Amfion pro musica classica

Arvio: Ariodante teki hole-in-onen

Lattialla pyöriviä golfpalloja, ilmassa lenteleviä vauvanukkeja, iloisesti heiluvia Skotlannin lippuja – mitä tämä on?! Parasta barokkioopperaa, mitä maassamme on nähty.

Sibelius-Akatemian ooppera tekee kulttuuriteon esittäessään G.F. Händelin parhaimmistoon kuuluvan Ariodanten ensimmäistä kertaa Suomessa. Vaikka teos oli aikanaan vain kohtalainen menestys yhdeksällä esityskerrallaan, se on myöhemmin luettu säveltäjän mestariteosten joukkoon.

Saksalaissyntyinen Händel vietti nuoruudessaan vuosia Italiassa. Tuon ajan vaikutukset kuuluvat kaikessa hänen musiikissaan. Juuri Italiassa Händel oppi säveltämään mestarillisesti lauluäänelle. Muutettuaan 27-vuotiaana Lontooseen hän hakeutui ensin ylhäisön palvelukseen, mutta kokeili myöhemmin onneaan oopperasäveltäjänä. Menestys oli vaihteleva, rahaa paloi, mutta perinnöksi jälkipolville jäi 45 oopperaa.

Ariodante oli ensimmäinen juuri valmistunutta Covent Garden -oopperataloa varten sävelletty teos. Se perustuu Antonio Salvin librettoon Ginevra, principessa di Scozia. Juoni on oopperamaisen kiemurainen, rakkautta, valheita, vallanhimoa ja kostoa pullollaan. Händel, kuten Mozartkin, oli tarkka käyttämiensä librettojen suhteen. Hän sai puhallettua hengen numero-oopperoiden pahvisiin henkilöhahmoihin, jotka näin pystyivät koskettamaan yleisöä ja herättämään tunteita barokin ideaalin mukaisesti.

Kolminäytöksinen ooppera alkaa prinsessa Ginevran ja hänen rakastettunsa Ariodanten kihlajaisauvolla. Ilon tulee pilaamaan herttua Polinesso, jolle ei riitä pelkkä prinsessa, vaan hän haluaisi koko valtakunnan. Ville Saukkosen ohjauksessa Skotlannin hovi huojuu haudan partaalla. Waltteri Torikka kuninkaan roolissa vapisee vaivaisena Reino-tossuissaan, kunnes yhtäkkiä puhkeaa laulamaan komeasti. Torikka on kuninkaana loisto-osassa niin äänellisesti kuin näyttämöllisestikin.

Ginevran, Annika Pölderin, epäkiitollinen tehtävä on riutua rakkauden tuskissa aina hulluuden partaalle asti. Valovoimaisen Pölderin ääni helisi herkkänä ja ilmaisi Ginevran tuhannet tunteet aidosti ja koskettavasti. Melis Jaatinen housuroolissa Ariodantena onnistui vähintään yhtä hyvin, vaikkei alun perin kastraatille sävelletty bravuuriaaria ”Dopo notte” aivan huippusuoritus ollutkaan. Terve ja vaivaton äänenkäyttö sekä reipas näyttämöilmaisu kuitenkin ilahduttivat.

Tarinan pahis Polinesso on keskeinen hahmo, jonka myötä draama joko elää tai sitten ei. Suomalaisnorjalainen altto Maija Skille ei olisi tarvinnut golfpalloja todistaakseen, että hänessä on munaa. Hänen häkellyttävä äänensä oli tosin syvempi kuin roolityö. Ehkä ilman testosteronihuumaa on vaikea kuvitella, kuinka sadistinen mies vallanhalussaan saattaa olla.

Sopraano Anna Krauja teki hovineito Dalindasta tahdottoman uhrin, joka kulkee nuttura tutisten Polinesson käsivarsilta Ariodanten veljen Lurcanion syleilyyn. Latvialaissyntyisen Kraujan roolityö jäi yksi-ilmeiseksi, ja sama vaikutelma jäi äänestäkin. Kyllä hänestäkin kelpo laulaja tulee, mutta ei vanhan musiikin parissa.

Tenori Simo Mäkisen instrumentti on vielä hakusessa. Mäkinen teki Lurcanion nössöroolissa voitavansa ja paransi suoritustaan illan edetessä kuin se kuuluisa töpselinenä juoksuaan. Janne Myllylällä ei Odoardona ollut paljon laulettavaa, joten hän panosti mainioon kumaraan palvelinrooliinsa. Hänen tenoriääntään olisi mielellään kuullut enemmänkin.

Melodisuudestaan huolimatta Händelin musiikki on paikoin perkeleellistä laulettavaa. Päivi Järviön ohjeistamina ja Markus Lehtisen isällisellä johdolla nuorten oli kuitenkin turvallista huristaa kuvioiden vuoristoradalla. Pääosin nuorista ammattilaisista koostuva barokkiorkesteri soitti tarkasti ja silti elävästi hengittäen samaan tahtiin laulajien kanssa.

Ariodanten ohjaus oli tuttua ja taattua Saukkosta. English National Operan huikaisevaa toteutusta teoksesta oli varmaan tutkittu tarkkaan. Vaikka englantilaisen viiltävään ironiaan on vielä matkaa, draama kuitenkin toimi. Pelkistetty näyttämökuva kalseine linnoineen ja Skotlannin nummilta nousevine sumuineen toteutti hyvin barokin estetiikkaa. Kuten Händel teki musiikissaan pienestä kaunista, myös lavastaja Taina Relander työryhmineen sai vähillä keinolla paljon aikaan.

Vaikka Händelin tärkein anti musiikin historialle oli englantilainen oratorio, ei hän ainakaan oopperoissaan päässyt paljon harjoittelemaan kuorolle säveltämistä. Lauluyhtye hoiti Ariodanten pienet kuoro-osuudet tyylikkäästi. Baletin korvannut kolmen tanssijan tyylipuhdas esitys mm. elävöitti Ginevran painajaista toisen näytöksen lopussa. Pitkälti häätunnelmissa kulkevan teoksen puvustus noudatti morsianten sääntöä, jotain vanhaa ja jotain uutta. Mahtoiko se sininen olla kuninkaan sairaalapyjama?

Kun nyt Suomessakin osataan jo tehdä näin onnistuneita barokkioopperaproduktioita, vieläpä opiskelijavoimin, miksi 1600- ja 1700-lukujen ooppera on saanut porttikiellon Kansallisoopperaan muutamaa Mozartin teosta lukuun ottamatta? Miksi meitä väkisin yritetään opettaa pitämään kotimaisesta nykyoopperasta, vaikka vanha musiikki olisi suurelle yleisölle helpommin lähestyttävää? Oopperamme ei juurikaan voi ylpeillä tähtisolisteilla eikä vanhojen klassikkojen loistotulkinnoilla. Sen kannattaisi panostaa teosharvinaisuuksien tuomiseen näyttämölle ja niiden innovatiiviseen toteuttamiseen. Suomi on pieniäänisten sopraanojen luvattu maa, antakaa siis heille työtä vanhan musiikin parissa myös oopperan lavalla!

HUOM! Ariodanten esityksiä Aleksanterin teatterissa vielä 10., 11., 13. ja 14.3., kaikki klo 19:00. 11.3. taltioitava esitys on nähtävissä Sibelius-Akatemian sivuilla myöhemmin keväällä osoitteessa www.siba.fi/sibatv

Johan Tallgren jatkaa Musica Novan johdossa

kuva: Saara VuorjokiSäveltäjä Johan Tallgren jatkaa nykymusiikkifestivaali Musica nova Helsingin taiteellisena johtajana. Festivaali järjestetään seuraavan kerran helmikuun alussa 2011.

Tänä vuonna Musica nova järjestettiin 7.–14. helmikuuta. Tallgrenin myötä uudistuneen festivaalin teemana oli New York is Now, ja päävieraat saapuivat Manhattanin sydämestä. Kahdeksan päivän aikana kuultiin kantaaottavia, taiteenaloja yhdistäviä produktioita sekä nykymusiikin kotimaisia kykyjä. Tapahtumapaikkoja olivat mm. Kulttuuritehdas Korjaamo, Kiasma-teatteri ja taidegalleriat. Kävijämäärä oli noin 6 000, ja radion välityksellä konsertteja seurasi kokonaisuudessaan noin puoli miljoonaa kuulijaa.

Festivaalin taiteellisena johtajana jatkava Tallgren on asunut pitkään ulkomailla opiskellen mm. University of California San Diegossa ja Ircamissa Pariisissa opettajinaan Kaija Saariaho ja Brian Ferneyhough. Lisäksi hän on opettanut ja valmistelee väitöskirjaa Columbia Universityssä New Yorkissa Tristan Murail’n johdolla.

Musica nova Helsinki perustettiin vuonna 1981 nimellä Helsinki Biennale. Vuonna 2011 vietetään siis festivaalin 30-vuotisjuhlaa. Pääjärjestäjät ovat edelleen Helsingin juhlaviikot, Helsingin kaupunginorkesteri, Sibelius-Akatemia ja Yleisradio.

Lyömäsoittaja solistina

Lahden kaupunginorkesterin lyömäsoitinten äänenjohtaja Olli-Pekka Martikainen esittää monipuolisen kattauksen viimeaikaista ja myös aivan kuranttia musiikkia.

Arvio: Suurta Sostakovitsia

kuva: Arto TulimaKouvolalainen yleisö otti keskittyneesti vastaan Kymi Sinfoniettan konsertin ohjelmanumerot ja palkitsi esiintyjät innostunein aplodein. Turha muodollisuus oli tiessään: tunnustusta raikkaasta suhtautumisesta konsertti-instituutioon voi antaa myös orkesterin kausiohjelman teksteille, joiden lomassa tarjotaan ”ohjeita ensikertalaisille” pukeutumiseen, aplodeeraamiseen ja istumapaikan valintaan. Kaapuun ja kaulahuiviin sonnustautunut, reippaasti liikehtivä kapellimestari Andres Mustonen elävöitti hänkin tunnelmaa.

Varsinainen tärppi tässä konsertissa oli sellosolisti Natalia Gutman, joka esitti suhteellisen harvoin kuullun Dmitri Sostakovitsin toisen konserton vuodelta 1966. Vähäiseen suosioon esittäjien keskuudessa vaikuttaa varmasti solistin poikkeuksellinen rooli teoksessa: Sostakovitsin ensimmäisessä konsertossakin esiintyvien nopeiden juoksutusten sijaan virtuoosisuus keskittyy emotionaaliseen pitkäjännitteisyyteen sekä hankaliin pariääniin ja hyppyihin soittimen eri rekistereiden välillä.

Gutmanin omintakeinen soittoasento voi ensi katsomalta vaikuttaa fysioterapeutin painajaiselta, mutta ilmentää kyllä lähempää tarkasteltuna perinteisiä jousisoitintekniikan hyveitä: ekonomisia liikeratoja ja koko käden lihasten yhtenäistä käyttöä voiman siirtämiseen kielille. Mikä tietysti tärkeintä, soitto kuulostaa vielä 67-vuotiaanakin upealta! Jousen ja kielen kontakti on kauttaaltaan optimaalinen ja jousen nopeus, kieliin kohdistuva paine ja paikka tallan ja otelaudan välissä aina harkitusti kohdallaan. Gutman ottaa vahvalla otteellaan mahdollisesti Ruggierin verstaan tekemästä sellostaan valtavan resonanssin. Sostakovitsissa hän korosti ensiosan lakonisuutta ja ehkä pääsikin parhaaseen vauhtiin vasta allegrettossa, joka sai hyvinkin vauhdikkaan tulkinnan vähäeleisestä lavaliikehdinnästä huolimatta. Maneerittomuus olikin leimallista Gutmanin esiintymiselle, josta välittyi syvällinen suhde käsillä olevaan teokseen. Solisti palkitsi sinnikkäät suosionosoitukset sarabandella Bachin kolmannesta sarjasta soolosellolle.

Kymi Sinfonietta säesti mallikkaasti, mitä nyt puhaltajat olisivat voineet tulla sooloihinsa reippaammin sisään. Orkesterin omissa numeroissa suorittaminen oli epätasaisempaa, eikä kapellimestari Mustonen tuntunut pystyvän pitämään tulkintaa hyppysissään. Joseph Haydnin pikku alkusoitto oopperasta Kuun maailma oli kyllä iloluontoinen, mutta Felix Mendelssohnin näyttämömusiikista Shakespearen Kesäyön unelmaan poimitut osat paljastivat kokoonpanon heikkoudet. Intonaation ja rytminkäsittelyn ongelmia suurempina pidin jatkuvaa balanssin epäsuhtaa – sitä, ettei orkesterisatsi useinkaan tuntunut soivan hyvin, eriytyneesti ja kirkkaasti.

On kuitenkin selvää, että Kotkassa ja Kouvolassa tehdään tärkeää työtä klassisen musiikin parissa, ja toivoisi, että huolellisella harjoittamisella tasoa saataisiin nostettua korkeammalle.

(Päivitys: Sostakovitsin toinen sellokonsertto kuultiin myös Sinfonia Lahden konsertissa 12.3. Lue arvio täältä.)

Houkutteleva tarjous

”Haetaan rehtoria 1.8.2009 alkavalle toimikaudelle – työsuhteen jatkuminen 1.1.2010 jälkeen epävarmaa”. Edellisen kaltaisen työnhakuilmoituksen ilmestyminen tämän vuoden tammikuussa oli hämmentävää. Kuka lähtisi tekemään rehtorin töitä viideksi kuukaudeksi niin, että työpaikan jatkuvuudesta ei ole takeita? Näinä maailmantalouden aikoina? Mutta niin vain rehtoriehdokkaaksi asettui kolme henkilöä ja työpaikka – sen nimi oli Sibelius-Akatemia.

Tämän hieman nurinkurisen tilanteen Sibelius-Akatemialle aiheuttaa yliopistouudistus, jonka lakiesitys on tällä hetkellä käsiteltävänä eduskunnassa. Mikäli eduskunta hyväksyy uuden yliopistolain tämän kevään aikana, astuu uusi laki voimaan 1.1.2010. Tällöin yliopistot, kuten Sibelius-Akatemia, muuttuvat itsenäisiksi oikeushenkilöiksi ja suomeksi sanottuna irtautuvat valtiosta. Tämä aiheuttaa monenlaista muutosta, myös rehtorin valintaan.

Sibelius-Akatemian nykyisen rehtorin toimikausi päättyy 31.7.2009 ja uusi rehtori valitaan 12.3. pidettävässä vaalissa. Rehtorin valitsee Sibelius-Akatemiaa laajasti edustava n. 100 hengen vaalikollegio, josta opiskelijoita on kolmasosa. Uudessa yliopistossa rehtorin valitsee kuitenkin hallitus. Alustavan päätöksen mukaan Sibelius-Akatemian uuden yliopiston hallituksessa olisi kahdeksan jäsentä: neljä ulkopuolista ja neljä yliopistoon kuuluvaa, joista yksi opiskelija. Uusi hallitus voisi halutessaan jyrätä vaalikollegion tekemän päätöksen ja vaihtaa rehtorin.

Maailma on ennustajia pullollaan, vaikka tulevaa tuskin pystyy ennustamaan yksikään oraakkeli. Olisi äärimmäisen omituista, mikäli uuden yliopiston hallitus ei päättäisi jatkaa nyt valittavan rehtorin tointa. Sibelius-Akatemia tulee käymään läpi suuria muutoksia vuodenvaihteen molemmin puolin ja rehtorin osuus muutosten ohjaajana ja läpiviejänä on ratkaiseva. Jokaisen yrityksen johto ymmärtää, että suurien mullistusten keskellä keskeisten työntekijöiden vaihtaminen ei ole kannattavaa. Toivottavasti tämä näkemys on vallalla myös uudessa hallituksessa.

Rehtorivaaliin asettuivat ehdolle Sibelius-Akatemian nykyinen rehtori ja musiikin tohtori Gustav Djupsjöbacka, musiikin tohtori Veli-Markus Tapio sekä pianomusiikin professori Erik T. Tawaststjerna. He kaikki kolme ovat oman alansa kiistattomia asiantuntijoita, vahvoja klassisen musiikin osaajia ja laajan musiikillisen tietämyksen omaajia. Vaalin teemoina esiintyivät muun muassa uusi yliopistolaki sekä akatemian talouden tasapainottaminen, mutta suuria eroja ehdokkaiden välille ei saatu edes ylioppilaskunnan järjestämässä vaalipaneelissa, jossa ylioppilaskunta ja paneelin kuulijat tenttasivat ehdokkaita. Miten vaalissa lopulta käy – se jää nähtäväksi.

Ei ole kuitenkaan helppoa toimia luovan alan organisaation johdossa. Jos huipulla tuulee, niin väitän taideyliopiston huipulla käyvän puhurin olevan vielä keskimääräistä voimakkaampaa. Kyse ei ole siitä, että ”ailahtelevat taiteilijat” aiheuttaisivat toimillaan ja mielipiteillään kaaosta, vaikka sitäkin lienee joskus esiintynyt. Asiantuntijoilla eli muusikoilla ei vain välttämättä ole yhteistä mielipidettä edes oman alansa sisällä, puhumattakaan että konsensus löytyisi muita musiikin lajeja edustavien muusikoiden kanssa. Rehtorin välillä mahdottomaltakin vaikuttava tehtävä on johtaa työyhteisöä näiden moninaisten mielipiteiden keskellä.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Sibelius-Akatemian rehtorin työ on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen. Rehtorilla on näköalapaikka suomalaiseen musiikki- ja yliopistokenttään, jossa häntä asemansa puolesta myös kuunnellaan. Ison organisaation ja sen moninaisten toimijoiden luotsaaminen on haastavaa, mutta taatusti palkitsevaa. Suuri osa rehtorin työajasta kuluu Sibelius-Akatemian edustamiseen sekä Suomessa että ulkomailla ja rehtorin suhdeverkostot ovatkin laajat.

Ei siis ollenkaan hassumpi toimenkuva – täytyykin pitää mielessä.

Kirjoittaja on Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan puheenjohtaja.