Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

arvio: Juhaan ei koskaan kyllästy

Maria Suokas ja Tuukka Vasama

Maria Suokas ja Tuukka Vasama

Leevi Madetojan Juha-oopperan esitys monitaiteellisena melodraamana Musiikkitalon Camerata salissa 24.9.2022 klo 19

On yksi tarina suomalaisessa taidekulttuurissa, joka vetää salin aina täyteen yleisöä oli sitten kyseessä ooppera, teatteri, elokuva… tai niin harvinainen laji kuin melodraama. Se on tietenkin Juhani Ahon Juha. Mutta kun ajattelee tuota viimeksi mainittua genrea, tulee mieleen biedermeyer-salonki, jossa pianon säestyksellä joku lausuu jotain tekstiä… tai sitten ne harvat spektaakkelit, joissa melodraamaa on käytetty Beethovenin Fideliosta Fredrik Paciuksen teoksiin ja miksei Sibeliuksen Skogsråetiin. Mieleen tulee hieman kauhtunut laji, jotain historiallista ja siinä mielessä nykyajalle etäistä. Väärin! Ajatelkaa mitä hyvänsä Hollywood-elokuvaa taustamusiikkeineen – oli se diegeettistä tai ei – mitä muuta se on kuin loputonta melodraamaa.

Joka tapauksessa on rohkea ja suorastaan avantgardistinen idea sovittaa Madetojan Juha melodraamaksi. Se vaatii libreton muokkausta, jonka oli tehnyt Suvi Nuotio ja se vaatii musiikin sovittamista, minkä takana oli säveltäjä Ilkka von Boehm, molemmat työssään taidokkaita. Orkesterin tehojen siirtäminen pianolle ei ole helppoa, mutta siinä onnistuttiin: ei tullut edes mieleen, että piano korvasi jotain muuta, piano on oma maailmansa joka kyllä yltää vaikka mihin draamallisiin tehoihin. Se vaatii myös oikean esittäjän. Maria Suokas oli Steinwayn ääressä ja taitaa olla, että koko idea oli suuressa määrin hänestä lähtöisin. Hänen piano-opettajansa Ritva Arjava aikoinaan hämmästeli  Marian innostusta melodraamaan, ja nyt hänen kaikki pianistin taitonsa joutuivat käyttöön. Piano ylläpiti koko teoksen monitasoista narratiivia muuntuen antiikin tragedian kuoron myötäelävästä katsojasta itse toiminnan markeeraamiseen, pittoreskiin näyttämökuvaukseen Shemeikan ’hovissa’ ja lopulta roolihenkilöiden tunteiden heijasteluun. Pianisti omaksui myös useampia rooleja, hän esiintyi juonen Marjana, jonka kaulaan kiedottiin viettelevä huivi.

Lisäksi tarvittiin oikeaakin näyttämörekvisiittaa palauttamaan mieliin draaman konkretia; taustalla vaihtuvista tai vaihdettavista tauluista ja niiden realismista: Marja ja Shemeikka, Marja uimassa, lopussa kuohuva koski, vastasi taidemaalari Dmitri Zudov. Tietenkään suomalainen yleisö ei paljoa tarvitse: kaikki tuntevat Juhan; visuaalisessa mielessä lähtökohta on useimmille Nyrki Tapiovaaran klassikkoelokuva Juha (1937), johon Helvi Leiviskä sävelsi musiikin. Leiviskän ja Madetojan musiikit yhtyvät kyllä henkilökuvissa: Shemeikalla on lyyrisiä lauluja ja anoppi on yhtälailla shokeeraavan dramaattinen Madetojalla erityisesti mäkättävänä repetitiokuviona.

Keskeinen osa on tietenkin melodraaman nimihenkilöllä Juhalla, jota esitti Tuukka Vasama. Teatterialaa tuntematta Vasama on musiikkiin erikoistunut näyttelijä, palkittu lausuja ja monipuolinen teatterintekijä, ja jo monia palkintoja saanut esiintyjä. Ei siis ihme, että hän onnistui luomaan teoksesta eräänlaista totaalista teatteria, sangen fyysistäkin muuntuessaan koko rooliketjuun ts. ollen lavalla milloin ontuva Juha, milloin korskea Shemeikka, milloin jopa Marja ja humoristinen Shemeikan tyttö Anja. Hänen ansiotaan oli suuressa määrin teoksen dramaattinen vetovoima; se joka oli ajatellut kenties poistua jo väliajalla perui kyllä päätöksensä, sillä tämä täytyi nähdä, kuulla ja kokea traagiseen loppuhuipennukseen saakka: ”Ei tule ehyttä elämästä.”

Kaiken kaikkiaan esitys oli myös näyttö ns. tutkivasta esitystaiteesta, sillä laajassa ohjelmakommentissa Suvi Nuotio kertoi taustatöistään, joihin kuului mm. Erkki Salmenhaaran ja Kauko Karjalaisen analyysien pohtiminen. Henkilöohjaus oli peräisin Marielle Eklund-Vasamalta ja se oli sangen kekseliäästi lavan niukkoja mahdollisuuksia hyödyntävää. Joka tapauksessa ilmiselväksi kävi, että jokin vanha, jo aikansa eläneeksi luultu genre saattaa yhtäkkiä herätä uuteen eloon ja kohota aktuaaliseen ilmaisuvoimaan nykyaikanakin. Ohjelmalehtisessä oli lisäksi tietoa produktiosta sangen kiitettävällä tavalla.

– Eero Tarasti

arvio: Helvi Leiviskän paluu ja suomalainen sinfonismi

Dalia Stasevska

Dalia Stasevska

Helsingin kaupunginorkesterin  konsertti torstaina 22.9.2022 Musiikkitalossa Dalia Stasevskan johdolla

Helvi Leiviskä sopii itse asiassa huonosti nykyisin median ruokkimaan kuvaan unohdetuista ja syrjityistä naissäveltäjistä: kaikki hänen viisi sinfoniaansa esitettiin aikoinaan ja ne saivat yleensä erinomaiset arvostelut. Lisäksi elokuvamusiikki Nyrki Tapiovaaran klassikkoon Juhaan v. 1937 teki hänestä aikansa ’julkkiksen’, lehdet julkaisivat haastatteluja ja raportteja filmin tuotannosta… joka olikin historiallinen sikäli, että kyseessä oli ensimmäinen läpisävelletty kotimainen elokuva.

Mutta Leiviskän omin panos olivat kuitenkin sinfoniat, mitä muotoa ja lajia hän piti musiikin korkeimpana ilmentymänä (ks. tarkemmin Eila Tarastin Leiviskä-elämäkerrassa ”Nouse, ole kirkas”, Helvi Leiviskän elämä ja teokset, s. 466-471). Tässä mielessä hän liittyy suomalaisen sibeliaanisen sinfonismin perinteeseen… mutta mitään kansallista on hänen sinfonioistaan, yhtä vähän kuin kamarimusiikistaan, turha etsiä. Ei ole mitään kansanlaulu tai -tanssi topoksia kuten aina Mahlerilla. Leiviskä kuuluu siis niin sanotun absoluuttisen musiikin rintamaan. Tyylillisesti häntä on kytketty myöhäisromantiikkaan, mutta yleisilme on ’moderni’, mieleen tulevat ennemmin Martinun ja Prokofjevin sinfoniat ja jotenkin uudenaikaistettu Brahms-Bruckner-linja, eikä Wagnerin musiikillinen ’proosa’ tämän sinfonisissa interludeissa ole myöskään kaukana. Struktuuri on Leiviskälle tärkeä. Hän edustaa kurthlaistalineaarista kontrapunktia, fuugan tekniikkaa käytetään; mutta musiikki kasvaa orgaanisesti omista abstrakteista iduistaan käsin.

Sinfonia brevis? Ei tämä anna vaikutelmaa mistään keveästä ja ’lyhyestä’ välityöstä (1962) toisen ja kolmannen sinfonian välillä. Kasvava linja, brucknerilainen Steigerungsanlage, ei nyt katkea mihinkään taukoon, vaan jatkuu herpaantumatta lopun huipennukseen. Esteettisesti tämä saavuttaa das Erhabene -tason, ylevöityksen ja yleisö jää lopulta hämmästyksen valtaan, että näinkö monumentaaliseen tulokseen tämä säveltäjä päätyi. Mitään noista klisheisistä naissäveltäjän tyylipiirteistä lyyrisyydestä, fragmentaarisuudesta ym. ei tästä löydy.

On todellinen löytö, että Dalia Stasevska toi tämän teoksen esille ja aikoo jatkaa projektillaan Leiviskän kaikkien sinfonioiden levytyksellä.Vihdoinkin!

Illan toinen ihmetyksen ja ihailun aihe olikin Stasevskan kapellimestarin taide, jonka loistavasta kansainvälisestä menestyksestä on jo tullut paljon uutisia. Mutta kuinka hän selviäisi Sibeliuksen kuudennesta? Voi sanoa, että hänen tulkintansa oli aivan uusia uria aukova. Muistan kun Leif Segerstam johti sen Helsingin juhlaviikoilla vuosia sitten ja jouduin esittelemään koko sinfonioiden sarjan. Segerstam soitti minulle ja sanoi, että kuudes sinfonia on kuin kysymys ja vastaus. Kysymys kuuluu: Är det det? eli lausuttuna ee dee dee, e-d-d, siis tietyt sävelet. Ja vastaus tulee lopussa: Det är det! Dee ee dee eli d-e-d.

Kuudennen taustalla on toisaalta Tawststjernan tulkinnan mukaan palestrina-polyfonia, mutta Stasevska löysi jotain uutta. Jokainen fraasi ja jokainen tauko muuttui musiikkillisesti ilmeikkääksi osaksi musiikin sisäistä dynaamista muotoa. Se saavutti erityisen puhuttelevuuden juuri Stasevskan käsissä, sillä hän osaa hiljentää orkesterin salamannopeasti ja vetäytyä taustalle tarvittaessa, jolloin musiikista tulee todellakin kuin puhetta, ilmeikkyyttä kuitenkaan vailla mitään ’ohjelmaa’. Mutta samalla sen kineettinen energia ei herpaannu. Tämä ei ole vain kuulasta polyfoniaa, vaan tarvittaessa aika rajua elehtimistä kuten viime osan aiheissa, jotka toivat mieleen Myrskyn musiikin Caliban hahmon. Kuudennen sinfonian tulkinnat pitäytyvät yleensä kalpeaan ja haaleaan väriasteikkoon, mutta tästä Stasevskan visiosta oli kalvakkuus etäällä. Pikemminkin kyseessä oli intohimoinenkin sisäinen dialogi eri aiheiden ja taitteiden välillä.

Aleksi Malmberg haastatteli Eila Tarasti konsertin etkoissa Musiikkitalolla

Kahden suomalaisen sinfonian välissä kuultiin Rahmaninovin ensimmäinen pianokonsertto Alexandre Kantorowin, ranskalaispianistin pätevästi ja virtuoosisesti tulkitsemana; muistan kun hän esiintyi Mikkelin festivaalissa Alexander Toradzen tilalla muutama vuosi sitten.

— Eero Tarasti

Valtion taiteilija-apurahat vuodelle 2023 jaettu

Hakemuksia tuli tänä vuonna ennätysmäärä, noin 3 600. Suuren hakemusmäärän vuoksi taiteilija-apurahaa oli tänä vuonna erityisen vaikea saada ja hakijoista vain alle yhdeksän prosenttia sai apurahan.  Vaikeinta apurahan saaminen oli musiikin hakijoille. Apurahakausien pituudet vaihtelevat puolesta vuodesta viiteen vuoteen.  Taiteilija-apurahan suuruus on 2 080 euroa kuukaudessa. Päätösvalta kuuluu taiteen edistämiskeskuksen (Taike) yhteydessä toimiville taidetoimikunnille, joissa arvioijina toimii yli 70 taiteilijaa tai muuta asiantuntijaa. Musiikin apurahan saajia on 42:

viisivuotinen
Haapanen Perttu, Helsinki
Kalaniemi Maria, Espoo
Kantonen Seppo, Helsinki
Komsi Piia, Helsinki
Zinovjev Sauli, Helsinki

kolmivuotinen
Djupsjöbacka Tomas, Helsingfors
Heikinheimo Siljamari, Turku
Järventausta Joel, Espoo
Lötjönen Antti, Helsinki
Peltomaa Aino, Vantaa
Pokela Maija, Kauhava

yksivuotinen
Aho Heta, Helsinki
Ahonen Joonas, Wien
Dahlbäck Kajsa, Vasa
Dobosiewicz Krzysztof, Kuopio
Eskola Jukka, Helsinki
Heinonen Ilkka, Helsinki
Kantelinen Karoliina, Helsinki
Karakorpi Tiina, Helsinki
Linjama Jyrki, Espoo
Perkola Mikko, Parainen
Pitko Petteri, Helsinki
Pulkkis Uljas, Helsinki
Raasakka Mikko, Helsinki
Ruuskanen Maija, Helsinki
Räihälä Osmo Tapio, Helsinki
Rönkä Artturi, Helsinki
Sarpila Antti, Helsinki
Savikangas Max, Järvenpää
Tenkanen Aino, Hyvinkää
Valkeajoki Janne, Helsinki
Viitala Mirka, Helsinki

puolivuotinen
Ahokas Aino (Aino Venna), Helsinki
Alakärppä Juho, Kokkola
Dembele Issiaka, Helsinki
Juhola Johanna, Helsinki
Keränen Riikka, Helsinki
Kilpeläinen Tuure, Helsinki
Kilpiö Lauri, Helsinki
Savolainen Selma, Helsinki
Shaw Isabella, Espoo
Talvitie Riikka, Helsinki

arvio: Valkyyria – Anna Kelon suurohjaus jatkuu

 

Ferdinand Leeken näkemys Valkyyrian I näytöksen lopusta

Ferdinand Leeken näkemys Valkyyrian I näytöksen lopusta

Richard Wagnerin Die Walküre Suomen Kansallisoopperassa, ensi-ilta 26.8.2022. Ohjaus Anna Kelo, musiikinjohto Hannu Lintu, lavastus, valaistus ja videosuunnittelu Mikki Kunttu, puvut Erika Turunen; päärooleissa Siegmund: Joachim Bäckström, Hunding: Martti Turunen, Wotan: Tommi Hakala, Sieglinde: Miina-Liisa Värelä, Brünnhilde: Johanna Rusanen, Fricka: Niina Keitel

Pari vuotta saatiin odottaa Valkyyriaa Reininkullan jälkeen, joka oli – kuten jo kirjoitin tuolloin Amfionissa – täydellinen menestys. Kuinka ohjaaja kykenee pitämään yllä saman linjan ja yhteistaideteoksen yhtenäisyyden illasta toiseen – vai eikö siihen kenties pyritäkään, jos korostetaan Ringin jokaisen oopperan ainutlaatuisuutta? Koossapitäviä elementtejä ovat tietenkin juoni, joka pakottaa aina kertomaan lavalla mitä tapahtui aiemmin kuin TV:n saippuaoopperoissa. Toiseksi: kuuluisa leitmotiv-tekniikka eli n. 200 johtoaiheen verkosto, jonka avulla kaikki mitä nähdään ja kuullaan lavalla merkityksellistetään noilla usein ikonisilla merkeillä.

Hajottavia tekijöitä taas ovat mm. se että draman päähenkilöt eivät esiinny kautta linjan. Valkyyriassa ei ole vielä vilaustakaan Siegfriedistä ja Wotan nähdään viimeisen kerran Wotanina. Seuraavassa oopperassa hän on jo valtansa menettänyt Wanderer, joka tahtomattaan toteuttaa suurta Valhallan pelastussuunnitelmaansa. Carl Dahlhausin mielestä draama on Wotanin, mutta loppujen lopuksi hänen järkeilevät ja monimutkaiset selityksensä käytökselleen jäävät arvoituksiksi. Miksi hän kiihkeästi haluaa vain yhtä: kaiken loppua? Siitäkö pelosta, että muutoin Alberich saa kaiken vallan käsiinsä ja alistaa jumalat orjikseen? Wotan edustaa tahto-elementtiä, mutta hänen tahtonsa on kovin taipuisa ja kääntyy naisten psykologisen manipulaation kautta suuntaan jos toiseenkin – ajatellaan Frickaa, vihaista puolisoa tai Brünnhildeä, emansipaatiossaan katuvaa tytärtä.

Mutta hajottava tekijä on myös, jos voi sanoa se, että jokaisessa oopperassa orkesteri on erilainen. Jos musiikin ensimmäinen elementti on klangi kuten Christian Thielemann toteaa kirjassaan Mein Leben – mit Wagner, on se tässäkin olennaista. Ja orkesteri on Wagnerilla aivan keskeinen, se kantaa musiikin narratiiveja, se on kuin antiikin tragedian kuoro, se jatkaa melosta kun laulaja vaikenee. Sitä tapahtuukin usein Valkyyriassa, jonka henkilöt edustavat myyttien arkaaista mykkyyttä. Tästä huolimatta Valkyyria on Ringin sarjassa kaikkein psykologisin. Olkoon että henkilöt on lainattu skandinaavisesta mytologiasta he käyttäytyvät 1800-luvun esifreudilaisten romaani- ja näytelmähenkilöiden tavoin, kuten totesi jo Thomas Mann. Se mitä nähdään voisi siis olla kuin vaikka Ibsenin Kummittelijoista, ahtaan sisätilan psykologinen draama Hundingin majassa.

Joka tapauksessa juuri orkesteri on se implied author, joka saa kertoa tarinan ja usein kamarimusiikillisen intiimisti, jolloin soittimia, erityisesti puhaltimia, käsitellään kutakin täysin yksilöllisesti. Tämä antoi Hannu Linnun johtamalle oopperan orkesterille tilaisuuden loistaa. Ote oli sinfoninen alusta alkaen… ja kaiken Wagner-toteutuksen peruskysymyshän on aina: onko tämä teatteria vai sinfoniaa? Ensi- ilta yleisö osoitti ehdottomasti suurimman aplodimyrskynsä ja kiljuntansa Linnulle ja orkesterille. Erik Tawaststjerna piti juuri Valkyyriaa Wagnerin parhaimpana oopperana, kuten hän kerran sanoi minulle, nuorelle opiskelijalle ja wagneriaanille.

Mikä on Anna Kelon visio tästä teoksesta? Jos Reininkulta oli sangen myyttinen ja oikeaoppinen, autenttinen tulkinta, oltiin tässä siirrytty varovaisen modernisaation linjalle. Tietenkin tässä mielessä Chéreaun/Boulezin tulkinta 1970-luvulta on ylittämätön vertailukohta.

Anna Kelo. Kuva © Veikko Kähkönen

Anna Kelo. Kuva © Veikko Kähkönen

On aina tärkeää noudattaa niitä esitysohjeita, joita Wagner on kirjoittanut partituuriin. Niiden seurauksena näyttämöllä on oltava tiettyä konkretiaa esineissä, puvuissa ja lavarakenteissa. Siis tiettyä perustason realismia. Sodan jälkeen se pyyhittiin pois Wieland ja Wolfgang Wagnerin ohjauksissa. Mutta Kelo on palauttanut sen kunniaansa. Tapahtumat lavalla ovat kaiken kaikkiaan sangen fyysisiä, inhorealismiin saakka. Tiettyä modernisointia on, muttei luojan kiitos Regie-teatterin suuntaan, En kyllä tajua, miksi valkyyrioista on tehty eräänlaisia Wotanin partisaanisotureita alkeellisten kiväärien kanssa ja miksi Wotan itse esiintyy kuin 1900-luvun sodan strategi karttojen äärellä esikunnassa ja ilmaantuu lavalle jopa nykyarmeijan mallinen kypärä päässään lopussa – hieman koomista. Hundingin majan seinällä on risti. Tästä huomautti yksi katsoja väliajalla. Mehän ollaan kuitenkin muinaisessa ja pakanallisessa Germaniassa. Miksi Siegmund vajoaa toisen näytöksen Todesverkündigungsscenessä eräänlaiseen joogan lootusasentoon kääntämättä päätään, kun Brünnhilde ilmaantuu. Eihän tuossa asennossa voi mitenkään laulaa: Wer bist du, sag, die so schön und ernst mir erscheint? kun ei ole kerran vilkaissutkaan vielä tähän valkyyriaan.

Sitten tulee koko oopperan ratkaiseva psykologinen käännekohta, jota olen analyysissani kutsunut Brünnhilden valinnaksi. Hän näkee ja kuulee Siegmundin epätoivon, kun tämä saa tietää, ettei Sieglinde voi seurata häntä Valhallaan … ja yhtäkkiä hän tuntee sääliä tai myötätuntoa, joka on wagneriaanisen maailman korkein ja ehdoton hyve (tietenkin Schopenhauerin kautta buddhalaista vaikutusta). Onko tuo surkea maassa makaava nainen todellakin sinulle kaikki kaikessa? Brünnhilde ihmettelee… mutta esitysohje on erschüttert, järkyttyneenä eli tässä tuo psykologinen käänne on tapahtunut. Brünnhilde jättää Wotanin ja siirtyy Siegmundin puolelle. Mutta miten ihmeessä tällaista sisäistä tapahtumaa voi toteuttaa lavalla?

Monille koko ooppera huipentuu kolmannen näytöksen alkusoittoon eli Valkyyriain ratsastukseen. Olen monasti huomannut sen vaikutuksen yleisöön eri puolilla maailmaa teoksen esityksissä. Se on musiikkia ja kohtaus, joka on täyteen ladattu kulttuurisilla ja musiikillisilla stereotypioilla. Miten löytää siitä enää mitään tuoretta? Musiikista ei tarvitse olla huolissaan, tämä tehoaa aina, se on yhtäaikaa häikäilemätöntä, fyysistä ja kiihottavaa – ja samalla se on topos: laukkaavat hevoset, jollaisia sävelsivät jo Mozart ja Beethovenkin.

Elon tulkinta on eräänlainen Verfremdung, valkyyriat ovat makaabereja paljasrintaisia naissotilaita. Ruumiit, joita he sitten lavalle raahaavat eivät ole sentään ilkosen alastomia kuten Friedrichin ohjauksessa eivätkä valkyyriat lallattele Oktoberfestin tapaan niin kuin Nikolas Lehnhoffin ohjauksessa.

Mutta usein unohdetaan kohtauksen varsinainen sanoma: naisyhteisö siinä pelastaa Sieglinden ja tulevan Siegfriedin, vaikkeivät pohjimmaltaan uskallakaan jäädä puolustamaan Brünnhildeä Wotanin raivolta. Miten hienosti balansoitu onkaan koko oopperan rakenne: lyyrisen hiljaisen ensimmäisen näytöksen jälkeen sisätilassa, koetaan toisen näytöksen verinen taistelu, ja lopulta finaalissa suuri huipennus kun Brünnhilde vaipuu uneen. Näyttämöllä on todellakin aina nähty tulta. Äitini täti Alma Sahlstén, taidemaalari Annan sisar, näki oopperan Pariisissa 1897 ja kirjoitti kotiinsa: ”Kyllä mamma olisi pelännyt, kun lavalla oli ihan oikeaa tulta!”

Ohjaajan taitoihin kuuluu myös oikeiden laulajien kiinnittäminen oikeisiin rooleihin. Se on ollut myös Bayreuthin prinsiippi. Kun Siegfried Wagner keksi kaupungin kapakasta baarimikon, joka hänen mielestään muistutti Mestarilaulajien Walther von Stoltzingiä, hän kutsui tämän oitis esittämään tätä roolia. ”Mutta enhän minä ole koskaan esiintynyt näytämöllä,” tämä vastusteli. ”Ei se mitään, kyllä me opetetaan”, ilmoitti Wagnerin poika.

Tässä Valkyyriassa kaikki laulajat olivat kyllä superammattilaista luokkaa. Joachim Bäckström oli loistavasti Siegmundin rooliin sopiva. Hänen tulkintansa teoksen ainoasta aariasta Winterstürme wichen dem Wonnemond oli juuri mitä pitääkin, kansanlaulunomainen kuin Schubertin liediä. Vastapeluri Sieglinde eli Miina-Liisa Värelä oli äänivaroiltaan koko salin täyttävä, uskomaton suoritus. Hunding eli Martti Turunen oli synkkä basso, vaikuttava ilmestys. Wotanin Tommi Hakala teki suuren roolitulkinnan tästä vaikeasta hahmosta. Fricka oli myös juuri oikea tähän jäiseen rooliin punaisine käsilaukkuineen – eli häntä esitti Niina Keitel. Ja lopulta tietenkin Brünnhildenä Johanna Rusanen, täysin armoitettu Wagner-laulajatar, jonka korkea äänellinen kvaliteetti on kaikkien tuntema, mutta joka esiintyi nyt myös lavalla Anna Kelon ohjaamana draaman mukaisesti. Mikki Kuntun skenografia oli taiturillista. Näytämöllä oli usein aika lailla tavaraa, mutta valaistuksella oli tärkeä yhtenäistävä roolinsa. Valkyyriain ratsastuksen visuaalinen näkymä oli sangen omintakeinen välkkyvine valopylväineen… ja sitten tietenkin kaikkien odottama tulipiiri aivan lopussa.

Koko Valkyyriahan sijoittuu kahden yhteisön välimaastoon: jumalien ja heidän agenttiensa kuten valkyyrioiden – sekä sitten koko Ringin kaikkein eniten normaaleja ihmisiä muistuttavien Siegmundin ja Sieglinden. Ehkä tämä taiteilut kahden isotopian välillä oikeuttivat myös sen lievän modernisaation, jota lavalla nähtiin, ainakaan se ei ollut pahemmin häiritsevää. Jäämme odottamaan suurella innolla ja jännityksellä miten Siegfriedin satumaailma puhkeaa esiin seuraavassa Kelon ohjauksessa, toivon mukaan jo toukokuussa.

— Eero Tarasti

arvio: Varkaudessa juhlittiin Kesäklassista

Markus Hallikainen. Kuva © E. Tarasti

Markus Hallikainen. Kuva © E. Tarasti

Varkauden KesäKlassinen -festivaali 8.-10.7.2022

Markus Hallikaisen perustama festivaali täytti tyhjiön Pohjois-Savossa eli loi korkealuokkaisen taidetapahtuman keskelle kesää Varkauden keskustaan ja ympäröiviin paikkoihin, kirkkoihin ja kartanoihin. Olin mukana kolmatta kertaa, mutta itse festivaali täytti nyt viisi vuotta. Ajankohta, heinäkuun alku, sopii niukin naukin Mikkelin festivaalin ja Savonlinnan väliin, mutta kuulijoita oli tänä vuonna kaksi kertaa enemmän kuin aiemmin, joten ei se taida haitata.

Festivaalin erityisluonne syntyy Hallikaisen omasta soittimesta, sellosta.Voi erityisesti sanoa, että kyseessä oli sellojen juhlaa. Huippuna Heitor Villa-Lobosin Bachianas brasileiras nr. 1 kahdeksalle sellolle ja Bachianas nr. 5 jonka iki-ihanan cantilenan, Villa-Lobosin tunnetuimman melodian, lauloi sopraano Laura Pyrrö. Muistan kun Luciano Berio vieraili Helsingissä 90-luvulla ja meillä oli dialogi Helsingin yliopiston juhlasalissa; sen jälkeen kysyin, oliko hän tuntenut Villa-Lobosin: Berio alkoi heti hyräillä tuota melodiaa.

Hallikaisen kutsumista taiteilijoista monet ovan hänen kurssitovereitaan Zürichista, kuten Jussi-Matti Haavisto, altto (oikeastaan säveltäjä) ja Elias Nyman, viulu. Muutkin soittajat ovat nuoremmasta päästä kuten Kalle-Pekka Koponen, sello, Tampereen filharmoniasta, Iiris Piri, Eemil Kautto, Juho Peltonen, Elias Lassfolk, Lappeenrannan orkesterin konserttimestari, ja monet muut. Varttuneemman polven kotimaiset kuuluisuudet Hannu Kiiski, Timo Törmä ja Lassi Viljanen esiintyivät ja olivat tuoneet paikalle eteviä oppilaitaan. Festivaali ei siis koostunut vain irrallisista konserteista, vaan myös niiden välit oli täytetty musiikilla. Avajaisten väliajalla soitti Rufus Sinkkonen Bachin soolosellosarjaa teknisellä varmuudella ja ihmetystä ja ihailua herätti tapahtuman nuorin, 10-vuotias sellisti Veikko Aarnio Saint-Saënsin Joutsenella ja Massenet’n Thaisin rukouksella. Mikä varma ote soittimeen, kiinteä, täyteläinen ääni ja kyky muotoilla romantiikan teoksia runollisesti. Heikki Peltonen puolestaan vakuutti innolla, jolla hän paneutui Sibeliuksen harvemmin kuultuihin selloteoksiin illalla Kaksi Ruusua ravintolan tilaisuudessa. Jenni Olli oli festivaalin 2022 ’Nuori muusikko’.

Päävieras oli kansainvälinen kuuluisuus Raphael Wallfisch, Hallikaisen opettaja Zürichista. Hän on soittanut Euroopan johtavilla lavoilla ja levyttänyt kaiken keskeisen sellokirjallisuuden. Siksi hän oli kiinnostunut myös sellaisista harvinaisuuksista kuin Villa-Lobosin sellosonaateista, jotka lupasin lähettää hänelle.

Avajaiskonsertin ohjelma oli myös lukuisia uutuuksia tarjoava. Harvat tietävät, että Popperilla on muutakin kuin Rukki, ja tässä tapauksessa vielä Requiem. Juutalaisteema näyttäytyi myös ohjelmassa, ts. Ernst Blochin Baal Shem ja Max Bruchin Kol Nidre, yksi juutalaisen musiikin kulmakiviä, hymni, jota on laulettu kaikkialla. Juutalainen musiikkihan ei ole sama kuin juutalaisten musiikki, koska monet kuuluisat juutalaissäveltäjät mielletään osaksi klassisen musiikin yleistä perintöä Felix Mendelssohnista, Gustav Mahlerista, Arnold Schönbergistä György Ligetiin ja Mauricio Kageliin. Mutta silti on myös elementtejä, jotka ovat periytyneet juutalaisten pitkien vaellusten aikana heidän lauluistaan, temppelimusiikista ja kletshmer-soitosta omaan tyyliinsä. Keväällähän mm. kuultiin Helsingissä tuiki tuntematonta ruotsalaista säveltäjää Moses Pergamentia, joka oli suomalaista syntyperää. Hän aikoi säveltää Wagnerin Ringiä vastaavan tetralogian juutalaisen kansan historiasta, mutta ei ehtinyt toteuttaa sitä, vaikka olisi hyvin kyennyt.

Rossinin soolosellotoes Une larme on teos, jota voisi verrata Bottesinin kontrabassovariaatioihin Moise in Egitto. Wallfisch toteutti Une larmen virtuositeetin suvereenisti. Edelleen Dvořákin viehättävä ja tunnelmallinen Waldesruhe kuuluu tuohon sarjaan metsän innoittamia teoksia Sibeliuksen, Wagnerin, Schumannin, Lisztin, Collanin ja Čiurlioniksen rinnalla.

Odotettu numero oli tietenkin jo edellämainittu Villa-Lobos-osasto.

Tänä vuonna Brasilian valtio täyttää 200-vuotta ja samalla heillä juhlitaan myös tapahtumaa Semana de arte moderna São Paulossa 1922, eli siitäkin on pyöreät 100 vuotta. Ko. viikko aloitti modernismin tuossa jättiläismaassa. Brasilian lähetystö oli siis mukana tämän osion järjestämisessä … ja juhla jatkuu Helsingin yliopiston juhlasalissa 7.9. 2022 klo 16 Villa-Lobos -konsertilla, johon on vapaa pääsy.

Bachianasit ovat paluuta Bachiin, mutta Villa-Lobosilla myös Brasilian kansanmusiikkiin, sillä tuon yhdeksän opuksen sarjan jokaisella osalla on aina Bachiin viittaava nimi, esim. Preludio ja brasilialainen otsake kuten Modinha, tunteellinen romanssi 1800-luvulta. Jotkut osat ovat äärimmäisen hitaita, raukeita, staattisia, kontemplatiivisia … heijastaen iberisen kulttuurin näkemystä ajasta, joka alkaa joka päivä aina uudestaan. Portugalilaiset eivät tuoneet kelloja uuteen maailmaan, toteaa brasilialainen sosiologi Gilberto Freire. Jostain syystä ei taaskaan kuultu teoksen kolmatta osaa fuugaa. Se on viime aikoina jäänyt usein pois. Pelkäävätkö sellistit sitä, kysyin Hannu Kiiskeltä. Ei, mutta sitä jotkut pitävät vähemmän onnistuneena.

Mutta iki-ihanan Bachianas nr. 5:n melodia on taas tuollainen nostalginen, hyräilevä, osittain suljetuin huulin, bocca chiusa, laulettava sävelmä, kun taas säestys jäljittelee kitaran näppäilyjä hengästyttävän nopeasssa tempossa. Laura Pyrrö oli tämän teoksen antaumuksellinen ja hieno tulkki.

Festivaali jatkui ja tarjosi runsaasti ohjelmaa. Elias Nyman soitti mm. päätöskonsertissa Varkauden pääkirkossa vakuuttavan hienolla soinnilla Haydnin viulukonserton. Kirsti Lumiala oli jälleen avannut Lumialan kartanon ovet salonkikonsertille, jossa esiintyi trio Sanna Kokko,viulu, Markus Hallikainen, sello ja Henrik Nissinen, piano. Erityisesti on ylistettävä kautta festivaalin esiintynyttä pianisti Risto Laurialaa, joka soitti lukemattomien eri partnerien kanssa venyen lukuisiin eri tyyleihin ja tapoihin. Hän oli yksi festivaalin keskeisiä voimia.

Kaikkea kolmipäiväisen festivaalin rikasta ohjelmistoa en pysty tässä mainitsemaan. Aivan selväksi tuli, että tapahtuma on kasvusuunnassa niin esiintyjien kuin yleisön lukumäärän suhteen. On järkevää valita aina joitain kokoavia teemoja, niin kuin nyt oli mm. Villa-Lobos – ja sellaista musiikkia jota ei muuten juuri kuulla. Jäädään siis odottamaan ensi kesää. Varkaus on nyt päässyt Suomen musiikin kartalle!

— Eero Tarasti