Amfion pro musica classica

Metropolitan-ooppera panttaa Chagallinsa

Kun astelee portaita ylös kohti New Yorkin Metropolitan-oopperan yläaulaa, ei voi välttyä huomaamasta kahta Marc Chagallin noin 120 neliömetrin kokoista seinämaalausta, nimiltään Musiikin riemuvoitto ja Musiikin lähteet. Oopperan tuskallisesta taloudellisesta tilanteesta johtuen maalaukset asetetaan noin 35 miljoonan dollarin lainan vakuudeksi.

Lincoln Centerissä on myös muita yleisön rakastamia taideteoksia: vuonna 1999 taidekompleksin johto yritti kerätä rahaa myymällä Jasper Johnsin maalauksen Numbers, 1964 ja saikin siitä yli 15 miljoonan dollarin tarjouksen, mutta yleisön protestit saivat kaupan peruuntumaan.

Metin pääjohtaja Peter Gelbin mukaan oopperan tarkoitus ei ole kuitenkaan luopua Chagalleista. Kyseessä on toimenpide, jolla kauden 2009–10 mahdollisia suurtappioita yritetään kuolettaa. Muista toimenpiteistä voi lukea täältä.

Uusi viulukoulu Savonlinnaan

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt tämän vuoden suurimman yksittäisen apurahan, 240 000 euroa, Elina Vähälälle ja Janne Malmivaaralle viulukoulun perustamiseen ja toimintaan Savonlinnassa. Viuluakatemiaksi nimetyn koulun tavoitteena on tukea lahjakkaiden suomalaisten nuorten viulistien koulutusta ja tarjota korkeatasoista, kurssimuotoista opetusta täydentämällä musiikkiopistojen ja konservatorioiden toimintaa. Viulukoulu aloittaa syksyllä 2009 yhteistyössä Savonlinnan musiikkiakatemian kanssa. Opetuksesta vastaa Vähälän ja Malmivaaran lisäksi Ana Chumachenco.

Viisivuotiseen projektiin valitaan huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa Savonlinnassa ja Helsingissä pidettävissä koesoitoissa yhteensä tusinan verran 9–18 -vuotiasta viulistia. Heille pidetään kolmasti vuodessa neljän päivän viululeiri ja kesäisin viikon mittainen kurssi, joilla opiskelijat saavat päivittäin opetusta kaikilta kolmelta pedagogilta. Ensimmäinen kurssi pidetään tämän vuoden loka-marraskuun vaihteessa.

Hankkeen taustalla on Kuhmon viulukoulu, joka toimi vuosina 1987–1992, ja jossa sekä Vähälä että Malmivaara opiskelivat. Sen primus motor oli Kuhmon kamarimusiikin perustaja Seppo Kimanen, jonka aloitteesta ikään kuin viulukoulun jatkeeksi perustettiin myös kamariorkesteri Virtuosi di Kuhmo. Kuhmossa opettivat kansainvälisen huipputason viulistit Zinaida Gilels, Ilja Grubert ja Pavel Vernikov. ”Heidän kanssaan sai mahdollisuuden hypätä seuraavalle tasolle ja omaksua entistä vaikeampia kappaleita nopeammassa tahdissa kuin aiemmin,” Elina Vähälä kertoo. ”Opiskellessa teki harppauksia kuin Vekkulan portaissa: uudet tekniset taidot antoivat mahdollisuuden tehdä uusia musiikillisia ratkaisuja, ja rohkeammat tulkinnalliset ideat saivat harjoittelemaan tekniikkaa.” Janne Malmivaaran mukaan Kuhmon opettajat eivät kuitenkaan tukahduttaneet vaativuudellaan, vaan ”siellä työskenneltiin hyvässä hengessä. Oppilaat ystävystyivät metsän siimeksessä keskenään ja tapahtui positiivista vertailua: jos joku oli oppinut vaikka tietyn jousilajin, itsekin teki mieli mennä sitä harjoittelemaan.” Vähälä jatkaa: ”Opettajat myös valitsivat repertuaarin hyvin, eivätkä samaa kappaletta soittaneet muut juuri sillä hetkellä.”

Myös Savonlinnassa halutaan lahjakkuudet kontaktiin keskenään. ”Eri opettajilta saa eri näkökulmia. Kun pohtii, mikä ratkaisu sopii itselle, oppii itsenäistä ajattelua”, Vähälä kertoo. Oppilaita uuteen kouluun valittaessa ikähaarukka on haluttu pitää laveana. ”Kypsyyttä tärkeämpää on soveltuvuus kurssille, eli riittävän soittotaidon lisäksi pitää olla halu ja valmius kovaan työntekoon, sillä sitä soitonopiskelussa vaaditaan”, Malmivaara muotoilee. Aluksi pidetään yksityistunteja, jotta oppilaat ja opettajat voisivat rauhassa tutustua toisiinsa. Myöhemmin toimintaan voidaan liittää myös kamarimusiikkia ja kenties muutakin soittoa tukevaa opiskelua, jos rahoitus saadaan jatkumaan. Tarkoitus on, että oppilaan oma opettaja on yhteistyössä viulukoulun kanssa. Elina Vähälä kertoo: ”Kuhmon aikoina omalla opettajallani Lahdesta oli useita oppilaita koulussa. Hän oli aina mukana kursseilla seuraamassa – näin uudet opit kantoivat vuoden ympäri.”

Vähälän ja Malmivaaran mielestä Kulttuurirahaston myöntämä apuraha on myös kommentti Sibelius-Akatemiassa ja ammattikorkeakouluissa käynnissä olevaa ydinosaamisen alasajoa ja jatkuvaa ”uudistamista” kohtaan. ”Edelleenkin tärkeintä on mestari-kisälli -suhde”, sanoo Janne Malmivaara, joka toimii Sibelius-Akatemiassa viulunsoiton lehtorina. Vähälä jatkaa: ”Opiskelijoiden asenne on heikentynyt, eikä opiskelu joidenkin mielestä saisi olla rasittavaa.” Malmivaaran mielestä pedagogit toimivat vastuuttomasti, jos paapovat ammattiopiskelijoita. ”Työnhakutilanteet ovat kuitenkin armottomia! Viulunsoitto ei saa olla yksi aine muiden joukossa. Olen kuitenkin huomannut, etteivät motivoituneimmat kärsi lukujärjestyksen tiiviydestä. Aikaa on, jos sen käyttää oikein.”

Opiskelu Sibelius-Akatemiassa on muuttunut omista ajoista huonompaan suuntaan. Vähälä kertoo: ”Silloin sanottiin, että soittakaa niin paljon kuin jaksatte ja tehkää tukiaineita siinä sivussa. Opiskelu tietysti myös kesti kauemmin. Nyt on rahoituksen varmistamiseksi jatkuva ukaasi päällä, että ellet tee tukiaineita tietyssä aikataulussa, et saa instrumenttiopetusta. Tämä on kuitenkin se ikä, kun pitäisi laajentaa repertuaaria aktiivisesti ja ehkä jopa käydä kilpailuissa nähdäkseen, mitä muut osaavat ja missä kohtaa itse on menossa. Jos maisteriohjelman putki ei anna riittävästi aikaa soittimen opiskeluun, täytyy osa työstä tehdä jo ennakkoon.” ”Viulukoulullamme on nyt hyvä mahdollisuus tukea musiikkiopistojen ja konservatorioiden perustyötä ja johdattaa lahjakkaita nuoria eteenpäin kohti ammattilaisuutta”, sanovat Vähälä ja Malmivaara.

Viuluakatemian yhteystiedot löytyvät täältä.

Musiikki synnyttää kuvia, eli johdatus cymatiikkaan

Korvaamaton Pliable kirjoittaa saksalaisen valokuvaajan ja tutkijan Alexander Lauterwasserin työstä ääniaaltojen näkyväksi saattamisen eli ”cymatiikan” (engl. cymatics) parissa. Kyse on ilmiöstä, jossa esimerkiksi metallilevylle siroteltu hiekka asettuu ääniaaltojen mukaiseksi muodostelmaksi, Read More →

Puhallinkvintetti Fantasia voitti Ranskassa

Puhallinkvintetti Fantasia on voittanut kansainvälisen Henri Tomasi -musiikkikilpailun Ranskan Marseillessa. Lauantaina päättynyt kilpailu pidettiin nyt viidennen kerran. Kilpailun tuomariston valinta oli yksimielinen. Toiseksi sijoittui yhdysvaltalainen ja kolmanneksi ranskalainen puhallinyhtye.

Fantasiassa soittaa Päivi Kukkonen huilua, Laura Kemppainen oboeta, Okko Kivikataja klarinettia, Sari Seppelin fagottia ja Joonas Seppelin käyrätorvea.

Arvio: Konemusiikkia ja kauhutarinoita

Edgard Varèse (1883–1965) ja Bela Bartók (1881–1945) kuuluvat äkkipäätään ajateltuna 1900-luvun musiikinhistorian vastakkaisiin leireihin. Varèse muistetaan kumouksellisena säveltäjänä, amerikkalaisen eksperimentalismin isänä ja elektronimusiikin pioneerina; Bartók taas perinteen jatkajana sekä kansanmusiikin hyödyntäjänä. Radion sinfoniaorkesterin keskiviikkoillan konsertissa säveltäjät eivät kuitenkaan tyylillisesti tuntuneet äärettömän paljon eroavan toisistaan: Varèsen teoksessa Amériques kuuluvat vielä perinteisen sinfoniamusiikin jäljet, kun taas ooppera Ritari Siniparran linna edustaa Bartókin moderneinta ja vähiten folkloristista tuotantoa.

Teknologia, moderni urbaani elämä ja taiteen avantgardeilmiöt olivat Varèselle keskeisiä inspiraation lähteitä. Yhdysvaltoihin emigroituneelle säveltäjälle teosotsikko Amériques symboloi ”löytöjä, uusia maailmoja maassa, taivaassa tai ihmisten mielissä”. Jättimäiselle orkesterille sävelletyssä teoksessa on helppo kuulla musiikillista kuvailua: suurkaupungin vilinää, tehtaiden jylinää, yökerhojen säihkettä ja tavaratalojen äänimaailmaa.

23-minuuttinen Amériques (1918–1921/1929) rakentuu lähinnä paksun äänimassan täyttämistä sointitasoista, joiden päällä dissonoivat sointupatsaat jyskyttävät tasaisin rytmein. Alun debussyläistä alttohuilusooloa lukuun ottamatta melodioita kappaleessa ei juuri ole. Valtava lyömäsoitinarsenaali tuo sointikuvaan runsaasti hälyjä, mutta muuten instrumentteja käsitellään perinteiseen tapaan – lachenmannilainen ”konkreettinen soitinmusiikki” siis syntyi vasta Varèsen päivien jälkeen. Teoksen yleisvaikutelma on tuskin kovin hienostunut: sointikuvan karuutta lisää kaavamainen, perinteiseen sektioajatteluun pohjaava orkestrointi. Muodoltaan Ameriques on hajanainen ja fragmentaarinen, ei ihan harkitun oloinen sävellys. Todellisia mestariteoksia Varèse sai aikaan vasta myöhemmin.

Kaikesta huolimatta esitys oli merkkitapaus: teos on paitsi musiikillisen koneromantiikan harvinaislaatuinen ilmentymä, myös monien taide- ja populaarimusiikin myöhempien ilmiöiden ennakoija ja alkulähde. On tärkeää tietää, että tällaistakin musiikkia on sävelletty vuonna 1921.

RSO toteutti Jukka-Pekka Sarasteen johdolla Varèsen visiot tarkasti, loisteliaasti ja hurmioituneesti. Finlandia-talon yleisö oli esityksestä innoissaan.

Bartókin ooppera Ritari Siniparran linna (1911) liikkuu ekspressionismin maailmassa niin aiheensa kuin musiikkinsakin osalta. Teoksen kauhutarina porautuu ihmismielen ja seksuaalisuuden syövereihin wieniläisen psykoanalyysin hengessä. Oopperan atonaalisuutta lähenevä, synkkien ja kirpeiden sävyjen täyttämä musiikki tuo mieleen 1910-luvun Schönbergin, vaikka myös wagnerilaisen oopperan jäljet ovat havaittavissa. Tiivis ja intensiivinen juoni, voimakassävyinen musiikki sekä värikäs ja iskevä orkestrointi pitävät kuulijan tunnin ajan vahvasti otteessaan.

Mezzosopraano Charlotte Hellekantin ääni on kantava, mutta ajoittain kireä ja ylävireinen. Nuoren, naiivisti rakkauteen uskovan aviovaimo Juditin olemus välittyi hänestä erinomaisesti.

Péter Friedillä on harvinaisen kaunis, pehmeä ja notkea bassoääni, joka taipuu myös ylärekisteriin baritonimaisen helposti. Bartókin vaativan musiikin Fried hallitsi loistavasti, mutta Siniparta-hahmonsa julmia puolia hän olisi voinut tuoda esiin ehkä enemmänkin.

Jukka-Pekka Sarasteen ja RSO:n huolellinen ja intensiivinen työskentely teki myös Bartókin musiikille oikeutta erinomaisesti.