Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

Arvio: Taivaallisia näkyjä

Anton Brucknerin sinfonioita on kutsuttu ”messuiksi ilman sanoja”. Syitä tällaiseen ilmaisuun ovat muun muassa sinfonioissa esiintyvät sitaatit säveltäjän omista messuista, koraaliaiheet, vakavan painava yleissävy sekä Brucknerin syvä uskonnollinen vakaumus.

Osittain paikkansa pitävä tokaisu ei kuitenkaan tee oikeutta Brucknerin sinfonioiden moniulotteiselle ilmaisuasteikolle. Brucknerin musiikillisia esikuvia olivat etenkin Schubert, Beethoven ja Wagner. Voisi kuvitella, että nämä kaikki erilaiset tyyli-ihanteet yhdistettynä kirkkomusiikin perintöön tuottaisivat melkoisen sillisalaatin. Joku voi tietysti olla sitäkin mieltä – esimerkiksi Brahms, jonka mielestä Brucknerilla ei ollut ”mitään aavistusta musiikillisesta johdonmukaisuudesta” – mutta romantiikan ajan soitetuimpien säveltäjiin kuuluva Bruckner on onnistunut myös vakuuttamaan kyvyllään kietoa erilaiset tyylivaikutteet yhteen saumattomaksi, persoonalliseksi ja puhuttelevaksi kokonaisuudeksi.

Wagnerille omistettu Brucknerin kolmas sinfonia sisältää erityisen paljon wagnerismeja sekä myös sitaatteja Wagnerin oopperoista, minkä vuoksi teos on saanut lisänimen ”wagnersinfonia”. Kuuluvilla ovat kuitenkin myös Beethoven-, Schubert- ja kirkkomusiikkivaikutteet. Säveltäjän urkuritausta kuuluu selkeissä äänikertavaihdoksissa, ja muutenkin musiikissa tärkeällä sijalla ovat vastakohtaiset asetelmat: erilaisia tyylejä asetetaan vastakkain ja nyansseissa on jyrkkää terassidynamiikkaa.

Radion sinfoniaorkesteri toteutti Sakari Oramon johdolla pysäyttävällä voimalla ja tarkkuudella nämä terassidynaamiset ja tyylilliset vaihtelut. Kutkuttavan intensiiviset pianissimot pitivät otteessaan. Erityisen hieno esimerkki dynamiikan mestarillisesta hallinnasta oli Scherzo-osan alku, joka lähtee tuskin kuultavasta pianissimosta nousten nopealla crescendolla toiseen ääripäähän, kohtalokkaasti jyskyttäviin akordeihin. Osan keskivaiheen schubertmaisen ländler-trion orkesteri soitti nautiskelevan letkeästi, luoden huimaavan kontrastin jyskytysakordeille.

Vastakohtaisten tunnelmien lisäksi myös melodiikan wagneriaaninen linjakkuus toteutui pehmeästi ja sulavasti. Jouset soivat kuulaasti kuin enkelikuoro – ehkä joissakin kohdin olisi jopa ollut mahdollista irrottaa jousistosta enemmän romanttista hehkua haastamaan teoksessa suuren roolin saavia puhaltimia?

Sinfonian kirkkomusiikilliset ulottuvuudet olivat elementissään Johanneksen kirkon akustiikassa. Musiikki todella nousi taivaallisiin korkeuksiin. Oramo sai orkesterin soimaan yhtenäisenä kuin urut. Johanneksen kirkko ei kuitenkaan ole niitä Helsingin kaikuisimpia, joten Brucknerin musiikilliset blokit, herooiset sointukulut, sekvenssiketjut ja nyanssivaihtelut erottuivat aivan tarpeeksi hyvin. Hienoa, että RSO jalkautui pois vakiosaleistaan ilmaiskonsertin merkeissä näin osuvalla ohjelmalla.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Brucknerin jousikvintetto. Tämä Brucknerin ”syrjähyppy” kamarimusiikin alueelle kuuluu kamarimusiikkikirjallisuuden helmiin. Teoksessa sinfoninen ajattelu yhdistyy kamarimusiikilliseen ilmaisuun, ja varsinkin hitaassa osassa on hyvin tunnekylläistä, ekspressiivistä melodiikkaa. Ykkösviulistina soitti Sakari Oramo pehmeällä, laulavalla otteella, joskin välillä innostuessaan äänen tarpeettomasti rikkoen. Muut kvintetin jäsenet olivat RSO:n muusikoita. Kukin hoiti osuutensa ammattitaidolla ja rutiinilla, mutta välillä yhteinen puhtaus horjui, eikä kamarimusiikillista yhteen sulautumista oikein tapahtunut.

Kvintetto toi kiinnostavan lisän konsertti-illan luomaan kuvaan Brucknerista säveltäjänä. Saattoi kuitenkin olla, että sekä yleisöltä että muusikoilta olivat jo panokset loppumaisillaan loistavan kolmannen sinfonian esityksen jälkeen.

Reportaasi: Kaapelitehtaan Lulu

kuva: Maarit KytöharjuAlban Bergin fantastinen musiikki oli pääosassa Kokkolan oopperan Lulu-produktiossa Kaapelitehtaalla. Sakari Oramon johtama Radion sinfoniaorkesteri soitti intohimoisesti, värikylläisesti, herkästi ja tanssillisesti, aina tarpeen mukaan. Bergin musiikki herättää voimakkaita, musiikin ja kulttuurihistoriaan liittyviä mielikuvia; Leea Klemolan nykyaikaan varsin väkivaltaisesti siirretty ohjaus ei temmannut minua mukaansa, vaikka sisälsikin runsaasti humoristisia ja osuvia yksityiskohtia.

Anu Komsi teki pääroolissa virtuoosisen vokaalisuorituksen, muttei karvaisena bimbona ollut mielestäni täysin uskottava, kompleksilla tavalla seksuaalinen hahmo. Parhaiten näyttämöllä onnistuivat suuret miesroolit, Mati Turin Alwa ja Hannu Niemelän tohtori Schön. Solistien joukossa ei kuitenkaan ollut yhtään heikkoa lenkkiä, ja koko ensemble tuntui todella puhaltavan yhteen hiileen ilman teennäistä itsetehostusta.

Sanomalehtien kriitikot ovat suhtautuneet tuotantoon kahtalaisesti, musiikkia kiitellen ja ”nykyaikaan transponointia” kyseenalaistaen. Veijo Murtomäki kysyy Helsingin sanomissa, josko oopperan klassikoista tulisi ensin tarjota yleisölle perusversio, kun oopperakulttuuri maassamme kuitenkin on lyhyt ja ohjelmiston tuntemus kapeaa. Uudessa Suomessa Kimmo Hakola kiittelee Kokkolan oopperan produktioita tuoreuden ja uusien näkökulmien takeiksi “uuvahtaneessa ja luovaa riskinottoa kaihtavassa oopperakentässämme.” Silti hänkin pitää Klemolan sovituksessa ongelmallisena sitä, ettei suomalainen yleisö tunne Lulun tarinaa: “Jos etäännytyksen jännitettä ei synny tai sitä ei ole, musiikillisesti merkittävät painotukset ja yksityiskohdat jäävät uudessa kontekstissa ilmaan.” Sovitus olisi hänen mielestään toiminut paremmin suomeksi, sillä saksan kielestä tulee irrallinen musiikillinen parametri.

Kolmannen näytöksen pois jättäminen herätti epäilyksiä: Keski-Pohjanmaan Mikko A. Himangan mielestä musiikin emotionaalinen jännite antaa odottaa paljon synkempää loppuratkaisua, kuin mihin tässä versiossa jäätiin. Sanomalehti Ilkan Päivi Loponen-Kyrönseppä pitää ohjausta pitkäveteisyydessään poikkeuksellisena, Klemolan aiemmat työt huomioon ottaen. ”Raikkaat ideat jäävät irrallisiksi, ja musiikin soidessa ooppera jähmettyy seisoskeluksi.”

Matti Lehtonen kehuu vuolaasti laulajia Turun sanomissa: “Anu Komsi on täysin suvereeni Lulu, kussakin kohdassa sensuelli tai groteski, sen mukaan mitä tilanne vaatii. Hannu Niemelän Tohtori Schön, tässä tapauksessa sirkustirehtööri, oli kaikkien mahdollisten superlatiivien ulottumattomissa, täydellinen. Vähempää ei voi sanoa muistakaan solisteista.”

Arvio: Tüür, Sostakovits, Brahms

Kantaesitysten kohdalla on ymmärrettävää, jos käsiohjelman tekstit on täytynyt kirjoittaa ennen teoksen valmistumista, ja musiikin sisältö ja sen kuvaus poikkeavat jossain määrin toisistaan. Sinfonia Lahden konsertin avausnumeron, Erkki-Sven Tüürin vuonna 1994 säveltämän Action–Passion–Illusionin kohdalla tästä ei voinut olla kysymys. Tekstit kirjoittaneen Pekka Miettisen mukaan Tüürin musiikki on erittäin persoonallista, mikä ei kuullusta kappaleesta kyllä välittynyt – pitäisin teoksen neoklassismiin ja minimalismiin viittaavaa sävelkieltä pikemminkin varsin kuluneena.

Musiikista selkeästi kirjoittaminen on haastavaa. Mitä mahtaa tarkoittaa se, että säveltäjä ”ottaa musiikissaan etäisyyttä postmoderniin ironiaan eikä myöskään haikaile nostalgisesti menneiden aikakausien sävelkielen perään”? Mysteeriksi jäi myös, miten Tüürin musiikin ytimessä voi kuulla sekä nykyihmisen perusahdistusta että Viron 1990-luvun nousukauden optimismia.

Orkesterin soolosellisti Ilkka Pälli soitti Dmitri Sostakovitsin toisen konserton herrasmiesmäisesti; jousenkäsittely oli sulavaa ja ääni kaunis. Omalaatuinen konsertto vaikutti silti tällä kuulemalla pitkältä, sillä esitys ei jättänyt solistin tai orkesterin osalta täysin sisäistynyttä vaikutelmaa. Teoksen sävellyksellinen materiaali on niin konsentroitunutta, että pitempien linjojen luomiseksi jokaista ääntä pitäisi ehkä houkutella ulos intensiivisemmin.

Johannes Brahmsin Serenadi nro 2 soi Sibeliustalossa ja Vytautas Lukociusin johtamana turhan bassovoittoisesti. Kun orkestroinnissa ei ole käytetty viuluja lainkaan, olisi diskanttipuolta hoitaneen alttoviulusektion kenties pitänyt olla isompi suhteessa suureen sello- ja bassoryhmään. Sointi oli ajoittain turhan karkea, varsinkin Adagio non troppo -osassa.

Konsertin alkupuolen istuin parvella isokokoisen miehen vieressä, joka oli suihkutellut reippaalla kädellä kölninvettä ylleen. Väliajalla siirryin raikkaamman ilman toivossa permannolle, vain päätyäkseni yhtä tuoksuvan vanhemman rouvashenkilön viereen. Hyvät parfyymin ystävät! Konserteissa käy varmasti myös itseäni allergisempia, joten laittautumisessa kannattaa pitää mielessä maksiimi ”less is more.”

Sostakovitsin toinen konsertti kuultiin myös Kymi Sinfoniettan konsertissa 6.3. Lue arvio täältä.

Arvio: Ariodante teki hole-in-onen

Lattialla pyöriviä golfpalloja, ilmassa lenteleviä vauvanukkeja, iloisesti heiluvia Skotlannin lippuja – mitä tämä on?! Parasta barokkioopperaa, mitä maassamme on nähty.

Sibelius-Akatemian ooppera tekee kulttuuriteon esittäessään G.F. Händelin parhaimmistoon kuuluvan Ariodanten ensimmäistä kertaa Suomessa. Vaikka teos oli aikanaan vain kohtalainen menestys yhdeksällä esityskerrallaan, se on myöhemmin luettu säveltäjän mestariteosten joukkoon.

Saksalaissyntyinen Händel vietti nuoruudessaan vuosia Italiassa. Tuon ajan vaikutukset kuuluvat kaikessa hänen musiikissaan. Juuri Italiassa Händel oppi säveltämään mestarillisesti lauluäänelle. Muutettuaan 27-vuotiaana Lontooseen hän hakeutui ensin ylhäisön palvelukseen, mutta kokeili myöhemmin onneaan oopperasäveltäjänä. Menestys oli vaihteleva, rahaa paloi, mutta perinnöksi jälkipolville jäi 45 oopperaa.

Ariodante oli ensimmäinen juuri valmistunutta Covent Garden -oopperataloa varten sävelletty teos. Se perustuu Antonio Salvin librettoon Ginevra, principessa di Scozia. Juoni on oopperamaisen kiemurainen, rakkautta, valheita, vallanhimoa ja kostoa pullollaan. Händel, kuten Mozartkin, oli tarkka käyttämiensä librettojen suhteen. Hän sai puhallettua hengen numero-oopperoiden pahvisiin henkilöhahmoihin, jotka näin pystyivät koskettamaan yleisöä ja herättämään tunteita barokin ideaalin mukaisesti.

Kolminäytöksinen ooppera alkaa prinsessa Ginevran ja hänen rakastettunsa Ariodanten kihlajaisauvolla. Ilon tulee pilaamaan herttua Polinesso, jolle ei riitä pelkkä prinsessa, vaan hän haluaisi koko valtakunnan. Ville Saukkosen ohjauksessa Skotlannin hovi huojuu haudan partaalla. Waltteri Torikka kuninkaan roolissa vapisee vaivaisena Reino-tossuissaan, kunnes yhtäkkiä puhkeaa laulamaan komeasti. Torikka on kuninkaana loisto-osassa niin äänellisesti kuin näyttämöllisestikin.

Ginevran, Annika Pölderin, epäkiitollinen tehtävä on riutua rakkauden tuskissa aina hulluuden partaalle asti. Valovoimaisen Pölderin ääni helisi herkkänä ja ilmaisi Ginevran tuhannet tunteet aidosti ja koskettavasti. Melis Jaatinen housuroolissa Ariodantena onnistui vähintään yhtä hyvin, vaikkei alun perin kastraatille sävelletty bravuuriaaria ”Dopo notte” aivan huippusuoritus ollutkaan. Terve ja vaivaton äänenkäyttö sekä reipas näyttämöilmaisu kuitenkin ilahduttivat.

Tarinan pahis Polinesso on keskeinen hahmo, jonka myötä draama joko elää tai sitten ei. Suomalaisnorjalainen altto Maija Skille ei olisi tarvinnut golfpalloja todistaakseen, että hänessä on munaa. Hänen häkellyttävä äänensä oli tosin syvempi kuin roolityö. Ehkä ilman testosteronihuumaa on vaikea kuvitella, kuinka sadistinen mies vallanhalussaan saattaa olla.

Sopraano Anna Krauja teki hovineito Dalindasta tahdottoman uhrin, joka kulkee nuttura tutisten Polinesson käsivarsilta Ariodanten veljen Lurcanion syleilyyn. Latvialaissyntyisen Kraujan roolityö jäi yksi-ilmeiseksi, ja sama vaikutelma jäi äänestäkin. Kyllä hänestäkin kelpo laulaja tulee, mutta ei vanhan musiikin parissa.

Tenori Simo Mäkisen instrumentti on vielä hakusessa. Mäkinen teki Lurcanion nössöroolissa voitavansa ja paransi suoritustaan illan edetessä kuin se kuuluisa töpselinenä juoksuaan. Janne Myllylällä ei Odoardona ollut paljon laulettavaa, joten hän panosti mainioon kumaraan palvelinrooliinsa. Hänen tenoriääntään olisi mielellään kuullut enemmänkin.

Melodisuudestaan huolimatta Händelin musiikki on paikoin perkeleellistä laulettavaa. Päivi Järviön ohjeistamina ja Markus Lehtisen isällisellä johdolla nuorten oli kuitenkin turvallista huristaa kuvioiden vuoristoradalla. Pääosin nuorista ammattilaisista koostuva barokkiorkesteri soitti tarkasti ja silti elävästi hengittäen samaan tahtiin laulajien kanssa.

Ariodanten ohjaus oli tuttua ja taattua Saukkosta. English National Operan huikaisevaa toteutusta teoksesta oli varmaan tutkittu tarkkaan. Vaikka englantilaisen viiltävään ironiaan on vielä matkaa, draama kuitenkin toimi. Pelkistetty näyttämökuva kalseine linnoineen ja Skotlannin nummilta nousevine sumuineen toteutti hyvin barokin estetiikkaa. Kuten Händel teki musiikissaan pienestä kaunista, myös lavastaja Taina Relander työryhmineen sai vähillä keinolla paljon aikaan.

Vaikka Händelin tärkein anti musiikin historialle oli englantilainen oratorio, ei hän ainakaan oopperoissaan päässyt paljon harjoittelemaan kuorolle säveltämistä. Lauluyhtye hoiti Ariodanten pienet kuoro-osuudet tyylikkäästi. Baletin korvannut kolmen tanssijan tyylipuhdas esitys mm. elävöitti Ginevran painajaista toisen näytöksen lopussa. Pitkälti häätunnelmissa kulkevan teoksen puvustus noudatti morsianten sääntöä, jotain vanhaa ja jotain uutta. Mahtoiko se sininen olla kuninkaan sairaalapyjama?

Kun nyt Suomessakin osataan jo tehdä näin onnistuneita barokkioopperaproduktioita, vieläpä opiskelijavoimin, miksi 1600- ja 1700-lukujen ooppera on saanut porttikiellon Kansallisoopperaan muutamaa Mozartin teosta lukuun ottamatta? Miksi meitä väkisin yritetään opettaa pitämään kotimaisesta nykyoopperasta, vaikka vanha musiikki olisi suurelle yleisölle helpommin lähestyttävää? Oopperamme ei juurikaan voi ylpeillä tähtisolisteilla eikä vanhojen klassikkojen loistotulkinnoilla. Sen kannattaisi panostaa teosharvinaisuuksien tuomiseen näyttämölle ja niiden innovatiiviseen toteuttamiseen. Suomi on pieniäänisten sopraanojen luvattu maa, antakaa siis heille työtä vanhan musiikin parissa myös oopperan lavalla!

HUOM! Ariodanten esityksiä Aleksanterin teatterissa vielä 10., 11., 13. ja 14.3., kaikki klo 19:00. 11.3. taltioitava esitys on nähtävissä Sibelius-Akatemian sivuilla myöhemmin keväällä osoitteessa www.siba.fi/sibatv

Arvio: Suurta Sostakovitsia

kuva: Arto TulimaKouvolalainen yleisö otti keskittyneesti vastaan Kymi Sinfoniettan konsertin ohjelmanumerot ja palkitsi esiintyjät innostunein aplodein. Turha muodollisuus oli tiessään: tunnustusta raikkaasta suhtautumisesta konsertti-instituutioon voi antaa myös orkesterin kausiohjelman teksteille, joiden lomassa tarjotaan ”ohjeita ensikertalaisille” pukeutumiseen, aplodeeraamiseen ja istumapaikan valintaan. Kaapuun ja kaulahuiviin sonnustautunut, reippaasti liikehtivä kapellimestari Andres Mustonen elävöitti hänkin tunnelmaa.

Varsinainen tärppi tässä konsertissa oli sellosolisti Natalia Gutman, joka esitti suhteellisen harvoin kuullun Dmitri Sostakovitsin toisen konserton vuodelta 1966. Vähäiseen suosioon esittäjien keskuudessa vaikuttaa varmasti solistin poikkeuksellinen rooli teoksessa: Sostakovitsin ensimmäisessä konsertossakin esiintyvien nopeiden juoksutusten sijaan virtuoosisuus keskittyy emotionaaliseen pitkäjännitteisyyteen sekä hankaliin pariääniin ja hyppyihin soittimen eri rekistereiden välillä.

Gutmanin omintakeinen soittoasento voi ensi katsomalta vaikuttaa fysioterapeutin painajaiselta, mutta ilmentää kyllä lähempää tarkasteltuna perinteisiä jousisoitintekniikan hyveitä: ekonomisia liikeratoja ja koko käden lihasten yhtenäistä käyttöä voiman siirtämiseen kielille. Mikä tietysti tärkeintä, soitto kuulostaa vielä 67-vuotiaanakin upealta! Jousen ja kielen kontakti on kauttaaltaan optimaalinen ja jousen nopeus, kieliin kohdistuva paine ja paikka tallan ja otelaudan välissä aina harkitusti kohdallaan. Gutman ottaa vahvalla otteellaan mahdollisesti Ruggierin verstaan tekemästä sellostaan valtavan resonanssin. Sostakovitsissa hän korosti ensiosan lakonisuutta ja ehkä pääsikin parhaaseen vauhtiin vasta allegrettossa, joka sai hyvinkin vauhdikkaan tulkinnan vähäeleisestä lavaliikehdinnästä huolimatta. Maneerittomuus olikin leimallista Gutmanin esiintymiselle, josta välittyi syvällinen suhde käsillä olevaan teokseen. Solisti palkitsi sinnikkäät suosionosoitukset sarabandella Bachin kolmannesta sarjasta soolosellolle.

Kymi Sinfonietta säesti mallikkaasti, mitä nyt puhaltajat olisivat voineet tulla sooloihinsa reippaammin sisään. Orkesterin omissa numeroissa suorittaminen oli epätasaisempaa, eikä kapellimestari Mustonen tuntunut pystyvän pitämään tulkintaa hyppysissään. Joseph Haydnin pikku alkusoitto oopperasta Kuun maailma oli kyllä iloluontoinen, mutta Felix Mendelssohnin näyttämömusiikista Shakespearen Kesäyön unelmaan poimitut osat paljastivat kokoonpanon heikkoudet. Intonaation ja rytminkäsittelyn ongelmia suurempina pidin jatkuvaa balanssin epäsuhtaa – sitä, ettei orkesterisatsi useinkaan tuntunut soivan hyvin, eriytyneesti ja kirkkaasti.

On kuitenkin selvää, että Kotkassa ja Kouvolassa tehdään tärkeää työtä klassisen musiikin parissa, ja toivoisi, että huolellisella harjoittamisella tasoa saataisiin nostettua korkeammalle.

(Päivitys: Sostakovitsin toinen sellokonsertto kuultiin myös Sinfonia Lahden konsertissa 12.3. Lue arvio täältä.)