Kirjoitetut vastaukset
-
JulkaisijaViestit
-
Viulukoulu siirtyykin ainakin ensi alkuun Järvenpäähän Kallio-Kuninkalan kurssikeskukseen. Etupäässä Sibelius-Akatemian käytössä olevan keskuksen omistaa Leonora ja Yrjö Paloheimon säätiö, joka luovuttaa tilat koulun käyttöön veloituksetta. Myös Sibelius-Akatemia sponsoroi hanketta.
Savonlinnan musiikkiakatemia on edelleen mukana tarjoamalla hallinnollista apua, ja kesäisin pidettävä pidempi kurssi on edelleen tarkoitus järjestää Savonlinnassa.
12.5.2009, 16:00 vastauksena käyttäjälle: Klassisen musiikin pakkosyöttö saa harrastuksen lopahtamaan #18441Ystäväni oli kurssilla, jonka osallistujat koostivat oman ”musiikillisen elämäkertansa”. Kukin poltti cd:lle eri elämäntilanteissa tärkeitä kappaleita. Omalle levylleni löytäisivät tiensä aivan luontevasti niin Beatlesin Eight Days A Week, ensimmäinen osa Griegin pianokonserttoa, Super Furry Animalsin Juxtaposed with U kuin Salvatore Sciarrinon Introduzione all’oscuro. Olisi aika ahdistavaa joutua jättämään taakse joku näistä diggailuni historian merkkipaaluista, vaikka maku onkin vuosien varrella muuttunut kohti sitä, mitä itse pitää musiikissa olennaisena.
Con animan kolumni käsittelee aihepiiriä täällä.
Itse aiheeseen ei ole vielä tullut syytä palata, mutta myös Suomi24:n hieman yllättävillä foorumeilla liikkuu taidemusiikista kiinnostuneita. Kuten myös täällä ja täällä.
LPO:n ylikapellimestari Vladimir Jurowskin arvostelukykyä epäillään edelleen: ”Jurowski on tuonut enemmän venäläistä musiikkia Lontooseen kuin kukaan muu kapellimestari. Jospa vain hänen musiikkimakunsa olisi parempi.” Kriitikko Erica Jeal ei nauttinut toissapäiväisessä konsertissa esitetystä Giya Kanchelin, Benjamin Jusupovin eikä Valentin Silvestrovin musiikista. Jälkimmäisen sinfonian ”musiikillinen materiaali oli venytetty kolmeen varttiin, vaikka olisi riittänyt enintään kolmen minuutin kappaleeseen. Oli kuin olisi kuunnellut rentoutuskasettia jota aina välillä soitettiin takaperin puolinopeudella.”
Eilisen päivän Ilta-Sanomissa selvitellään pitemmin Kahloksen taustaa. Muun muassa paikallinen taksinkuljettaja, pianistin isä ja hautausmaan suntio saavat puheenvuoron; saattaa olla, että mies pulpahtaakin vielä pintaan kotimaassa. Lopullista tilinpäätöstä on ehkä turha tehdä vielä, mutta piristystä kevääseen selkkaus on ainakin tuonut, antamalla samalla aihetta pohtia omaa suhdetta taiteilijoiden curriculum-teksteihin.
Myös Iltalehti on innostunut pianotaiteesta. Kahlos on nyt irtisanoutunut Ranuan seurakunnan kanttorin tehtävistä, ja sanomalehti Kalevan mukaan hän aikoo lähteä ”ulkomaille”. Kenties kilpailemaan?
Minna Lindgren Uudessa Suomessa: ”Lapsena nauroin mummolleni, joka uskoi mitä tahansa, jos asia oli ”seissyt lehdessä”. Mutta nykyään on epäiltävä kaikkea sitä mönjää, joka uutisina eteemme leviää. Media säntää yhtenä sopulina samojen muka uutisten perässä ja kilpailee siitä, kuka saa ensimmäisenä ankkansa nettiin. Lopputulos on humoristinen.”
Turun sanomat kertoo seuraavaa: ”Kahlos itse kertoi Turun Sanomille kilpailun kulusta yksityiskohtaisesti samoin kuin aiemmista esiintymisistään muun muassa NDR Hampurin orkesterin ja Tanskan radion sinfoniaorkesterin solistina. Myöhempiä tiedusteluja varten Kahlos ei ollut tavoitettavissa.”
Kilpailu nimeltä Concours Musical de France on olemassa, jossa kilpaillaan monessa sarjassa alkeista edistyneisiin. ”Harri Khalos” näyttäisi olevan palkittujen joukossa. Voiko tasolla, jolla soitetaan 15–20 minuutin ohjelma (mm. yksi joko Bachin, Scarlattin tai Rameaun kappale), palkintosumma olla 30000 euroa, jää vielä kuultavaksi.
Asiaa saattaa mutkistaa se, että kyseessä oli ensikonsertti, eli esittäjä on juuri tänä ajankohtana ja tällä ohjelmalla halunnut astua näyttävästi julkisuuteen. Kriitikko voi siis olla erityisen pettynyt, jos pohjatyö vaikuttaa huonosti tehdyltä; kauneusvirheet voivat tietysti johtua myös esiintymisjännityksestä tai muista syistä, muttei kirjoittajakaan voi ottaa kaikkea huomioon.
Itse en usko Hesarin ylivaltaan, vaan siihen, että ihmiset kyllä osaavat ottaa nuo reilun sadan sanan mielipidekirjoitukset suolan kera!
Kaikenlainen keskustelu (rakentavaan sävyyn) musiikin kokemisesta on tervetullutta Amfioniin. Muistutan taas kirjoituskilpailustamme toukokuussa, josta enemmän etusivun pääkirjoituksessa!
Kokemukset Eero Untamalan Hesariin kirjoittaman kommentin taustalla ovat tietysti yhtä arvokkaita kuin kriitikonkin. Mutta jos ei tykkää, eikö sitä saa painaa lehteen? Itse en kokenut Isopuron arviota ilkeäksi; mielestäni hän pystyi artikuloimaan sen, miksei ollut varauksetta nauttinut esityksestä, ja käytti sitäpaitsi enemmän palstatilaa positiivisiin asioihin, joihin lukeutuu myös viulistin kokemus muista genreistä.
Kiitos ehdotuksesta, pohdimme asiaa. Sillä aikaa valmistaudu sinäkin kirjoituskilpailuumme, josta infoa pääkirjoituksessa!
Tarkoitus ei ollut kuitenkaan rinnastaa pinnallisia temppuja ja teatterillisuutta, vaan tuoda esiin elävään musiikkiesitykseen kokonaisvaltaisesti sisältyvää visuaalista elementtiä, joka on yhtä arvokas osa kokemusta kuin se, johon kuuloaisti riittää. Se, mihin kokija kiinnittää huomionsa, on hänen oma asiansa. Siksi onkin mielenkiintoista kuulla ja lukea erilaisia ”kritiikkejä”, myös ei-eksperttien taholta.
Mielestäni ei voida sanoa, että musiikkikoulutuksen päämäärä on pelkästään esiintyminen. Aivan perinteisestikin ajateltuna hankittuja taitoja käytetään myös esimerkiksi opettamiseen, kirjoittamiseen ja taiteelliseen suunnitteluun. Jälkimmäiseen kuuluu myös taloudellisten realiteettien ymmärtäminen, mihin suppeasta kaupallisen alan opintojaksosta on varmasti hyötyä.
Meillä on tavallaan jo mainitsemasi yhteiskunnan tukema esiintyjätoimisto: valtion apurahajärjestelmä. Sinnikkäästi hakupapereita lähettämällä, osoittamalla olevansa tosissaan ajamansa asian suhteen on verrattain tuntemattomankin tahon mahdollista saada taloudellista turvaa ei-kaupalliseen toimintaansa. Kaikki eivät tietenkään voi rahoitusta saada, mutta tästä kilvoittelusta on varmaankin myös hyötyä taide-elämälle.
En usko, että klassinen musiikki olisi katoamassa näköpiiristä, enkä ole törmännyt tällaisiin kaikkensa torpedoimiseen antaviin rytmimuusikoihin. Alalla kuin alalla jokaisen on silti ajettava omia etujaan.
Enpä tiedä, onko kriitikoilla tuollaisia listoja; minusta ainakaan Isopuron arvio ei kumarrellut kuvia. Itseäni mietityttää se, miksi konsertin muut kuulijat eivät ole reagoineet arvosteluihin Hesarin keskustelupalstalla tai täällä. Sadan sanan tai kahden arvioissa on nostettu esiin vain jokunen asia, ja monesta muustakin voisi yhtä hyvin puhua. Kaiketi emme ole tottuneet kirjoittamaan julki tällaisia mielipiteitämme, vaikka keskusteluissa niitä usein kuuleekin.
Olen samaa mieltä siitä, että on ikävää, jos tuntemattoman tekijän loistava esitys ei saa huomiota. Kuitenkin, se, mitä ihmiset pitävät vaikuttavana esityksenä, sisältää muutakin kuin teknistä briljanssia ja syvää musikaalisuutta. Jos tyylilaji on vieras, voi huomio kiinnittyä esimerkiksi esityksen teatterillisiin aspekteihin. En kuitenkaan usko, että pinnallisilla tempuilla voidaan hämätä ketään; tarkkaavainen kuulija/kokija vaistoaa rehellisyyden ja pieteetin, vaikkei esitystraditiota tuntisikaan.
Kaupallisilla opinnoillakin on varmasti paikkansa, mutta tärkeämpänä pitäisin opiskelijoiden kannustamista yritteliäisyyteen, omien konserttien pitämiseen, oman linjan etsimiseen ja sen pohtimiseen, mikä merkitys musiikilla itselle on ja mitä sillä haluaa ilmaista.
Turun Sanomien mukaan sunnuntaina päättyneet Turun konservatorion ja kaupunginorkesterin järjestämät Lasten musiikkijuhlat saavuttivat yli 10 000 kuulijaa, 17 eri tilaisuudessa ja lähes 700 esiintyjän voimin!
Keskustelua aiheesta käyvät myös skeptikot keskenään; onneksi puhetta on myös asioista eikä pelkästään henkilöistä:
http://keskustelu.skepsis.fi/html/KeskusteluViesti.asp?ViestiID=268629
-
JulkaisijaViestit
