Kirjoitetut vastaukset
-
JulkaisijaViestit
-
Kilpailun voitti Maija Skille, kakkoseksi tuli Jussi Merikanto, kolmoseksi Hedvig Paulig.
The Guardianin Alfred Hickling kehuu ensimmäisen Bach-konsertin arviossaan Hadidin paviljongin intiimiä tunnelmaa: esittäjä ja yleisö ovat osa samaa tilaa ja tapahtumaa.
Samassa lehdessä Charlotte Higgins kirjoittaa jotakin ihmeellistä tapahtuneen tässä 192-paikkaisessa tilassa. ”Istuessamme niin lähellä [Piotr Anderszewskiä], nähdessämme hänen katseensa, tuntiessamme hänen keskittymisensä, oli kuin hän olisi luonut uuden tilan Hadidin tilan sisällle – eräänlaisen henkisen ilmataskun, jossa yleisön jäsenenä tunsin täydellistä yhteyttä pianistin intellektuaaliseen, emotionaaliseen ja fyysiseen työskentelyyn.”
Kiinnitin huomiota Vesa Sirénin tänään julkaistussa kritiikissä implikoimaan elävän ja tallennetun musiikin paremmuusjärjestykseen. Sirén luonnehti Marinski-teatterin ja Valeri Gergijevin tulkitsemaa Sibeliuksen viidennettä sinfoniaa: esitys oli ”häikäisevä”, kapellimestari ”nosti mestarillisesti tunnelmaa” ja huipensi ensiosan ”täydellisesti”. Kolmannen osan jousien humina oli ”äärimmäisen vaikuttava” ja lopun iskut ”ehkä vaikuttavimpia koskaan kuulemiani”.
Mutta sitten: ”Pääsimme lähelle täydellisyyttä. Nyt vain puupuhaltimien terssikulut vielä puhtaammiksi, tärkeät fagottiosuudet esiin vieläkin paremmin ja vahvempi trumpetisti tärkeisiin sooloihin. Sen jälkeen teos kannattaisi levyttää, ja tuloksena voisi olla yksi parhaista Sibeliuksen vitosista koskaan!”
Minut tällainen virheettömien ja täydellisten levyjen palvonta tekee ärtyneeksi. Musiikin esittäminen on uniikki, kokonaisvaltainen tapahtuma, jossa sijansa on niin käsiohjelmien kahistelulla ja innokkailla tai vain kohteliailla aplodeilla kuin joka esitykseen kuuluvilla rosoilla ja karheuksillakin. Musiikki on yhtäältä tiedostamattoman ulkopuolelle kurkottavia, huikaisevia hetkiä, mutta inhimillisen, yhteisöllisen kokemuksen siitä tekee esityksen epätäydellisyys. Säröt saadaan kyllä digitaalisella äänitystekniikalla kuulumattomiin, mutta samalla nojataan yhä tukevammin taaksepäin – ja heikennetään osallistuvan, vuorovaikutteisen ja elävän musisoinnin asemaa.
Viini-lehden numeron 38/2009 ravintola-arvosteluja lueskellessa mieleen juolahti niiden ja konserttikritiikkien yhtäläisyys: molemmissa on kyse pitkän kehittelyn tuloksena sävelletystä menyystä ja sen tulkinnasta tiettynä iltana. Arvio etenee molemmissa usein kronologisesti, alkusoitosta pihviin ja edelleen ylimääräisenä tarjoiltuun jälkiruokaan, ja siinä käsitellään sekä ruoan ja viinin liittoa että minkälaisissa vaatteissa ja millä ilmeillä ne yleisölle tarjoiltiin. Molemmissa kriitikko voi törmätä ennakkoluuloihinsa, tulla käyttäneeksi turhan monimielisiä kielikuvia ja saada lukijan välttämään kyseisiä kulinaarisia sinfonioita.
Lehdessä arvioidaan Markus Aremon ravintolaa Carma muun muassa seuraavin sanankääntein: ”Hienostunut ilotulitus jatkui kesäisen kepeänä, kun saimme eteemme kylmän parsakeiton”, mutta ”Aremon surf ’n’ turf -esitys ei vakuuttanut.” Kriitikon makuun turhan kypsä karitsanfilee ja Muga Special Edition 2004 Riojasta jättivät suuhun terävähkön tuntuman.
Kuten tiedetään, voi soitto olla myös liian helpon tuntuista: Carman marja-annoksen ”täydensi intensiivinen vadelmaviini Framboise Washington Statesta. Ne sopivat mainiosti yhteen – ehkä liiankin hyvin, seuralainen aprikoi kaipaillen perinteistä portviiniään.”
Pacius-juhlavuoden kunniaksi Kypron prinsessa ry esittää Paciuksen oopperan Prinsessan av Cypern Vaasan kaupungintalolla 24. syyskuuta. Lisätietoja saa täältä.
Kirjailija Jari Tervo kertoo tämänpäiväisessä Hesarissa uudesta kirjastaan: ”Säröt ja rosot ovat tulleet yhä tärkeämmiksi. Haluan laittaa ranttaliksi, en kirjoittaa vain jotakin ehyttä ja varmaa.”
Amerikkalaistunut tsekkisäveltäjä Petr Kotik sai 1960-luvun alun Prahassa luettavakseen John Cagen pari vuotta aiemmin Darmstadtissa pitämän esitelmän, jota tulkitsi tähän tapaan: ”Musiikin tekemisessä ei ole kyse siitä, mitä minä haluan vaan siitä, mitä tarvitsee tehdä. Nykyään ilmaisisin ajatuksen vielä radikaalimmin: jos musiikin tekeminen ei riitä sinulle vaan haluat lisätä siihen jotain [merkityksiä], sinun ei ehkä pitäisi tehdä musiikkia. Jos haluat välittää ajatuksia, kaikin mokomin, mutta älä sekoita musiikkia siihen. Kirjoita kirjoja, järjestä mielenosoituksia; niillä voit ilmaista itseäsi paremmin kuin säveltämällä cis- tai ges-ääniä.”
Sivumennen sanoen, Rileyhän on käynyt Suomessakin ainakin elokuussa 1963, jolloin hän otti osaa Helsinki Street Piece -happeningiin. Ylen Elävässä arkistossa on muutama videopätkä aiheesta.
Pyrkimättä osoittamaan sormella vaan pikemminkin yrittäen ymmärtää alalla olevia tendenssejä Amfion arvioi tulevana syksynä lehdissä julkaistuja kritiikkejä. Pysykää siis kanavalla.
Palstatila on varmasti keskeinen tekijä. Vaikka kyseessä onkin levyarvostelu, tekee mieli mainita esimerkkinä tämän päivän Hesarissa julkaistu Gaden viulusonaattien arvio, jossa on 61 sanaa. Toisaalta näin suppean kirjoituksen voi nähdä myös jonkinlaisena tuokiokuvana, kuuntelukokemuksen synnyttämänä aforismina, joka parhaimmillaan tavoittaa jotain olennaista sekä musiikista että kokemuksesta.
Nobuyuki Tsujiilla on raikkaat kotisivut . Youtubessa on katsottavana syntymästä asti sokean pianistin soittamat Chopinin kaksitoista etydiä opus 10.
Elokuun alussa In C:n voi kuulla Pekka Kuusiston ja kumppanien soittamana Järvenpäässä.
Hyvä elvibreu,
kiinnostava näkökulma tärkeään aiheeseen ansaitsee toistonsa. Helsingin Sanomissa on hyvääkin luettavaa.”Kriitikot eivät ole taiteen laadun korkein tuomioistuin, vaan taiteilijayhteisö itse.” Yritin tuoda esiin paradoksin, jossa taiteilijakuntaan kuuluvan avustajamme kirjoitettua arvionsa muuttuu hän itsekin kriitikoksi.
Kritiikkikilpailun tarkoitus oli rohkaista lukijoita verbalisoimaan kokemuksiaan konsertista. Se, että monet kirjoittivat ne varsin perinteiseen muotoon ei ollut ennakoitu lopputulema. Kenties ensi kerralla osallistut itsekin jollain vähemmän ”omahyväisellä” tekstillä!
Nimimerkki Fiordiligi kirjoittaa:
Menneisyys elää musiikissa
Aikamatkoja ei ole vielä keksitty, mutta onneksi menneisyys elää musiikissa. Voimme ymmärtää satoja vuosia sitten kirjoitettua musiikkia ja matkata sävelten siivin ajanlaskun alussa kadonneeseen kaupunkiin. Ehkä ihmiset ovat kaikkina aikoina olleet pohjimmiltaan samanlaisia?
Magnus Lindbergin Graffiti on hieno esimerkki siitä, miten yhdessä teoksessa historia ja nykyaika voivat kietoutua yhteen toimivalla tavalla. Teoksen latinankieliset tekstit ovat Pompeijin raunioilta löytyneitä seinäkirjoituksia, joiden sisältö vaihtelee kuolemattomista viisauksista alapään juttuihin. Tekstit palaavat teoksen aikana erilaisissa musiikillisissa kudoksissa. Musiikissa on myös viittauksia muihin säveltäjiin kuten Pucciniin, Bartókiin ja Zimmermanniin. Teoksen nimi linkittää vanhat seinäkirjoitukset osuvalla tavalla tähän päivään.
Graffitissa on ilmaisuvoimaa ja imua. Musiikki virtaa voimalla eteenpäin pysähtyen vain harvoin. Tapahtumatiheys ei kuitenkaan ylitä vastaanottokykyä, sillä teoksessa on kaarevia linjoja, selkeästi hahmottuvia suuntia ja toistuvia aiheita. Musiikin viemäksi haluaa heittäytyä; kuin istuisi mukavassa kulkuneuvossa, jonka ikkunoista avautuu ihmeellisiä – menneitä ja uusia – maailmoja.
Kuorolla on Graffitissa merkittävä osuus. Helsingin kamarikuoro esiintyi mestarillisesti todistaen taipuvansa vaativiin soolo-osuuksiinkin. Myös Radion sinfoniaorkesteri soitti antaumuksella.
Emmanuel Ax tulkitsi Mozartin pianokonserton nro 25 KV 503 tarkalla, varmalla ja virtuoosisella otteella. Hän muotoili fraasit sulokkaasti ja pienimmätkin vivahteet huomioiden. Axin kosketus välittyi radion kautta kuunneltuna kuitenkin aavistuksen verran liian teräksisenä. Orkesteri toi kokonaisuuteen lämpöä ja pehmeyttä.
Arnold Schönbergin Muunnelmia orkesterille op. 31 on osoitus siitä, että kaksitoistasäveltekniikka on sävellystekninen keinovara, ei tietynlainen estetiikka. Teoksen tunnelmat vaihtelevat ekspressiivisistä eleistä, keinuvista rytmeistä ja melankolisen herkistä tunnelmista rajuihin purkauksiin. Tässäkin teoksessa on viittauksia menneisyyteen, selvimmin barokkiin: välillä kudosta vallitsee imitoiva vuoropuhelu, ja johdannon motiivi koostuu sävelistä b, a, c ja h. Radion sinfoniaorkesteri Sakari Oramon johdolla toi hienovaraisesti esille Schönbergin musiikin monet karakterit.
Nimimerkki con anima kirjoittaa:
RSO:n keskiviikkoinen konsertti riemastutti monipuolisuudellaan. Schönberginsä tunteva orkesteri soitti vallan laadukkaasti Muunnelmia orkesterille, jonka riipaisevat sävyt eivät voi olla koskettamatta kuulijaa. Sävelkielestä tulee toisinaan mieleeni Bergin viulukonsertto ”Erään enkelin muistolle”. Tätä taustaa vasten Erkki Palolan soolot jäivät emotionaalisesti hieman vaisuiksi ja yleensäkin RSO:n kamarimusiikillinen työskentely kaipaisi vielä hiontaa. Kokonaisuutena esitys oli kuitenkin varsin nautittava.
Seuraavana lavalle asteli yhdysvaltalainen herrasmies Emmanuel Ax, jonka tekninen briljanssi ei jättänyt sijaa epäilylle. Näin helmeilevää ja irtonaissormista Mozart-soittoa harvoin kuulee! Axin musiikilliset ajatukset olivat tarkoin harkittuja ja loppuun asti viilattuja. Soitto seuraili musiikin luontaisia energiavirtoja ja oli taatusti kiinnostavaa ja korkealaatuista. Silti itse pidän enemmän luonnonlapsityyppisistä, toisinaan vitsikkäistäkin Mozart-tulkinnoista. Axin soitto oli arvokas kuuntelukokemus, muttei vielä hullaannuttava -tämä laitettakoon henkilökohtaisten mieltymysteni piikkiin.
Illan helmi oli ennakoidusti Magnus Lindbergin GRAFFITI-teoksen kantaesitys. On ihanaa, kun laadukas säveltäjä uskaltaa antaa myös populäärimman melodiikan kuulua ja heittäytyä todella latinankielisten seinäkirjoitusten maailmaan. Perinteistä Lindbergiäkin kuultiin orkesterin laajojen sointikenttien ja tuttujen harmoonisten aiheiden muodossa, mutta toisinaan kuulija ei voinut välttää assosiaatiota Orffin Carmina Buranaan -mikä oli kerrassaan riemastuttavaa ja myös järjen tasolla ymmärrettävää, kun otetaan huomioon kvinttiharmonioiden paljous. Lindbergin musiikki koskettaa ja se on mielestäni musiikille hyvinkin olennainen ominaisuus. Nykymusiikkinautinto parhaimmillaan -sitä oli Lindbergin GRAFFITI.
-
JulkaisijaViestit
