset hämmästyttivät soittonsa puhtaudella ja sävykkyydellä. Vibratosta on tullut aidosti ilmaisun väline: jousisoittajat käyttävät sitä juuri sen verran kuin tarpeen, aivan kuin Anu Komsi laulussaan. Etenkin juuri Luonnottaressa orkesteri, kapellimestari ja solisti tuntuivat löytäneen yhteisen estetiikan, josta kumpusi häkellyttävän yhtenäisesti fraseerattua ja elettyä, tuoreella tavalla sibeliaanista tarumaailmaa.

Konsertin avasi Bernd Alois Zimmermannin Photoptosis, jonka oli ilmeisesti tarkoitus olla nimensä mukaisesti ”valotapahtuma”. Zimmermannin äänivallimainen, psykofyysisiä tuntemuksia aiheuttanut orkesterivyöry oli itselleni kuitenkin enemmänkin matka alitajuntaan, unimaailmaan, eritoten painajaisiin. Kun alun hiljaisen, myrskyä enteilevän kiehumisen ja kuplimisen takaa alkoi hahmottua painajaismaisia sointipintoja, pelon affektit takoivat mielikuvitusta kiihottavalla tavalla. Teoksen keskellä sijaitseva suvanto tuntuikin tullessaan ihanalta: äänimassan sijaan saattoi nyt erottaa yksittäisten soitinten värejä. Ja kuin unessa, jossa tutut hahmot ovat väärissä paikoissa ja tekevät vääriä asioita, niin Zimmermannkin toi tähän suvantoon lainauksia tutuista teoksista: Skrjabinia, Wagneria ja muutakin – kunnes informaatiotulva löi jälleen yli ja nielaisi sisään koneeseen, jossa rytmiostinatot ja kihisevät sävelötökät kuhisevat pitkin ja poikin tietoisuuden.

RSO esitti teoksen intensiivisesti ja vakuuttavasti. Mieleen tuli väistämättä Zimmermannin kaikin tavoin erittäin haastava ooppera Die Soldaten, joka olisi hienoa kokea joskus elävänä. Hyvä näinkin!

Kontrasti Photoptosiksen ja sitä seuranneiden Saariahon Leinolaulujen välillä oli tosin turhankin suuri: ensimmäinen osa, Sua katselen (2004–2005) valitettavasti kärsi Zimmermannin hillittömästä levottomuudesta. Kun ehdin toipua, osa oli jo lähellä loppuaan. Saariahon estetiikka on perinteisesti aivan eri lähteiltä kuin Zimmermannin ja oikein tunsin, kuinka korvat nykivät eteenpäin vastaanottamaan Leinolaulujen hienovaraista sointimaailmaa. Anu Komsin sopraano soi – epäilemättä säveltäjän haluamalla tavalla – sen verran hiljaisissa nyansseissa, että sanoista oli paikoin hankala saada selvää. Silloin kuin sai, oli yhteys Eino Leinon jännittävien sanavärien ja Saariahon sävelmaailman välillä hyvin nautittava – käsiohjelma toki auttoi tilannetta.

Saariahon sävelkieli on kääntynyt verraten pysähtyneestä helähdysten ja värien maailmasta kohti tavallaan perinteisempää, draamallisempaa ilmaisua. Tähän lienee oopperasäveltämiselläkin ollut vaikutuksensa. Leinolaulujen toisen osan, Sydämen (2006) tekstin tummien, ekspressionististenkin symbolismien ja musiikin välillä olikin havaittavissa jopa verraten suoraviivaista tekstin musiikillista maalailua. Lauluista toimi, ainakin Komsin ja RSO:n käsissä parhaiten kaksi viimeistä, Rauha (2007) ja Iltarukous (2000). Musiikin ja tekstin yhteys tuntui monitasoiselta ja syvältä ja Komsin tulkinta antoi jo esimakua konsertin toisen puoliskon voitokkaasta Luonnottaresta. Saariahon Leinolaulut jättivät suuren halun kuulla neljän orkesterilaulun sarjan mahdollisimman pian uudestaan; onneksi siihen avautuu mahdollisuus YLE:n kausikortti-ohjelmassa 16.11.

Sinfoniakonsertin päättänyt Lemminkäissarja lunasti hienosti sujuneen konsertin asettamat lupaukset. Ensimmäisen osan (Lemminkäinen ja saaren neidot) lievästi ylieläytyneen, tempoltaan turhan nopean kuumeilun jälkeen Oramo ja RSO tarjoilivat tuoreen ja perustellun, ”sibeliaanisista” kliseistä vapaan Lemminkäisen. Kuten läpi konsertin, RSO oli elämänsä kunnossa, ja Tuonelan joutsentorven joskus turhan nuhainen sointi sai Päivi Kärkkään englannintorvisooloissa nyt kiinteän ja meheän, miellyttävän vapautuneen tulkinnan. Toinen osa on toki joskus meditatiivisempi, nyt toimi kuitenkin alkuvoimaisuus. Ihailla täytyy erityisesti Oramon ja orkesterin saumatonta ja orgaanista yhteispeliä, joka synnytti suuren epookkimaisen kertomuksen Lemminkäisen seikkailuista. Viimeisessä osassa ei epätavallisen nopea tempokaan enää haitannut. Päinvastoin: Lemminkäisen kotiinpaluuta usein vaivaavasta pateettisuudesta ei ollut tietoakaan, ja Tuonelan seikkailuiltaan kotiin palasi innostava, nuorekas Lemminkäinen, elämänsä kunnossa.

Lemminkäissarjan jälkeen RSO:n muusikoista koostuva kvartetti esitti vielä 100-vuotisjuhliaan viettävän Olivier Messiaenin Aikojen lopun kvarteton. Täysin ulkomusiikillisista syistä en pitkän päivän jälkeen enää jäänyt kuuntelemaan itsessään pitkää ja keskittymistä vaativaa teosta, mikä oli vain omaksi vahingokseni: Petri Aarnion (viulu), Christoffer Sundqvistin (klarinetti), Joel Laakson (sello) ja Jouko Laivuoren (piano) esittämänä tämä kulttiteos kuului sekin onnistuneen erinomaisesti. Onneksi yleisöä oli kuitenkin ilmeisesti jäänyt paikalle varsin mukavasti, ja tällaiset konsertinjälkeiset myöhäisillan kamarimusiikkiherkut ovat ehdottoman kannatettava ilmiö.

(Arvio kirjoitettu 25.10. mutta julkaistiin teknisten ongelmien vuoksi vasta 30.10.)