Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

arvio: Kaarle Kuningas taas kylässä

Lina Johansson Kaarle-kuninkaana ja Eero Lasorla Jonathanina. Kuva ©  Lydia Siikasmaa

Lina Johansson Kaarle-kuninkaana ja Eero Lasorla Jonathanina. Kuva © Lydia Siikasmaa

Metropolian oopperakoulutus Helsingissä on tuottanut Fredrik Paciuksen Kaarle kuninkaan jälleen pääkaupungin näyttämölle. Aina kun näin tapahtuu on sinne tietenkin syytä kiiruhtaa, onhan tämä ensimmäinen oopperamme ja kansallinen monumentti. Mutta ilman elävöittämistä eli tuota niin sanottua ”animaatiota” ei perinne elä, vaan siitä tulee ”Schlampereita” (hutilointia), kuten Gustav Mahler uskoi. Siitä että teos saatiin taas esille ja nyt sangen autenttisessa musiikkiasussa on kiittäminen Pacius Bühnenwerke -editiota, jonka parissa Mikko Nisula ja Jani Kyllönen ovat tehneet työtä jo vuosikausia Svenska kulturfondenin tukemana. Tapasin väliajalla Jani Kyllösen, joka kertoi monimutkaisesta toimitustyöstä, kun tästä oopperasta on monia versioita. Aikoinaan Ulf Söderblom laati niistä hauskan taulukon, joka osoitti miten teosta oli muuteltu ja leikelty. Mutta jopa Tukholman versio, jonka Pacius itsekin näki, on kuulemma mielenkiintoinen ja pitäisi esittää, kertoi Kyllönen, vaikka siinä oli eniten muutoksia.

Nytkin Metropolian versioon oli tehty leikkauksia ja vähän sääli, että suosikkikohtaukseni toisen näytöksen markkinanäytös oli radikaalisti supistettu. Siinähän Pacius esiintyy melkoisena avatgardistina kun hän kirjoittaa neljää-viittä eri musiikkia päällekkäin: karhuposetiivin sävelmän, suomalaisen kalastajanaisen kanteleen soittoa, Porilaisten marssia viululla jne. Esikuva oli tietenkin jo Mozartin Figaron häissä ja Don Giovannissa, mutta silti! Kaarle kuninkaan musiikki on kauttaaltaa tuoretta, raikasta, elinvoimasta, dramaattista, melodista. Se yhdistää samaan teokseen nerokkaasti kauden eri tyylejä saksalaisesta laulunäytelmästä ja romanttisesta oopperasta italialaiseen bel cantoon ja suomenruotsalaiseen folkloreen. Oli harmi, ettei tämä ooopera koskaan matkustanut Keski-Eurooppaan yrityksistä huolimatta. Pacius koetti sitä itse matkallaan Saksaan 1856 ja tavatessaan jumaloimansa opettajan Louis Spohrin. Spohr puhui kuitenkin vain itsestään, ”kuten kaikki suuret henget”, niin kuin Pacius nöyrästi totesi. Silti jälkimaailma näkee ja kuulee, miten paljon lahjakkaampaa ja kekseliäämpää oli Paciuksen musiikki Spohrin lukuisiiin menestysoopperoihin nähden.

Kaarle-kuninkaan metsästyksen loppukohtaus (Magnus von Wrightin öljymaalaus)

Kaarle-kuninkaan metsästyksen loppukohtaus (Magnus von Wrightin öljymaalaus)

Perjantain ensi-ilta Metropoliassa toi joka tapauksessa juuri Paciuksen Kaarle kuninkaan avut tuoreesti esille. Ensinnäkin suuri kiitos on orkesterin, Sasha Mäkilän luoman Helsinki Metropolitan Orchestran, jonka Mäkilä on sammumattomalla energiallaan luonut tyhjästä. Orkesteri on tehnyt ulkomaan kietueitakin ja se soi nyt täysin ammattiorkesterin tavoin. Mäkilästä sanotaan ohjelmakommentissa, että hän on ainoa suomalainen mm. Venäjällä uraa tekevä kapellimestari – ja taustana on mm. assistentuuri Kurt Masurin johdolla. Toinen komponentti oli Helsingin filharmoninen kuoro, joka saatiin mukaan kuulema viime hetkellä; se toi lukuisat kuorokohtaukset etualalle. Kuorolauluhan oli Paciuksen tärkeimpiä saavutuksia Helsingin yliopistossa, ja kuoron käytön hän peri mm. Carl Maria von Weberiltä. Hän käyttää kuoroa sekä dekoratiivisena tehokeinona markkinakohtauksessa että draamaa kommentein tukevana hieman esiwagneraaniseen tyyliin.

Ohjaus oli Ville Sandqvistin ja se kunnioitti alkuperäistä Topeliuksen ideaa, mutta lisäsi siihen hauskoja muttei milloinkaan häiritseviä uudistuksia, kuten hovin kaksi tyttöä, jotka olivat oma elementtinsä näyttämöllä. Kuoroa liikultetiin myös taitavasti pienellä lavalla ja se sai tehtäviä toimia muurina katsomon ja näyttämön välillä. Oopperassa olennaista on aina oikeiden ”tyyppien” löytäminen rooleihin. Paciuksen musiikin monityylisyys asetttaa suuria vaatimuksia laulajille, joiden on hallittava niin italialaista kuin saksalaista ja poh- oismaista tyyliä. Oopperan päätuottaja oli Tuire Ranta-Meyer ja oopperatuottaja Meri-Kukka Muurinen; laulajien treenaamisesta vastasi yliopettaja Sirkku Wahlroos-Kaitila, joka väliajalla kertoili kahvikupin äärellä harjotusten eri vaiheista. Leonorana Veera Niiranen hallitsi osansa ilmeikkäästä kansanlaulunomaisesta balladista miltei koloratuuriepisodeihin à la Donizetti. Varsinainen löytö oli hänen rinnallaan Jonathania, nuorta hylkeenpyytäjää esittänyt Eero Lasorla. Hänen mainittiin vierailijaksi Tampereelta, mutta kun katsoin ohjelmalehtistä, huomasin että hän oli juuri valmistunut Rooman Santa Ceciliasta. Erinomainen ääniaines, hänen tulkintanaan merimieslaulusta tuli melkein koko oopperan mieliinpainuvin kohtaus. Hän oli myös näyttämöllisesti mainio roolisuoritus naiviin vilpittömän kalastajan osassaan. Hän oli näköjään aiemmin laulanut mm. Stravinskyn Rake’s Progressin pääroolia, joten melkoinen dramaattinen venymiskyky. Häntä kuulee jatkossa ehdottomasti mitä mieluiten uudestaan.

Juonittelija Gustaf Gyllenstjernana esiintyi Samuli Takkula, jolla oli koko illan kantavin ja dramaattisin ääni, todella suuriin saleihin luontuva mahtava baritoni. Anu Ontronen sai laulaa leskikuningattaren kiitollisen roolin ja hänen uskottuuaan Reutercranzia esitti Joonas Tuominen, molemmat oivallisia. Samaa on sanottava koko muusta miehityksestä eli kuninkaan seurueesta: Antti Tolvanen, Sampsa Heiniö, Jussi Keltakangas ja Ilmari Leisma. Agentit eli näyttämöä eri tavoin muokkaavat tytöt toivat oopperaan paljon hauskuutta. On melko symbolista, ettei kuningas itse laula ollenkaan vaan ainoastaan puhuu. Kaarle XI 16-vuotiaana oli Lina Johansson, joka osasi huipentaa hieman humoristisen roolinsa holhottuna nuorukaisena aina loppuhuipennuksen melodramaattiseen julistukseen. Jäähyväishymnihän oli muuten pitkän aikaa Suomen epävirallinen kansallishymni ennen Maamme-laulun vakiintumista. Yleisö nousikin spontaanisti seisomaan sen aikana siniristilippujen heiluessa.

– Eero Tarasti

Helsingin kaupunginorkesteri lähtee kiertueelle Keski-Eurooppaan

Helsingin kaupunginorkesteri konsertoi 7.4. alkaen Saksassa, Hollannissa, Itävallassa ja Puolassa. Orkesteri suuntaa Keski-Eurooppaan ylikapellimestarinsa Susanna Mälkin johdolla ja kiertueen solistina on viulisti Pekka Kuusisto. Kiertueen aluksi kuultavien konserttien ohjelmassa on Sibeliuksen toinen sinfonia, Lotta Wennäkosken teos Flounce sekä Pjotr Tšaikovskin viulukonsertto.

Puolassa Sibelius vaihtuu Beethoveniin; konsertit Katowicessa ja Varsovassa kuuluvat vuosittain järjestettävän Beethoven-festivaalin ohjelmistoon. Itävallan yleisradioyhtiö ORF taltioi Wienin-konsertin ja Varsovan-konsertti kuullaan suorana lähetyksenä Puolan Radio 2:ssa. Kiertueen tunnelmia voi seurata Helsingin kaupunginorkesterin somekanavilla.

HKO Keski-Euroopassa 7.-12.4.2019:

su 7.4. klo 16.00 Dortmund, Konzerthaus
ma 8.4. klo 20.15 Amsterdam, Het Concertgebouw
ke 10.4. klo 19.30 Wien, Konzerthaus

Lotta Wennäkoski: Flounce
Pjotr Tšaikovski: Viulukonsertto
Jean Sibelius: Sinfonia nro 2

to 11.4. klo 19.30 Katowice, NOSPR
pe 12.4. klo 19.30 Varsova, Filharmonia Narodowa

Jean Sibelius: En saga
Pjotr Tšaikovski: Viulukonsertto
Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 5

RSO esittää Sebastian Fagerlundin sellokonserton ensikertaa Suomessa

Sebastian Fagerlund. Kuva © Sirpa Räihä / HS

Sebastian Fagerlund. Kuva © Sirpa Räihä / HS

Radion sinfoniaorkesteri esittää Sebastian Fagerlundin uuden sellokonserton ”Nomade” 10.–11.4. Musiikkitalossa. Teoksen tilaajia ovat Yleisradio ja Hampurin radion sinfoniaorkesteri, joka kantaesitti konserton helmikuussa Hampurissa. Kantaesityksen kapellimestari Hannu Lintu ja solisti Nicolas Alstaedt esiintyvät myös Suomen ensiesityksessä RSO:n kanssa.

Fagerlund on omistanut konserton Nicolas Altstaedtille, jonka syvällinen ja näkemyksellinen muusikkous on innoittanut häntä teoksen sävellystyössä.  Lisänimi ”Nomade” viittaa säveltäjän mukaan abstraktilla tavalla etsimiseen ja liikkeeseen.

Konserteissa jatkuu myös RSO:n Mahlerin sinfonioita esittelevä sarja, jossa on edetty sinfoniaan nro 9.

Wagnerin koko ”Ring” Kansallisoopperassa kaudella 2019–2020

Ensi-iltoja

Kansallisoopperan kahden vuoden Ring-sarjan aloittaa 30.8.2019 ensi-iltansa saava ReininkultaRichard Wagnerin Nibelungin sormuksen eli tuttavallisemmin Ringinurallaan ensi kertaa johtava Esa-Pekka Salonen kuvailee neljän poikkeuksellisen mittavan oopperan saagaa yhdeksi suurimmista saavutuksista, joihin ihmiskunta on kyennyt. Nyt se saa uuden tulkinnan suomalaisten huipputekijöiden käsissä. Tetralogian ohjaa Anna Kelo, valaistuksesta ja projisoinneista vastaa Mikki Kunttu ja puvuista Erika Turunen. Esityskausi 2019–2020 päättyy komeasti Ring-sarjan toiseen osaan: Valkyyrian ensi-ilta koittaa 15.5.2020.

Kevään ensimmäinen oopperaensi-ilta Ariadne auf Naxos 24.1.2020 sulattaa toisiinsa teatterin ja oopperan. Rikas mies palkkaa juhliinsa sekä oopperaseurueen että näytelmäryhmän. Vasta viime hetkellä huomataan, että aikaa ei ole molempiin – heidän on siis esiinnyttävä yhdessä. Kriitikoiden ylistämästä toteutuksesta vastaa erittäin arvostettu teatteri- ja oopperaohjaaja Katie Mitchell, ja Richard Straussin säveltämän teoksen johtaa Hannu Lintu.

W. A. Mozartin Don Giovanni on oopperamaailman klassikko. Viettelevä teos nähdään Kansallisoopperan lavalla 6.3.2020 alkaen uutena tulkintana, jonka ohjaa teatterimaailmasta tuttu Jussi Nikkilä. Musiikin johtaa Patrick Fournillier, lavastuksesta ja projisoinneista vastaa takis ja koreografiasta breakdancen Suomen mestaruuksiakin voittanut Ima Iduozee.

Verevä tarina, tarttuvat sävelmät ja kiihkeät espanjalaiset rytmit ovat tehneet Carmenista maailman suosituimman oopperan. 1930-luvun levottomaan Espanjaan sijoitettu teos palaa ohjelmistoon 6.9.2019. Esitykset johtaa Kansallisoopperan ja -baletin päävierailija, kapellimestari Patrick FournillierDie tote Stadt  Kuollut kaupunki -oopperan ensi-iltakierroksella loppuivat liput kesken. Kasper Holtenin ohjaama kiitetty tuotanto tekee paluun näyttämölle 5.10.2019. Esitykset johtaa Jukka-Pekka Saraste.

Syysohjelmistoa

Sirkus valloittaa Oopperan 2.11.2019, kun lavalle pystytetään jälleen CircOperan musiikkia ja akrobatiaa yhdistelevä spektaakkeli. Kriitikoiden ja yleisön ylistämäHöstsonaten ­- Syyssonaatti yhdistää Ingmar Bergmanin tekstin ja sukupolvensa kiitetyimpiin säveltäjiin kuuluvan Sebastian Fagerlundin musiikin. Anne Sofie von Otter nähdään jälleen Charlotten roolissa, kun teos palaa ohjelmistoon 15.11.2019. Syyskauden päättävän La Bohème -oopperaklassikon nuoria boheemeja lämmittää taide ja rakkaus, katsojaa Puccinin sydämeen käyvä musiikki. Katariina Lahden realistisen vahva ohjaus vie katsojan Pariisin kattojen ylle 11.12.2019 alkaen.

Harvoin Suomessa esitetty Oedipus Rex yhdistää Igor Stravinskyn musiikin ja antiikin tragedian. Teos kuullaan nyt vaikuttavana konserttina päänäyttämöllä 23.10.2019. Konsertin johtaa Eivind Gullberg Jensen ja solisteina laulavat Thomas MohrLilli PaasikiviMichael KrausJyrki Korhonen ja Jussi Myllys. Mukana myös Suomen kansallisoopperan mieskuoro.

Espoon tuomiokirkossa nautitaan 8.8.2019 taivaallisen kauniista soinneista, kun harpisti Stefania Saglietti, sopraano Virva Puumala ja Taavi Oramon johtama Kansallisoopperan orkesteri tulkitsevat Gabriel FaurénClaude Debussyn ja Igor Stravinskyn musiikkia. Urkuyö & Aaria -festivaalin kanssa toteutettava konsertti kantaa nimeä Pyhä ja maallinen. Klockriketeatern ja ensivierailunsa Suomeen tekevä, Grammy-palkittu The Crossing -kuoro tuovat 17.-21.9.2019 Alminsalin näyttämölle yhdysvaltalaissäveltäjä Robert Maggion teoksen Aniara: fragments of time and space.

Ei kaudella kahta Carmenia ilman kolmatta. Sekä lapsille että aikuisille sopiva Miniooppera: Carmen kertoo tutun tarinan puolessa tunnissa kahden laulajan ja kahden soittajan voimin. Esitykset parvilämpiössä 2.-3.9. ja 30.9.-1.10.2019. Mestarien messissä -konsertissa 20.9.2019 nuoret muusikonalut pääkaupunkiseudun musiikkioppilaitoksista musisoivat Kansallisoopperan orkesterin rinnalla.

arvio: Büchnerin/Bergin Wozzeck – kauhukuva saksalaisesta kulttuurista

Alban Berg

Alban Berg

Kansallisoopperan visuaalisesti, dramaturgisesti ja musiikillisesti loistokas Wozzeck herätti monia ajatuksia. Ja miltei enemmän kuin ajatuksia, se pureutui syvälle tajuntaan kysymyksin ihmisen arvosta/arvottomuudesta ja kohtalosta tapahtumien vääjäämättömässä kulussa. Sinänsä ihmistä on aina kiehtonut seurata tarinoita jatkuvasti päällepainavasta onnettomuudesta. Kun itse olemme samaan aikaan turvassa, koemme sen kuulun ”katharsiksen” Aristoteleen mukaan, tunnetilan, jossa on yhdistyneenä sääliä ja kauhua. Itse asiassa jo Jobin tarina Raamatussa on tällainen kertomus, jossa henkilölle käy aina vaan huonommin ja huonommin. Vastaava juttu antiikin tragediassa on Sofokleen Oidipus, jonka kohtalo täyttyy vailla vaihtoehtoa. Jean Cocteau kutsui sitä jumalten julmaksi leikiksi kuolevaisilla tässä helvetillisessä koneessa, machine infernalessa. Samaa voisi sanoa Wozzeckista, mutta siinä on lisäksi kulttuurisesti kiinnostava liittyminen vahvasti saksalaiseen kontekstiin. Itseasiassa koko ooppera on kuin groteski parodia saksalaisuudesta, sen filosofiasta, ”arvoista”, estetiikasta ja musiikista.

Tapasin Hannnu Linnun edellisenä iltana Musiikkitalossa. Juttelimme ohimennen uuden musiikin vaikeudesta. Sanoin, että Bartók on vaikeaa (kuultiin nimittäin hänen viulukonserttonsa Emma Vähälän upeana tulkintana). Mutta Alban Berg ei ole sitä välttämättä musiikillisesti. Wagnerilla keskeinen kysymys oli: ovatko hänen oopperansa teatteria vai sinfoniaa. No Wozzeck on sinfoniaa kyllä siinä mielessä, että sen eri osilla on ankara musiikillinen muoto tai ainakin sellaiseen viittaava otsake: passacaglia, sonaatti, fuuga, rondo, inventio. Berg itse sanoi, ettei sen tule antaa häiritä. Mutta hän tarvitse sen tueksi ja kuulijan avuksi, ettei tämä hukkuisi musiikin arvaamattomaan avantgardeen. Nykymusiikin ongelmahan on, miten välittää yhtäaikaa koodia ja sanomaa. Mieluiten koodissa – eli musiikin muodossa – pitää ollaa jotain tuttua, jotta sanoma välittyy. Mieli ei voi askarrella yhtaikaa kummankin kanssa. Berg on lähellä Wagneria ja itse asiassa sen jatketta. Aiheesta on kirjoittanut mm. Turussa väitöskirjaa tekevä nuori amerikkalainen Vanja Ljubibratic; Berg palautuu Wagnerin radikaaleimpaan vapaan, ”kelluvan” harmonian ainekseen, vaikka on hengeltään aivan eri maailmaa. Teatteria! Koko Wozzeckin idea on kulku kohti täystuhoa, sanoi Hannu Lintu.

Itse asiassa Bergin Wozzeck on siis groteski kuvaus saksalaisuudesta. Hän yltää paljon tehokkaammin siihen mihin Adorno ja Horkheimer tähtäsivät sodan jälkeen kirjallaan Dialektik der Aufkärung, jossa he pohtivat, miten Saksa saattoi vajota barbariaan. Selitys oli autoritäärinen ihminen. Sellaisia ovat Wozzeckin alistajat. Lääkäri terrorisoi kaikkia diagnooseillaan. Eksperimentteineen ja ihmiskokeineen hän on jo kuin keskitysleirin sadistinen tohtori. Kapteeni on ilmetty preussilainen simputtajaupseeri. Filosofia, moraali, kaikki mitä Kant, Goethe, Hegel, Schelling pohtivat ylevyydellä, on muunnettu irvokkaiksi. Köyhillä ei ole valinnanvaraa. Heillä ei ole toivoa. Kuka voi lukea tämän jälkeen Ernst Blochin teosta Prinzip Hoffnung (Toivon prinsiippi)?

Olin nähnyt oopperan jo aikoinaan vanhassa oopperassamme ja mieleen oli jäänyt muutamia musiikillisia intonaatioita: sotilaiden unikuoro, crescendot välisoitossa läpitunkevalla unisonolla – aivan kuin Olivier Messiaen Aikojen lopun kvartetossa sittemmin. Ja järkyttävä loppu antikliimakseineen. Kun draaama on jo käyty läpi, mitä vielä voi tapahtua: jonkinlainen kevennys? Kuten Don Giovannin loppukuoron moraliteetti? Ei vaan lasten julma leikki löydetyllä ruumiilla ja pojan joutuminen samaan toivottomuuden kierteeseen.

Voi siis mielellään uskoa Jacques Attalin teoriaan, että musiikkiteokset ennakoivat yhteiskunnan kriisejä. Mutta tässä ei ole oikeastaan musiikin kriisi, vaan musiikki on johdonmukaisesti myöhäiswieniläistä tyyliä, samaa josta juontuu joku Schönbergin Erwartung. Se on upeaa, taidokasta, ilmaisevaa, todella ”puhuvaa”, kun ajattelee jo orkestraatiota. Kuten sanottu Wagneria on paljon, tematiikassakin, ajatellen Magdalena-viittausta, lainauksena Parsifalin Kundrysta. Ensi illassa laulajat loistivat niin äänillään kuin tulkinnoillaan. Orkesteri soitti harvinaisella intensiteetillä Hannu Linnun varmalla johdolla teoksen dramatiikkaa alleviivaten.

– Eero Tarasti