Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

arvio: Pari sanaa Sasha Mäkilän 20-vuotisjuhlakonsertista

E. Illen , Moritz von Schwindin oppilaan maalaus Mestarilaulajista, Hans Sachs keskellä. Neuschwansteinin linna. Postikorttisarja no. 208.

E. Illen, Moritz von Schwindin oppilaan maalaus Mestarilaulajista, Hans Sachs keskellä. Neuschwansteinin linna, postikorttisarja no. 208.

Helsinki Metropolitan Orchestra Temppeliaukion kirkossa keskiviikkona 15.11.2023. Kapellimestari Sasha Mäkilä ja viulisti Olivier Pons

Täytyy olla joku sysäys lähteä konserttiin paikan päälle ja nyt niitä oli kaksi: tietenkin illan sankari Sasha Mäkilä ja hänen orkesterinsa, mutta myös ehdottomasti Mestarilaulajien alkusoitto. Sashan ansioita en rupea tässä luettelemaan – paitsi että hän aloitti muusikon uransa Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella. Mutta hänen historiaan jäävä saavutuksensa on tietenkin tämä orkesteri (Madetoja-editioiden rinnalla). Nuoret etevät soittajat kokoontuvat vapaaehtoisesti musisoimaan ja ammattimaisella tasolla, tekevät kiertueita, muuntuvat oopperaorkesteriksi jne. Onkohan muuten missään muussa maassa niin monta toimivaa korkeatasoista sinfoniaorkesteria kuin Suomessa?

Mikäpä sopisi paremmin juhlaohjelmaan kuin Wagnerin Mestarilaulajien alkusoitto. Se sopii erityisen hyvin nuorille soittajille; muistan kun Leif Segerstam johti sen kauan, kauan sitten YS:n kanssa. Kyseessä on todella ikoninen teos, joskaan Wagner ei itse koskaan ollut mikään ikoni. Hän oli kyllä aikansa superjulkkis, mutta ei milloinkaan hyväksynyt yhdistyneen keisari-Saksan politiikkaa ja Bismarck piti häntä omituisena.

Mestarilaulajat sai tosin heti alkuun patrioottisen leiman Preussin-Saksan sodan yhteydessä 1871. Vielä 1920-luvulla, kun sitä esitettiin säveltäjän kotimaassa, yleisö nousi lopuksi seisomaan ja lauloi yhdessä Deutschland über allesVähän niin kuin meillä yleisö saattoi yhtyä Paavon virteen Viimeisten kiusausten esityksissä. (Saksassa tosin lukee monissa oopperataloissa seinällä: Mitsingen verboten, mukana laulaminen kielletty.) Se että Wagnerista tuli sitten väärinymmärretty ja tulkittu kvasi-ikoni on toinen tarina, jota hänen ei tarvinnut nähdä.

Mitä Wagner siis halusi? Hän tahtoi säveltää komedian, joka jäikin hänen ainoakseen. Katsokaa ja kuunnelkaa jo alkusoittoa: heti kun musiikki alkaa muuttua yhtään liian vakavaksi, se saa humoristisen, keventävän giocoso-käänteen. Mestarilaulajat on pitkä ooppera, mutta Wagner otti sen huomioon niin, että finaali onkin itseasiassa sama kuin alkusoitto, vain lavennettuna Hans Sachsin repliikeillä. Ja niistä viimeinen ylistää – ei mitään Saksan kansaa – holde deutsche Kunst, Saksan jaloa taidetta.

Niinpä Walther von Stolzingin kilpalaulu, joka voittaa, on jo itsessään koominen ja esitettävä paisutellen, schwellend. Mutta samalla se on niin oivallinen melodinen keksintö, että Wagner tahtoo ja antaa sen jäädä mieleen toistamalla sitä tuhat kertaa. Hieman niin kuin Berliinin ravintoloissa on periaatteena Lieber etwas gutes und dafür ein Bisschen mehr, mielellään jotain hyvää ja vähän lisää.

Mestarilaulajien alkusoitto on vastustamaton juhlanumero konsertissa. Kun mestarien marssiteema kohoaa korkeuksiin, on se musiikillinen ele (myös Adornon mielessä!): ”Hei, tulkaa kaikki mukaan.”

Illan toinen numero oli samalta kaudelta – mutta ’rintaman’ toiselta puolelta, nimittäin Édouard Lalon Espanjalainen sinfonia d-molli op. 21 (1874). Ranska oli siis juuri kärsinyt tappion, mutta paradoksaalisesti sen seurauksena kohosi musica gallica -liike, ja perustettiin Société musicale vaalimaan ranskalaista musiikkia. Lalolta tunnetaan nyt ainakin sellokonsertto, jota on meillä soittanut mm. Lauri Rantamoijanen.

Espanjalainen sinfonia on Espanjaa nähtynä Ranskan silmin. Siinä on kaikki espanjalaisuuden stereotypiat seguidilloista habaneraan ja malagueñaan. Jotka sitten periytyivät myös latinalaisen Amerikan musiikkiin. Mutta miten raikkaasti ja vetävästi tulkittuina. Sinfonia ei ole tietenkään sinfonia missään austrogermaanisessa mielessä – ranskalaisethan pelkäsivät sinfonioita ja kun kehittely alkoi, Debussy sanoi ”apua” ja lähti pois. Tämäkin teos kuuluu siis rapsodian kategoriaan, mutta kaikella kunnioituksella. Onhan siitä Vladimir Jankélévitch kirjoittanut suurenmoisen kirjan Rhapsodie. Verve et improvisation musicale (Flammarion, 1955)

Joka tapauksessa Lalon teos oli sykähdyttävä kokemus myös erityisesti sen solistin, viulisti Olivier Ponsin johdosta. Pons on ranskalainen, mutta asunut Suomessakin kahdeksan vuotta. Hänellä on hieno kansainvälinen ura ja nyt hän johtaa festivaalia Etelä-Ranskan linnoissa, joissa myös Sasha Mäkilä esiintyy. Ponsin soitto on virtuoosista ja samalla ilmeikästä kaikissa rekistereissä. En voi sille mitään, että mieleen tuli suomalaisten ikioma Heimo Haitto Ponsin soittoa kuunnellessa ja katsoessa.

Sasha Mäkilä sai orkesterinsa taas innostumaan. Hänen johtamiseensa on tullut lisää ponnekkuutta ja muotojen hallintaa. Hänhän pitää myös kapellimestarikursseja Sofiassa, Bulgariassa. Mielellään hänelle soi tämän jubileumin ansiokkaasta muusikon työstään – tähän saakka – sillä hän ehtii vielä paljon.

Eero Tarasti

raportti: Taiteilijasta tohtoriksi – Jussi Jaatisen väitös

Jussi Jaatinen. Kuva © Marco Borggreve.

Jussi Jaatinen. Kuva © Marco Borggreve.

Väitöstilaisuus Helsingin yliopistossa 10.11.2023 klo 13 yliopiston päärakennuksen salissa U3032, Jussi Jaatisen väitöskirja Stretched tuning: Psychoacoustic, musical, and neurophysiological analyses of the octave enlargement phenomenon. Dissertationes Universitatis Helsingiensis 42/2023. Vastaväittäjä: professori Erkki Huovinen, Tukholma, kustoksena dosentti Juha Torvinen.

Nyt kun väittely riehuu kuumana ns. taiteellisista tohtorintutkinnoista – niin taide- kuin tiedeyliopistoissa – on ilahduttavaa todistaa tällaista tapahtumaa, jossa kaikki on mennyt oikein. Media on ottanut asiakseen oikaista tapahtumia tiedeyhteisössä, mikä on johtanut hetkittäin koomiseen eipäs/juupas -kinasteluun. Kaikki haluavat tuoda esiin mielipiteensä, jotta saisivat nimensä näkyviin julkisuudessa.

Todellinen keskustelu käydään kuitenkin tilaisuuksissa, jotka noudattavat kaikkia alan vakiintuneita sääntöjä. Asiaa tuntevat tietävät, että väitöskirjoilla on virallisesti hyväksytyt tarkastajat ja vastaväittäjä(t); ainoa hetki, jolloin ulkopuolinen yleisö voi ilmaista mielipiteensä on se, kun tilaisuuden lopuksi väittelijä sanoo: ”Ja nyt kehotan niitä, joilla on jotain huomauttamista väitöksestäni, pyytämään puheenvuoroa kustokselta.” Jollei ketään ilmaannu, on asia loppuun käsitelty. Joskus nimittäin todella sattuu, että ilmaantuu ylimääräinen vastaväittäjä, jolla voi olla jotain olennaista sanottavaa, mutta melko harvoin.

Jussi Jaatinen on Helsingin kaupunginorkesterista tuttu oboetaiteilija ja äänenjohtaja instrumentissaan Avantissa. Siis valtaisa taiteellinen kompetenssi. Sitä paitsi hänen isänsäkin Reima Jaatinen oli maamme johtavia trumpetisteja Radion sinfoniaorkesterissa.

Väitöksen ajankohta sattui historialliseen hetkeen eli täsmälleen samaan aikaan tapahtuneeseen presidentti Martti Ahtisaaren hautajaisiin Tuomiokirkossa, torin toisella laidalla. Kirkon kellojen kumu kantautui väittelysaliin. Hienosti kustos pyysi yleisöä kunnioittamaan hetkeä minuutin hiljaisuudella. Kun professori Erkki Huovinen esitti kommenttejaan, samaan aikaan hänen setänsä emeritus arkkipiispa Eero Huovinen siunasi presidentin kirkossa.

Mutta palatkaamme väittelijän tiedeuraan. Hän on tehnyt täsmälleen niin kuin pitää. Aikojen alussa, jo valmiina ja tunnettuna oboetaiteilijana, hän meni Sibelius-Akatemiaan ehdottamaan, että tekisi väitöskirjan. Ajatus tyrmättiin. Sen jälkeen hän tuli yliopistolle (HY) musiikkitieteeseen, jossa ajatukseen suhtauduttiin kannustavasti. Hän sai ensi alkuun ylimääräisen opiskelijan paikan ja aloitti tieteellisen koulutuksen aivan alusta eli ab ovo kuten sanotaan. Hän oli mm. studiossamme Kai Lassfolkin oppilaana. Sitten hän anoi jatko-opiskelijan paikkaa ja sai sen.

Tämän jälkeen hän lyöttäytyi alan johtavien asiantuntijoiden seuraan saadakseen lisää ohjausta. Hän oli nimittäin vakuuttunut siitä, että häntä kiinnosti virityksen laajenemisen ongelma eli yksinkertaisesti se, että kun tasavireisessä oktaavissa intervallit ovat yhtä laajoja, niin se ei vastaa muusikkojen käytännön kokemusta, joka noudattaa ns. laajennettua viritystä (englanniksi stretched tuning). Sitä ei ole kukaan ollut tällä tavoin tutkinut.

Jaatinen oli vakuuttunut, että psykoakustisten kuuntelukokeiden lisäksi haastattelemalla melkoisen otoksen johtavia kapellimestareita ja käyttämällä koehenkilöinä ammattimuusikkoja sekä aivan tavallisia musiikin harrastajia, hän saisi aineistoa laajennetun virityksen kokemuksesta. Tulokset vaihtelivat hämmästyttävästi ja joukossa oli hyvin erikoisiakin tulkintoja (hienotunteisesti nimiä ei mainittu). Tämä ongelma oli siis väitöskirjan yllä mainitun monimutkaisen otsakkeen takana. Vastaväittäjä onnistui moneen otteeseen palauttamaan keskustelun tälle kaikkien tajuttavalle perustasolle.

Jaatinen pääsi myös mukaan professori Kimmo Alhon johtamaan neurofysiologiseen tutkimusryhmään tämän laboratoriossa. Eli hän halusi selvittää, miten tutkittava ilmiö näkyi neurofysiologisella tasolla ns. EEG-kokeissa (elektroenkefalografiassa) ERP-analyyseissä (event related potentials) sekä missä vaiheessa kognitiota tapahtui mm. dissonanssi–konsonanssi-erottelu. Jaatinen sai eteviä ja jo valmistuneita kollegoita mukaan, kuten tohtori Jukka Pätysen, professori Tapio Lokin, psykologi Jani Väntäsen ja dosentti Viljami Salmelan. Yksi tukijoista oli professori Jaan Ross Virosta, hänethän jo tunnemme pitkän ajan takaa. Yhteistyössä heidän kanssaan syntyi viidestä artikkelista koostunut väitöskirja, mikä malli on yleinen luonnontieteissä, mutta harvinaisempi humanistisissa aineissa. Olenkin sanonut oppilailleni, että tehkää vanhanaikainen kirja-väitöskirja, niin pääsette sillä kaikkien kirjastojen luokituksiin. Mutta Jaatisen tapauksessa artikkelimalli oli looginen heijastaen myös työn edistymisen eri vaiheita. Sitä paitsi yhteisartikkeleita em. tekijöiden kanssa ei julkaistu missään vähäpätöisissä aikakauslehdissä, vaan alan kansainvälisesti johtavissa journaaleissa kuten The Journal of the Acoustical Society of Americassa, Acta Acusticassa, ja The European Journal of Neuroscience –lehdissä.

Vastaväittäjä professori Erkki Huovinen oli paneutunut aiheeseen sangen ja kiitettävän huolellisesti. Hän esitti lukuisia relevantteja kysymyksiä, joista osa oli kyllä spesifisti tätä psykoakustiikkaa tai miksi sitä kutsutaan, mutta osa täysin ymmärrettäviä myös tuolla alalla epäkompetentille kuulijalle. Kuten: minkälaisia musiikillisia seuraamuksia on laajennetulla virityksellä? Voitaisiinko se ottaa käyttöön kaikissa orkestereissa? Tai, Huovinen huomautti, että pyrittiinkö tässä luonnontieteellisillä eksperimenteillä todistamaan jotain, jonka kaikki tai ainakin väittelijä tiesi jo entuudestaan. Lopultakin asia on sekä intersubjektiivinen eli eri henkilöiden välinen että intrasubjektiivinen eli yhden henkilön eri kokemuksien välinen.

Ratkaiseva kriteeri virityksessä on kuitenkin aina: mikä kuulostaa hyvältä. Viritys on siis kuulijasidonnaista; ihmiset yksinkertaisesti kuulevat eri tavoilla. Edelleen erityinen kysymys oli, miten spektrin analyysi liittyy viritykseen. Ne olivat vastaväittäjän mielestä kaksi aivan eri asiaa.

Lopulta vastaväittäjä teki osuvan huomion: Onko tämä väitös musiikkitiedettä ollenkaan, kun sen artikkeleista vain yksi oli painettu musiikkitieteellisessä julkaisussa (suomalaisessa Musiikki-lehdessä, joskin ko. essee oli Huovisen mielestä erinomainen)? Vastaus on: totta kai! Musiikkitiede on hyvin laaja tiede, ja jo saksalaisessa klassisessa erottelussa historialliseen ja systemaattiseen jälkimmäinen sisälsi myös edellä mainittuja pohdiskeluja.

Huovinen toi myös esiin erään kokeen, jossa materiaalina ei ollut vain oktaavin viritys, vaan myös sen sisällä esiintyvät musiikillisesti tiheämmät tapahtumat. Miten viritys vaikuttaa niihin?

Toisin sanoen ongelma on yleinen kaikissa formaaleissa menetelmissä. Usein sanotaan: esimerkkimme ovat aluksi yksinkertaisia, mutta odottakaa vaan. Myöhemmin esitämme analyyseja monimutkaisista ilmiöistä. Näinhän oli mm. musiikin ns. generatiivisissa kieliopeissa (à la Lerdahl/Jackendoff), ja ylipäätään kognitiotieteen töissä musiikista. Ne ovat usein niin simppeleitä, että ovat musiikillisesti huvittavia. Näin ei nyt ollut tietenkään Jaatisen käyrien kanssa, vaikka karonkassa niitä verrattiin leikillisesti taitettavan mittanauhan muodostamiin kulmiin.

Kaiken kaikkiaan, lopulta on myös edessä väistämättä tuo filosofinen ongelma. Voidaanko fii-ilmiöt eli kokemukset palauttaa jäännöksettömästi f-ilmiöiin eli fysikaalisiin. Looginen empirismi todisti 1900-luvun alussa, että ei voida.

Jaatisen tutkimusta viritysjärjestelmistä voisi siis jatkaa fenomenologiseen suuntaan, jos hän niin haluaisi. Väitös kesti ehkä epätavallisen kauan eli klo 13–16.15, mutta täysilukuisen salin kiinnostus ei herpaantunut. Eikä ihme, sillä edessä oli vakuuttava esimerkki tavasta, jolla muusikosta ja taiteilijasta tulee tohtori sanan vakavassa mielessä. Tämä oli jo kolmas tohtori Helsingin yliopiston musiikkitieteessä tänä vuonna.

– Eero Tarasti

arvio: Alttoviulun juhlaa Hakasalmen huvilassa

Erkki Palola v. 1977. Kuva © Savon Sanomat.

Erkki Palola v. 1977. Kuva © Savon Sanomat.

The Viola in Our Lives. Sävellyskonsertti. Palola, Romppanen, Wessman, Wiede. Erkki Palola, alttoviulu, Sari Blå, Tuomas Mali ja Ari Romppanen, piano. Maanantaina 6.12.2023 klo 19, Hakasalmen Huvila, Helsinki.

Kokonainen konsertti pelkkää alttoviulua! Se nyt on todellista avantgardea, sillä tämä soitin jää useimmiten viuluperheessä muiden loistokkaampien varjoon. Muusikkojen kesken kaikkein eniten vitsejä on alttoviulusta, mutta ne ovat enimmäkseen tällaisia: ”Mitä yhteistä on alttoviululla ja salamalla: kumpikaan ei osu kahta kertaa samaan paikkaan.” Joten ne voi nyt jättää sivuun.

Kuitenkin altolla on aivan erityinen tehtävänsä jousiorkesterissa – kuten Harri Wessman totesi konsertin käsiohjelmassa: ” […] koska alttosektio tekee soinnin kolmiulotteiseksi tuon instrumentin omintakeisen värin vuoksi.” Alton karaktäärin määrittelivät jo Berlioz ja Richard Strauss orkestroinnin oppikirjassaan (Treatise on Instrumentation, New York: Dover 1991, 60): ”Kaikista orkesterin soittimista on altto erinomaisine kvaliteetteineen ollut kaikkein laiminlyödyin. Se on aivan yhtä liikkuva kuin viulu. Sen matalilla kielillä on erityinen karhea sointi, kun taas sen korkeat sävelet erottuvat surullisen intohimoisella äänellään. Sen sävelten yleisluonne on syvä melankolia.”

Kyseistä myyttiä romutettiin tässä harvinaisessa konsertissa valikoidulle yleisölle. Konserttin pääjärjestäjä oli Erkki Palola. Mutta hänhän on viulisti, joka voitti Kuopion viulukilpailun jo v. 1977. Oikein, joskin siinä samassa hän on myös altisti. Ja kaiken lisäksi säveltäjä, joka on jo pitänyt useampia sävellyskonsertteja. Hänet muistetaan pääkaupungin sinfoniaorkesterien monivuotisena konserttimestarina. Silti hän hyppää elegantisti alton rooliin, kun tarvitaan.

Ihan niin kuin Paganini, jolle Berlioz sävelsi Harold Italiassa -sinfoniansa, jossa on ehkä orkesterikirjallisuuden tunnetuin altto-obligato soolo (tosin Paganini oli tyytymätön siihen, ettei hän saanut soittaa koko teoksen läpi, joten hän kieltäytyi esittämästä sitä).

Hakasalmessa aloitettiin luontevasti Palolan omalla teoksella Fin— ei kun Violandia, mikä oli kantaesitys. Siinä alttoa käsiteltiin radikaalisti uusilla tavoilla. Yleissävy oli lyyrisyydessään päättäväinen, oli pizzicatoja ja rytmikkäitä secco-sointuja, upeassa soolossa melodian lainauksia (mistä?), oli ehkä hieman unkarilaisen tai mustalaismusiikin vihjeitä. Pianossa Tuomas Mali toi esiin teoksen luonteen suurella tarkkuudella ja vivahteikkuudella, hän on armoitettu nykymusiikin esittäjä – muistissa on vuosi sitten, kun hän soitti Erik Bergmanin huippuvaikean sonaatin.

Seuraavaksi oli vuorossa illan toinen tähti Klaus Wiede. Hän on Itävallasta Suomeen v. 2004 muuttanut säveltäjä, joka on palkittu mm. Wienin Gustav Mahler -kilpailussa. Hän on perustanut täällä uudessa kotimaassaan Kantaaottavan musiikin yhdistyksen.

Wieden kappale altolle ja pianolle nimeltä The Birthday of the Infanta koki kantaesityksensä. Sitä luonnehti elegantti, pehmeä sointi; korukuviot viittasivat sävellyksen innoitukseen, Velasquezin kuuluisaan maalaukseen Espanjan Infantasta, Las Meninas. Se oli kuin hidasta sarabande-tanssia. Musiikissa oli vakaa satsillinen rakenne, siinä oli dialogia alton ja pianon välillä, soiva asu täyteläinen ja siro (trilli); oli tiettyä kohtalokasta sävyä ja sukua Satielle.

Ari Romppainen oli itselleni uusi tuttavuus.Aluksi kuultiin kaksi teosta altolle ja pianolle nimeltään Theses II ja Theses. Säveltäjä itse soitti sujuvasti pianoa. Ensiksi mainittu kappale oli aforistista, lyhyistä epitafeista koostuvaa tekstuuria. Musiikki oli ilmeikästä, oli huiluääniä, glissandoja. Jälkimmäisessä oli tiivis harmonia, atonaalista, taustalla rivi. Mieleen tuli Messiaen. Altolla esiintyi itsepintaisia kuvioita, pianolla repetitiota, altolla kadenssi, ja lopuksi dramaattinen kamppailu.

Romppasen japanilaisaiheiset pianoteokset tulkitsi Sari Blå, joka ilmoitti ohjelmassa olevansa myös musiikkifilosofi. 3. Tsubaki oli utuinen, uiskenteleva, mietteliäs. 4. Bara edusti Einfachkeitia, laskevin asteikoin, jotka olivat kuin hapuilevia askelia. Hyvin Blå virittäytyi näihin tunnelmiin.

Klaus Wieden toinen teos oli Aria sopra il buio d’abisso, joka oli tummasävyistä, ehkä Bergistä ja Schönbergistä innoittunutta ’kantaaottavaa’ eli engaged musiikkia. Vihdoinkin kuultiin altolla kaksoisotteita, musiikki jälleen tukevasti rakennettua.

Konsertti huipentui Harri Wessmanin muunnelmateokseen Summer Variations, jota on muusikkopiireissä kuulema kutsuttu ”Summerivariaatioiksi” (1998). Wessman osaa ottaa yleisönsä. Teos oli virtuoosinen ja rohkea, siinä oli mm. yhtenä variaationa tango. Ja finaalissa oli ranskalaisen variétéen väriä. Tästä muodostui alton mahtava triumfi itse asiassa.

Yleisö sai kuulla vielä ylimääräisenä Lauri Saikkolan sonaatin hitaan osan. Liikuttavan melodista suomalaista modernismia, rariteetti.

– Eero Tarasti

Somnium Ensemble menestyi Tolosan kuorokilpailussa

Helsinkiläinen sekakuoro Somnium Ensemble on voittanut Tolosan kansainvälisessä kuorokilpailussa Baskimaassa kaksi kolmatta palkintoa. Palkinnot tulivat taidemusiikkia renessanssista 2000-luvulle käsittäneestä Polyphony-sarjasta sekä baskimusiikkia, populaarimusiikkia ja omaa kansanmusiikkia käsittäneestä Folklore-sarjasta. Kuoroa johtaa Elisa Huovinen.

Suomen Kulttuurirahasto ja Musiikin edistämissäätiö tukivat Somnium Ensemble kilpailumatkaa. Kilpailuohjelmistoon kuului kotimaista musiikkia Einojuhani Rautavaaralta, Anna-Mari Kähärältä ja Mia Makaroffilta. Kilpailumatkan muuhun konserttiohjelmistoon kuului Alex Freemanin, Matthew Whittallin, Minna Wesslundin sekä Toivo Kuulan musiikkia. Tafallan ja Pamplonan kaupungeissa kuullut konsertit keräsivät runsaan yleisön.

European Grand Prix for Choral Singing -verkostoon kuuluvaa Tolosan kilpailua (Tolosako Abesbatza Lehiaketa) pidetään yhtenä maanosamme huippukilpailuista. Kilpailu on järjestetty vuosittain jo vuodesta 1969 alkaen. Nyt mukana oli 12 kuoroa ympäri maailmaa ja eri kuorotyypeistä.

Kansainvälinen tuomaristo valitsi molempien kategorioiden ensimmäisen palkinnon voittajaksi baskimaalaisen mieskuoro Suhar Koruan. Polyphony-sarjan toinen oli sekakuoro Shanghai Rainbow Chamber Singers ja Folklore-sarjan toinen japanilainen naiskuoro La Pura Fuente Choir.

Somnium Ensemble on saavuttanut kilpailumenestystä aiemminkin, mm. kuorokategorian 1. sija Florilège Vocal de Tours -kilpailussa Ranskassa 2018, palkinto parhaasta Sibelius-tulkinnasta ja kaksi kultaleimaa Tampereen Sävelessä kesällä 2015 sekä 2. sija ja yleisön suosikki -palkinto Sveitsin Neuchâtelin kansainvälisillä kuorofestivaaleilla 2014. Kaudella 2012–2013 Somnium Ensemble oli Yleisradion vuoden nuorisokuoro.

Lisätietoja kuoron kotisivuilta https://somniumensemble.fi

arvio: Fauréta mikkeliläisten voimin

Gabriel Fauré (1845–1924) .John Singer Sargentin (1856–1925) öljyvärimaalaus noin v. 1889 (Wikimedia Commons/Pariisin musiikkimuseo)

Gabriel Fauré (1845–1924). John Singer Sargentin öljyvärimaalaus noin vuodelta 1889 (Wikimedia Commons/Pariisin musiikkimuseo)

Suomen Laulu ja Mikkelin kaupunginorkesteri Temppeliaukion kirkossa, In Paradisum 29.10.2023, klo 18. Joonas Pitkänen, kapellimestari, Johanna Takalo, sopraano, Jussi Vänttinen, baritoni, Joonas Minkkinen, urut, Esko Kallio, kuoron valmennus. Durufflé, Lloyd Webber ja Fauré

Aina kun Faurén Requiemia esitetään jossain, kannattaa mennä. Ja samoin kun Mikkelin kaupunginorkesteri soittaa on oltava paikalla. Puhumattakaan Suomen laulusta, tae sille, että kuoroteos saa monumentaalisen tulkinnan.

Sana ’monumentaalinen’ on silti ehkä hieman harhaanjohtava Faurén kohdalla. Suomessahan tämän ranskalaisen musiikin suuren nimen maine ei ole koskaan ollut kovin korkealla. Sibelius-Akatemiassa häntä pidettiin lähinnä salonkisäveltäjänä. Kun hän v. 1910 vieraili Helsingissä soittaen itse omaa kamarimusiikkiaan, eivät arvostelijat innostuneet. Totta on, että Faurén perustyyli on vokaalimusiikkia, mélodies, ja pianokappaleita nokturnoista, impromptuista ja barcarollista balladiin Fis-duuri – ja pianokvartettoja, joissa paljastuu myös hänen dramaattinen puolensa sekä sellokappaleita, Après un rêve. Tämä Requiem puolestaan osoittaa, että hän tajusi oivasti myös genren vaatimukset, muttei liian orjallisesti. Hänen Requieminsä on aivan omalaatuista ’funktiomusiikkia’ ts. kirkollista, mutta se on aina myös la belle époquea, korvia hivelevää sointia; kaikki huipentuu nerokkaaseen päätösosaan In Paradisum, jossa urkujen yksinkertainen ostinatokuvio representoi ajattomuutta ja autuutta. Faurén paratiisi rinnastuu siten Danten Divina commedian paratiisiin ja sen valoa säteilevään runouteen.

Introitus ja Kyrie ovat lempeitä, harmonista dissonanssia vain hetkittäin, Sanctuksessa on heleä viuluobligato. Libera me:ssä baritoni on kannattava voima, ja Jussi Vänttisen jylhä basso sopi siihen erinomaisesti. Johanna Takalon sopraano taas oli tyylikäs soolo, joka soi kuten teksti sitä vaati. Agnus deissä kromaattisesti laskevat harmoniat ovat Wagneria, joka on usein läsnä Faurélla, olihan hän Bayreuthin vakiovieraita kiitos ruhtinatar Polignacin rahoituksen. Vain hetkittäin puhkeaa esiin Faurén lauluista tuttu melodisuus.

Muutoin musiikki pysyy requiem-genren raameissa. Mutta kaiken kaikkiaan tämä on Faurén hyvin omintakeinen tulkinta siitä. Itse asiassa teoksesta on lukuisia eri versioita kokoonpanon suhteen, viimeksi kuulin tämän Oulunkylän kirkossa viime vuonna HYMSin kamarikuoron esittämänä. Suomen laulu on massiivinen kuoro, jonka voimavarat ovat ehtymättömät – silloinkin kun ne rajataan tietoisesti suorastaan akvarellimaiseen koloriittiin. Urkuri Joonas Minkkinen oli välttämätön koko koneistoa tukeva elementti, hyvä että hänetkin huomattiin lopun aplodeissa.

Konsertin ohjelma oli taitavasti suunniteltu, sillä avausnumerot valmistivat kuulijan oikeaan atmosfääriin; ne olivat kuulijoille aivan tuntemattomia, mutta samaan hillittyyn ilmaisuun keskittyviä. Kuka on kuullut säveltäjä Maurice Durufléstä (1902–1986)? Hän oli Pariisin St- Etienne-du-Mont kirkon urkuri ja Pariisin konservatorion harmoniaopin professori. Neljä motettia gregoriaanisiin teemoihin virittivät kuulijan tämän tilaisuuden tunnelmaan.

Seuraava numero vei lahden taa, William Lloyd Webberin (1914–1982) musiikkiin, joka ei ollut niinkään kaukana jostain Faurésta. Jousiserenadin ensimmäisen sisiliano aihe toi heti mieleen Greenleaves-sävelmän, jota Faurékin käytti. Toinen osa Romanssi sai melodian kohoamaan suureen intensiteettiin ja viimeinen osa oli alunperin puhallinmusiikkia,. Sitä ei kyllä yhtään erottanut tässä. Koko teos oli kuin kamariorkesterille laajennettua jousikvartettosatsia.

Kapellimestarin kansainvälistä uraa tekevä monipuolinen muusikko Joonas Pitkänen antoi kuoron ja orkesterin hengittää oikeissa tempoissa, toisaalta hän mittasi ajan kulkua tarkasti johtamisellaan. Tämä teos sopi hänen mentaliteetilleen erinomaisesti. Pitkänen manifestoi teoksen ilmeikkyyden mutta osasi myös huipentaa niihin muutamaan dramaattisempaan huipennukseen, joita tässä viehättävän ranskalaisessa musiikissa toki oli.

Tai ehkä on sopimatonta käyttää sana ’viehättävä’ requiemistä, yhtäkaikki tämä on uskonnollista – ja samalla esteettisen aistikasta sävelkieltä.

– Eero Tarasti