Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

Arvio: Steven Isserlis ja Olli Mustonen Verkatehtaalla

Heti aluksi tunnustan ennakkoluuloni Hämeenlinnan Verkatehtaan konserttiin lähtiessä: Steven Isserlis on mielestäni kiinnostavimpia nykyajan sellistejä. Kuulin häntä viimeksi joitakin vuosia sitten resitaalissa Lontoon Wigmore Hall:ssa, jossa soitto loi pakahduttavan tunteen: tulkinnalliset valinnat olivat kautta linjan rohkeita,  jatkuva tunteellinen intensiteetti oli soittajan psykofysiikan kautta esteettömässä yhteydessä soittimeen, sellisti houkutteli Stradivaristaan valtavan kirjon erilaisia sävyjä, ja ohjelmakokonaisuus oli perin kiinnostava. Olli Mustostakin olen kuullut usein ja aina mielihyvällä. Ristiriitaisia tunteita joissain kuulijoissa herättävä koreografia ja tulkintojen epäsovinnaisuus on monesti antanut ajattelemisen aihetta pitkäksikin aikaa.

Verkatehtaan konsertissa monet näistä elementeistä olivat läsnä tuttuun tapaan, mutta kaiken kaikkiaan tunnelma jäi osaltani hieman haaleaksi. Osittain kyse oli Vanaja-salin ongelmallisesta akustiikasta. Sali on komea, mutta jos siinä pr-ihmisten mukaan ”voidaan toteuttaa yhtä helposti niin konsertit ja kongressit kuin erilaiset yritystapahtumat tai teatteriesitykset”, ei kompromisseilta ehkä vältytä. Kamarimusiikki ainakin tuntuu kärsivän. Istuin ensin salin keskivaiheilla, johon sellon ääni ei tahtonut kuulua kunnolla. Toiselle puoliskolle siirryin neljänteen riviin, jossa taas aksentit ja artikulaatiot korostuivat, mutta varsinainen resonanssi katosi jonnekin kuulumattomiin.

Isserlis oli ilmeisesti vaihtanut tavallisesti käyttämänsä suolikielet metallisiin, varmaankin valitun ohjelmiston ja soittopartnerin mukaan valittuina. Nyt kuitenkin Wigmoresta muistamani hyväilevä, vapaasti hengittävä jousenkäyttö jäi vähemmälle, kun sellisti turhan usein yritti riuhtomalla saada ääntä kuuluviin. Mutta annas olla, kun pakotonta, hunajaista sointia väläytettiin, esimerkiksi heti konsertin aluksi kuullun Benjamin Brittenin sonaatin ensimmäisessä äänessä! Silloin nautin taas täysin siemauksin. Tästä Mstislav Rostropovitsille vuonna 1961 sävelletystä sonaatista kuultiin tanssillinen, melko kepeä tulkinta, joka teki kappaleesta hieman kuivakan ja ironisen, vaikka verevämpiäkin tunnelmia olisi ollut tarjolla. Toisaalta esiintyjien yhteispeli toimi fantastisessa synkronissa. Mustonen artikuloi rohkeasti ja teki äkillisiä tunnelmanmuutoksia kulmikkaan ja pehmeästi kimmeltävän välillä, soittaen rytmit aina tarkasti ja svengaavasti.

Seuraavaksi kuultu Mustosen pari vuotta vanha sonaatti edusti nykymusiikkia perinteisimmästä päästä. Vaikka omaan makuuni teos rakentui turhan vähistä aineksista ja oli rakenteellisesti hiukan ennalta arvattava, on mielestäni jo sinänsä arvokasta, että esiintyvät muusikot etsivät ilmaisua myös säveltämällä itse. On myös kiinnostavaa, tänä urtext-aikana, kuulla täysin autenttisesti tulkittua musiikkia!

Toisella puoliskolla kuultiin aluksi kaksi pienempää teosta. Jean Sibeliuksen Malinconiasta on vaikea saada otetta sen fragmentaarisen muodon takia, eikä hieman yksiulotteinen tulkinta auttanut asiaa. Sen sijaan pieni laulu Igor Stravinskin oopperasta Mavra ilahdutti: nyrjähtäneen säestyksen päälle muotoiltiin melodia herkullisessa rubatossa.

Konsertin loppuun oli säästetty ensimmäinen Bohuslav Martinun kolmesta sellosonaatista. Isserlisin 1980-luvun loppupuolen levytyksellä korostuvat teoksen maukkaat harmoniat ja dramaattisen ja kepeän vuoropuhelu. Nyt kuullussa tulkinnassa ei mielestäni tehty näistä tarpeeksi asiaa, vaan tunnelma oli kiireinen ja turhan kevyt.

Ylimääräisenä duo soitti Mustosen sievän pikkukappaleen Frogs Dancing on Water-Lilies, jossa olin kuulevinani muistuman Debussyn viulusonaatista.

Arvio: Vieraita Wienistä

1.2.2009 klo 15
Sellosali, Espoo

Rainer Küchl, viulu
Altenberg-trio Wien
Salla Karakorpi, piano
Dalia Stasevska, alttoviulu

Joseph Haydn: Pianotriot ”Pastoraali” Hob. XV:21 ja ”Mustalaistrio” Hob. XV:25
Friedrich Cerha: Trio (2005)
Johannes Brahms: Pianokvartetto c-molli op. 60

Sellosalissa kuullun ”Vieraita Wienistä” -konsertin yhteydessä oli nähtävillä mielenkiintoinen, Joseph Haydnin elämän kiintopisteitä esittelevä näyttely. Kuvat eivät tosin olleet tavallisia valokuvia, vaan puupinnalle kauniisti nykyaikaisella tekniikalla kopioituja piirroksia, maalauksia ja karttoja. Kuviin liittyneet tekstit olivat vain englanniksi, mikä varmaan jossain määrin haittasi näyttelyn informatiivisuutta. Käsiohjelman varsinaisen teosesittelyn puutteen näyttely kuitenkin korvasi mainiosti.

Altenberg-trio Wienistä oli lavalla konsertin alkupuolen esittäen Haydnin ja Friedrich Cerhan triot.
Konsertin avanneessa Haydnin ”Pastoraali” -triossa Altenberg-trion sointi oli kaunista ja huoliteltua. Kauniit jousisoinnut, mistä kappale varmaan on lisänimensäkin saanut, saivat trion toimesta korvia hivelevän ilmeen. Jatkossa yhtyeen pianisti Claus-Christian Schuster soitti kimmeltäviä asteikkoja vaivattomasti viulisti Amiram Ganzin ja sellisti Alexander Gebertin hoitaessa värittämisen elävällä musisoinnillaan. Heti alusta pitäen kiinnittyi huomio Ganzin hienoon sointikvaliteettiin, joka perustui osaltaan myös hienoon Goffredo Cappan vuonna 1686 Milanossa rakentamaan soittimeen. Gebertin aivan yhtä laadukas musisointi jäi taidokkaasta toteutuksesta huolimatta sävyjen rikkaudessa vähemmäksi arvatenkin hänen käyttämänsä soittimen takia. Lienee syytä toivoa tälle monissa kilpailuissa jo menestyneelle sellistille käytettäväksi kelvollista laatusoitinta.

En ollut kuullut erääseen aikaan modernia flyygeliä klassisen ajan pianokamarimusiikissa. Olen nimittäin flyygelin edeltäjän, keveämpirakenteisen fortepianon vannoutunut kannattaja, koska tuon soittimen ansiosta varsinkin kamarimusiikissa sointitasapaino eri soitinten välillä on luontevasti saavutettavissa. Schuster joutuikin soittamaan Haydneissa pidätellen, vaikka teoksissa olisi ollut runsaasti varaa reilumpaan lataukseen.

Friedrich Cerhan (s. 1926-) säveltämä trio on omistettu Altenberg-triolle, joka antoikin tälle teokselle huomattavasti enemmän em. latausta kuin Haydneilleen. Teoksen ensiosan rakentui lähinnä tihentyvistä motorisista katkelmista ja keskipisteeksi muodostui toinen, Nachtstück -osa, missä pianon kellomaiset äänentoistot loivat suggestiivista tunnelmaa. Viimeinen osa, Intermezzo-Finale, antoi vaikutelman – nimensä mukaisesti – välisoitosta, mutta varsin viehättävästä sellaisesta. Jousitremolojen ja keinuvien rytmien vuorottelu vei teoksen kepeästi loppuunsa. Jälkimauksi jäi korkealla ammattitaidolla laadittu kappale ilman isompia maanjäristyksiä.

Altenberg-trion viimeinen numero oli Haydnin ”Mustalaistrio”, jonka yhtye esitti asiaankuuluvan vauhdikkaasti. Tosin hitaan osan viulun laulua kuunnellessa kävi mielessä ajatus, että joko Brahms on tyylillisesti yllättävän lähellä Haydnia tai sitten Ganz vain antoi palaa sydämensä kyllyydestä. Ehkä kuitenkin tällä kertaa jälkimmäinen. Mieleen tuli myös ajatus, että yhtyeen pianisti voisi ottaa sytykettä Ganzista ja heittää kultivoitu Haydn-kvaliteetti romukoppaan, edes joskus.

Väliajan jälkeen vaihtuivat Gebertiä lukuunottamatta soittajat ja lavalle tulivat Wienin filharmoonikkojen konserttimestari Rainer Küchl Stradivarinsa kera, pianisti Salla Karakorpi ja alttoviulisti Dalia Stasevska sekä Altenberg-trion sellisti Gebert. Johannes Brahmsin c-molli -pianokvartetto sai heidän esittämänään elävän ja viimeistellyn tulkinnan. Tilaisuus soittaa niinkin kokeneen ja etevän viulistin kuin Küchlin kanssa oli epäilemättä korvaamattoman arvokasta hänen nuorille kollegoilleen. Tämän kaltaista toimintaa on siksi aina hyvä mahdollisuuksien mukaan järjestää nuorille lahjakkuuksillemme. Tämänkertainen esitys oli kieltämättä varsin viuluvetoinen, vaikka nuoremmat loivat monia korkeatasoisia hetkiä Brahmsin melodioiden parissa. Varsinkin Gebertin avaus kolmannessa Andante-osassa oli täysipainoista ja nautittavaa.

Harvoin muuten näkee näin myötäelävää lehdenkääntäjää Altenberg-trion pianisti Claus-Christian Schusterin avustaessa Salla Karakorpea Brahmsissa. Yleensä kääntäjä joutuu skarppaamaan ja istumaan hengittämättä tuolin reunalla ettei putoa kyydistä juuri siinä pahassa paikassa…

Reportaasi: taputtelua ja kyykkyhyppyjä

Vuosi sitten perustettu Klasariklubi on lunastanut paikkansa Helsingin kulttuuriskenessä. Kerran kuukaudessa ravintola Bellyssä järjestettävä klubi on saanut mukavasti julkisuutta, ja esitykset vetävät väkeä. Tavoitteena on esittää klassista musiikkia perinteistä konserttitilaisuutta rennommassa ilmapiirissä. Klubilla voi ostaa virvokkeita, jutella ja liikuskella esityksen aikana.

Alkaneen vuoden ensimmäisenä klubi-iltana kuultiin kamariorkesteri Avantin! muusikoiden sekä klubin taiteellisen suunnittelijan Minna Pensolan esityksiä. Steve Reichin, Iannis Xenakiksen ja J.S. Bachin musiikkia sisältävän ohjelman oli suunnitellut Avantin taiteellinen johtaja Kari Kriikku. Ideana oli lyömä- ja jousisoitinmusiikin vuorottelu.

Amerikkalaisen Steve Reichin minimalistiset teokset Clapping Music ja Music for Pieces of Wood jakavat kantoja: joku miettii, mitä järkeä on kuunnella ”pelkkää” kättentaputusta tai kapuloiden pauketta, kun taas joku toinen kiinnittää huomiota teosten hienovaraisiin rytmisiin muutoksiin ja vangitsevaan transsimaiseen tunnelmaan. Joka tapauksessa Reichin varhaiset minimalistiset kokeilut sopivat hienosti Klasariklubille. Juuri tässä miljöössä voidaan taputtaa käsiä yhteen muutenkin kuin teosten väleillä.

Minna Pensola soitti osia Bachin sooloviulusonaatista suoraviivaisella otteella. Tuija Rantamäen sisäistynyt ja hiottu tulkinta Bachin soolosellosarjasta kirvoitti spontaanit suosionosoitukset. Mitä ilmeisimmin myös oluttuopin äärellä sielu voi kohota sfääreihin. Konsertin päätösnumerona kuultu Xenakiksen Okho djemberumpuineen herätti suloisesta Bach-unesta ja viritti jatkamaan iltaa.

Klasariklubin yhtenä tavoitteena on houkutella klassisen musiikin pariin niitäkin, jotka eivät yleensä käy taidemusiikin konserteissa. En tiedä, onko tässä onnistuttu, sillä aika paljon yleisön joukossa näytti olevan samaa porukkaa kuin Finlandia-talollakin: kulttuurin ystäviä keski-iästä ylöspäin sekä musiikin opiskelijoita, ammattilaisia ja harrastajia. Mutta ainakin klubi oli täynnä, joten ei tilanteessa varmaankaan mitään valittamista ole. Lavan edustan paikat vietiin hyvissä ajoin ennen keikan alkua.

Voidaan myös kysyä, vallitseeko klubilla tosiaan rennompi tunnelma kuin perinteisessä konsertissa. Klubivieraat nimittäin hiljentyivät kuin sanattomasta sopimuksesta heti, kun soitto alkoi. Myös ne, jotka olivat baarin puolella eivätkä tungoksen takia nähneet lavalle, nököttivät paikallaan kuunnellen kiltisti kuin kirkossa. Reilun tunnin mittaisen ohjelman loppupuolella tosin alkoi syntyä jo hiljaista puheensorinaa. Näin yleisö ilmeisesti haluaa Klasariklubinsa nauttia. Vai onko kyseessä joukkoefekti – koska kukaan ei uskalla puhua, ei kukaan puhu? Ei jutteleminen tietenkään mikään itsetarkoitus ole, eikä rennon ilmapiirin edellytys. Yleisö oli tullut paikalle ennen kaikkea kuuntelemaan musiikkia.

Välitöntä tunnelmaa luovat myös baarimiljöö, välispiikit ja tilanteen epämuodollisuus. Teoksista kerrottiin perusasioita yleisölle, mikä on hyvä asia. ”Tervetuloa sivistys!”, klubin nettisivuja lainaten. Juontojen sisällön suhteen ehkä vähemmän ja harkitumpaa olisi kuitenkin enemmän?

Kari Kriikun klarinettitaidetta ei valitettavasti kuultu, mutta hän kiipesi kyllä lavalle kisaamaan Pensolan kanssa siitä, kumpi tekee enemmän kyykkyhyppyjä. Aika hyvä kunto näillä muusikoilla, sanoisin.

Arvio: Ysaÿe-kvartetti soittaa Beethovenia

Ludwig van Beethovenin myöhäiskvartetot (nrot 12-16 sekä Große Fuge) hätkähdyttävät mittasuhteillaan, rohkeilla harmonioillaan ja muotoratkaisuillaan. Monimuotoisuudessaan ja syvällisyydessään ne tarjoavat yhä uusia elämyksiä, ja eri kokoonpanojen esityksiä kuulee mielellään; vaihtoehtoisia tulkintoja on runsaasti, sillä näitä teoksia tuskin mikään kvartetti sivuuttaa.

Ranskalainen Ysaÿe-kvartetti korvasi kakkosviulistin sairastumisen vuoksi jäähyväiskiertueensa peruuttaneen Guarneri-kvartetin ja tarjosi hienostunutta sointia täydelle Ritarihuoneen salille. Vuonna 1984 perustetun yhtyeen alkuperäisjäsenistä on edelleen mukana alttoviulisti Miguel Da Silva. Heti es-duurikvarteton op. 127 ensimmäisestä soinnusta kävi ilmi eräs kokoonpanon vahvuuksista: sointi oli tavattoman tasapainoinen dynamiikan, artikulaation ja fraseerauksen suhteen. Ensiviulun ääni erottui vaivatta tekstuurista, mutta vain sen verran kuin on tarpeellista. Kautta linjan yhtye piti huolta tärkeiden motiivien kuuluvuudesta, mikä ei taatusti ole helppoa tällaisessa tiiviin kontrapunktisessa sävelkielessä.

Kvartetti ei tinkinyt energisyydestä ja intensiteetistä koko kaksituntisen ohjelmansa aikana. Hienoista soittimista kuultiin hienoja sävyjä, ja esimerkiksi vibraton käyttö oli ilahduttavan yhtenäistä ja vaihtelevaa.

Aivan varauksetta en kuitenkaan kotiin lähtenyt. Harmoniat olivat ajoittain hiukan epäpuhtaita, mutta paljaassa a-mollikvarteton op. 132 hitaassa osassa intonaatio oli häiritsevän epätarkkaa. Myös soinnin ja koko ilmaisun tasapainolla ja pyöreydellä oli kääntöpuolensa: vaikka monet aksentit, kontrastit ja taitteet näyttäytyivät miellyttävänä, oli rytminkäsittely esimerkiksi alkupuolen scherzando vivace -osassa turhan suurpiirteistä. Välillä äänien yhtäaikaisiin lopetuksiin ei kiinnitetty riittävästi huomiota, jolloin artikulaatio jäi viimeistelemättömäksi.

Konsertti oli silti hieno. Hiiskumatta kuunnellut ja innostunut yleisö palkittiin ylimääräisellä numerolla, Beethovenin kuudennentoista kvarteton hitaalla osalla Lento assai.

Arvio: Puumalaa Pariisissa

Cité de la Musique, Pariisi
Tiistaina 20.1.2009

Ensemble Intercontemporain
Pariisin konservatorion sinfoniaorkesteri
Susanna Mälkki, kapellimestari
Hidéki Nagano, piano
Laura Aikin, sopraano

Veli-Matti Puumala: Seeds of Time
Alban Berg: Lulu-sarja

Terveisiä Pariisista! Minulla oli eilen mahdollisuus ottaa tuntumaa kahteen Suomessa tänä keväänä esitettävään teokseen: Roland Pöntinen esittää Veli-Matti Puumalan pianokonserton Seeds of Time huhtikuussa Tampereella, ja Alban Bergin Lulun tuo Kaapelitehtaalle maaliskuussa Kokkolan ooppera.

Pierre Boulez’n vuonna 1976 perustama Ensemble Intercontemporain on merkittävimpiä nykymusiikkiorkestereita maailmassa. Yhtye on vaikuttanut vahvasti soittokulttuurin ja repertuaarin kehitykseen, ja sen vanavedessä on syntynyt vastaavia orkestereita muun muassa Frankfurtiin ja Wieniin. EIC:n taiteelliseksi johtajaksi valittiin pari vuotta sitten Susanna Mälkki. Jokusen kerran vuodessa orkesteri tekee yhteistyötä Pariisin konservatorion opiskelijoiden kanssa: Puumalan konsertossa sen soolosoittajia oli täydennetty avustajilla, kun taas toisella puoliskolla äänessä oli pelkästään konservatorion orkesteri. Mälkin työskentelyä oli ilahduttavaa seurata, ja etenkin pianokonsertossa orkesteri oli erinomaisessa iskussa ja soitto liikkuvaa, tarkkaa ja sävykästä. Mikrotonaaliset harmoniat ja muut erikoisefektit soivat tekstuurin täysipainoisena osana eikä siitä irrallaan, mikä saa iloitsemaan spesialistiyhtyeidenkin olemassaolosta.

Vuoden 2005 Teosto-palkinnon voittaja Seeds of Time on nelikymmenminuuttinen teos, mutta minulla aika kului yhdessä hujauksessa, soittoon kiinni naulittuna. Pianosolistina taituroi yhtyeen oma, loistava pianisti Hidéki Nagano, jonka esiintymisessä oli myllerryksien keskelläkin jotain meditatiivista. Harkittuine ja rauhallisine liikkeineen Nagano ottaa kauniin mutta jäntevän soinnin niin pianon koskettimilta kuin sen sisältäkin. Ihastelin jälkimmäisiin hetkiin liittynyttä sulavaa koreografiaa, josta välittyi suvereenius tällaisen musisoinnin parissa. Virtuoottisista hetkistä huolimatta, Puumalan konsertossa solisti on enimmäkseen osa orkesterin tekstuuria. Niinpä myös muut soittajat saavat runsaasti tilaa sooloilleen: monista hyvistä suorituksista täytyy nostaa esiin hieno trumpetisti Jean-Jacques Gaudon.

Konservatorion orkesteri esitti Lulu-sarjan vakuuttavasti, joskin näin ekspressionistiseen tyyliin sopisi mielestäni vielä pyöreämpi ja laveampi sointi sekä jousistosta että puhaltajilta. Asia korjaantunee kokemuksen karttuessa, sillä esimerkiksi konserttimestarin ja sooloaltistin suoritukset olivat erittäin vakuuttavia. Sopraano Laura Aikin on esittänyt Lulun roolia eri puolilla Eurooppaa ja lauloi pienehkön osuutensa pätevästi, kiljahtaen lopussa varsin sivistyneesti.

Lue Amfionista Puumalan konserton toinen arvio.