Kouvolalainen yleisö otti keskittyneesti vastaan Kymi Sinfoniettan konsertin ohjelmanumerot ja palkitsi esiintyjät innostunein aplodein. Turha muodollisuus oli tiessään: tunnustusta raikkaasta suhtautumisesta konsertti-instituutioon voi antaa myös orkesterin kausiohjelman teksteille, joiden lomassa tarjotaan ”ohjeita ensikertalaisille” pukeutumiseen, aplodeeraamiseen ja istumapaikan valintaan. Kaapuun ja kaulahuiviin sonnustautunut, reippaasti liikehtivä kapellimestari Andres Mustonen elävöitti hänkin tunnelmaa.
Varsinainen tärppi tässä konsertissa oli sellosolisti Natalia Gutman, joka esitti suhteellisen harvoin kuullun Dmitri Sostakovitsin toisen konserton vuodelta 1966. Vähäiseen suosioon esittäjien keskuudessa vaikuttaa varmasti solistin poikkeuksellinen rooli teoksessa: Sostakovitsin ensimmäisessä konsertossakin esiintyvien nopeiden juoksutusten sijaan virtuoosisuus keskittyy emotionaaliseen pitkäjännitteisyyteen sekä hankaliin pariääniin ja hyppyihin soittimen eri rekistereiden välillä.
Gutmanin omintakeinen soittoasento voi ensi katsomalta vaikuttaa fysioterapeutin painajaiselta, mutta ilmentää kyllä lähempää tarkasteltuna perinteisiä jousisoitintekniikan hyveitä: ekonomisia liikeratoja ja koko käden lihasten yhtenäistä käyttöä voiman siirtämiseen kielille. Mikä tietysti tärkeintä, soitto kuulostaa vielä 67-vuotiaanakin upealta! Jousen ja kielen kontakti on kauttaaltaan optimaalinen ja jousen nopeus, kieliin kohdistuva paine ja paikka tallan ja otelaudan välissä aina harkitusti kohdallaan. Gutman ottaa vahvalla otteellaan mahdollisesti Ruggierin verstaan tekemästä sellostaan valtavan resonanssin. Sostakovitsissa hän korosti ensiosan lakonisuutta ja ehkä pääsikin parhaaseen vauhtiin vasta allegrettossa, joka sai hyvinkin vauhdikkaan tulkinnan vähäeleisestä lavaliikehdinnästä huolimatta. Maneerittomuus olikin leimallista Gutmanin esiintymiselle, josta välittyi syvällinen suhde käsillä olevaan teokseen. Solisti palkitsi sinnikkäät suosionosoitukset sarabandella Bachin kolmannesta sarjasta soolosellolle.
Kymi Sinfonietta säesti mallikkaasti, mitä nyt puhaltajat olisivat voineet tulla sooloihinsa reippaammin sisään. Orkesterin omissa numeroissa suorittaminen oli epätasaisempaa, eikä kapellimestari Mustonen tuntunut pystyvän pitämään tulkintaa hyppysissään. Joseph Haydnin pikku alkusoitto oopperasta Kuun maailma oli kyllä iloluontoinen, mutta Felix Mendelssohnin näyttämömusiikista Shakespearen Kesäyön unelmaan poimitut osat paljastivat kokoonpanon heikkoudet. Intonaation ja rytminkäsittelyn ongelmia suurempina pidin jatkuvaa balanssin epäsuhtaa – sitä, ettei orkesterisatsi useinkaan tuntunut soivan hyvin, eriytyneesti ja kirkkaasti.
On kuitenkin selvää, että Kotkassa ja Kouvolassa tehdään tärkeää työtä klassisen musiikin parissa, ja toivoisi, että huolellisella harjoittamisella tasoa saataisiin nostettua korkeammalle.
(Päivitys: Sostakovitsin toinen sellokonsertto kuultiin myös Sinfonia Lahden konsertissa 12.3. Lue arvio täältä.)