Tämä aihe sisältää 10 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
JulkaisijaViestit
-
21.5.2009, 6:27 #17927
Hyvät ystävät, kilpailu on käynnistynyt!
Olkaa hyvät.21.5.2009, 7:07 #18522Arnold Schönbergin Muunnelmia orkesterille, op 31 oli kerrassaan mielenkiintoista kuultavaa. Modernista musiikkityylistä huolimatta, teoksesta löytyi selvä rakenne, jota kuulija pystyi seuraamaan. Kuitenkin monissa kohdissa saimme kokea myös suuria yllätyksiä, jotka tekivät esityksestä eläväisen. Teos oli kuin impressionismimaalaus, joka välitti kuulijalle aivan oman tunnelman. Jokainen sävel toi mukanaan jotain uutta, kuin taiteilija sivellin maalaukseen. Osat liukuivat sulavasti eteenpäin, eikä niiden vaihtumista useinkaan huomannut. Seuraavaksi kuulijaa hämmästytti siirtyminen Mozartiin. Se oli hienoa kuultavaa kaiken kaikkiaan ja Emanuel Ax soitti erittäin kauniisti, mutta itse olisin kenties jättänyt Mozartin johonkin toiseen konserttiin, sillä olin tullut kuuntelemaan erityisesti modernia musiikkia. Väliajan jälkeen saimme kuulla Magnus Lindbergin teoksen Graffiti, josta olimmekin jo saaneet pientä osviittaa säveltäjätapaamisessa. Helsingin kamarikuoro antoi mukavan säväyksen tuohon suurtöiseen teokseen. Teos vei minut mukanaan aikaan, jolloin Pompeiji kukoisti. Sakari Oramo teki hyvää työtä kapellimestarina ja kuulijaa ei haitannut edes tahtipuikon hetkellinen kadottaminen. Konsertista jäi hyvä jälkimaku. Hallex optima! Laura Alinen
21.5.2009, 8:56 #18523Tykkäsin konsertista!
Hyvän startin sai taiteilijatapaamisessa, jossa Magnus Lindbergin ja Aaro Söderlundin Pompeijista kertomat tarinat tempasivat mukaansa.
Schönbergin muunnelmista en paljoakaan tajunnut. Ja oliko siinä muka joku teema? Oli kuitenkin kiva seurata muusikoita, jotka tekivät työtään ihan tosissaan. Varsinkin lyömäsoittimien soittajia on aina hauska katsella konsertissa.
Emanuel Ax ei meinannut löytää reittiä pianon ääreen, mikä loi kotoisaa tunnelmaa. Soittaessaankin mies vaikutti osaavan asiansa ilman itsetehostusta. Mozartin konsertto tuntui aika pitkältä, vaikka kaunistahan se oli. Olisi kiva, jos solisti ilmoittaisi ylimääräisen kappaleen yleisölle, ettei tarvitsisi arvuutella.
Lindbergin uusi kappale meni hujauksessa, vaikka ohjelmassa väitettiin sen kestävän yli puoli tuntia. En kyllä huomannut musiikissa eroa kalakastikkeesta tai raunioista laulettaessa.
21.5.2009, 10:54 #18524Harjoituspäivä tai pari lisää olisi tehnyt terää Arnold Schönbergin hankalille orkesterivariaatioille. Olisin kaivannut välillä vilkkaasti liikkuvaan musiikkiin lisää hengittävyyttä ja soinnillista rauhaa, vaikka Radion sinfoniaorkesterin yhteissoitto melko puhdasta ja tarkkaa olikin. Eri soitinryhmät soittivat lukuisat soolonsa napakasti.
Sekä Emanuel Ax’n habitus että soittotapa on sympaattinen. Kollegiaalinen suhtautuminen orkesterin muusikoihin oli erityisen paikallaan Mozartin mittavassa c-duurikonsertossa, jonka soolo-osuus välttelee dramaattisia eleitä. Pianistin otteet olivat nallemaisen pehmeitä, mutta aivan myyty en silti tästä tulkinnasta ollut: kuudestoistaosakulut puuroutuivat paikoin, ja fraaseissa oli turhaa kiirettä, myös ylimääräisenä kuullussa Schubertin sonaatin op. 120 hitaassa osassa.
On myös sanottava, ettei tällainen filharmooninen tulkinta Mozartista ole makuuni. Valtava konserttiflyygeli tasaisine vireineen ja rekistereineen tekee möhkälemäisen vaikutelman, turhan iso jousisto taas tasapäistää artikulaatiota ja yksilöllisiä ääniä tarpeettomasti. Sellainen vapautuneisuus ja heittäytyminen, joka on ominaista monille periodisoittoon perehtyneille orkestereille ja vaikkapa Tapiola Sinfoniettan wieniläisklassisille tulkinnoille, jäi taka-alalle.
Siinä missä Schönberg puolusti oikeuttaan säveltää vaikeasti avautuvaa musiikkia, soljuu Magnus Lindbergin ammattimiehen otteilla konstruoima uutuus Graffiti miellyttävästi alusta loppuun. Yli puolituntinen teos soikin koko ajan niin tasapainoisesti, että aloin jo kaivata säröä tekstuuriin – varsinkin, kun puhe on välillä nussimisesta, välillä ristiinnaulitsemisesta.
Graffitin elokuvamainen satsi soi Sakari Oramon käsissä hyvin. Myös tyylikkäästi laulanut ja komeita soolojakin väläytellyt Helsingin kamarikuoro ansaitsee kiitosta, vaikka suuremman laulajiston tuoma iskevyys olisi ollut paikallaan ajoittain.
23.5.2009, 20:43 #18525Radion sinfoniaorkesterin konserteissa on mukava käydä, sillä niissä soitettavaa musiikkia harvemmin kuulee radiosta, ellei ohjelmassa sitten ole Radion sinfoniaorkesterin konsertti. Ylistettyjä olkoot tv-lupatarkastajat ynnä muut verokarhut, joiden tinkimättömän työn ansiosta vuoden 1900 jälkeenkin sävellettyä ns. länsimaista taidemusiikkia voi Suomessa kuulla, vieläpä livenä, huokein lipunhinnoin ja monen kymmenen minuutin pituisissa pätkissä.
On ikuisuuskysymys, voiko ja pitäisikö musiikilla olla itsensä ulkopuolelle viittaavaa sisältöä, ”sanottavaa”. Harvassa lienevät ne säveltäjät (aikakaudesta riippumatta), joilla vaikkapa oman ajan kuvaaminen on ollut luovan työn tavoitelistan yläpäässä. Arvioita kirjoittavat wannabe-älyköt liittävät valmiisiin kappaleisiin sitten senkin edestä merkityksiä. Kun rinnakkain asetetaan kolme eri aikakausien huippuammattilaisten säveltämää teosta, on sävellysten syntykontekstin eroja hankala olla ajattelematta; erityisesti näin on asianlaita, kun ohjelmassa on Tapauksena mainostettu suomalaisen nykyteoksen kantaesitys.
Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonsertto nro 25 C-duuri KV 503 on 2000-luvun kuulijalle nostalgisen kaunis muistuma ajalta, jolloin maailmaa hallitsivat Jumala, järki ja valistunut itsevaltias. Todellisuus muodosti sopusuhtaisen ja luonteeltaan edistyvän kokonaisuuden, jossa koristeellisten yksityiskohtien asemaa ei tarvinnut kyseenalaistaa. Arnold Schönbergin Orkesterimuunnelmat kertovat aivan toisenlaisesta todellisuudesta, uljaasta uudesta maailmasta, teoreettisen järjen kaikkivoipuudesta olevan perimmäisen käsittämättömyyden paljastamisessa. On hassua, että tällainen oman aikansa musiikillinen futurismi voi nykykuulijalle kaikesta huolimatta tuottaa tuttuuden tunteen.
Jos Mozartin ja Schönbergin ammattitaito tuotti oppikirjamaisia oman aikansa monumentteja, voi samaa varmasti sanoa Magnus Lindbergistä. GRAFFITI on tietysti merkki loistavasta ammattitaidosta. Lindbergillä on taito sanoa; mitä sävellys sitten viestii, vaikka tahtomattaankin? Kaikenlaista. Modernisti-Magnus on väistynyt. Schönbergiltä periytyvä totuus on jätetty taakse. Nykypäivä on postmodernin pluralistinen. Mozartin vanhat ja Schönbergin uudet merkitykset ovat mennyttä – ylevän ja banaalin kontrastointi julistaa ainoastaan merkitysten, symbolien loputonta suhteellisuutta. Ainoa merkitys on loputon moninaisuuden urbaani kirjo. Ei ole epäilystäkään, etteikö GRAFFITI olisi erinomainen ajankuva.
Eri asia on sitten, millaista kulttuurista voimaa tällaisella pluralismilla voi olla. Parituhatta ihmistä näköjään viitsii kyllä mielellään tulla kevätiltana ihastelemaan tyyliteltyä musiikillista myöhäismodernismia. En silti ihmettele sitä, että ABC-huoltoasemien levyhyllyissä taitavat Mattilan laulavat sisarukset olla paremmin edustettuina kuin Magnus Lindberg. Siispä jälleen eläköönhuuto julkiselle rahoitukselle, joka pitää musiikillisenkin totuuden olemassaolevana maassamme.
Esitykset? Kyllä minulle kelpasivat. En tullut konserttiin esiintyjien verta himoiten.
24.5.2009, 10:51 #18526Keskiviikkoillan konsertissaan RSO ja Sakari Oramo haastoivat itsensä ja kuulijansa soittamalla avausnumeronaan Arnold Schönbergin Orkesterivariaatiot Op. 31. Tässä sävellyksessä tiivistyy Schönbergin estetiikka: harmoniset uudistukset ja vahva rakenteellinen side (saksalaiseen) traditioon. Schönbergin raskaahko 20-lukulainen angsti käy näköjään myös heijastelemaan nykypäivän lama-Suomea. Puhtaasti musiikilliselta kannalta katsoen Orkesterivariaatiot on omituisella tavalla kiehtova teos, jonka haasteista RSO selvisi melkoisen hyvin.
Schönbergistä siirryttiin Mozartin 25. Pianokonserttoon. Illan solisti, Emanuel Ax on kyllä loistava ja sympaattinen pianisti, mutta kahden sinfonisen järkäleen väliin sijoitettu konsertto jäi jotenkin heppoiseksi numeroksi. Axia olisi kuullut mielellään jonkun järeämmän teoksen solistina, varsinkin kun miehen ohjelmistoon kuuluu niin Birtwistlea kuin Adamsiakin.
Magnus Lindbergin Graffiti on erittäin mielenkiintoinen ja nautittava uutuus. Vihdoinkin saatiin kuulla Lindbergin vokaalimusiikkia, jota on ehditty odottaa melkoisen kauan. Lindberg käyttää sävellyksessään latinaa samassa etäännyttävässä tarkoituksessa kuin Stravinsky Psalmisinfoniassaan, joskin itse teksti on toki melko toisenlainen. Graffitin fragmentaarinen teksti dokumentoi antiikin kulttuuria kokonaisvaltaisesti syvällisistä mietteistä arkisten ilmoitusten kautta aina pornoon saakka. Graffitista löytyy myös paljon tuttua. Teoksen avaus tuo mieleen Lindbergin oman Sculpturen ja Ravelin Pianokonserton vasemmalle kädelle. Kokonaisuutena Graffiti edustaa sitä pehmeämpää Lindbergiä, josta on saatu nauttia Klarinettikonsertosta alkaen. Hauskaksi Graffitin tekee myös se, miten Lindbergin monet orkesterikielen yksityiskohdat ovat siirtyneet sujuvasti kuorosatsiin. Hienoa, että Graffiti saadaan myös levylle!
24.5.2009, 18:09 #18527Nimimerkki con anima kirjoittaa:
RSO:n keskiviikkoinen konsertti riemastutti monipuolisuudellaan. Schönberginsä tunteva orkesteri soitti vallan laadukkaasti Muunnelmia orkesterille, jonka riipaisevat sävyt eivät voi olla koskettamatta kuulijaa. Sävelkielestä tulee toisinaan mieleeni Bergin viulukonsertto ”Erään enkelin muistolle”. Tätä taustaa vasten Erkki Palolan soolot jäivät emotionaalisesti hieman vaisuiksi ja yleensäkin RSO:n kamarimusiikillinen työskentely kaipaisi vielä hiontaa. Kokonaisuutena esitys oli kuitenkin varsin nautittava.
Seuraavana lavalle asteli yhdysvaltalainen herrasmies Emmanuel Ax, jonka tekninen briljanssi ei jättänyt sijaa epäilylle. Näin helmeilevää ja irtonaissormista Mozart-soittoa harvoin kuulee! Axin musiikilliset ajatukset olivat tarkoin harkittuja ja loppuun asti viilattuja. Soitto seuraili musiikin luontaisia energiavirtoja ja oli taatusti kiinnostavaa ja korkealaatuista. Silti itse pidän enemmän luonnonlapsityyppisistä, toisinaan vitsikkäistäkin Mozart-tulkinnoista. Axin soitto oli arvokas kuuntelukokemus, muttei vielä hullaannuttava -tämä laitettakoon henkilökohtaisten mieltymysteni piikkiin.
Illan helmi oli ennakoidusti Magnus Lindbergin GRAFFITI-teoksen kantaesitys. On ihanaa, kun laadukas säveltäjä uskaltaa antaa myös populäärimman melodiikan kuulua ja heittäytyä todella latinankielisten seinäkirjoitusten maailmaan. Perinteistä Lindbergiäkin kuultiin orkesterin laajojen sointikenttien ja tuttujen harmoonisten aiheiden muodossa, mutta toisinaan kuulija ei voinut välttää assosiaatiota Orffin Carmina Buranaan -mikä oli kerrassaan riemastuttavaa ja myös järjen tasolla ymmärrettävää, kun otetaan huomioon kvinttiharmonioiden paljous. Lindbergin musiikki koskettaa ja se on mielestäni musiikille hyvinkin olennainen ominaisuus. Nykymusiikkinautinto parhaimmillaan -sitä oli Lindbergin GRAFFITI.
24.5.2009, 18:11 #18528Nimimerkki Fiordiligi kirjoittaa:
Menneisyys elää musiikissa
Aikamatkoja ei ole vielä keksitty, mutta onneksi menneisyys elää musiikissa. Voimme ymmärtää satoja vuosia sitten kirjoitettua musiikkia ja matkata sävelten siivin ajanlaskun alussa kadonneeseen kaupunkiin. Ehkä ihmiset ovat kaikkina aikoina olleet pohjimmiltaan samanlaisia?
Magnus Lindbergin Graffiti on hieno esimerkki siitä, miten yhdessä teoksessa historia ja nykyaika voivat kietoutua yhteen toimivalla tavalla. Teoksen latinankieliset tekstit ovat Pompeijin raunioilta löytyneitä seinäkirjoituksia, joiden sisältö vaihtelee kuolemattomista viisauksista alapään juttuihin. Tekstit palaavat teoksen aikana erilaisissa musiikillisissa kudoksissa. Musiikissa on myös viittauksia muihin säveltäjiin kuten Pucciniin, Bartókiin ja Zimmermanniin. Teoksen nimi linkittää vanhat seinäkirjoitukset osuvalla tavalla tähän päivään.
Graffitissa on ilmaisuvoimaa ja imua. Musiikki virtaa voimalla eteenpäin pysähtyen vain harvoin. Tapahtumatiheys ei kuitenkaan ylitä vastaanottokykyä, sillä teoksessa on kaarevia linjoja, selkeästi hahmottuvia suuntia ja toistuvia aiheita. Musiikin viemäksi haluaa heittäytyä; kuin istuisi mukavassa kulkuneuvossa, jonka ikkunoista avautuu ihmeellisiä – menneitä ja uusia – maailmoja.
Kuorolla on Graffitissa merkittävä osuus. Helsingin kamarikuoro esiintyi mestarillisesti todistaen taipuvansa vaativiin soolo-osuuksiinkin. Myös Radion sinfoniaorkesteri soitti antaumuksella.
Emmanuel Ax tulkitsi Mozartin pianokonserton nro 25 KV 503 tarkalla, varmalla ja virtuoosisella otteella. Hän muotoili fraasit sulokkaasti ja pienimmätkin vivahteet huomioiden. Axin kosketus välittyi radion kautta kuunneltuna kuitenkin aavistuksen verran liian teräksisenä. Orkesteri toi kokonaisuuteen lämpöä ja pehmeyttä.
Arnold Schönbergin Muunnelmia orkesterille op. 31 on osoitus siitä, että kaksitoistasäveltekniikka on sävellystekninen keinovara, ei tietynlainen estetiikka. Teoksen tunnelmat vaihtelevat ekspressiivisistä eleistä, keinuvista rytmeistä ja melankolisen herkistä tunnelmista rajuihin purkauksiin. Tässäkin teoksessa on viittauksia menneisyyteen, selvimmin barokkiin: välillä kudosta vallitsee imitoiva vuoropuhelu, ja johdannon motiivi koostuu sävelistä b, a, c ja h. Radion sinfoniaorkesteri Sakari Oramon johdolla toi hienovaraisesti esille Schönbergin musiikin monet karakterit.
24.5.2009, 18:14 #18529Menneisyys elää musiikissa
Aikamatkoja ei ole vielä keksitty, mutta onneksi menneisyys elää musiikissa. Voimme ymmärtää satoja vuosia sitten kirjoitettua musiikkia ja matkata sävelten siivin ajanlaskun alussa kadonneeseen kaupunkiin. Ehkä ihmiset ovat kaikkina aikoina olleet pohjimmiltaan samanlaisia?
Magnus Lindbergin Graffiti on hieno esimerkki siitä, miten yhdessä teoksessa historia ja nykyaika voivat kietoutua yhteen toimivalla tavalla. Teoksen latinankieliset tekstit ovat Pompeijin raunioilta löytyneitä seinäkirjoituksia, joiden sisältö vaihtelee kuolemattomista viisauksista alapään juttuihin. Tekstit palaavat teoksen aikana erilaisissa musiikillisissa kudoksissa. Musiikissa on myös viittauksia muihin säveltäjiin kuten Pucciniin, Bartókiin ja Zimmermanniin. Teoksen nimi linkittää vanhat seinäkirjoitukset osuvalla tavalla tähän päivään.
Graffitissa on ilmaisuvoimaa ja imua. Musiikki virtaa voimalla eteenpäin pysähtyen vain harvoin. Tapahtumatiheys ei kuitenkaan ylitä vastaanottokykyä, sillä teoksessa on kaarevia linjoja, selkeästi hahmottuvia suuntia ja toistuvia aiheita. Musiikin viemäksi haluaa heittäytyä; kuin istuisi mukavassa kulkuneuvossa, jonka ikkunoista avautuu ihmeellisiä – menneitä ja uusia – maailmoja.
Kuorolla on Graffitissa merkittävä osuus. Helsingin kamarikuoro esiintyi mestarillisesti todistaen taipuvansa vaativiin soolo-osuuksiinkin. Myös Radion sinfoniaorkesteri soitti antaumuksella.
Emmanuel Ax tulkitsi Mozartin pianokonserton nro 25 KV 503 tarkalla, varmalla ja virtuoosisella otteella. Hän muotoili fraasit sulokkaasti ja pienimmätkin vivahteet huomioiden. Axin kosketus välittyi radion kautta kuunneltuna kuitenkin aavistuksen verran liian teräksisenä. Orkesteri toi kokonaisuuteen lämpöä ja pehmeyttä.
Arnold Schönbergin Muunnelmia orkesterille op. 31 on osoitus siitä, että kaksitoistasäveltekniikka on sävellystekninen keinovara, ei tietynlainen estetiikka. Teoksen tunnelmat vaihtelevat ekspressiivisistä eleistä, keinuvista rytmeistä ja melankolisen herkistä tunnelmista rajuihin purkauksiin. Tässäkin teoksessa on viittauksia menneisyyteen, selvimmin barokkiin: välillä kudosta vallitsee imitoiva vuoropuhelu, ja johdannon motiivi koostuu sävelistä b, a, c ja h. Radion sinfoniaorkesteri Sakari Oramon johdolla toi hienovaraisesti esille Schönbergin musiikin monet karakterit.
24.5.2009, 18:56 #18530Sillisalaattia ja popcornia
En ole henkilökohtaisesti saanut Wienin uuden koulukunnan musiikista useinkaan muita kuin intellektuaalisia elämyksiä. On melko luontevaa arvostaa esimerkiksi Schönbergiä, Weberniä ja Bergiä niiden ansioiden vuoksi, jotka liittyvät musiikkikäsitysten ja sävellystekniikoiden suorastaan vallankumoukselliseen uudistamiseen, mutta esteettisenä elämyksenä kyseisen tyylisuunnan musiikki on pysynyt minulle vieraana sekä soittajan että kuuntelijan asemassa.
Oli suuri ilo kuulla RSO:n soittavan keskiviikon 20.5. konsertissa Schönbergin Muunnelmia orkesterille paneutuneesti ja innostuneesti. Monesti kuuntelijalle hiukan vieraampi musiikki pysyy vieraana siksi, että esittäjät eivät itsekään ole ihan varmoja siitä, mitä ja miksi he soittavat. Tällä kertaa Schönbergin runsaan värikäs – joskin kokonaisdraamallisesti fragmentaarisen tuntuinen teos sai ansaitsemansa verevän tulkinnan. Romanttisemmat sävyt ja tunnelmat toimivat erittäin hyvin Sakari Oramon johtaman RSO:n tulkinnassa, mutta graafisemmat jaksot kärsivät ehkä hiukan turhan yksitotisen lämpimästä otteesta. Olisin kaivannut moniin aiheisiin yksinkertaisempaa ja paljaampaa äänentuottoa ja fraseerausta, että kyseisten jaksojen pistemäiset värit olisivat tulleet paremmin esiin.
Haastava tyylillinen täyskäännös Schönbergin maailmasta Mozartin pianokonserttoon onnistui pienen alkukankeuden jälkeen melko hyvin. Käsitykseni modernin sinfoniaorkesterin ja suuren konserttiflyygelin yhdistelmän ongelmallisesta raskasliikkeisyydestä klassillisessa ohjelmistossa osoittautui kylläkin jälleen kerran oikeaksi. Kyseiset soittimet ovat niin voimakkaita sekä ääneltään että vaatimaltaan soittotavalta, että kepeän hengittävä ja värikäs lopputulos on vaikea saavuttaa. Hyvänä esimerkkinä esimerkiksi pienten usein toistuvien huokausaiheiden kaarenloput olivat lähes järjestäen turhan raskaita. Usein myös fraasin ja pienempienkin aiheiden suunnat jäivät epäselviksi, varsinkin pidemmät kohot eivät johtaneet kohti tahtien ensimmäisiä iskuja, vaan tuntuivat harmillisen usein pysäyttävän liikkeen ja katkaisevan linjan. Olisin kaivannut myös jousistolta aktiivisempaa otetta, nyt pehmeä ja huokoinen äänentuotto ja artikulaatio tekivät sen osuudesta passiivisen oloisen. Samoin intonaatio oli kaipaamaani Mozart-sointiin verrattuna turhan lavea johtuen kaikkien yksittäisten soittajien henkilökohtaisen vibraton muodostamasta säveltasokeskiarvosta. Kankean ensimmäisen osan jälkeen varsinkin finaalirondo oli värikästä ja aidosti kiinnostavaa soittoa. Orkesterikin innostui lähtemään loppua kohti enemmän ja enemmän mukaan solistina toimineen Emmanuel Ax:in kepeään ja humoristiseen fraseeraukseen. Erityisesti puhaltajat olivat Mozartissa – ja koko konsertissa yleensäkin – vahvassa vedossa.
YLE:n tilaaman Magnus Lindbergin Graffiti-teoksen esittivät RSO:n lisäksi Radion kamarikuoron raunioille perustettu Helsingin kamarikuoro. Päällimmäisenä vaikutelmana säilyi koko kappaleen ajan se, miten loistavasti sen kaltainen sävelmaailma sopisi esimerkiksi muinaisen Spartacus-spektaakkelielokuvan ääniraidaksi. Varsinkin aivan alkumetreillä tuntui siltä, että kyseessä on elokuva, jossa on katkonainen leikkaus ja joka seuraa useampaa juonta samanaikaisesti. Teos tuntui olevan hyvin visuaalinen enimmäkseen rauhallisesti virtaavine maisemoineen ja toisaalta välillä kiihtyvine tapahtumineen, joissa hurjat rituaalit rovion ympärillä huipentuivat lopun rajuihin ruoskaniskuihin. Kaikenkaikkiaan Lindbergin uutuus vaikutti jotenkin voimattomalta ja varsinkin kuoro-osuus vaikutti usein olevan jotenkin
heppoinen ja päälleliimattu lisä orkesteriosuuteen. Saa nähdä, miten teos otetaan vastaan yleisemmin. Voisiko ajatella, että kyseessä olisi jonkinlainen kädenojennus moderniin konserttimusiikkiin tottumattomammalle yleisölle, joka kuultuaan kevyehkön Graffitin uskaltautuisi tutustumaan vaikeamminkin lähestyttäviin teoksiin?25.5.2009, 6:21 #18531Viihdyttävää nykymusiikkia ja niukkaeleisiä klassikkoja
Radion Sinfoniaorkesterin konsertti viime keskiviikkoiltana oli monessa mielessä ainutlaatuinen tapaus. Magnus Lindbergin GRAFFITI kuorolle ja orkesterille oli säveltäjän ensimmäinen laajamuotoinen vokaaliteos; se oli myös Lindbergin ensimmäinen Suomessa kantaesityksensä saanut orkesterisävellys yli kymmeneen vuoteen. Lisäksi konserttia tähditti nimekäs ja maassamme harvinainen solistivieras Emanuel Ax.
Romanttiset eleet ja tonaalisilta vivahtavat harmoniat ovat jo muutaman vuoden ajan olleet oleellinen osa Magnus Lindbergin musiikin kielioppia. GRAFFITI menee vielä astetta pidemmälle: nyt myös pulssin tuntu musiikissa on voimakas ja sointikuva ajoittain jopa viihteellinen.
Yli puolituntisen GRAFFITIN tekstejä ei ole valittu perinteistä vokaaliteoksen dramaturgiaa silmällä pitäen. Teokseen poimittu eloisa kokoelma Pompeijin seinäkirjoituksia toimii pikemminkin freskomais-kollaasimaisena kuvauksena siitä, millaista elämä sittemmin tuhoutuneessa kaupungissa saattoi olla.
Orkesterisäveltäjänä Lindberg on kovimman huippuluokan ammattilainen. Myöskään vokaalisatsin kirjoittamisessa ei Lindbergillä sinänsä ole teknisiä ongelmia, mutta aivan täysosumana en GRAFFITIN kuoro-osuuksia osaa pitää. Kuoron melodinen materiaali oli usein sangen persoonatonta, balanssiongelmat orkesterin kanssa vaivasivat ajoittain, ja myös lauletun musiikin suhde tekstiin jäi usein hämäräksi. Oliko lauluosuuksien tarkoitus ilmentää seinägraffitien viestejä vai tuoda niihin jokin uusi näkökulma? Vai oliko tekstien mukanaolo teoksessa sittenkin lähinnä esityskokoonpanoon liittyvä välttämättömyys?
Helsingin kamarikuoro selvisi vaativasta tehtävästään periaatteessa ansiokkaasti, mutta tietty ponnettomuus moniäänisen kudoksen parissa toi myös kuoron ilmaisulliset rajoitteet esiin. Tähän
teokseen tarvittaisiin oikeastaan suuri kuoro, tai sitten puhtaasti ammattilaulajista koostuva kamarikuoro. Radion Sinfoniaorkesteri toteutti GRAFFITIN vaativan ja näyttävän orkesteritekstuurin loisteliaasti.Konsertin alussa kuultu dodekafonian klassikkoteos, Arnold Schönbergin harvoin esitetty Orkesterivariaatiot op. 31, muodosti Lindbergin musiikille osuvasti rakennetun kontrastin. Teoksen etenemistä ja teeman melodista muuntelua ei ehkä aina ole helppo hahmottaa, mutta musiikin tiiviys ja intensiivisyys pitävät kuulijan vahvasti otteessaan. RSO:n erinomaisessa esityksessä oli tarkkuutta, draivia ja lämpöä.
Mozartin C-duuri-pianokonsertto KV 503 kuuluu säveltäjänsä mestarillisimpiin, joskaan ei näyttävimpiin eikä helpoimmin lähestyttäviin luomuksiin. Solisti Emanuel Ax toi konserton muotoarkkitehtuurin ja harmoniset rakenteet selkeästi esiin. Muilta osin hänen soittonsa herättikin kysymyksiä: musiikin elämänilo ja nopeasti vaihtuvien ilmaisutyyppien rikkaus eivät esityksestä juuri välittyneet. Axin soinnillinen yleisilme oli kauttaaltaan kalseahko; hitaiden Albertin basso -kuvioiden soittaminen staccatossa oli asketismin huippu.
-
JulkaisijaViestit
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.