Author Archives: Paul

Ferruccio Busoni noin v. 1895.

Ferruccio Busonia (1866-1924) kuulee säveltäjänä niin harvoin, että jokainen hänelle omistettu konsertti on aivan erityinen ja kannatettava tapahtuma. Lisäksi nyt oli hyvänä syynä 150-vuotismuisto. Busoni-fanien ei tarvitse panna pahakseen, vaikka hänen ystävänsä Jean Sibelius kirjoittikin salaisessa päiväkirjassaan: ”Miten harmaata ja ikävää. Miksi ihmeessä tuo nerokas pianisti haluaa esiintyä säveltäjänä?” Sibeliuksella oli täysi syy olla kiitollinen Busonille, joka tuki häntä kapellimestarina ja pelasti Jannen tämän Sturm und Restaurang -kierteestä Berliinistä 1889. Vaikka Sibelius oli vuoden vanhempi, oli Busoni hänelle kuin isoveli.

Busonin ongelma säveltäjänä ei ollut se, ettei hänellä olisi ollut omaa tyyliä vaan se, että hän ei keksinyt onnistuneita teemoja ja sisältöjä. Siksi hänen teoksissaan on niin paljon toisten säveltäjien parafraaseja ja hän joutui kierrättämään kaiken oman musiikkinsa lopulta oopperaansa Doktor Faust. Lähes kaikki tänä iltana kuultu musiikki oli myös muodossa tai toisessa päätynyt siihen. Kuulin tuon Busonin viimeisen teoksen Bolognan Teatro comunalessa 1985. Antony Beaumont oli säveltänyt siihen uuden lopun. Sittemmin kutsuin Beaumontin, Busonin elämäkerturin vierailemaan myös laitokselleni Helsinkiin. Häntä kiinnosti erityisesti Busonin ja Sibeliuksen kirjeenvaihto, jota Erik Tawaststjerna ei antanut Beaumontin käyttöön, sillä Tawaststjernan Sibelius-biografian viimeinen nide oli vielä ilmestymättä.

Harvinaisen sateisena ja myskyisänä syyskuun iltana oli mukavaa istua tässä konsertissa seuranani professori Matti Klinge ja hänen puolisonsa Marketta. Hieman ihmettelimme yhdessä otsaketta Busoni anno 150 – tarkoittiko se ennen vai jälkeen Kristuksen? Ja antoisa ohjelmateksti oli vain englanniksi, ollaanhan nyt sentään Suomessa. Joka tapauksessa konserttiin oli koottu rivi erittäin eteviä nuoria muusikkoja ja ohjelma oli laaja otos Busonin eri kausien tuotannosta.

Kultaselle on variaatiosarja suomalaisesta kansanlaulusta BV237 sellolle ja pianolle. Jos haluaa nähdä, millainen oli alkuperäinen sävelmä, voi katsoa D. Hahlin kokoelmasta Ylioppilaslauluja 1871. Mutta Busoni käytti samaa melodiaa myös Finnische Balladessaan ja sen alkuperäksi olen aina luullut uskonnollista sävelmää Täällä Pohjantähden alla ompi kotimaani… Oli jännittävää verrata näitä kahta sovitusta, hyvin erilaisia. Sellolla variaatiot tulkitsi sangen ilmeikkäästi Lukas Stasevskij; hän on armoitettu kamarimuusikko, joka kuuntelee partneriaan; pianon ääressä oli varsinainen Busoni-Liszt spesialisti Risto-Matti Marin.

Seuraavaksi kuultiin Kammer-Fantasie über Carmen, tuulahdus 1800-luvun oopperaparafraasien maailmasta. Justas Stasevskin soittoa luonnehtii ehdoton tarkkuus ja selkeys vaikeissa kuvioissa, harkittu kokonaismuoto ja hyvä maku. Joskin hän joutui astumaan sen rajoille ehkä luonteensa vastaisesti, kun alkaa Toreadorin aaria, jonka banaalisuuteen voi vain heittäytyä ja antaa sen anteeksi Busonille. Justas Stasevskin sointi on hienostunut, tekniikka on loistokasta; hänen kannattaisi näillä hyveillä levyttää tulkintojaan pianokirjallisuuden virtuoositeoksista.

En ollut kuullut aiemmin Busonin Goethe-lauluja. Busonihan häilyy aina italalaisen ja saksalaisen kulttuurin välillä. Laulut olivat ehdottomasti kuulemisen arvoisia ja ne tulkitsi varsin elävästi ja dramaattisesti Samuli Taskinen, myös tekstin tulkinta oli vivahteikasta ja laulajan eläytyminen niiden vaihteleviin, koomisiinkin tunnelmiin oivallista. Hän on ehdoton kyky; professori Klinge oli samaa mieltä. Pianisti Jacob Lidåkra jatkoi sitten Sonatina secondalla, joka on Busonin tunnetuimpia pianoteoksia. Sen pääaihetta, pisteellistä marssiteemaa hän käytti sitten Doktor Faustissa johtoaiheena Drei Studenten aus Krakau. Lidåkra soittaa kädet hyvin tiiviistä klaviatuurissa vähäisillä eleillä, mutta erittäin tarkasti ja oikein tulkiten.

Niinikään viulusonaatti op 36a e-molli oli uusi tuttavuus itselleni. Hyvin omituinen teos muodoltaan, mutta rikas sisällöltään. Siinä oli kaikkia Busonin tyylilajeja, italialaisuutta tarantellan muodossa, saksalaisuutta fuugana, suuria nousuja, teemojen paluita, erityisesti avaavan koraaliteeman. Mutta elääkseen teos tarvitsee erinomaiset tulkit ja ne löytyivätkin viulisti Pasi Eerikäisestä, joka soitti hyvin tasapainoisesti ja strukturaalisesti sekä pianisti Emil Holmströmistä, joka puolestaan on superintelligentti muusikko, onko hän jopa liian älykäs pianistiksi? Joka tapauksessa hänellä on ilmiömäinen ja monissa yhteyksissä aiemmin todettu kyky elävöittää ja dramatisoida erityisesti vaikeaa avantgardemusiikkia. Hänen muusikon kykynsä ja arsenaalinsa on valtava. Hän myös lähtee musiikin sisältämästä ideasta, mikä on ainoa tapa soittaa suurten romantikkojen teoksia.

Valitettavasti jouduin poistumaan väliajalla, koska seuraavana päivänä laitoksellani oli tärkeä väitöstilaisuus Erik Bergmanin musiikista. Pahoittelen erityisesti, etten kuullut kahden pianon harvinaisempaa versiota Fantasia contrappuntisticasta, joka on Busonin pääteos pianolle. Mutta se tulee ke skiviikkona 5.10. klo 19.03 radiosta. Olen varma, että se oli loistava kahden sellaisen pianistin kuin Risto Matti Marinin ja Emil Holmströmin käsissä.

— Eero Tarasti

Ferruccio Busoni Anno 150

Musiikkitalo, Camerata-sali, torstai 29.9.

Lukas Stasevskij, sello
Samuli Taskinen, baritoni
Pasi Eerikäinen, viulu
Justas Stasevskij, Emil Holmström, Olli Mikkonen, Raymond Shon, Risto-Matti Marin, Jacob Lidåkra, piano

Haydnin Vuodenajat-oratorio soi perjantaina Musiikkitalossa Hannu Linnun johdolla. Kuva © Jari Kallio.

Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu tekivät mitä oivallisimman ohjelmistovalinnan Joseph Haydnin harvakseltaan soitetun Vuodenajat-oratorion (Die Jahreszeiten, 1799-1801) kohdalla. Toisin kuin huippusuosittu Luominen (Die Schöpfung, 1796-98), Haydnin viimeinen suurteos Vuodenajat etsii vielä paikkaansa kantaohjelmistossa.

Vuodenaikojen saattaminen Luomisen varjosta Haydn-ohjelmiston ytimeen on kaikin tavoin kannatettava päämäärä, sillä kyseessä on säveltäjänsä kenties nerokkain teos, jonka elämän kierron kuvauksessa tiivistyy koko valistuksen ajan henki kerrassaan ainutlaatuisella tavalla.

Vuodenaikojen libretto on Luomisen tavoin Gottfried van Swietenin käsialaa. Sen taustalta löytyy James Thomsonin laaja ja aikanaan äärettömän suosittu runoelma The Seasons (1726-1730). Vaikka van Swietenin libreton kirjallisista ansoista voidaan osin kiistellä, kirvoitti se kuitenkin Haydnin musiikillisen keksinnän huippuunsa. Kokonaisuutena Vuodenajat on teos, joka herättää yhtäältä monia ajatuksia ja jonka parissa toisaalta viihtyy niin kertakaikkisen mainiosti.

Perjantaina Musiikkitalossa Vuodenajoista kuultiin sen suositumpi, saksankielinen editio. Van Swieten laati libretostaan myös englanninkielisen version, josta tuli kuitenkin varsin epäidiomaattinen, eikä sillä olekaan ollut sanottavampaa suosiota. Viime kesänä ensimmäisen kerran kuultu Paul McCreeshin toimittama täysin uusi englanninkielinen editio sen sijaa tarjoaa varteenotettavan esitysvaihtoehdon.

Hämmentävää kyllä, olen onnistunut nyt kuulemaan Vuodenajat konserteissa kuluvan vuoden mittaan peräti neljästi. Sir Simon Rattle johti teoksen keväällä Lontoossa ja Münchenissä, McCreesh puolestaan kesällä Wrocławissa. Eilen musiikkitalossa istuessani mietin, kuinka riemastuttavaa onkaan kohdata tämä teos myös Suomessa.

Ilahduttavan erilaisia ovat olleet kaikki nuo kohtaamiseni. Linnun ja RSO:n näkemyksessä korostuivat selkeät musiikilliset linjat. Haydnin musiikin kuvailevia karaktereja tuotiin esiin usein hillitysti, laajempia kokonaisuuksia kunnioittaen. Vaikka tunnustankin oman mieltymykseni rönsyilevämpää ja rehevämmin kuvailevaa Haydn-perinnettä kohtaan, on kuitenkin sanottava, että Linnun näkemys oli omiaan ohjaamaan kuulijan huomiota musiikkinumeroihin kokonaisuuksina. Lisäksi huomionarvoista on, että illan edetessä musiikki tuntui saavan aina rikkaampia sävyjä teoksen edetessä. Tämä oli kokemuksena erityisen miellyttävä.

Continuoryhmän illan konsertissa muodostivat sello ja cembalo. Yhdistelmää kuulee usein Haydnin teoksissa, vaikka tarkalleen ottaen fortepiano olisi kaiketi periodimusisoinnin näkökulmasta optimaalisin valinta sellon rinnalle. Eipä silti, kyllä tätäkin yhdistelmää varsin tyytyväisenä kuunteli.

Illan solisteista Helena Juntunen ja Topi Lehtipuu olivat riemastuttavia niin sooloissaan kuin yhteisissä numeroissaankin. Baritoni Neal Davies on toki erinomainen laulaja hänkin, mutta mielikuvani erityisesti Florian Boeschista tässä roolissa on aiempien konserttikokemusteni pohjalta niin vahva, että se jossain määrin jätti Daviesin sinänsä mainion tulkinnan varjoonsa.

Tapani Länsiön valmentama Musiikkitalon kuoro teki erinomaista työtä vaativan osuutensa parissa rempseästä juomalaulumeiningistä aina hienostuneimpaan polyfoniaan.

Vuodenajat alkaa kevään voimallisella murtautumisella talven mahdin läpi. Tämä orkesterijohdanto sekä sitä seuraava avauskuoro Komm, holder Lenz kaappasivat kuulijan hienosti mukaansa. Kuin huomaamatta oltiinkin kohta jo Kevään päätöskuorossa, niin oivallisesti kuulija uppoutui Haydnin maailmaan.

Kesän alussa kuullaan yksi Vuodenaikojen vaikuttavimmista kehityslinjoista. Sumuisen aamuyön hämyistä kirkastuu vähitellen kesäpäivän alku. Haydnin säveltämä auringonnousu Sie steigt herauf, die Sonne ja sitä seuraava ylistyskuoro muodostavat yhden oratorion hienoimmista tuokiokuvista. Toinen vaikuttava kokonaisuus on myrsky, jonka uhkaavat enteet kaukaisine ukkosineen ja ensimmäisine sadepisaroineen saivat kuulijan pidättämään henkeään. Lintu, orkesteri ja solistit rakensivat jännitteen äärettömän tehokkaasti. Kuoron liittyminen myrskyn pauhuun oli illan vaikuttavimpia hetkiä.

Värikkäin Haydnin vuodenajoista on, kuinkas muuten, Syksy, joka on tulvillaan toinen toistaan mainiompia musiikillisia ideoita. Juntusen ja Lehtipuun duetto Ihr schönen aus der Stadt, kom her sai varsin hienon tulkinnan. Hurmaava oli myös baritonin Seht auf die breiten Wiesen hin metsästyskoirineen, vaikka fagotin osuus jäikin kohdakkoin jossain määrin orkesterin kätköihin.

Metsästyskuoro Hört, hört das laute Getön oli yksi illan ehdottomista huippuhetkistä. Vaikka RSO lähtikin jahtiin vain kahdella cornistilla, täytti näiden riemuisa pauhu Musiikkitalon soivan tilan kerrassaan nautittavasti. Kontrafagotin, muiden vaskien ja lopulta koko orkesterin sekä kuoron liittyessä mukaan saatiin aikaan huikea seikkailu, jonka rempseää tunnelmaa jatkoi vielä riehakas viinin ylistys, Juchhe! Juchhe! Der Wein ist da. Näiden numeroiden äärellä heltyi kyllä paatunein tosikkokin.

Vuodenaikojen vaikuttavin kontrasti kuullaan siirtymässä Talveen, jonka johdantoa en voi olla kuulematta etiäisenä Wagnerin Tristanin preludista. Tässä musiikissa Linnun tulkinta oli kaikkein hienoimmillaan. Äsken ilakoinut musiikki kääntyikin nyt itseensä tummasävyisenä ja pohdiskelevana.

Talven musiikkinumeroissa vuorottelevat kiintoisasti syvät katoavaisuuden pohdinnat ja takkatulen ääressä kerrotut hauskat sattumukset. Loppukuoro kurkottaa kuolevaisuuden yli tuonpuoleiseen ja jatkuvuuteen, uuteen kevääseen. Kokonaisuutena Talvi on Vuodenaikojen kenties haasteellisin osa, joka jää helposti kolmen edellisen osan väriloiston varjoon. Näin ei kuitenkaan käynyt nyt, vaan Linnun näkemys kantoi hienosto läpi näiden vaihtelevien maisemien.

Radion sinfoniaorkesterin Vuodenajat oli erinomainen kulttuuriteko, jonka soisi herättävän laajemminkin kipinää tämän hurmaavan teoksen juurruttamiseksi osaksi konserttiperinnettämme.

— Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari

Helena Juntunen, sopraano
Topi Lehtipuu, tenori
Neal Davies, baritoni

Musiikkitalon kuoro
Tapani Länsiö, kuoron valmennus

Joseph Haydn: Vuodenajat, Hob. XXI: 3

Musiikkitalo, Helsinki
Pe 30.9.2016, klo 19.00