Tämä aihe sisältää 13 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
JulkaisijaViestit
-
15.4.2009, 18:15 #17911
Zongoran toisen viestiketjun kommentti Hesarin kriitiko(i)sta jäi mietityttämään. Päivälehden musiikkikirjoittelua parjataan siellä täällä, ja kieltämättä suppea palstatila ja kilpailun vähäisyys onkin ongelmallinen asia. Mutta jos keskitytään konserttiarvosteluihin, mitä itse asiassa haluamme niistä lukea? Kaipaammeko tietoa, perusteltuja mielipiteitä, vaikutelmia…? Avaan keskustelun.
13.5.2009, 21:04 #18487Konserttiarvostelun lähtökohta on jo jossain määrin arvoituksellinen. Kenelle se on tarkoitettu? Niille jotka olivat paikalla? Jo näin on, niin eivätkö he itse osaa arvioida kuulemaansa. Vai onko arvostelun kohderyhmänä ne, jotka eivät olleet paikalla? Mitä arvostelu voi kuitenkaan heille antaa, koska konsertti ainutkertaisena kokemuksena on heiltä menetetty? Tietysti arvostelu voi antaa lukijalle yhden mielipiteen siitä, kannattaako esim. kyseisiä artisteja / teoksia mennä kuulemaan jatkossa vai ei. Jotenkin kuitenkin haluaisin ajatella, että konserttiarvostelulla olisi muukin virka kuin tällainen mainoksena toimiminen.
Eli, ilmeisesti olisin kaiketi taipuvainen ajattelemaan jotakuinkin näin: Arvostelun tehtävä on pureutua kunnolla esitettyihin teoksiin (varsinkin, jos ne ovat kantaohjelmiston ulkopuolelta) ja tarjota niiden rakenteeseen, tekniikkaan ja sisältöön liittyviä huomioita, jotain sellaista, mikä menee maallikkokuuntelijalta helposti ohitse. Lisäksi on toki hauskaa lukea, miten ammattilainen arvioi konserttiesityksen tasoa, ohjelmistovalintoja ym.
Ihanteellisessa maailmassa konsertteja pohjustettaisiin ensin konserttipäivän lehdessä julkaistavin säveltäjä- ja muusikkohaastatteluin, joissa esiintulleisiin teemoihin voitaisiin palata arvosteluissa. Toki näinkin tehdään, mutta perinteisesti vain silloin, kun konsertissa esiintyy joku suuri nimi tai ohjelmistossa on Magnus Lindberg -tason säveltäjän uusi teos. Harmi kyllä, ”peruskonsertti”arvostelut saavat oikeassa maailmassa aivan liian vähän palstatilaa. Tämä kun tuppaa johtamaan siihen, että arvostelutekstistä käy lähinnä ilmi konsertin ohjelma ja artistit sekä joitakin yleisluontoisia viittauksia (usein kuitattu yhdellä tai kahdella adjektiivilla) teoksiin ja esitykseen.
Syyttävä sormeni ei nyt osoita arvostelujen kirjoittajiin, vaan olosuhteisiin, joissa he työtään tekevät. On mahdotonta kirjoittaa kovin syvällistä arvostelua, kun jutulle annetaan lehdessä postimerkin kokoinen tila. Tekisi mieleni sanoa niinkin, että arvostelujen nykyinen asema kielii siitä, että monissa medioissa on aliarvioitu lukiojiden mielenkiintoa ja ilmeisesti myös älykkyyttäkin, kun juttuja yhä enemmän puristetaan tekstiviestimittaan. Mutta en sano näin, koska olen kiltti ja hyvätapainen ihminen.24.6.2009, 18:00 #18488Ajattelin vielä lisätä muutaman sanan (myös asian vierestä) tähän huikealla vauhdilla etenevään keskusteluun. Arvostelun (konsertti- tai levyarvostelun) merkitys korostuu oikeastaan silloin, kun kyseessä on vähemmän tunnetun artistin tai säveltäjän työn arviointi. Tällöin arvoi saattaa olla lukijalleen ensimmäinen kosketus ko. muusikkoon (tai siihen, miten hänen työtään ”virallisesti” arvioidaan), joten lukijan ensivaikutelmaan arvostelulla saattaa olla ainakin jonkin verran painoarvoa (riippuen tietysti siitä, paljonko lukija luottaa itseensä arvioijana). Tällöin kritiikin kattavuus ja rehellisyys ovat ensiarvoisen tärkeitä. Kattavuus lienee näistä se suurin ongelma, sillä arviot ovat usein käytännön syistä kovin lyhyitä. Rehellisyyden ongelmat tulevat selvimmin esiin paikallistason journalismissa, jossa oman kylän artisteja kiitetään silloinkin, kun kiitokseen ei ehkä olisi aihetta puhtaasti musiikillisesta näkökulmasta. Tosin paikallisjournalismi ja sen yhteydet seutukunnalliseen nostattamiseen on niin monimutkainen aihe, että sen ruotiminen vaatisi sitten jo väitöskirjan. Tai kaksi.
25.6.2009, 6:04 #18489Pyrkimättä osoittamaan sormella vaan pikemminkin yrittäen ymmärtää alalla olevia tendenssejä Amfion arvioi tulevana syksynä lehdissä julkaistuja kritiikkejä. Pysykää siis kanavalla.
Palstatila on varmasti keskeinen tekijä. Vaikka kyseessä onkin levyarvostelu, tekee mieli mainita esimerkkinä tämän päivän Hesarissa julkaistu Gaden viulusonaattien arvio, jossa on 61 sanaa. Toisaalta näin suppean kirjoituksen voi nähdä myös jonkinlaisena tuokiokuvana, kuuntelukokemuksen synnyttämänä aforismina, joka parhaimmillaan tavoittaa jotain olennaista sekä musiikista että kokemuksesta.
27.6.2009, 7:40 #18490Toki pieneen palstatilaan saa mahtumaan jotakin olennaista ja monissa hyvissä arvioissa näin tapahtuukin. Aina välillä kuitenkin tulee vastaan sellaisia ammattilaisarvioita, että lukijana jää vain kysymään itseltään, mikä on kirjoituksen funktio. Esim. jos kriitikko tiivistää Nikolaus Harnoncourtin levytyksen arvion sanoihin ”musiikki puhuu levyllä” (tämä on aito sitaatti, itse asiassa sama nimeltämainitsematon kriitikko on käyttänyt tiivistystään useammassakin Harnoncourtin levyjen arvostelussa), ei mielestäni arvostelussa ole paljon yritystä. Ennemmin lukisin spontaanin ”olipas sairaan hyvä levy” -tyylisen kommentin, koska siinä olisi jotain omakohtaista (erittelemätöntä, mutta omakohtaista).
2.7.2009, 7:24 #18491Amfionin kirjoituskilpailun tuomari ei kaivannut ”tutkintopalautetta” kritiikkeihin. Vesa Sirén kirjoittaa eilisessä Hesarissa Mikkelistä ja arvioi pianisti Aleksei Volodinin (s. 1977) Keisarikonserttoa: ”Sormet pelaavat ja sointi kantaa, mutta samalla tuo sointi on vielä liian yksiulotteinen ja ontto.” Ehkä 32-vuotias pianistinalku pääsee vielä jyvälle soinnin saloista, kunhan harjoittelee ahkerasti ja käy jonkun hyvän opettajan tunneilla.
2.7.2009, 9:11 #18492Musiikkikritiikeissä ongelmana on usein se, että (ehkä osin niiden vähäisen palstatilan vuoksi) niiden sisältö pelkistyy muutamaan monitulkintaiseen tai jopa tyhjään käsitteeseen. Mitä ”yksiulotteinen” ja ”ontto” ihan tarkkaan ottaen tarkoittavat? Minusta ”ontto” on ennemminkin akustinen käsite, jolla ei ole automaattisesti hirveän paljon tekemistä soittajan kompetenssin kanssa, vaan joka voi syntyä myös salin akustiikan ja kuulijan istumapaikan sijainnin tuotteena. Mitä ”yksiulotteiseen” tulee, en osaa sanoa, mihin se tarkalleen viittaa – ilmeisesti siihen, että tämä nuori (?) pianisti ei ole vielä siinä pappavaiheessa, jolloin soitossa on vaikka mitä hienoa ja syvällistä ja moniulotteista (vaikkakin voisin psykologiasta maisteriksi valmistuneena uskaltaa jopa sanoa, että tallaiset määreet ovat seurausta stereotyyppisestä tavasta tulkita iän vaikutusta suorituksiin. Epäilen lisäksi, arvioisiko kriitikkokaan sokkokuuntelussa näitä asioita samoin).
Sinänsä en halua tässä nyt osoittaa syyttävällä sormella mitenkään eritisesti Vesa Siréniä, joka kuitenkin on mielestäni ihan Suomen parhaita musiikkitoimittajia.
3.7.2009, 21:40 #18493Viini-lehden numeron 38/2009 ravintola-arvosteluja lueskellessa mieleen juolahti niiden ja konserttikritiikkien yhtäläisyys: molemmissa on kyse pitkän kehittelyn tuloksena sävelletystä menyystä ja sen tulkinnasta tiettynä iltana. Arvio etenee molemmissa usein kronologisesti, alkusoitosta pihviin ja edelleen ylimääräisenä tarjoiltuun jälkiruokaan, ja siinä käsitellään sekä ruoan ja viinin liittoa että minkälaisissa vaatteissa ja millä ilmeillä ne yleisölle tarjoiltiin. Molemmissa kriitikko voi törmätä ennakkoluuloihinsa, tulla käyttäneeksi turhan monimielisiä kielikuvia ja saada lukijan välttämään kyseisiä kulinaarisia sinfonioita.
Lehdessä arvioidaan Markus Aremon ravintolaa Carma muun muassa seuraavin sanankääntein: ”Hienostunut ilotulitus jatkui kesäisen kepeänä, kun saimme eteemme kylmän parsakeiton”, mutta ”Aremon surf ’n’ turf -esitys ei vakuuttanut.” Kriitikon makuun turhan kypsä karitsanfilee ja Muga Special Edition 2004 Riojasta jättivät suuhun terävähkön tuntuman.
Kuten tiedetään, voi soitto olla myös liian helpon tuntuista: Carman marja-annoksen ”täydensi intensiivinen vadelmaviini Framboise Washington Statesta. Ne sopivat mainiosti yhteen – ehkä liiankin hyvin, seuralainen aprikoi kaipaillen perinteistä portviiniään.”
4.7.2009, 9:39 #18494Kiinnitin huomiota Vesa Sirénin tänään julkaistussa kritiikissä implikoimaan elävän ja tallennetun musiikin paremmuusjärjestykseen. Sirén luonnehti Marinski-teatterin ja Valeri Gergijevin tulkitsemaa Sibeliuksen viidennettä sinfoniaa: esitys oli ”häikäisevä”, kapellimestari ”nosti mestarillisesti tunnelmaa” ja huipensi ensiosan ”täydellisesti”. Kolmannen osan jousien humina oli ”äärimmäisen vaikuttava” ja lopun iskut ”ehkä vaikuttavimpia koskaan kuulemiani”.
Mutta sitten: ”Pääsimme lähelle täydellisyyttä. Nyt vain puupuhaltimien terssikulut vielä puhtaammiksi, tärkeät fagottiosuudet esiin vieläkin paremmin ja vahvempi trumpetisti tärkeisiin sooloihin. Sen jälkeen teos kannattaisi levyttää, ja tuloksena voisi olla yksi parhaista Sibeliuksen vitosista koskaan!”
Minut tällainen virheettömien ja täydellisten levyjen palvonta tekee ärtyneeksi. Musiikin esittäminen on uniikki, kokonaisvaltainen tapahtuma, jossa sijansa on niin käsiohjelmien kahistelulla ja innokkailla tai vain kohteliailla aplodeilla kuin joka esitykseen kuuluvilla rosoilla ja karheuksillakin. Musiikki on yhtäältä tiedostamattoman ulkopuolelle kurkottavia, huikaisevia hetkiä, mutta inhimillisen, yhteisöllisen kokemuksen siitä tekee esityksen epätäydellisyys. Säröt saadaan kyllä digitaalisella äänitystekniikalla kuulumattomiin, mutta samalla nojataan yhä tukevammin taaksepäin – ja heikennetään osallistuvan, vuorovaikutteisen ja elävän musisoinnin asemaa.
8.7.2009, 17:04 #18495Vertailu konserttien ja levyjen (myös konserttilevytysten) välillä on usein aika hedelmätöntä. Filosofialtaan (studio)levytys on (tai ainakin pyrkii olemaan) jollain tavoin ”objektiivinen” toteutus partituurista. Sen tulee kestää kymmeniä tai jopa satoja kuuntelukertoja, jolloin on ymmärrettävää, miksi siinä pyritään ennenkaikkea puhtaaseen, virheettömään suoritukseen.
Konsertti on sitten taas jotakin hyvin erilaista. Muusikot ovat läsnä, yleisö on läsnä ja säveltäjäkin saattaa olla läsnä. Tällöin kokemukseen tulee paljon muutakin kuin vain partituurin realisoiminen soivaan muotoon. Ihan niinkin arkinen (ja usein klassisen musiikin ammattilaiskeskustelussa tarkkaan kartettu) ilmiö kuin fanittaminen.Esimerkki: Menen elokuussa Juhlaviikoille kuuntelemaan Susanna Mälkin ja Pierre Boulezin johtamaa Ensemble InterContemporainia. Osittain siksi, että kyseessä on aivan erinomaisista muusikoista koostuva yhtye, mutta ennenkaikkea siksi, että haluan kokea Boulezin johtamisen livenä. Olen yksinkertaisesti vain suuri Boulez-fani. Ja olen melko varma, että …explosante-fixe… on livenä aika erilainen kokemus, kuin levyllä, vaikka ensemble ja kapellimestari ovat samat. Ja tämä ero tulee paljolti myös minusta kokijana. Konsertti on minulle tapahtuma (ja aika harvinainen sellainen, olen kasvanut levytysten parissa), levytys taas on minulle musiikin arkipäivää kotikuuntelusta iPodiin (bussi/junamatkat ovat oivallista kuunteluaikaa).
En osaisi ikinä vertailla konserttia ja levytystä, koska odotan niiltä niin eri asioita. Eivät minua häiritse virheet livesoitossa, mutta levyillä ne ärsyttävät helpommin. Oopperat ovat taas parempia levyllä (ja DVD:llä), koska silloin saa aina hyvän istumapaikan ja halvan väliaikatarjoilun. Ja CD:llä välttyy lisäksi typeriltä näyttämötoteutuksilta, joiden uhriksi oopperataloissa joutuu melko helposti…
10.7.2009, 5:09 #18496Palatakseni hieman otsikkoon, meikäläistä on aina häirinnyt erityisesti musiikki- ja elokuvakritiikissä se idea, että kritiikin tehtävä olisi nimenomaan olla jonkinlainen mielipidekirjoitus. Nykyään pidetään ihan normaalina sitä, että teoksen erittelyn (kreik. krinein) sijaan kriitikko keskittyy oman mielipiteensä julkituomiseen ja perusteluun: vieraan kriitikon tekstiä lukiessa saa sitten ensin yrittää ottaa selville mistä tämä yleensä pitää ja ei pidä, jotta osaa lukea oikeassa kontekstissa. Kai sen sadan sanan palstatilankin voisi edes yrittää käyttää asialliseen analyysiin – tai jos se on liian vaikeaa, niin voisi pitäytyä objektiivisessa kuvailussa.
Muistan yhden Hesarin kritiikin, jossa erään orkesterin konsertti kuitattiin sivulauseessa kahdella sanalla: ”jäsentymätöntä kaaosta”. HBL:n arvio samasta aiheesta oli objektiivinen ja kuvaili hyvin konsertin äänimaailmaa ilman mitään ”omakohtaista” värittelyä. Enpä tiedä teistä, mutta itse lukisin mieluummin jälkimmäisen kaltaisia jo pelkän informaatioarvon vuoksi.
22.7.2009, 16:48 #18497Olen edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Kritiikin tehtävänä tulisi olla ensisijaisesti teoksen erittely / esittely ja vasta toissijaisesti (eikä välttämättä edes toissijaisesti) arviointi. Toki on terveellistä ja toivottavaakin, jos musiikkitoimittajat arvioivat eri taidelaitosten, kuten vaikkapa orkesterien, ohjelmistopolitiikkaa ja muutenkin ottavat kantaa asioihin. Mutta toivottavaa ei ole se, että kirjoittelu pelkistyy omien konserttivaikutelmien esiintuomiseen. Vaikka musiikissa on paljon sellaista, mitä voi suhteellisen objektiivisesti arvioida (kuten soiton puhtaus ja yhtenäisyys), on iso osa kuuntelukokemuksesta kuitenkin aina hyvin subjektiivista (myös ammattikuuntelijalla). Jos näin ei olisi ja musiikki olisi yksinomaan objektiivinen ilmiö, olisivat myös saman teoksen esitykset aina melko samanlaisia, koska kaikki muusikot ymmärtäisivät teokset samalla tavoin.
25.7.2009, 20:34 #18498Kannattaa lukea myös (harvinainen) muusikon purkaus asiasta: klarinetisti Patrik Stenström harmittelee kriitikoita, joilta esitykseen ja esittäjiin liittyvästä asiantuntemuksesta huolimatta jää tunnekokemusten vastaanotto vähiin. Vaikka Stenström uskookin älyllisen ja tiedostavan elementin kuuluvan kokonaisvaltaiseen taidekokemukseen, hän suosittaa Puccinin tiimoilta:
”Unohda vaatimukset, unohda nimet, unohda tekniset suoritukset, älä arvioi koko esitystä tenorin korkean c:n perusteella. Jos joku laulaja on mielestäsi huono, yritä ennemmin sivuuttaa ajatus kuin telakoitua siihen koko illaksi. Yritä kaikista näennäisistä esteistä huolimatta päästää itsesi esteettömästi ja avonaisesti heittäytymään mukaan tarinaan ja sen maailmaan. Mitä enemmän yrität arvioida ja analysoida, sitä laihemmaksi saattaa puhdas kokemusperäinen saaliisi jäädä.”
17.11.2009, 6:59 #18499Jukka Isopuron arvio sellisti Raimo Sariolan konsertista viime viikolla on herättänyt vastustusta Hesarin verkkokeskustelussa. Yhtäältä moititaan sitä, että poikkeuksellisesta ohjelmistosta (esim. Ginastera) huolimatta teoksia ei kuvailla juuri lainkaan. Toisaalta ihmetellään, miksei Isopuro tykännyt sellistin (ja pianisti Risto Laurialan) tulkinnoista, vaikka paikalla olleiden keskustelijoiden mielestä niissä oli paljon hyveitä.
Tämä kaikki on mielenkiintoista. Hyvät lukijat, käyttäkää hyväksenne Amfionin tarjoamaa mahdollisuutta kirjoittaa omia arvioita konserttisuositusten alle. Voitte myös kritisoida täällä julkaistuja kritiikkejä, ja mikäli toimitus ei ole huomannut noteerata mielestänne kiinnostavaa konserttia, ilmoittakaa siitä osoitteeseen toimitus (at) amfion.fi.
-
JulkaisijaViestit
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.