Amfion pro musica classica

Author Archives: Ilmapuntari

Säveltäjäarvioija nr 1.

Arvio: Moniaineksisia sointinäkyjä

Kimmo Hakola

Oli valitettavaa, että Kimmo Hakolan (s. 1958) uusi sinfonia ei pitkän sairasloman vuoksi valmistunut RSO:n keskiviikkoiseen konserttiin. Tilalla esitetyt Hakolan kaksi tuoretta teosta – KIMM (2008) ja Maro (2006) – paikkasivat kuitenkin puutetta hyvin. Kumpikaan teoksista ei ennestään ollut helsinkiläisyleisölle tuttu, ja molemmat kappaleet valottivat osuvasti Hakolan nykyistä musiikillista maailmaa.

KIMM-teoksen käsiohjelmatekstissä Hakola heittäytyy lennokkaaksi: ilmaukset ”horisontti”, ”taivaanlaki”, ”nadiiri”, ”suhteeni polyfoniaan” ja ”uudet musiikilliset maisemat” virittivät kuulijan odotukset korkealle. Kappaleen alkupuoli oli kuitenkin varsin vaatimatonta musiikkia, jossa yksinkertaiset diatoniset melodia-aiheet vaelsivat staattisten sointupintojen yllä. Teos ei näyttänyt tarjoavan sen paremmin kiehtovia visioita kuin suuria sävellysteknisiä taidonnäytteitäkään.

Sitten tuli kuitenkin yllätys. Vaskien vihlovat rääkäisyt ilmestyivät dissonoivaksi kontrapunktiksi aiemman musiikin ylle. Tämän jälkeen teos eteni monenlaisten tilanteiden kautta rauhalliseen päätökseen. Kappaleen pitkä linja rakentui huikeasti, ja erilaiset musiikilliset ainekset nivoutuivat saumatta yhteen saman kaarroksen alle. Teoskommentin vihjaamaa lineaarista kontrapunktia KIMM ei kovin paljoa tarjonnut, mutta ehkä polyfonian voi tässä yhteydessä ymmärtää laajemmin: se on myös erilaisten musiikkien vuoropuhelua saman teoksen sisällä.

Maro (2006) on ohjelmakommentin mukaan paitsi musiikillinen merikuva, myös säveltäjän kommentti Itämeren saastumista vastaan. Kiusallisia taiteellisia ja juridisia kysymyksiä nousi kuitenkin pintaan; kappaleen kaunis alkupuoli kun toi kovasti mieleen Hakolan samoihin aikoihin syntyneen huilukonserton. Maron keskivaiheen vellovat sointikentät sekä lopun hakkaavat huipennukset olivat toki tehokkaita, mutta aivan vakuuttavaa kokonaiselämystä teos ei antanut.

Radion sinfoniaorkesteri oli lennokkaasti mukana Hakolan teosten käänteissä.

Johannes Brahmsin 50-minuuttinen toinen pianokonsertto (1881) lukeutuu pianokonserttokirjallisuuden kaikkein vaativimpiin haasteisiin. Teoksen pianotekniset vaikeudet ovat mittavia, ja järkälemäisen muodon hallinta tuottaa jokaiselle pianistille päänvaivaa.

Nuori solisti Roope Gröndahl (s. 1989) selvisi tehtävästään suvereenin tyylikkäästi. Hän selvitti vakuuttavasti soittimelliset haasteet, ja hänen luontaisen musikaalisuutensa kantoi esityksen alusta loppuun. Kehittymisen varaa Gröndahlin soitossa toki vielä on. Konserton ensimmäisen ja toisen osan jylhä sinfonisuus ei tulkinnasta aivan vielä välittynyt, ja myös eri aiheiden karakterisointi voisi olla vielä vahvempaa. Parhaiten Gröndahlin temperamentille sopi teoksen finaali, jossa Gröndahl tavoitti erinomaisesti kepeän lyyriset grazioso-sävyt. RSO hoiti konserton mittavan orkesteriosuuden sooloineen taidokkaasti.

Arvio: Pinnanalaista temperamenttia ja vahvaa karakterisointia

Bela Bartók

On uskomatonta havaita, kuinka pitkälle Olivier Messiaen (1908–1992) oli löytänyt sävelkielensä jo 22-vuotiaana säveltämässään orkesteriteoksessa Les offrandes oubliées (Unohdetut uhrilahjat, 1930). Keinuvat hindulaiset rytmit ja lintuimitaatiot tosin löysivät tiensä Messiaenin musiikkiin vasta myöhemmin, mutta säveltäjälle läpi uran leimallinen modaalisten asteikkojen käyttö, rikas harmoninen ilmaisu, selkeän urkumainen orkestrointi sekä sävyjen harras eetos olivat täysillä läsnä jo nyt. Radion sinfoniaorkesteri tavoitti nuoren Messiaenin meditatiivis-hurmokselliset visiot tehokkaasti.

Bela Bartókin (1881–1945) tuotannossa voidaan romanttisten varhaisteosten jälkeen nähdä kaksi tendenssiä: toisaalta Bartók laajensi ilmaisuaan modernismin, ekspressionismin ja atonaalisuuden suuntaan, toisaalta hän haki vaikutteita kansanmusiikista ja piti – erityisesti loppuvuosinaan – myös tonaaliset ainekset ilmaisukielensä osana. Upea toinen viulukonsertto (1938) sijoittuu tällä tyyliasteikolla jonnekin keskivaiheelle: melodisesti teos on usein lähes täyskromaattista musiikkia, mutta harmoniat perustuvat paljolti kolmisointuihin. Kansanmusiikkivaikutteet ovat aistittavissa jossakin taustalla, mutta eivät ole ilmiselvästi läsnä. Draamallisesti teos piirtää vahvan, vääjäämättömästi etenevän kaarroksen, joka rakentuu tiukasti ensiosan teemoille vielä finaalissakin.

Viulusolisti Elina Vähälä on korkeimman tason ammattilainen, jonka soitto on viimeisteltyä, taiturillista, sävykästä ja äänellisesti erinomaista. Tulkitsijana Vähälä on tietyssä mielessä hillityn viileä: tempot olivat kautta linjan reippaita, ja musiikin tulisuus välittyi yleensä tyylikkään sivistyneessä asussa. Muotoilu ja fraseeraus oli tavallaan niukkaeleistä ja ekonomista; myös Bartókin musiikin romanttisia puolia voisi joskus korostaa vielä enemmänkin. Konserton monitahoinen muoto pysyi Vähälän otteessa kuitenkin erinomaisesti kasassa, ja esityksen pinnanalainen intensiteetti kantoi vahvasti alusta loppuun.

Modest Musorgskin (1839–1881) sarja Näyttelykuvia (1874) – tällä kertaa perinteiseen tapaan Maurice Ravelin erinomaisena orkesterisovituksena (1922) – oli selvästi kapellimestari Tugan Sohijevin vahvaa alaa. Sohijev löysi kullekin miniatyyrille vahvan, persoonallisen ja oivalletun ilmeen, mutta myös kokonaisuuden punainen lanka välittyi selkeänä. RSO:n muusikot loistivat teoksen monissa sooloissa.

Arvio: Konemusiikkia ja kauhutarinoita

Edgard Varèse (1883–1965) ja Bela Bartók (1881–1945) kuuluvat äkkipäätään ajateltuna 1900-luvun musiikinhistorian vastakkaisiin leireihin. Varèse muistetaan kumouksellisena säveltäjänä, amerikkalaisen eksperimentalismin isänä ja elektronimusiikin pioneerina; Bartók taas perinteen jatkajana sekä kansanmusiikin hyödyntäjänä. Radion sinfoniaorkesterin keskiviikkoillan konsertissa säveltäjät eivät kuitenkaan tyylillisesti tuntuneet äärettömän paljon eroavan toisistaan: Varèsen teoksessa Amériques kuuluvat vielä perinteisen sinfoniamusiikin jäljet, kun taas ooppera Ritari Siniparran linna edustaa Bartókin moderneinta ja vähiten folkloristista tuotantoa.

Teknologia, moderni urbaani elämä ja taiteen avantgardeilmiöt olivat Varèselle keskeisiä inspiraation lähteitä. Yhdysvaltoihin emigroituneelle säveltäjälle teosotsikko Amériques symboloi ”löytöjä, uusia maailmoja maassa, taivaassa tai ihmisten mielissä”. Jättimäiselle orkesterille sävelletyssä teoksessa on helppo kuulla musiikillista kuvailua: suurkaupungin vilinää, tehtaiden jylinää, yökerhojen säihkettä ja tavaratalojen äänimaailmaa.

23-minuuttinen Amériques (1918–1921/1929) rakentuu lähinnä paksun äänimassan täyttämistä sointitasoista, joiden päällä dissonoivat sointupatsaat jyskyttävät tasaisin rytmein. Alun debussyläistä alttohuilusooloa lukuun ottamatta melodioita kappaleessa ei juuri ole. Valtava lyömäsoitinarsenaali tuo sointikuvaan runsaasti hälyjä, mutta muuten instrumentteja käsitellään perinteiseen tapaan – lachenmannilainen ”konkreettinen soitinmusiikki” siis syntyi vasta Varèsen päivien jälkeen. Teoksen yleisvaikutelma on tuskin kovin hienostunut: sointikuvan karuutta lisää kaavamainen, perinteiseen sektioajatteluun pohjaava orkestrointi. Muodoltaan Ameriques on hajanainen ja fragmentaarinen, ei ihan harkitun oloinen sävellys. Todellisia mestariteoksia Varèse sai aikaan vasta myöhemmin.

Kaikesta huolimatta esitys oli merkkitapaus: teos on paitsi musiikillisen koneromantiikan harvinaislaatuinen ilmentymä, myös monien taide- ja populaarimusiikin myöhempien ilmiöiden ennakoija ja alkulähde. On tärkeää tietää, että tällaistakin musiikkia on sävelletty vuonna 1921.

RSO toteutti Jukka-Pekka Sarasteen johdolla Varèsen visiot tarkasti, loisteliaasti ja hurmioituneesti. Finlandia-talon yleisö oli esityksestä innoissaan.

Bartókin ooppera Ritari Siniparran linna (1911) liikkuu ekspressionismin maailmassa niin aiheensa kuin musiikkinsakin osalta. Teoksen kauhutarina porautuu ihmismielen ja seksuaalisuuden syövereihin wieniläisen psykoanalyysin hengessä. Oopperan atonaalisuutta lähenevä, synkkien ja kirpeiden sävyjen täyttämä musiikki tuo mieleen 1910-luvun Schönbergin, vaikka myös wagnerilaisen oopperan jäljet ovat havaittavissa. Tiivis ja intensiivinen juoni, voimakassävyinen musiikki sekä värikäs ja iskevä orkestrointi pitävät kuulijan tunnin ajan vahvasti otteessaan.

Mezzosopraano Charlotte Hellekantin ääni on kantava, mutta ajoittain kireä ja ylävireinen. Nuoren, naiivisti rakkauteen uskovan aviovaimo Juditin olemus välittyi hänestä erinomaisesti.

Péter Friedillä on harvinaisen kaunis, pehmeä ja notkea bassoääni, joka taipuu myös ylärekisteriin baritonimaisen helposti. Bartókin vaativan musiikin Fried hallitsi loistavasti, mutta Siniparta-hahmonsa julmia puolia hän olisi voinut tuoda esiin ehkä enemmänkin.

Jukka-Pekka Sarasteen ja RSO:n huolellinen ja intensiivinen työskentely teki myös Bartókin musiikille oikeutta erinomaisesti.

Arvio: Gruppen villitsi yleisön

Radion Sinfoniaorkesteri tarjosi viime perjantaina todellisen kulttikonsertin: toisella  puoliajalla soitettu Karlheinz Stockhausenin Gruppen on sodanjälkeisen modernismin merkkiteos, joka on saanut odottaa Suomen ensiesitystään yli viidenkymmenen vuoden ajan. Myös konsertin muut sävellykset valottivat kiinnostavasti modernismin historiaa. Luigi Nonon Varianti on sarjallista musiikkia lyyrisimmillään, kun taas Arnold Schönbergin puhallinorkesterimuunnelmat ja Luciano Berion Kansanlauluja todistavat tekijöidensä halusta päästä yhteyteen suuren yleisön kanssa.

Read More →

Arvio: Loistavia solisteja, vaihtelevia konserttoja

Oli erinomainen oivallus avata Helsingin Pohjoismaiset Musiikkipäivät laajalla konserttojen katsauksella. Tällainen konsertti tarjosi ensinnäkin mahdollisuuden kuulla useita hienoja eri soitinten solisteja saman illan aikana. Toisekseen konserttomaraton lienee ollut erityisen sopiva foorumi teosten vertailuun: kansalliset ja säveltäjäkohtaiset tyyli- ja ilmaisuerot tulevat toki myös muissa orkesterikappaleissa esiin, mutta konserton historiallisesti latautunut lajityyppi pakottaa säveltäjät aivan erityisellä tavalla määrittämään paikkaansa suhteessa perinteeseen.Maratonkonsertin sävellykset voisi jakaa kahteen ryhmään useammallakin tapaa. Osa teoksista noudatti selkeästi perinteisen virtuoosikonserton hyveitä, osa otti niihin vahvastikin etäisyyttä. Joissain konsertoissa kuultiin isoa orkesterisointia, toisissa taas orkesteria käsiteltiin läpikuultavan kamarimusiikillisesti. Ehkä mielenkiintoisin ero kappaleiden välillä liittyy musiikillisen materiaalin luonteeseen ja ylipäätään teosidentiteetin syntyyn: osa konsertoista luo oman yhtenäisen maailmansa, joka kasvaa sävellyksen omasta materiaalista käsin; toiset teokset taas tuntuvat viittaavan itsensä ulkopuolelle, jolloin sävellyksen lopullinen identiteetti syntyy vasta suhteessa ulkopuoliseen kontekstiin. Jälkimmäisessä tapauksessa tärkeäksi kysymykseksi nousee, millaisia merkityksiä viittauksista kuulijalle syntyy, ja kuinka teoksen ja ulkomaailman dialogi sävellyksessä ylipäätään toimii.Ruotsalaisen Marie Samuelssonin (s. 1956) viulukonsertossa Bastet Solgudinnan (2004) soolo-osuus vaeltaa orkesterin äänimaisemien keskellä. Viulun melodiset eleet kaartuivat herkkinä, ja orkesteriosuudessa kuultiin hienoja soinnillisia oivalluksia. Kokonaisuutena teos ei kuitenkaan jättänyt kovin lennokasta tai harkittua vaikutelmaa. Anna Lindal oli konserton lyyris-taiturillinen solisti.

Tanskalaisen Thomas Agerfeldt Olesenin (s. 1969) säveltäjänasenne lienee filosofinen: ainakin teoskommentissaan säveltäjä intoutui suomalaisittain harvinaisen perusteelliseen metafyysiseen pohdintaan. Agerfeldt Olesenin pianokonsertto Steinfeld (2004) ottaa monin tavoin etäisyyttä konserton lajiperinteeseen: pianon ja orkesterin suhde on mahdollisimman kaukainen, täyteläistä orkesterisointia ei kuulla lainkaan, ja fragmentaarinen kokonaismuoto ei juuri synnytä jatkuvuuden tuntua. Teoksessa on paljon ulkopuolisiin konteksteihin sidottuja viittauksia, joita suomalaisen kuulijan on vaikea ymmärtää. Heini Kärkkäinen soitti vaativan soolo-osuuden tarkasti ja loisteliaasti.

Mikko Heiniön trumpettikonsertto Envelope (2002) toimii sananmukaisesti kääreenä, sillä teoksen keskellä kuullaan Haydnin trumpettikonsertto kokonaisuudessaan. Valitettavasti Haydnin älykäs musiikki on kokonaisuuden selvästi parasta antia. Heiniön omaa musiikillista ideointia vaivaa perustavanlaatuinen profiilittomuus ja rakenteen löysyys, johon näennäisen sujuva ja loistokas orkestrointi ei tuo ratkaisevaa apua. Minkäänlaista aitoa dialogia Haydnin ja Heiniön musiikin välille ei teoksessa synny; eri kappaleet vain yksinkertaisesti soitetaan tauotta yhteen. Pasi Pirinen soitti trumpettiosuuden maailmanluokan taiturin ottein.

Islantilainen Steingrimur Rohloff (s. 1971) on opiskellut perusteellisesti Keski-Euroopassa ja hankkinut tukevan jalansijan eurooppalaisen nykymusiikin kentällä. Rohloffin Saksofonikonsertossa (2001) kuuluvat sekä ranskalaisen spektriajattelun että saksalaisen hälymusiikin vaikutteet. Fragmentaarinen ja kamarimusiikillinen teos ei lähtenyt dramaattisesti lentoon, mutta vangitsi monilla soinnillisilla yksityiskohdillaan. Solisti Rolf-Erik Nyström hallitsi taidokkaasti kappaleen erikoissoittotapojen täyttämän ilmaisumaailman.

Norjalaisen Jan Erik Mikalsenin (s. 1979) teoksessa Pygar Tales (2006) oli eksoottisena soolosoittimena saha, jota esityksessä soitti säveltäjä itse. Tälläkin kappaleella on ulkopuolinen kontekstinsa, sillä sävellyksen innoittajana oli 1960-luvun science fiction -elokuva Barbarella. Mikalsenin kappale aukeaa tosin täysin ongelmitta, vaikka elokuvasta ei mitään tietäisikään: Pygar Tales on selkeää, hienostunutta ja herkkää musiikkia, jota hallitsevat pehmeän läpikuultavat soinnit. Teos flirttailee taidokkaasti jopa Hollywoodin maailman kanssa, mutta säilyttää siihen tyylikkään etäisyyden. Kolmiosaisessa sävellyksessä ei ole selviä kontrasteja, vaan unelias ilmaisu hallitsee alusta loppuun. Saha osoittautui upeasti ja kauniisti soivaksi soolosoittimeksi, joka sulautui kamariorkesteriin erinomaisesti.

Sebastian Fagerlundin (s. 1972) neliosainen Klarinettikonsertto (2006) edusti illan perinteisintä konserttoantia: solisti oli teoksen kuningas, jota orkesteri säesti täyteläisellä soinnillaan. Kappaleen muoto toimi erinomaisesti: kullakin osalla oli selkeä virtuoosis-motorinen tai lyyrisen tunnelmoiva luonteensa, ja konserton draamallinen kokonaiskaarros oli tehokas. Solistille teos tarjosi vaativaa, kiitollista ja näyttävää soitettavaa. Christoffer Sundqvist hurmasi yleisön taiturillisella ja mukaansa tempaavalla soitollaan.
Konserttomaraton oli huomattava urakka myös Jani Telarannan johtamalle Helsingin Kaupunginorkesterille ja Dmitri Slobodeniukin luotsaamalle Tapiola Sinfoniettalle, jotka selvisivät tehtävistään erinomaisesti.